Tästä osasta ei tullut ollenkaan sellainen kuin piti, hahmot alkoivat tehdä ihan mitä halusivat ja jouduin pätkäisemään osan kahteen, koska muuten tästä olisi ollut tuskallisen pitkä. Toivottavasti saan toisen puolikkaan pian nettiin! Niin, ja siltä varalta jos jotakuta kiinnostaa, olen vihdoinkin (heh, kuinka monen vuoden jälkeen?) keksinyt tälle tarinalle hallittavissa olevan rakenteen. Eli tämän jälkeen vietitään vielä yksi tai kaksi osaa tällä aikakaudella, ja tehdään sitten aikahyppy eteenpäin vähän tatuioidummille vesille... :)

She's got lions in her heart
A fire in her soul
He's got a beast in his belly
That's so hard to control

(The Script: Superheroes)

Yhdeksäs osa

7.7.1971

  ”Kiva kämppä.”

Jazz yritti parhaansa mukaan kuulostaa siltä, että tarkoitti, mitä sanoi. Tosiasia kuitenkin oli, että Redin asunnon näkeminen teki hänet surulliseksi. Se oli pieni ja hämärä, vain yksi huone ja keittiönurkkaus jästipubin yläkerrassa. Asunnon koko tai valon puute ei kuitenkaan ei ollut se, mikä sai hänet masentumaan, vaan se, miten tyhjää asunnossa oli. Vain välttämättömät huonekalut ja pino kirjoja ja papereita, ei valokuvia tai tauluja tai muistoesineitä tai mitään muutakaan, mikä olisi saanut asunnon näyttämään siltä, että se oli itse asiassa jonkun koti. Jazz ajatteli omaa huonettaan, sen kotoisaa kaaosta ja vuosien varrella kertynyttä valokuvien, kirjojen, kirjelappusten ja hassujen esineiden kirjoa. Hän ei meinannut koskaan löytää huoneestaan mitään silloin kun tarvitsi, mutta se oli sivuseikka – hänen huoneensa näytti siltä, että siellä asuttiin, että sen asukkaalla oli elämä ja historia ja ihmisiä ympärillään. Redin asunto puolestaan huusi yksinäisyyttä.

Jazz ei voinut olla ajattelematta Tylypahkassa kuulemiaan huhuja siitä, miten Red ei ollut väleissä vanhempiensa kanssa, miten poika oli asunut omillaan jo kauan. Red ei ollut koskaan sanonut sanaakaan vanhemmistaan, eikä Jazz ollut kysynyt. Miten sellaisen asian pystyi ottamaan puheeksi? Hei kulta, onko totta, että vanhempasi ovat kamalia ihmisiä? Mutta Redin pelkistetyssä asunnossa seisominen työnsi kysymyksen väkisinkin etualalle, kunnes se leijui heidän välissään kuin aave, näkymättömänä mutta selvästi siinä. Redkin tunsi selvästi kysymyksen ilmassa, sillä poika hieroi niskaansa hänen katsettaan vältellen ja mutisi jotakin kahvin keittämisestä. Jazzin kävi saman tien Rediä sääliksi, ja hän tarttui Rediä paidanhelmasta ennen kuin tämä ehti kadota keittiöön.

  ”Hei.”

Red kääntyi ympäri varautuneen näköisenä. Jazz nousi varpailleen, punoi sormensa Redin sormien lomaan ja suuteli viivasuoraa suuta, kunnes Red rentoutui huokaisten ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. Jonkin aikaa he suutelivat hitaasti ja kiireettömästi, hetkeen uppoutuen. Pian se ei kuitenkaan enää riittänyt, vaan suudelmat muuttuivat vaativammiksi ja hätäisemmiksi, kädet vaeltelivat levottomasti sinne tänne, vartalot painautuivat lähemmäs. Jazzin ajatukset muuttuivat sumuksi kuten aina, kun hän oli Redin kanssa tällä tavalla, ja pitkään hän ei tiedostanut mitään muuta kuin Redin huulet hänen huulillaan, Redin kädet hänen lanteillaan, vetämässä häntä lähemmäs, niin lähelle kuin mahdollista. Kun hänen aivonsa seuraavan kerran päättivät tehdä tilannekatsauksen, hän huomasi heidän päätyneen sängylle. Hänen säärensä olivat kietoutuneet Redin vyötäisille, hänen paitansa oli lentänyt lattialle ja hänen omat sormensa vetivät parhaillaan Redin paitaa pois.

Hän rysähti kertaheitolla takaisin todellisuuteen, ja hiipivä paniikki alkoi kaivaa jalansijaa hänen mielensä perukoille. Hän tajusi terävästi, että he eivät olleet enää Tylypahkassa, että he olivat kahden Redin asunnossa ja että ensimmäistä kertaa ikinä heidän ei tarvinnut pelätä, että joku tulisi keskeyttämään heidät ja jättämään heidät jälki-istuntoon. Tylypahkan luokkahuoneissa yllätetyksi tulemisen vaara oli ollut kaiken aikaa läsnä, ja usein Jazz oli jopa kironnut sitä, kun olisi halunnut aina vain lähemmäs mutta oli joutunut pitämään itsensä kurissa siltä varalta, että McGarmiwa osuisi paikalle. Nyt McGarmiwa-uhkaa ei enää ollut olemassa – ja hän oli hermostunut.

Hän tiesi itsekin, että oli se oli typerää. Hän luotti Rediin (enimmäkseen). Hän halusi Rediä (enemmän kuin enimmäkseen). Kun hän oli Redin kanssa, hänestä tuntui usein siltä, että maailma lakkasi olemasta tai ainakin pysähtyi väliaikaisesti. Mutta… seksi oli silti hermostuttava ajatus.  Lähinnä koska se oli uusi kokemus, Jazz myönsi itselleen. Uusi kokemus, jossa hän haluaisi olla hyvä, mutta mistä hän voisi tietää olisiko hyvä, kun ei saanut tilaisuutta harjoitella? Se oli vähän kuin olisi ottanut osaa huispausotteluun ilman, että koskaan edes ollut luudan kyydissä. Sitä piti vain luottaa siihen, että keho tietäisi mitä tehdä vaistomaisesti, ilman ohjeistusta, ja yleisön tarkkaavaisten silmien alla. Ja sitten kun otti huomioon sen tosiasian, että luudanvarren selässä hänen kehonsa ei tosiaankaan tiennyt automaattisesti, mitä tehdä… Entä jos hän olisi täysin surkea? Pelko tuntui typerältä ja vieraalta – hän ei koskaan pelännyt olevansa huono jossakin, hän joko luotti itseensä tai ei yksinkertaisesti välittänyt tarpeeksi – mutta siellä se vain oli, mustana mörkönä hänen takaraivossaan.

Äkkiä hän tajusi, että Red oli lakannut suutelemasta häntä ja katsoi häntä läpitunkevasti. Kysymys oli jo Redin huulilla. Jazz torjui sen hätäisesti ensimmäisellä lauseella, joka hänen mieleensä tuli ja joka varmasti kääntäisi Redin ajatukset muualle:

  ”Olen metamorfimaagi.”

Red tuijotti häntä hetken sanaakaan sanomatta. ”Okei.”

Sitten Redin huulet palasivat hänen omilleen, ja hän ehti jo ajatella keskustelun olleen siinä. Mutta kosketuksesta huomasi, että Redin ajatukset vaelsivat jo jossakin muualla, eikä Jazz yllättynyt, kun Red hetken kuluttua kierähti hänen vierelleen sängylle ja kysyi:

  ”Miltä näytät oikeasti?”

Kipu, joka leimahti Jazzin lävitse, oli nopea ja odottamaton. ”Onko sillä väliä?”

Hän ei halunnut katsoa Rediä odottaessaan vastausta, ei halunnut tietää, mitä näkisi tämän kasvoilla. Redin vastausta ei kuitenkaan kuulunut, vaan heidän välilleen laskeutui pitkä, vaivaantunut hiljaisuus, sellainen, jonka olisi voinut viipaloida palasiksi ja taitella siististi kirjekuoriin.

  ”Selvä.” Jazz pomppasi jaloilleen, nappasi paitansa lattialta ja nykäisi sen äkäisin liikkein päälleen. ”Nähdään, Stron.”

**

22.11.1972

  ”Tämä alkaa olla jo naurettavaa.” Camelotta Tonks haroi haisunäädän häntää muistuttavia hiuksiaan ja harppoi edestakaisin työpöytänsä edessä.

Jazz oli hiljaa mielessään samaa mieltä – koko juttu oli naurettava. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan istui liikkumatta paikallaan tuolissaan ja odotti.

  ”Olet tuleva aurori. Kun me hyväksymme jonkun tähän koulutusohjelmaan – äärimmäisen valikoivaan koulutusohjelmaan – me odotamme, että se joku myös käyttää  kaikkia taitojaan taikayhteiskunnan hyväksi.”

Tonks pysähtyi hänen eteensä ja loi häneen läpitunkevan katseen kuin olisi yrittänyt saada hänet tottelemaan pelkän tuijotuksen voimalla. Hän vastasi katseeseen silmääkään räpäyttämättä.

  ”Onko muodonmuutostyöskentelyssäni jotakin huomautettavaa? Sain tänään täydet pisteet naamiointiloitsuista.”

  ”Naamiointiloitsuista! Sinä et tarvitse naamiointiloitsuja. Olet metamorfimaagi!”

  ”Minun ei tarvitse käyttää jotain taitoa vain siksi, että satuin syntymään kyseisen ominaisuuden kanssa.” Jazzin ääni oli viileä.

  ”Älä ole typerä”, Tonks kivahti. ”Totta kai sinun tarvitsee. Käsitätkö ollenkaan, miten suuri apu metamorfimaageista on taistelussa pimeyden velhoja vastaan? Meillä on heitä aivan liian vähän – ja sinä haluat leikkiä, että kykyäsi ei ole olemassa?”

  ”Viimeksi kun tarkastin, olin noita, enkä työkalu.”

Tonksin kädet vapisivat kuin nainen olisi haaveissaan kietonut ne hänen henkitorvensa ympärille, tai tarttunut taikasauvaansa ja kironnut hänet Timbuktuun ja takaisin. Sitten nainen näytti äkkiä tajuavan sen itsekin ja laski kädet sivuilleen, hengitti muutaman kerran sisään ja ulos, silotti kaapunsa etumusta.

  ”Thomas, minäkin olen metamorfimaagi. Tiedän, että tavallisesta poikkeavien kykyjen omaaminen voi olla… pelottavaa. Mutta olen täällä sinua varten, jos haluat puhua.”

Jazz yritti kuvitella itsensä avautumassa Camelotta Tonksille syvimmistä huolistaan ja peloistaan. Hän pystyi pitämään ilmeensä peruslukemilla vain vaivoin. ”Ei minua pelota. En vain halua käyttää niitä taitoja.”

Tonksin silmissä välähti, ja nainen joutui selvästi kamppailemaan itsensä kanssa pysyäkseen rauhallisena. ”Tiedätkö, mitä vastaan me taistelemme?”

  ”Tiedän.”

  ”Itseään Vo-Voldemortiksi nimittävä velho haluaa tuhota elämäntapamme ja sen rauhallisen yhteiskunnan, jonka olemme suurella vaivalla rakentaneet. Tiedätkö, millä nimellä hänen kannattajansa kutsuvat itseään?”

Jazz ei sanonut mitään.

  ”Kuolonsyöjät.” Tonks sylkäisi. ”Kuin popsisivat kuolemaa aamupalaksi. Sano minun sanoneen, ei kestä kauan, ennen kuin he kylvävät sitä jäljessään!”

  ”Vähän niin kuin me?” Kysymys karkasi Jazzin suusta ennen kuin hän ehti estää itseään. No, se oli ollut vain ajan kysymys – se oli ollut hänen mielessään koko päivän.

  ”Anteeksi kuinka?”

  ”Luin Päivän Profeetan. Oliko Isaiah Clarke todella niin vaarallinen, että auroreilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tappaa hänet? Viimeksi kun tarkastin, meikäläiset eivät saa käyttää anteeksiantamattomia kirouksia.”

Vielä.

Tonks jähmettyi paikoilleen, mutta oli mahdotonta sanoa, johtuiko se järkytyksestä vai raivosta. Hänen sieraimensa värisivät, kun hän ilmoitti viimein, että Clarken kohtalo oli toki ollut valitettava, mutta mies oli uhannut häntä pidättämään tulleiden auroreiden henkeä, eikä siinä tilanteessa ollut vaihtoehtoa.

  ”Raportin mukaan auroreita oli kolme, ja Clarkea vain yksi”, sanoi Jazz. ”Ja hän uhkasi heidän kaikkien henkeä? Kirjakaupan myyjäksi hän oli varmaan sitten aika mahtava pimeyden velho.”

  ”Kaikkia tietoja ei paljasteta Päivän Profeetalle.”

  ”Mutta ne ei varmaan valehdelleet kirjoittaessaan, että Clarkella oli neljävuotias poika. Ja että se poika oli paikalla, tiedäthän, kun ystävällismieliset aurorit tappoivat hänen isänsä.”

Tonks oli selvästi poissa tolaltaan mutistessaan, että kyseessä oli ollut ”virhearvio, mitä valitettavin virhearvio”. Jazz oli arvannut, että hän sanoisi niin – se oli ollut auroriosaston virallinen kanta myös Päivän Profeetassa.

  ”Mitä niille kolmelle aurorille kävi? Niille, jotka tekivät virhearvion.”

Tonks suoristi selkänsä. Itsevarmuus palasi takaisin ääneensä kun hän ilmoitti, että aurorien toiminta ja sen oikeutus arvioitaisiin osaston sisäisissä toimielimissä – eikä sen prosessin ratkaisut kuuluneet ensimmäisen vuoden auroriopiskelijalle, jolla oli vielä paljon opittavaa kurista ja tottelemisesta.

  ”Siltä näyttää”, Jazz sanoi inhoten ja työnsi tuolin kauemmas pöydän reunasta niin. ”Oliko vielä jotain muuta?”

  ”Ei tällä kertaa. Mutta oletan – vaadin – että harkitset vielä kantaasi muodonmuuttamisen suhteen. Meillä olisi paljon käyttöä sinun taidoillesi.”

  ”Pidetään mielessä.” Jazz nyökkäsi lyhyesti ja harppoi ulos huoneesta.

Hän tiesi jo, ettei tulisi uhraamaan aurori Tonksin vaatimuksille ajatuksen murustakaan. Mitä Auroriakatemiaan tuli, hän ei ollut metamorfimaagi, ja mitä pikemmin Tonks nielisi ajatuksen, sen parempi.

**

10.7.1971

Jälleen kerran Red huomasi olevansa Erittäin Vihaisen Tyttöystävän ylpeä omistaja. Hän oli selvästi sanonut jotakin väärin muutama päivä sitten asunnollaan, koska hänen pöllönsä oli palannut jo kahdesti Jazzin luota ilman vastausta, jälkimmäisellä kerralla erittäin loukkaantuneen näköisenä aivan kuin Jazz olisi käskenyt sen näyttää nyrpeältä, tai kertonut sille, mistä sen omistajaa syytettiin. Pöllö oli lennähtänyt suoraan orrelleen höyheniään sukimaan, ja mulkoillut sieltä Rediä keltaisilla silmillään sen näköisenä, että nokkaisi, jos hän tulisi lähemmäs. Red ei ollut yrittänyt kolmatta kertaa.

Miltä näytät oikeasti? Sikäli kuin Red tiesi, metamorfimaageista puhuttaessa se oli täysin looginen kysymys. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, oliko Jazzin nykyinen ulkonäkö se todellinen versio. Jazz oli joskus osoittanut hänelle pikkusiskonsa koulun käytävällä, ja hän oli nähnyt Jazzin katoavan pikkusiskonsa kanssa laiturilta 9 ja kolme neljännestä vain vähän yli viikko sitten. Sokeakin näki, että siskokset eivät muistuttaneet toisiaan tippaakaan. Siinä missä Jazz oli oranssitukkainen ja vihreäsilmäinen, oli hänen pikkusiskonsa vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen. Silks Thomas oli pitkä ja laiha, kun taas Jazz oli keskimittainen ja siskoaan selvästi kurvikkaampi. Silksillä oli hyppyrimäkinenä ja ovaalinmuotoiset kasvot, Jazzilla oli viivasuora nenä ja terävä leuka. Joko he olivat saaneet vanhemmiltaan täysin erilaiset geenit tai sitten Jazz oli jossain vaiheessa päättänyt, että ei halunnut näyttää siskoltaan. Onko sillä väliä? Jazzin ääni oli ollut lattea kun tyttö oli kysynyt kysymyksen. Red ei vieläkään tiennyt varmaksi vastausta. Hän tiesi vain, että tuntui omituiselta olla jonkun kanssa ilman, että oli välttämättä koskaan nähnyt tämän todellisia kasvoja. Entä jos todellisella Jazzilla olisi syyliä ja keltaiset hampaat? Oliko hän pinnallinen, jos välitti sellaisesta?

Hän olisi halunnut kysyä Jonathanin mielipidettä, mutta ottaen huomioon että Jazzilta oli kestänyt melkein puoli vuotta mainita metamorfimaagiasiasta edes hänelle, ei ollut kovin vaikeaa arvata, että tyttö ei erityisemmin arvostaisi jos hän levittäisi tietoa eteenpäin. Niinpä hän pysyi hiljaa, loitsi tyynystään harjoitusvastustajan ja ryhtyi harjoittelemaan estomanauksia. Auroriakatemian pääsykokeisiin oli enää kolme päivää aikaa, eikä hänellä ollut varaa ajatella mitään muuta.

Todellisuudessa hän ei ollut huolissaan estomanaustensa tasosta, hän tiesi olevansa PVS-loitsuissa vähintään Auroriakatemian ykkösvuotisten tasoa ellei parempikin. Mutta manausten harjoitteleminen oli rauhoittavaa, rutiininomaista, ja auttoi häntä olemaan ajattelematta sitä, mitä hän todella pelkäsi: henkistä puolta. Kaikki sanoivat, että Auroriakatemian pääsykoehaastatteluun osallistuminen oli suurin piirtein yhtä mukavaa kuin jos olisi ollut labyrintissa pakoileva hiiri, jota joku yritti keihästää haarukalla. Ja sitten oli vielä se pahuksen testi, jossa tuli lukituksi huoneeseen, jonka ainoa tarkoitus oli heittää kokelaan pahimmat pelot tämän silmille. Redillä oli omat aavistuksensa siitä, mitä hänen pahimmat pelkonsa olivat, ja hän oli puolittain varma, että yksi vilkaisu niihin saisi Auroriakatemian sulkemaan häneltä ovensa ikuisiksi ajoiksi.

Hän pyyhki hikeä otsaltaan, loitsi harjoitusvastustajansa takaisin tyynyksi ja teki kutsuloitsun vesipullolle, joka lennähti sivupöydältä suoraan hänen käteensä.

  ”Onko lohikäärmeenkouluttajille pääsykokeita?”

Jonathan nosti katseensa kirjastaan (Vaarallista seuraa? Lohikäärmeenkouluttajan näin-elät-pidempään –opas). ”Oli ennen, mutta niin moni kuoli pääsykokeissa että niistä luovuttiin. Nyt meillä on vain kirjallinen koe ja haastattelu oppisopimusohjaajan kanssa.”

  ”Onnekas.” Red heittäytyi sängylle istumaan. Hän oli melko varma, että Auroriakatemiassa ei luovuttaisi pääsykokeista vaikka puolet kokelaista sattuisikin menehtymään pääsykokeissa.

  ”Ne oppisopimusohjaajat ovat kuulemma tosi hankalia. Ottavat ohjattavaksi sen, kenestä tykkäävät, taidoista viis.”

  ”No, sitten sinulla ei ole mitään aihetta huoleen. Viimeksi kun tarkastin, kaikki tykkäävät sinusta.”

Jonathan virnisti ja laittoi kirjan sivuun. ”Se on huolella hankittu taito, josta olen äärimmäisen ylpeä.”

  ”Miksi ihmeessä? Se tarkoittaa lähinnä sitä, että olet harmiton.”

Red väisti sulkakynää, jonka Jonathan lähetti lentämään hänen päätään kohti. Se lensi hänen tyynylleen ja tahrasi sen musteeseen. Hän ei ollut huolissaan – kiitos sen ääliön professori Huhkunraikkaan hän osasi erinomaisen tahranpoistoloitsun.

  ”En tule varmaan koskaan ymmärtämään, miksi sana harmiton on sinun ja Jayn mielestä niin suuri loukkaus.”

Jay, niin. Jayn mainitseminen sai Redin mielialan laskemaan kuin lentomanauksensa menettänyt luudanvarsi. Hän ei ollut puhunut Jayn kanssa sen jälkeen kun koulu oli loppunut. Siinä ei ollut sinänsä mitään yllättävää, he näkivät yleensäkin toisiaan kesälomalla vain satunnaisesti. Mutta kun otti huomioon sen, että Jay oli käyttäytynyt omituisesti koko loppukevään, aina siitä asti, kun oli nähnyt Redin ja Jazzin PVS-luokassa… No, ei ollut vaikeaa päätellä, mistä Jayn omituinen käytös johtui. Hän ei ollut sanonut missään vaiheessa mitään ääneen – mutta eipä hän ollut puhunut Redille paljon muutenkaan, ja silloin kun puhui, sanoihin oli sotkettu piikkilankaa. Yhden kerran PVS-tunnilla kaksintaisteluharjoituksissa Jay oli kironnut hänelle patteja naamaan vaikka tarkoitus oli ollut käyttää kilpiloitsua, ja kun Red oli menettänyt hermonsa, Jay oli vain kohauttanut olkapäitään ja sanonut, että se oli ollut vahinko ja refleksi. Mutta hänen silmänsä olivat välkähtäneet tavalla, joka sanoi jotakin aivan muuta.

  ”Oletko kuullut Jaysta?”

Jonathan mutisi, että Jay oli lähettänyt pöllön eilen ja ehdottanut ryyppyretkeä Tylyahossa. Jonathanin vaivaantuneesta ilmeestä oli helppo päätellä hänen tietävän täsmälleen, että Red ei ollut saanut samanlaista kirjettä.

Red huokaisi ja heittäytyi selälleen sängylle, tuijotti kellastunutta kattoa, joka oli aivan liian monen kärpäsen hautausmaa. Yksi hämähäkinseittiin tarttunut perhonenkin oli joukossa. Sen siivet hapristuivat kovaa vauhtia; syystä tai toisesta hämähäkki ei ollut palannut hakemaan lounastaan.

  ”Luuletko että koko juttu olisi mennyt paremmin jos olisin puhunut hänelle etukäteen?”

  ”Rehellisesti sanottuna? Tuskin.”

  ”Niin arvelinkin”, Red mumisi.

Hän oli miettinyt asiaa tuntikaupalla, ja todennut sitten masentuneena, että jos hän olisi halunnut pitää Jayn iloisena, hänellä olisi ollut vain yksi vaihtoehto: pysyä kaukana Jazzista. Hän oli harkinnut sitäkin, muutaman epäluonteenomaisen itseuhrautuvaisen minuutin ajan. Sitten Jazz oli läimäyttänyt häntä pergamentilla takaraivoon ja sanonut, että ei se silti tekisi Jayta onnelliseksi, koska hän ei halunnut olla Jayn kanssa, oli Red kuvioissa tai ei. Red onnistuisi ainoastaan tekemään heidät kaikki kolme onnettomiksi pelkän Jayn sijasta, ja mitä järkeä siinä oli? Redin oli pakko myöntää, että Jazzin sanoissa oli järkeä (”Totta kai niissä on järkeä, minä en ole ääliö, toisin kuin eräät!”), minkä lisäksi vaakakupissa painoi se, että hän tiesi tasan tarkkaan, että Jay ei olisi koskaan tehnyt samaa uhrausta hänen vuokseen. Oliko se reilua? Ei. Tuntuiko se kivalta? Ei. Mutta Jazz oli tehnyt täysin selväksi, että Redistä kaukana pysyminen tekisi hänet onnettomaksi, ja jostain syystä Red ei kestänyt tehdä Jazzia onnettomaksi.

Jay olisi luultavasti sanonut, että sillä ei ollut väliä – hän oli tuntenut Redin paljon kauemmin kuin Jazz, ja hänen tunteillaan olisi pitänyt olla etuajo-oikeus. Red yritti parhaansa mukaan olla ajattelematta sitä tosiasiaa, että Jay oli luultavasti oikeassa.

  ”Haluatko kuulustella aurorilainsäädäntöä? En ole varma, muistanko sitä kokonaan.”

Jonathan näytti helpottuneelta puheenaiheenvaihdoksesta. ”Jos tenttaat minulta lohikäärmeen anatomiaa sen jälkeen.”

  ”Joo, totta kai”, Red huokaisi ja lennätti oppikirjansa huoneen halki Jonathanille.

Jonathan etsi oikean kohdan kirjasta. ”Okei, missä tilanteessa aurori saa suorittaa kotietsinnän?”

Red tunsi rentoutuvansa saman tien. Hän ei ehkä hallinnut elämänsä monimutkaisia ihmissuhteita kovin hyvin, mutta tämän hän ainakin osasi.

**

22.11.1972

  ”Se on vaan niin – hemmetin – epäreilua.”

Jazz harppoi edestakaisin Redin pienessä keittiössä kuin joku olisi tähdännyt häntä ikiliikkujaloitsulla jalkoihin. Redin teki mieli tarttua häntä käsivarresta ja pysäyttää hänet, mutta hän epäili, että yrityksestä ei seuraisi mitään hyvää. Sen sijaan hän nojasi tiskialtaan reunaan ja risti käsivarret rinnalleen.

  ”Jos Clarke heittäytyi väkivaltaiseksi, niillä auroreilla ei ollut luultavasti vaihtoehtoa.”

  ”Ei ollut vaihtoehtoa?” Jazz naurahti ja jatkoi harppomista. ”Viimeksi kun tarkastin, tainnutustaika oli edelleen käytössä.”

  ”Paineen alla voi olla vaikeaa toimia järkevästi. Kaikki tekevät virheitä joskus.”

Red ei ollut itsekään varma, miksi puolusti aurorikolmikkoa, joka oli käyttänyt avada kedavraa Isaiah Clarkeen tämän neljävuotiaan pojan silmien edessä. Ehkä siksi, että hänkin oli tuleva aurori ja tiedosti, että jonakin päivänä hän saattaisi olla se, joka teki työssään virhearvion. Yhtä kaikki aurorien puolustaminen oli selvästi virhe, koska Jazz lakkasi viimein ravaamasta edestakaisin ja kääntyi luomaan hänen katseen, joka liikkui murhaavuudeltaan samassa asteikossa basiliskin kanssa.

  ”Kaikki tekevät virheitä joskus? Sano se sille neljävuotiaalle pojalle joka ihmettelee, miksi isä ei tule enää kotiin.”

  ”En tarkoittanut sitä sillä tavalla.” Red yritti pysyä rauhallisena. ”Ja olen varma, että se tappokirousta käyttänyt aurori saa rangaistuksen.”

  ”Älä viitsi. Yksikään niistä auroreista ei tule koskaan istumaan päivääkään Azkabanissa, ja sinä tiedät sen. Ministeriö höpisee pari päivää jotain sisäisistä tutkimuksista ja kurinpidollisista toimenpiteistä, ja ensi kuussa ne aurorit ovat taas työvuorolistalla koska kuka yhdestä kuolonsyöjästä nyt välittää!”

  ”No, siinä on järkeä”, Redin oli pakko sanoa. ”Voldemort ei ole mikään hyvä tyyppi, eikä kukaan käskenyt Clarkea liittymään hänen kannattajiinsa.”

  ”Ja siinäkö se raja menee?”

  ”Mitä?”

  ”Jos kannattaa väärää tyyppiä, on automaattisesti pahis.”

  ”Tässä ei ole kyse mistään neuvostovaaleista ja poliittisista erimielisyyksistä. Tiedät kyllä, että Voldemortia epäillään murhista. Monikossa.”

  ”Voldemortia, joo. Entä Clarkea? Oliko hän murhannut ketään? Ei. Oliko hän pahoinpidellyt ketään? Ei. Aurorit kävivät hänen kimppuunsa, koska hänellä oli väärä tatuointi käsivarressa!”

  ”Häntä epäiltiin pimeiden taikaesineiden hallussapidosta”, Red sanoi.

  ”Joo, epäiltiin! Viimeksi kun tarkastin, tässä maassa oli vielä oikeus reiluun oikeudenkäyntiin!”

Red hieroi otsaansa. ”Aurorit mokasivat Clarken kanssa, se on selvä. Mutta Clarke ei ollut mikään viaton sivustakatsoja. Hän oli sotkeutunut vaarallisten esineiden kauppaan ja kannatti täysin tyytyväisenä pimeyden velhoa, jota epäillään murhista!”

  ”Ja hänellä oli myös poika ja vaimo, joita hän rakasti”, Jazz sanoi ja jatkoi taas harppomista. ”Hän ei ollut läpeensä paha.”

  ”Siinäkö menee raja? Jos rakastaa jotakuta, ei ole paha, riippumatta siitä mitä tekee?”

  ”Ei tietenkään! Mutta jos hänen rikosrekisteriään katsotaan, hän ei ollut tehnyt mitään tosi pahaa! Pikkurikoksia, joo, ehkä. Entä sitten? Puolet ministeriöstä harrastaa laittomuuksia ja toinen puoli katsoo toiseen suuntaan, kunhan saa tarpeeksi ison lahjuksen tai kutsun ministerin kesäasunnolle ensi vuonna.”

  ”Se on eri asia.”

  ”Onko? Millä tavalla se on eri asia?”

  ”Meidän puolellamme ei haluta kenellekään pahaa, siksi”, Red murahti.

Jazz kallisti päätään. ”Hassua että mies on silti kuollut.”

Red oli vähällä ampua takaisin, että mikä Jazzin ratkaisu sitten oli – että he kaikki hautautuisivat koteihinsa eivätkä edes yrittäisi pysäyttää pimeyden voimia, ihan vain siksi, että joku saattaisi joskus tehdä virheen? Sanat olivat jo hänen huulillaan, vihaisina ja valmiina viiltämään, kun äkkiä Jazz keskeytti harppomisensa ja jäi nojaamaan pöydän reunaa vasten. Vasta silloin Red huomasi että Jazz näytti tavallista kalpeammalta ja että tytön silmien alla oli tummat varjot. Liian myöhään hän tajusi, että oli suhtautunut keskusteluun kuin riitaan, vaikka ei Jazz hänelle ollut vihainen.

  ”Hei.” Hän ylitti lattian kahdella askeleella ja tarttui Jazzia olkapäistä, yritti tavoittaa tytön katseen. ”Kaikki okei?”

Jazz ei vastannut, vaan puri huultaan. Red yritti löytää oikeat sanat sanottavaksi, mutta juuri silloin keittiön ikkunaan koputettiin. Red kääntyi ärtyneenä katsomaan. Ikkunalaudalla lasin toisella puolella istui likaisenruskea pöllö, jota hän ei muistanut nähneensä koskaan aiemmin. Viesti pöllön katseessa oli selvä: Avaa ikkuna tai muuten.

Red irrotti otteensa Jazzista ja meni hakemaan pöllöltä kirjeen. Hän työnsi pöllönnamin linnun nokkaan saadakseen sen häipymään, taitteli kirjeen auki, luki pari ensimmäistä riviä ja kirosi ääneen.

  ”Mitä?”

  ”Jay on pidätetty.”

Hän luki kirjeen läpi tarkemmin. Taikalainvartijaosastolla työskentelevä Catharina Wells ilmoitti asiasta, koska halusi olla kohtelias, muistan, että Jay Conway oli ystäväsi koulussa. Wells ei selvästikään ollut kartalla heidän ystävyytensä myöhemmistä käänteistä.

Red haroi hiuksiaan. ”Puhutaan lisää myöhemmin, okei? Menen katsomaan, mikä Jayn tilanne on.”

  ”Tulen mukaan.”

Red pudisti päätään. ”Parempi, että menen yksin.”

  ”Ja te päädytte kiroamaan toisenne varaosiksi viidessä minuutissa? Joo, tosi hyvä idea.” Jazz kuulosti jo paljon enemmän tavalliselta Jazzilta.

  ”Taikalainvartijaosastolla? Tuskin.”

Jazz mutisi jotakin sen suuntaista, että miehistä ei koskaan tiennyt, mutta ei pistänyt enempää vastaan, vaikka hänen ilmeensä paljastikin, että hän ei uskonut Rediä tippaakaan. Ilmiintyessään taikalainvartijaosastolle Red tajusi syynkin: hän oli näköjään ollenkaan ajattelematta vetänyt taikasauvan taskustaan ja puristi sitä nyt tiukasti kädessään.

**

11.7.1971

Perhepäivälliset. Vaikeasti vältettäviä, toisinaan siedettäviä, loput ajasta lähinnä rasittavia. Jazz tiesi, että hänen ei olisi pitänyt valittaa – toisin kuin Red, hän oli sentään vielä tervetullut omaan kotiinsa ja tuli enimmäkseen toimeen omien vanhempiensa kanssa. Tosin tulla toimeen oli ilmaisuna aika epäselvä, Jazz mietti lusikoidessaan keittoa suuhunsa. Isä ja hän olivat tehneet kysymys-vastaus –dialogista taidetta: hän pyysi rahaa ja isä vastasi, hän pyysi lupaa mennä Samin luo yöksi tai jonkun kotibileisiin ja isä vastasi, isä kysyi miten koulussa meni ja hän vastasi yhdellä sanalla. Äidin kanssa kommunikointi oli siirtynyt ajat sitten sanojen toiselle puolelle. Aina säännöllisin väliajoin Jazz vilkaisi äidin suuntaan ja näki äidin katsovan häntä otsa rypyssä, aivan kuin äiti olisi yrittänyt miettiä, miksi ihmeessä hänestä oli tullut sellainen kuin tuli, eikä sellainen kuin mainoslehtisessä luvattiin. Yleensä keskustelua ruokapöydässä pitivät äiti ja isä, jotka juttelivat keskenään työkavereista tai naapureista tai naapureiden lapsista, jotka viettivät liikaa aikaa pubissa tai olivat erehtyneet saamaan lapsia ennen kuin menivät naimisiin asti. Aina silloin tällöin keskusteluun liittyi Silks, kirjojensa kanssa viihtyvä, täydellinen pikkusisko, joka ei tehnyt koskaan väärää.

Ja kun Silks avasi suunsa ja katsoi tarpeelliseksi ilmoittaa äidille ja isälle, että Jazzilla oli poikaystävä, oli Jazzin hetkellisesti aika vaikea muistaa, miksi ihmeessä perheettömyys olisi niin suuri tragedia.

Isä veti keittoa väärään kurkkuun Silksin sanojen myötä ja alkoi yskiä. Jazzin katse oli kuitenkin äidissä, joka laski lusikan lautaselleen ja kääntyi katsomaan häntä ensin yllättyneenä, sitten pohjattoman ilahtuneena – aivan kuin hän olisi vihdoin tehnyt edes yhden niistä normaaleista asioista, joita äiti oli listannut vuosien varrella tavoitelistalleen ja viivannut sitten pettyneenä yli yksi toisensa jälkeen, kun oli käynyt ilmi, että Jazz oli suurimman osan ajasta jotain aivan muuta kuin mitä toivottiin. Nyt äidin silmät säteilivät.

  ”Poikaystävä? Voi miten hauskaa! Tunnemmeko me hänet? Onko hän rohkelikossa? Ooh, se on naapurin Michael, vai mitä, hän on aina katsonut sinua sillä silmällä, hänen äitinsä sanoi – ”

  ”Ei se ole Michael”, Silks sanoi näyttäen siltä, että nautti tilanteesta suunnattomasti. Kirottu pikkusisko. Jazz lupasi itselleen, että tekisi Silksin koulukirjoihin reikiä heti kun siskon silmä vain välttäisi.

  ”Kuka sitten?”

Silks avasi suunsa vastatakseen, mutta sanat vaihtuivat älähdykseen, kun Jazz potkaisi häntä terävästi sääreen pöydän alla.

  ”Silks on ajasta jäljessä. Minulla ei ole poikaystävää.”

  ”Ai mistä lähtien? Koska olen aika varma, että – ”

Jazz potkaisi Silksiä uudemman kerran, ja seurasi potkua katseella, joka tavutti hitaasti ja huolellisesti, että sanakin vielä ja poltan kirjastosi. Silks vaikeni ja vajosi syvemmälle tuoliinsa nyrpeän näköisenä.

  ”Ai ei ole?” äidin ilme oli kuin ilmapallolla, josta oli juuri puhkaistu ilmat. Siinä sitä taas mentiin – äiti oli pettynyt kelvottomaan tyttäreensä, joka ei käyttäytynyt kuten normaalit teini-ikäiset. Tosin ei äiti varmaan olisi ilahtunut sen enempää, jos olisi tiennyt, kuka hänen poikaystävänsä oli, Jazz ajatteli.

  ”Ei. Tylypahkassa oli yksi tyyppi vähän aikaa, mutta siitä ei tullut mitään.” Hän otti kasvoilleen surullisen ilmeen, koska tiesi, että se pysäyttäisi kaikki kysymykset ja saisi säälivirran kanavoitumaan hänen suuntaansa. Musertuneelta näyttäminen ei ollut edes kovin vaikeaa, kun hän ajatteli keskusteltuaan Redin kanssa edellisenä päivänä, omaa kysymystään – onko sillä väliä – ja Redin hiljaisuutta, joka oli sanonut enemmän kuin yksi McGarmiwan kolmen jalan esseistä ikinä.

  ”Loukkasiko joku minun tyttöäni?” Isän kasvot punehtuivat. ”Jos saan sen nulikan käsiini – ”

  ”Hengitä, isä”, Jazz huokaisi tietämättä, ollako iloinen koska isä välitti, vai ollako loukkaantunut koska isä kuvitteli, että hän ei pystynyt puolustamaan itse omaa kunniaansa. ”Se oli molemminpuolista. Olen onnellisesti yksin juuri nyt.”

Ovikello soi.

  ”Se on varmaan Lena”, Silks sanoi ja ponkaisi ylös tuolistaan ja ulko-ovelle. ”Moi Lena, olen vielä syöm-”

Silksin puhe katkesi kuin veitsellä leikaten. Isä liikahti aikeissa mennä eteiseen, kun Silks tuli takaisin kädet puuskassa.

  ”Jazz, sinua kysytään. Se on se tyyppi, joka ei ole poikaystäväsi.”

Äiti ja isä alkoivat molemmat nousta tuoleistaan, äiti uteliaana, isä kasvot punehtuen. Jazz työnsi tuolinsa taaksepäin ja teki vauhdikkaan sprintin eteiseen, potkaisi kengät nopeasti jalkaansa ja tuuppasi ovensuussa seisovan Redin ulos ovesta.

  ”Mennään!”

Hän nappasi Rediä kädestä ja lähti kiskomaan kadulle. Jostain heidän selkänsä takaa kuului isän huuto:

  ”Hei! Hei sinä siellä! Pojannulikka! Seis!”

Jazz ei kääntynyt katsomaan, vaan johdatti Rediä vauhdilla eteenpäin, kunnes he olivat puiston reunalla turvallisen välimatkan päässä talosta. Vasta sitten hän pysähtyi, irrotti otteensa Redistä ja kääntyi katsomaan poikaa.

Red työnsi kädet taskuihinsa. ”Mielenkiintoinen vastaanotto.”

  ”Mitä ihmettä sinä meinasit?” Jazz sihahti. ”Vanhempani eivät tiedä olemassaolostasi!”

  ”Ai siksi isäsi kutsui minua pojannulikaksi ja kuulosti siltä, että suunnittelee murhaani?”

  ”Silks yritti kertoa sinusta. Minä valehtelin. Isä veti omat johtopäätökset.”

Jos Jazz ei olisi tiennyt paremmin, hän olisi väittänyt, että Redin kasvoilla häivähtävä ilme oli loukkaantunut. Ilme oli kuitenkin poissa, ennen kuin hän ehti katsoa toisen kerran, ja hän vakuutti itselleen, että oli nähnyt harhoja. Mitä se Rediä kiinnosti, mitä hänen vanhempansa ajattelivat? Vanhemmat oli Redille ylimmän luokan kirosana.

  ”Mistä minä olisin voinut tietää, mitä vanhempasi tietävät?” Redin ääni oli syyttävä. ”Halusin puhua sinulle. Et vastaa viesteihin.”

  ”Kannattaa lukea rivien välistä. Minä en halua puhua sinulle.”

  ”Miksi?” Red kysyi rauhallisesti.

  ”Mitä miksi?”

  ”Jos haluat olla suuttunut minulle, minulla on oikeus tietää, miksi.”

  ”Eikö se ole ilmiselvää?”

  ”Ei täältä katsottuna.”

  ”Hanki silmälasit.”

  ”Jazz.”

  ”Älä jazzittele minua niin kuin olisin pikkulapsi! Olet ehkä vuoden vanhempi, mutta minä olen nainen ja edellä kehityksessä.”

  ”Tosi kehittynyttä – pidät mykkäkoulua, koska kysyin yhden kysymyksen”, Red ärähti.

  ”Eli sinä tiedät, mistä olen suuttunut”, Jazz sanoi voitonriemuisesti.

  ”En ymmärrä, mistä olet suuttunut. Se oli täysin looginen kysymys.”

  ”Miksi?” Jazz laittoi kätensä puuskaan. ”Koska jos olen oikeasti ruma, et pidäkään minusta enää?”

Jossakin mielensä perukoilla hän tiesi, että kysymys ei ollut ehkä täysin reilu – ulkonäköönhän hänkin oli Redissä ensin ihastunut. Sitten hän puolustautui huomauttamalla itselleen, että hän ei ollut koskaan välittänyt siitä, oliko Redin ulkonäkö aito vai ei.

  ”En minä sitä tarkoita!”

  ”Miksi sillä sitten on väliä? Näytän siltä miltä haluan näyttää. Miksi se ei riitä?”

  ”Voisit olla kuka vaan”, Red sanoi. ”Voisit kävellä kadulla vastaan enkä tietäisi, koska en tiedä, miltä oikeasti näytät. Se on vähän häiritsevää.”

  ”Arvaa mikä muu on häiritsevää? Se, ettei kelpaa sellaisena kuin on.”

Hän kääntyi ympäri ja käveli pois. Hän oli puolimatkassa kohti kotia, kun puistosta kuului vaimea räksähdys, joka kertoi Redin kaikkoontuneen tiehensä.

**

22.11.1972

Catharina Wells oli ollut Redin kanssa samalla luokalla, ja puuskupuh. Jokin aika sitten Red oli kuullut, että Wells oli mennyt töihin taikalainvartijaosaston tutkintavankilaan. Hän oli ihmetellyt silloin, miten ihmeessä puuskupuh päätyi töihin putkaan juoppoja ja pikkurikollisia paimentamaan, mutta nyt hän oli siitä yksinomaan kiitollinen. Wells oli puuskupuh, mikä tarkoitti sitä, että hän oli ennen kaikkea reilu – ja reiluuden nimissä hän antoi Redin puhua entiselle parhaalle ystävälleen ilman taikalainvartijoiden läsnäoloa.

  ”Tee palvelus, jooko? Pyydä häntä lopettamaan viattomien työntekijöiden uhkailu. Se vain pahentaa hänen asemaansa.” Wells hymyili avatessaan hänelle selliosaston oven.

  ”Yritetään.”

Kun Red oli nähnyt Jayn edellisen kerran, Jay oli murtautunut Jazzin asuntoon ja haaveillut ääneen maailmasta, jossa Rediä ei olisi. Nyt Jay istui taikalainvartijaosaston pidätyssellissä ja syljeskeli kaikessa rauhassa kattoon kuin ei olisi ollut eläessään huolissaan mistään. Hän nosti katseensa kuullessaan oven kolahtavan, ja naurahti nähdessään Redin.

  ”No mutta tämäpä vasta yllätys”; hän sanoi sarkastisesti. ”Ettei siinä vaan olisi paras ystäväni. Ei kun hetkinen, olet nykyään viholliseni. Mitä kuuluu, Stron? Tulitko lukemaan minulle oikeuteni? Olisit ottanut Jazzin mukaan, hän on paljon kivempaa katseltavaa.”

  ”Juttelin taikalainvartijoille.” Red piti äänensä rauhallisena, teeskenteli, että ei ollut kiinnittänyt Jayn sanoihin mitään huomiota. ”Jäit kuulemma kiinni varkaudesta.”

Jay levitteli käsiään. ”Tykkään enemmän termistä omaisuuden vapauttaminen, mutta taikalainvartijat ovat niin kapeakatseisia.”

  ”Olisi ollut viisaampaa vapauttaa omaisuutta jossain muualla kuin taikaministerin serkun kellarissa”, Red huomautti. ”Taikaministeri haluaa päänahkasi.”

  ”Oliko sinulla asiaakin vai haluatko vain olla vahingoniloinen?”

  ”Taikalainvartijat sanoivat, että varastit kirjoja. Uteliaisuuteni heräsi”, Red sanoi kevyesti. ”Viimeksi kun tarkastin, et osannut lukea.”

  ”Ainakaan minä en ole koskaan käyttänyt PVS-kirjaa unikaverina.”

  ”Miksi yritit varastaa kirjoja, Jay?”

  ”Hmm, yritän ilmaista tämän nätisti”, Jay sanoi pilkallisesti. ”Ei kuulu sinulle. Painu hittoon, Stron.”

  ”Okei sitten.” Red kohautti harteitaan. ”Ajattelin auttaa sinua, mutta jos vietät mieluummin laatuaikaa Azkabanissa…”

Jay nousi ylös pölyiseltä kivilattialta ja tuli kalterien luo seisomaan. ”Auttaa minua? Miten?”

  ”Taikalainvartijat ovat minulle palveluksen velkaa. He päästävät sinut todennäköisesti sakoilla, jos ehdotan sitä heille.”

  ”Miksi ehdottaisit? Me ollaan vihollisia.”

  ”Sanotaan sitä vaikka tilien tasaamiseksi.”

Jay alkoi nauraa. ”Ei se tasaa tilejä. Ei lähellekään.”

  ”Ei sitten”, Red sanoi ja yritti näyttää siltä, että Jayn vastaus ei vaivannut häntä ollenkaan. ”Puhun taikalainvartijoille silti.”

  ”Olet ääliö.”

  ”Ehkä. Mutta minä en ollut se, joka lakkasi olemasta sinun ystäväsi.” Red kääntyi mennäkseen. ”Ehkä jonakin päivänä jopa tajuat sen.”

 Jay tuhahti. ”Sitten kun helvetti jäätyy umpeen.”

  ”Ja Conway? Pysy poissa vaikeuksista”, Red sanoi kääntymättä ympäri. ”Seuraavalla kerralla en enää tule väliin.”

 ”Ei tarvitsekaan!”

Red poistui selliosastolta ja meni etsimään ystävällismielisiä taikalainvartijoita suostuteltavaksi. Hän huomasi melkein toivovansa, että se olisi viimeinen kerta, kun hän kuulisi Jay Conwaysta. Takaraivossaan hän kuitenkin tiesi, että toivo oli turha – ja että tästä eteenpäin hänen oli syytä olla varuillaan, koska Jay ei selvästikään hautonut kovin lämpimiä tunteita häntä kohtaan.

**

13.7.1971

  ”Stron, Mildred!”

Red nousi ketterästi ylös odotusaulan lattialta ja harppoi lattian poikki äänen suuntaan. Kuten aina, oman kirotun etunimen kuuleminen herätti hänessä lähinnä murhanhimoisia aikomuksia, mutta ottaen huomioon, että kirotun etunimen lausuja oli päättämässä Auroriakatemian valinnoista, hän työnsi murhanhimoiset tunteet taka-alalle ja pakotti kasvonsa neutraaliksi.

  ”Stron?” Haastatteluhuoneen ovella seisova nainen tarkasteli häntä päästä varpaisiin. Naisella oli haisunäädän häntää muistuttavat mustavalkoiset hiukset, pistävä ilme ja pergamenttirulla kädessä.

Red nyökkäsi varautuneena.

  ”Tervetuloa Auroriakatemian valintakoehaastatteluun. Olen Camelotta Tonks. Tule peremmälle, niin aloitetaan.”

Red astui naisen perässä haastatteluhuoneeseen. Se oli kuin mikä tahansa luokkahuone, ja palautti välittömästi mieleen ikäviä muistoja kaikista niistä kerroista, kun hän oli ollut luokkahuoneessa jonkun opettajan haukuttavana. Keskellä huonetta oli yksi tuoli, johon Tonks viittasi häntä istumaan. Tonks itse istui kolmen pöydän riviin tyhjälle paikalle. Hänen vieressään oli arpikasvoinen aurori, jonka Red tunnisti Alastor Vauhkomieleksi – mies oli legenda jo eläessään. Vauhkomielen vieressä istuvan, etäisesti sutta muistuttavan terävänenäisen miehen kuvan Red oli puolestaan nähnyt uutisissa. Manico Visardo, yliaurori.

  ”Tämän haastattelun tarkoituksena on selvittää sopivuutesi Auroriakatemiaan”, Tonks sanoi. ”Valitsemme opiskelijat tiukalla seulalla, koska emme halua haaskata kenenkään aikaa. Pyydämme siis, että vastaat rehellisesti.”

Red nyökkäsi.

  ”Aloitetaan siis. Minulla on tässä edessäni viimeisimmän pimeyden voimilta suojautumisen opettajasi kirjoittama suosituskirje. Hän kirjoittaa, että olet äärimmäisen taitava oppilas – silloin kun haluat olla. Haluatko avata meille, mitä professorisi tällä tarkoittaa?”

Red nielaisi ja kirosi mielessään professori Bellinin, joka näköjään halusi varmistaa, että hän päätyisi turvapeikkojen kouluttajaksi. Hän yritti muotoilla vastauksen, joka olisi riittävän rehellinen, mutta ei sulkisi häneltä Auroriakatemian ovia ikuisiksi ajoiksi. Hän sanoi, että oli ollut ajoittain kärsimätön, ja huono motivoitumaan asioista, joita ei pitänyt millään tavalla hyödyllisinä.

  ”Eli uskot olevasi koulutettua opettajaa parempi arvioimaan jonkin asian hyödyllisyyden.”

Red tajusi saman tien, että Auroriakatemian haastattelun ei ollut tarkoitus olla reilu, vaan provosoida hänet paljastamaan huonoimmat puolensa ja menettämään malttinsa. Tonks hädin tuskin kuunteli vastausta, ennen kuin ampui seuraavan kysymyksen:

Luuliko hän, että aurori pärjäsi pelkillä pimeyden voimilta suojautumisen taidoilla?

Jos tehtävää johtava aurori antaisi käskyn, jota hän ei pitänyt mielekkäänä, jättäisikö hän senkin huomiotta?

Oliko totta, että hän oli huono kunnioittamaan auktoriteetteja?

Oliko hänellä ennakkoluuloja jotakin ihmisryhmää kohtaan?

Miksi hänellä ei ollut ollut harrastuksia koulussa?

Miksi hän ei ollut ollut valvoja- tai johtajaoppilas koulussa?

Ja sitten, viimein, melkein tunnin kestäneen kuulustelun päätteeksi:

  ”Isäsi on muuten taikalainvartijaosaston hallussa alakerrassa. Päätti kuulemma uhkailla jästejä humalassa. Haluaisitko mennä sanomaan hei?”

Red halusi sillä hetkellä vain yhtä asiaa: kirota pilkallisen ilmeen pois Tonksin kasvoilta. Hän onnistui pitämään ilmeensä peruslukemilla vain vaivoin, ja oli varma, että Tonks tiesi sen.

  ”En ole puhunut hänelle yli vuoteen. En näe mitään syytä aloittaa nyt.”

**

Red oli kestänyt valintakoehaastattelun, jonka aikana hänelle oli käynyt täysin selväksi, että kysymyksiä esittävä Tonks halusi hänet Auroriakatemiaan suurin piirtein yhtä kovasti kuin halusi sytyttää asuntonsa tuleen ja astui vapaaehtoisesti liekkeihin. Visardo ja Vauhkomieli eivät olleet esittäneet koko haastattelun aikana yhtään kysymystä, joten heidän kannastaan Redillä ei ollut aavistustakaan, mutta jos yksi kolmikosta oli hänen hyväksymistään vastaan, eivät mahdollisuudet näyttäneet kummoisilta. Haastattelun jälkeen hänet oli viety pelkohuoneeseen kohtaamaan pahimmat pelkonsa sillä aikaa, kun vihamielinen kolmikko tarkasteli lasin takaa, arvosteli hänen pelkojaan ja toivoi hänen epäonnistuvan.

  ”Olen yllättynyt”, Tonks oli sanonut, kun hän puolen tunnin kuluttua astui takaisin käytävään jalat vapisten, mutta pelkonsa voittaneena. ”Luulin, että pahin pelkosi olisi jotakin… erilaista.”

Red oli vain nielaissut pystymättä vastaamaan. Hänkin oli luullut, että hänen pelkonsa olisivat olleet jotakin muuta. Omia vanhempiaan hän oli osannut odottaa, he vierailivat yhä säännöllisesti hänen unissaan. Oma kuva peilissä kuolonsyöjätatuoinnilla varustettuna, sekin oli ollut ilmiselvää – ja juuri se oli taatusti viimeinen naula Auroriakatemia-nimisen haaveen arkkuun. Epäonnistumisen pelko, sekin oli ollut odotettavissa.

Hän ei ollut odottanut näkevänsä Jazzia.

Hän oli tullut kotiin vihaisena, pettyneenä, hämmentyneenä, varmana tulevaisuudestaan turvapeikkojen kouluttajana ja mielessään vain yksi tavoite: humala, niin nopeasti kuin mahdollista. Kaksi tuntia myöhemmin hän oli hyvää vauhtia matkalla. Huone hänen ympärillään pyöri tottelevaisesti mukana aina kun hän käänsi päätään, ja kaikki tuntui mukavan kaukaiselta ja epätärkeältä, kuin hänen ja todellisuuden välille olisi vedetty suojaverho. Entinen paras ystävä, joka vihasi häntä? Ei väliä. Jästejä uhkaileva humalainen isä taikalainvartijoiden sellissä? Mitä siitä. Raivostunut tyttöystävä? Kuka sellaisia kaipasi. Vuosien vaivannäkö hukkaan heitettynä ja edessä epävarma tulevaisuus? Hah, ei kiinnostanut.

Eikö muka? Pieni, ärsyttävän selväpäinen ääni hänen takaraivossaan kuiskasi. Hän vaiensi äänen menemällä keittiöön hakemaan lisää juotavaa.

Keittiön ovella hän törmäsi Jazziin.

Humalainen sumu hälveni hetkeksi, ja muutaman sekunnin ajan hän näki Jazzin sellaisena kuin oli nähnyt pelkohuoneen painajaisessaan: liikkumattomana, valkoisena, kuolleena. Sitten näky haihtui, ja hän tajusi, että keittiön ovella seisova Jazz oli erittäin elävä – elävä ja varautuneen näköinen ja puristi valokuva-albumia rintaansa vasten.

  ”Olet humalassa.”

  ”Kymmenen pistettä rohkelikolle.” Red alkoi nauraa. Se oli ilotonta naurua, joka kaikui kitkeränä pitkin keittiön seiniä. ”Harmi, että McGarmiwa ei ole täällä!”

  ”Mene nukkumaan. Olet juonut ihan tarpeeksi.”

  ”Mikä versio Jazzista sinä olet?” Red siristi silmiään.

Jazz pyöritti silmiään. ”Se versio, joka lähtee nyt kotiin. Öitä, Red.”

Kuva kuolleesta Jazzista välähti jälleen Redin silmien edessä. Humalassa hänen oli vaikea päättää, kumpi Jazz suututti häntä sillä hetkellä enemmän, hänen painajaisiinsa tunkeutuva kuollut vai metamorfimaagi elävä, joka saattoi olla kuka tahansa ja joka kieltäytyi puhumasta hänelle ja käyttäytyi sitten kuin vika olisi ollut hänessä, kun todellisuudessa oli – oli Jazzin syytä, että hän ei pääsisi Auroriakatemiaan! Jos Jazzin mykkäkoulu ei olisi aiheuttanut hänelle päänvaivaa, hän olisi pystynyt valmistautumaan paremmin akatemian pääsykokeisiin ja sitten hän olisi keksinyt parempia vastauksia sen Tonksin kysymyksiin eikä olisi pilannut mahdollisuuksiaan. Jep, koko juttu oli Jazzin vika.

Hän heräsi ajatuksistaan ja tajusi, että Jazz marssi jo kohti ulko-ovea valokuva-albumi sylissään.

  ”Mene sitten!” Hän huusi tytön tikkusuoralle selälle. ”Oli jo aikakin! Olet vain tiellä!”

Sulkeutuvan oven läimähdys oli korvia huumaava. Red tuijotti tyhjää eteistä hetken, ja hoippui sitten vessaan oksentamaan.