Hyvää uuttavuotta vain kaikille! Oikeasti tämän uuden osan oli tarkoitus ilmestyä joulun kunniaksi, mutta sitten molemmat isosiskot tulivat jouluksi kotiin, ja kun kuitenkin ollaan kaikki kolme samassa talossa vain sen muutaman kerran vuodessa niin en sitten viitsinyt tuhlata aikaa kirjoittamiseen. Mutta ei se mitään, nytpähän päästään aloittamaan vuosi 2011 Redillä ja Jazzilla - toivon mukaan hyvä enne tämän ficin kannalta!

Tiedetään, olen ollut taas kamala laiskamato enkä ole kirjoitellut, mutta yliopisto ja Nanowrimo ja kaverit on vieneet ihan liikaa aikaa. Olen kahdentoista päivän päästä lähdössä puoleksi vuodeksi vaihto-oppilaaksi Englantiin, joten myönnetään, että ajatukset ei ole ihan pysyneet tekstissä. Sitä paitsi tämä nimenomainen osa oli ihan pahuksen vaikea kirjoittaa! Mulla on jotenkin ollut niin vahva mielikuva päässä tämän ja seuraavan osan kohtauksista, että sitten kun yritin laittaa niitä paperille... no, eihän siihen tyytyväinen voinut olla. Tämä nimenomainen osa on kirjoitettu uudestaan ainakin neljä kertaa ja sen myös näkee (vähän ristiriitaisesti tekstini huononee sitä mukaa mitä enemmän joudun kirjoittamaan samoja kohtauksia uudestaan, se siitä prosessikirjoittamisesta. Toisaalta olin siinä lukiossakin valtavan kehno, kirjoitan paremmin kun ei tarvitse ajatella, anteeksi vain.) 

Sitten vähän vastauksia kommentteihin - ei sillä, että ketään enää puolen vuoden päästä niitä enää välttämättä kiinnostaisi lukea... Mutta ajatus on tärkein, eh?

deltotus, kiitoksia vain :) kuten sanottu, minunkin oli vaikea kirjoittaa tuota törmäyskohtausta, koska kirjoittaapa sen miten monta kertaa tahansa, se ei ole ikinä niin kiva kuin kuvittelin. Saa syyttää puutteellisia kirjoittajantaitoja!

Jazmin, kiltisti kommentoiminen on hyvä asia, kiitos :) nyt tätä piti taas odottaa puoli vuotta, mutta ehkä seuraavan osan kanssa on jo parempi tuuri!

Magnum, kiitos paljon!

Capella, kiitos :) tämä uusi osa on nyt sitten siitä poikkeuksellinen, että pysyn koko ajan ihan vain yhdessä vuodessa, osa olisi muuten venynyt ihan liian kilometrimittaiseksi. Hmm, enpä ikinä olisi uskonut, että minä valitan jos osa meinaa venyä liian pitkäksi, mutta kun nykyään on nämä kiukkuiset niskat niin pitää vähän antaa niiden levätä ja lyhentää sopivissa väleissä.

Eara, kiitos, minunkin mielestä se osoittaa jo aika lailla uhrautumista, että Red menee kukkavarkaisiin, mutta mitäpä sitä ei rakkauden takia tekisi?

Maria, kiitos. Tottahan tuo on, että se taitaa olla suurempi järkytys, että osat tulee ajallaan kuin olisi jos ne tulisi pitkän ajan päästä... minkäs sille voi, hidas, hattarapäinen kirjoittaja on kyseessä.

agouti, kiitos kivasta kommentista :)

Anniina, kiiiitos :)

Giisa, sinä sentään vietit juhannusta jossakin, minä vietin sen töissä, jos oikein muistan... Olin siis kesällä ABC-liikenneasemalla töissä ja siellä tehtiin välillä yövuorojakin kun se oli 24/7 auki. Ei se kyllä pahemmin haitannut, hyvät rahat ja öisin oli sen verran hiljaista, että ehti ajatella omia tekstejään... Nyt sitten valvon muuten vaan kaikki yöt pää täynnä hahmojen tekemisiä! :D

Anni, kiitos :)

Pounci, kiitos :)

Soozie, kyllähän tämä saattaa päästä loppuun asti... joskus. Ei vaan, keväällä tämän pitäisi edistyä ihan reippaasti, koska olen ulkomailla vaihdossa ja siellä on kuitenkin kaikki sen verran uutta ja ihmeellistä, ettei energia varmaan riitä siihen, että keskittyisin uusiin projekteihin, joten tätä on ihan hyvä väsätä kun on kirjoitusolo, näistä hahmoista kun osaisi kirjoittaa vaikka puoliunessa!

Tyyppero, kiitos :)

Viides osa

12.2.1971

Red ei ollut koskaan pitänyt itseään erityisen pelokkaana ihmisenä. Pelokkaana häntä ei ollut myöskään pitänyt hänen äitinsä, joka oli viime tapaamisella kiljunut kurkku suorana, että Red oli röyhkein ja uhkarohkein nulikka, jonka maa päällään kantoi, tai professori McGarmiwa, joka oli jälki-istunnossa mutissut useammin kuin kerran, että Redin rangaitsemiseen tarvittaisiin vähintään lauma villiintyneitä lohikäärmeitä, kun mikään muu ei kerran tuntunut tehoavan. Redillä oli niin Tylypahkassa kun kotioloissakin rohkean ja huimapäisen ihmisen maine, ja hän oli ylpeä siitä. Siksi hänen olikin niin vaikea ymmärtää, miksi ihmeessä hänen vatsanpohjaansa kouraisi, kun hän näki vihaisen, syyttävän ilmeen Jazz Thomasin silmissä. Jazz näytti siltä kuin olisi halunnut itkeä. Vihreät silmät olivat tulvillaan kyyneleitä, mutta ne olivat lähtöisin suuttumuksesta, eivät kivusta tai surusta. Nekin kyyneleet Jazz pyyhki oitis terveellä kädellään pois, kuin ei olisi halunnut antaa Redille aihetta kuvitella, että mies olisi saattanut saada hänet itkemään. Siitä ei ollut epäilystäkään, Red ajatteli ihailevasti - Jassminadara Thomas oli pahuksen itsepäinen nainen.
Sitten Jazz syytti häntä ranteensa murtamisesta ja kaikki ihailevat tunteet kaikkosivat hänen mielestään. Jazz näytti siltä, että olisi mielellään ampaissut ylös lattialta ja käynyt kiinni Redin kurkkuun kuin vesikauhuinen koira. Red tunsi asettuvansa oitis puolustuskannalle.
  "Minä mitä?"
  "Sinä. Mursit. Minun. Ranteeni", sähisi Jazz. "Tavutanko sen vielä ranskaksi ja takaperin?"
  "Hetkinen, minä en ole murtanut yhtään mitään!"
  "Miten sitten selität sen, että minun ranteeni on murtunut?" Jazz kivahti. "Taikuutta vai?"
  "Mistä minä tiedän, ehkä sinun luustossasi on jotakin vikaa!" Red ärähti hermostuneena. Jazzin vihreiden silmien ilme sai hänet levottomaksi. Se oli ilme, joka kieli, että jos katse olisi voinut tappaa, Red olisi ollut jo mullan alla seitsemänä eri viipaleena. Kenen tahansa toisen tapauksessa Red ei olisi piitannut koko ilmeestä, sillä vaikka ihmiset ajattelivat usein pahantahtoisia ajatuksia, useimmat olivat joko liian järkeviä tai liian pelkureita toteuttaakseen niitä käytännössä. Red oli kuitenkin jo ehtinyt muodostaa Jazzista tarpeeksi vahvan mielikuvan tietääkseen, ettei tyttö ollut kumpaakaan, ei turhan järkevä eikä missään nimessä pelkuri.
  "Minun luustossani on jotain vikaa? Idiootti! Sinä olet se, jonka luustossa on vikaa - kunhan minä katkaisen sinun typerän, itserakkaan selkärankasi!"
Red otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Pois se hänestä, että hän antaisi mokoman pahantuulisen porkkanapään uhkailla itseään.
  "Olisi hauska nähdä, miten onnistut siinä sieltä lattialta käsin."
  "Aivan, lattialta käsin - koska sinä kuulakalloinen ääliö keilasit minut tänne!"
  "Oma on vikasi, kun harhailet humalassa käytävillä keskellä yötä!"
  "Itse et osaa katsoa eteesi!"
  "No anteeksi vain, jos en odottanut, että joku hemmetin humalainen nainen säntää esiin lähimmän kulman takaa! Mitä minun olisi pitänyt tehdä, näyttää suuntamerkkiä vai?"
  "Yleinen huomiokyky olisi ihan kivaa kehitystä!" Jazz huusi takaisin. "Mutta ei, tietenkään Red Stron ei voi katsoa eteensä, sehän olisi ihan liian alentavaa käytöstä Pimeyden Voimilta Suojautumisen Kuninkaalle! No, toivottavasti hallitset myös Naisen Verenhimoiselta Raivolta Suojautumisen, koska minä kiroan sinut omakätisesti muusiksi heti kun saan sauvakäteni toimintaan!"
  "Sen päivän kun näkisi!"
  "Voi kuule, se päivä tulee nopeammin kuin arvaatkaan! Sinuna lausuisin lämpimät jäähyväiset vehkeellesi, koska voin taata, että kunhan olet selvinnyt minusta sinä et ikinä edes ajattele lisääntymistä!"
  "Tuota, kaverit - " Jay pisti väliin.
  "Pää kiinni!" Red ja Jazz huusivat yhteen ääneen.
  "Anteeksi vain, mutta niin kiinnostava kuin tämä keskustelu onkin, voisinkohan mitenkään kiinnittää huomionne hetkeksi siihen tosiasiaan, että saamme kohta seuraa?"
Kaikki puhe katkesi kuin veitsellä leikattuna. Red unohti hetkellisesti riitansa Jazzin kanssa ja kiinnitti kaiken huomionsa ympäröivään hiljaisuuteen. Ei sillä, että hän olisi hetkeäkään epäillyt Jayn olevan väärässä - humalassakin poika oli suorastaan luonnonlahjakkuus, mitä vaikeuksien havaitsemiseen tuli. Silti Redin sydän jätti yhden lyönnin väliin, kun hän kuuli lähestyvät askeleet muuten äänettömästä käytävästä. 
  "Opettaja", Jay mutisi kireällä äänellä.
  "Tai vahtimestari", lisäsi Red. Hänellä ei ollut mitään intoa törmätä kumpaankaan. Oli paras liikkua nopeasti - mutta minne? Ties kuinka monennen kerran elämänsä aikana Red kirosi omaa kunniallisuuttaan, joka ei antanut hänelle lupaa pelastaa omaa nahkaansa ja jättää muita pulaan. Olkoonkin, että toiset olisivat häntä paljon pahemmassa pulassa, koska olivat lähteneet luvatta koulun mailta ja olivat kaiken lisäksi humalassa - Red oli joka tapauksessa ulkona aikarajan jälkeen, ja ihan yhtä syyllinen kuin muutkin. Joko he kaikki pääsisivät karkuun tai sitten he jäisivät yhdessä kiinni. Jostakin kumman syystä ensimmäinen vaihtoehto miellytti Rediä sillä hetkellä paljon enemmän kuin jälkimmäinen.
  "Jay", Red ärähti matalalla äänellä. "Sinä harhautat. Minä raahaan Jazzin... jonnekin."
  "Sinä et raahaa minua minnekään!" Jazz tiuskaisi lattianrajasta.
  "Miksi minä?" Jay kysyi pahantuulisesti.
  "Koska minä sanon niin!"
  "Kuka sanoi, että sinä saat päättää?"
  "Minä olen meistä ainoa, joka ei ole humalassa, mikä tarkoittaa sitä, että minä teen päätökset", Red sihahti takaisin.
  "Diktaattori", Jay mutisi, mutta teki kuitenkin niin kuin käskettiin ja lähti laahustamaan liioitellun kovaäänisesti viereiselle käytävälle. Redillä ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö harhautus onnistuisi. Humalassa tai ei, Jay oli mestari hankalien opettajien ja vahtimestarien harhauttamisessa. Edes pahantuulisena Jay ei antaisi heidän jäädä kiinni, sillä se olisi ollut vastoin niin ääneenlausumattomia kuin kirjoitettujakin ystävyyssääntöjä. Silti, ei kannattanut jäädä paikoilleen norkoilemaan siltä varalta, että joku yli-innokas opettaja päättäisi tarkastaa tämänkin käytävän. Red kääntyi ympäri jakaakseen tämän nimenomaisen tiedonmurusen Jazzin kanssa vain huomatakseen, että tyttö ei ollutkaan enää hänen jalkojensa juuressa lattialla. Humalaiseksi ja oletettavasti ranteensa murtaneeksi tytöksi Jazz oli noussut ylös lattialta suorastaan hämmästyttävän nopeasti ja marssi nyt hieman kiemurtelevin mutta sitäkin päättäväisemmin askelin toiseen suuntaan käytävällä. Redille tuli kiire hölkätä hänen peräänsä.
  "Minne sinä oikein luulet olevasi menossa?"
  "Makuusaliin, idiootti, minne muualle muka?"
  "Miten olisi sairaalasiipeen? Sinä mursit ranteesi, jos muistat."
  "Sinä mursit minun ranteeni!" Jazz kivahti. "Enkä minä voi mennä sairaalasiipeen. Vai luuletko, että matami Pomfreyta ei kiinnosta ollenkaan, miksi ihmeessä minä ilmestyn sinne keskellä yötä ja humalassa?"
Ei Jazz ihan tyhmä ollut humalassakaan, Red totesi ihailevasti. Hänellä itsellään matami Pomfreyn reaktio ei ollut käynyt edes mielessä, luultavasti siksi, että hän oli niin keskittynyt huolehtimaan Jazzin reaktiosta - ja siitä, mitä se voisi merkitä hänen kyvylleen levittää geenejään eteenpäin tulevaisuudessa.
  "Okei, ei sairaalasiipeen. Mutta mitä sinä sitten ajattelit tehdä? Nukkua murtuneen ranteen kanssa?"
  "Ajattelin juoda itseltäni tajun kankaalle", Jazz sähähti äkäisesti.
  "Minulla on parempi idea", Red sanoi, tarttui Jazzia terveestä käsivarresta ja lähti johdattamaan kohti keittiötä. Hänen kokemuksensa mukaan kotitontut olivat varsin hyviä korjaamaan kaikenlaisia ruumiinvammoja ja myös tekivät niin kyselemättä turhia kysymyksiä. Jazzin kävely oli kaikkea muuta kuin vakaata, ja Red olisi kietonut käsivartensa hänen vyötäisilleen tukea antamaan, mutta hän ravisti käden vihaisesti pois ja suuntasi Rediin katseen, joka olisi saanut elefantinkin kaatumaan kuolleena maahan.
  "Sinun ei tarvitse seurata minua! Löydän kyllä perille itsekin."
  "Sinä et edes tiedä, missä perillä on", Red huomautti järkevästi. "Sitä paitsi jonkun täytyy varmistaa, että et kävele päin seiniä."
  "Miksi en voinut mennä Jayn kanssa?" Jazz kysyi valittavaan sävyyn, joka ei olisi selvin päin koskaan eksynyt hänen huulilleen.
  "Jay on hyödytön kännikala."
  "Tiedoksesi annettakoon, että Jay Conway on herrasmies", Jazz sanoi humalaisen ylpeästi. "Toisin kuin eräät."
Tilanteesta huolimatta Rediä nauratti. Jazz oli toden totta huvittava alkoholin vaikutuksen alaisena. Kiukkuinen, pikkumainen ja irrationaalinen - kuin liioiteltu versio selväpäisestä itsestään. Mutta vaikka Jazzin tokaisu Jay Conwayn herrasmiesmäisyydestä oli paitsi kaukana totuudesta, myös selvästi humalaisen repliikkejä, ärsytti se silti Rediä siinä määrin, että hän huomasi toivovansa, että Jay jäisi sittenkin kiinni harhautusretkellään ja päätyisi jälki-istuntoon viikoksi. Tai kuukaudeksi.
  "Mitä sinä edes teit Tylyahossa Jayn kanssa?"
  "Olin juomassa."
  "Niin, sanoisin, että se on melko ilmeistä. Kysymys kuuluu, miksi ihmeessä?"
  "Miksi ei? Jay on ystäväni", Jazz sanoi uhmakkaasti. Tällä kertaa hän ei lopettanut lausettaan sanoihin toisin kuin eräät, mutta ilmeestä päätellen hän olisi yhtä hyvin voinut tehdä niin. Red osasi kyllä lukea syytöksen kun näki sellaisen toisen silmissä. Outo ristiriitainen tunne repi häntä kahtaalle. Toisaalta hänellä oli syyllinen olo siitä, että hän oli loukannut Jazzia mykkäkoulullaan, toisaalta osa hänestä huomasi hihkuvansa sisäisesti riemusta, koska Jazz ei ollut sittenkään suhtautunut täysin välinpitämättömästi hänen omituiseen käytökseensä. Mikä hemmetti häntä oikein vaivasi?
Red ravisti päätään. Hän oli selvästi sekoamassa kovaa vauhtia.
He jatkoivat matkaansa hiljaisuudessa. No, jos hiljaisuudeksi saattoi kutsua sitä, että Jazz kiroili ja haukkui Rediä puoliääneen koko matkan. Red ainakin kutsui sitä hiljaisuudeksi, sillä hän pyrki parhaansa mukaan päästämään Jazzin manaukset toisesta korvasta sisään ja samantien toisesta ulos. Osa uhkauksista oli sitä luokkaa, että olisivat hyvinkin voineet aiheuttaa heikommalle miehelle painajaisia, mikäli tämä erehtyisi päästämään ne päänsä sisään.
Red vilkaisi alaspäin Jazziin, joka näköjään itse sitä ollenkaan tajuamatta nojasi raskaasti häntä vasten ja antoi päänsä levätä hänen olkapäällään. Hemmetti, että Jazz oli kaunis vihaisena. Vihreät silmät kipunoivat, posket punoittivat suuttumuksesta ja punaiset huulet suolsivat kaiken aikaa uhkauksia siitä, miten Jazz repisi Rediltä korvat irti ja syöttäisi ne hevoskotkalle.
  "Mielenkiintoinen idea. Ehkä sinun pitäisi kertoa se taikaministeriön kiduttajille."
  "Minun pitäisi viedä sinut taikaministeriön kiduttajille."
  "¨Pahus, vaihda jo radiokanavaa! Itse sinä sen ranteesi mursit!"
  "Ai, että sinä vain satuit paikalle?" Jazz huusi toinen käsi lanteella.
  "Ihan niin! Se oli vahinko. Koska jos olisin tiennyt, miten ärsyttävä sinä olet, olisin ehdottomasti murtanut niskasi - ja tarkoituksella!"
Jazz niiskaisi. "No, hyvä, että me molemmat olemme tietoisia toistemme ärsyttävyydestä, niin voimme tästä eteenpäin pysyä poissa toistemme tieltä."
  "Ei ongelmaa", Red tokaisi vihaisesti. "Kunhan vain varoitat minua etukäteen ensi kerralla kun aiot harhailla humalassa ympäriinsä rakkaan ystäväsi Jayn kanssa, niin minä pysyn kyllä makuusalissani."
  "Olet nössö."
  "Itse olet alkoholissa marinoitu ämmä. Voisitko liikkua yhtään nopeampaa? Jotkut meistä haluaisivat nukkumaan tämän vuorokauden puolella."
  "Sen kun häivyt! En minä ole sinua henkivartijaksi pyytänyt!"
Red sulki silmänsä ja laski hitaasti kymmeneen. Merlin sen tiesi, että hänen teki mieli lähteä, jättää Jazz siihen keskelle käytävää ja kävellä tiehensä. Mitä se hänelle muka kuului, vaikka Jazz sattuisikin sammumaan käytävälle tai jäämään kiinni ja saamaan rangaistukseksi sadan vuoden jälki-istunnon? Hän ei ollut mikään Kiukkuisten Naisten Ritari, ja tällä menolla hän päätyisi vielä tarkoituksella murtamaan Jazzin toisenkin ranteen silkasta ärtymyksestä. Sitä paitsi hän oli päätöksensä jo tehnyt. Jazz Thomasin elämällä ei ollut mitään tekemistä hänen elämänsä kanssa. Olisi paljon viisaampaa häipyä hyvän sään aikana ja jättää Jazz huolehtimaan itsestään, tämä kun ei selvästi hänen huolenpitoaan kaivannut. Silti jokin esti Rediä lähtemästä, piteli häntä siinä Jazzin vierellä loputtomalta tuntuvalla vaelluksella kohti keittiötä. Hän ei osannut selittää sitä - hän ei yksinkertaisesti halunnut lähteä.
Hän huokaisi helpotuksesta, kun he viimein saavuttivat keittiöön johtavan muotokuvan.
  "Perillä ollaan. Kotitontut osaavat korjata kätesi."
  "Sepä kiva", Jazz sanoi hyisesti ja katseli itsepintaisesti toiseen suuntaan.
Red seisoi hetken paikoillaan epätietoisena ja huokaisi sitten alistuneesti.
  "Anteeksi, okei? Minä en murtanut sinun rannettasi, mutta anteeksi - hitto, anteeksi, että olin paikalla!"
Pahoittelu kuulosti säälittävältä Redin omissakin korvissa, eikä hän siksi juurikaan yllättynyt, kun Jazz ainoastaan tuhahti hänen sanoilleen ja kääntyi keittiöön johtavan salakäytävän puoleen. Red oli valmistautunut auttamaan häntä, mutta hän ilmoitti terävästi, että Red oli jo auttanut aivan tarpeeksi. Voimistelijamaisen notkeasti Jazz ponnisti ilmaan, tarttui terveellä kädellään kiinni muotokuva-aukon reunasta ja heilautti itsensä salakäytävään. Outo tyhjyyden tunne kouraisi Rediä vatsanpohjasta, kun Jazz sanoi jäätävään sävyyn, että Red voisi nyt mennä takaisin makuusaliin nukkumaan, hän pärjäisi kyllä yksinkin. Niin sairasta kuin se luultavasti olikin, pelkkä yksi raivostunut ja humalainen (Jazzin puolelta) keskustelu oli saanut Redin paremmalle tuulelle kuin mikään moneen päivään. Hieman yllättyneenä hän tajusi, että hän todella nautti Jazzin seurasta, silloinkin kun Jazz oli ärsyttävä ja syytti häntä aiheettomasti ruumiinosiensa murtamisesta. Ajatus siitä, että puolen sekunnin kuluttua Jazz katoaisi salakäytävän varjoihin eikä sen jälkeen varmastikaan enää sanoisi sanaakaan Redille sai Redin voimaan melkein kirjaimellisesti pahoin. Vielä kurjemmaksi hänen olonsa muuttui kun hän tajusi, että koko juttu oli hänen oma vikansa. Jos hän ei olisi ollut itsekäs juoruista piittaava idiootti, hän ja Jazz olisivat mitä todennäköisemmin olleet yhä puheväleissä. Mutta hän oli lakannut puhumasta Jazzille, ja nyt Jazz kävi Tylyahossa Jay Conwayn kanssa kuin he olisivat olleet hyvätkin ystävät, tai hitto soikoon, tyttöystävä ja poikaystävä! Red tiesi tuskallisen hyvin kieltäneensä kovaan ääneen olevansa millään tavalla kiinnostunut Jazz Thomasista, mutta sitä hän ei voinut kieltää, että pelkkä ajatuskin Jazzista ulkona Jay Conwayn kanssa sai hänet näkemään punaista. Kyse ei ollut pelkästään siitä, että Jaylla oli suurinpiirtein yhtä hyvät ihmissuhdetaidot kuin keskimääräisellä mantikorilla ja että Red ei olisi uskonut edes pahinta vihollistaan Jayn käsivarsille - Jazz olisi voinut olla menossa ulos vaikka parisuhdeterapeutin kanssa, eikä Red siltikään olisi pitänyt siitä. Itse asiassa ei pitää oli aivan liian lievä ilmaus. Red epäili, että olisi hyvinkin saattanut murhata parisuhdeterapeutin.
Sanat karkasivat hänen suustaan täysin varoittamatta. Merlin sen tiesi, että hän ei ollut harkinnut niitä hetkeäkään. Hän vain nojautui eteenpäin ja nappasi Jazzia kiinni käsivarresta, ja kun Jazz pyörähti ympäri täysin valmiina kiroamaan hänet vasenkätisesti aina Timbuktuun asti, hän huomasi oman äänensä puuskahtavan turhautuneena:
  "Tylyaho, ensi lauantaina?"
  "Mitä?" kivahti Jazz.
Red toisti murahtaen kysymyksensä. "Sano vain kyllä tai ei."
Jazz tuijotti häntä vihreät silmät salamoiden, kuin hänen kysymyksensä olisi loukannut tyttöä jollakin tavalla. Hän liikutti kätensä taikasauvalleen, täysin valmiina torjumaan jokaisen kirouksen, jonka Jazz saattaisi mahdollisesti ampua hänen suuntaansa. Mutta sitten Jazz ravisti päätään kärsimättömästi ja antoi käsiensä valahtaa sivuilleen kuin olisi sittenkin päättänyt olla pahoinpitelemättä Rediä sinä nimenomaisena yönä. Jazzin katse oli synkkä ja suu riidanhaluisena, ohuena viivana, kun hän tokaisi:
  "Okei."
  "Okei?" Red toisti epäuskoisesti.
  "Okei", Jazz sanoi, pyörähti ympäri ja marssi vihaisesti tiehensä.

***

"Hetkinen, onko tässä nyt varmasti kyseessä sama Red Stron? Tummanruskea tukka? Vihreät silmät? Hyvät käsilihakset? Painu hittoon siitä minua häiritsemästä-asenne? Naiskammo? Pakkomielle McGarmiwan ärsyttämiseen? Se Red Stron?"
  "Se ihan sama Red Stron", Jazz huokaisi väsyneesti ja suoristi koulupuvun punakultaista solmiota ennen kuin veti mustan noidankaavun päänsä ylitse. Hän todella toivoi, että Sam olisi lopettanut draamailun. Mutta Sam käyttäytyi aivan kuin Jazz olisi sitten viime näkemän kasvattanut itselleen vihreät hiukset, kolme päätä ja kurpitsat polvien paikalle.
  "Hän pyysi sinua Tylyahoon? Sitäkö sinä yrität minulle sanoa?"
Jazz pyöritti silmiään. "En, Sam, mitä minä yritän sanoa on, että Red murhasi Dumbledoren viime yönä, pamautti McGarmiwan paksuksi ja juoksentelee nyt ympäri pihamaita keijukaiseksi pukeutuneena."
  "No anteeksi, jos halusin varmistaa! Minua nyt vain ihmetyttää, miten on mahdollista, että Red Stron osoittaa vihdoin, vihdoin jonkinlaista kiinnostusta sinua kohtaan ja sinä käyttäydyt kuin depressiivinen fletkumato!" 
  "Minulla on krapula."
  "Sen siitä saa, kun lähtee juomaan minun veljeni kanssa. Mistä tulikin mieleen, että miten sinä onnistuit siinä? Yleensä hän ei koskaan lähde alempiarvoisten elämänmuotojen kanssa yhtään minnekään."
  "Haluatko sinä todella ruotia isoveljesi sielunelämää puoli kahdeksalta aamulla?" Jazz kysyi epätoivoisena.
  "Katsotaanpa... En. Sen sijaan minua todella kiinnostaa ruotia herra Stronin sielunelämää puoli kahdeksalta aamulla."
  "Herra Stronia pelotti, että minä kiroan häneltä miehuuden."
  "Ihan tosi?"
Jazz nyökkäsi rauhallisesti ja siirtyi sitomaan hiuksiaan poninhännälle. Kiitos kotitonttujen taikakeinojen hänen molemmat ranteensa olivat nyt ehjät ja toimintakunnossa. Hänen ulkonäköään kotitontut eivät ikävä kyllä olleet ymmärtäneet pelastaa. Hän näytti huonosti säilyneeltä haudanhaamulta pahana päivänä. Tummat silmäpussit saattoi aina meikata piiloon ja likaiset hiukset nostaa poninhännälle, mutta se ei muuttanut miksikään sitä tosiasiaa, että koko hänen olemuksensa huokui krapulaa viidensadan kilometrin päähän. Jos hän olisi tiennyt etukäteen olevansa menossa juomaan Jay Conwayn kanssa keskiviikkoiltana, hän olisi totta kai varannut krapulajuomaa valmiiksi, mutta hän ei ollut tiennyt, joten luonnollisesti hän saattoi syyttää vain itseään.
  "Miksi ihmeessä Red pelkäsi, että sinä kiroat häneltä miehuuden?"
  "Varmaan siksi, että minä uhkasin tehdä niin. Useampaan otteeseen."
Samin suu loksahti auki.
  "Hän ansaitsi sen", Jazz jatkoi rauhallisesti. "Olen ajatellut asiaa kovasti ja tullut siihen tulokseen, että hän on itsekäs, itserakas kinkkurulla, joka on pahaksi kaikille naisille."
  "Mutta... sinä palvot maata hänen jalkojensa alla!"
  "Enkä palvo!" Jazz kivahti.
Sam loi häneen paljonpuhuvan katseen.
  "No, okei, ehkä palvoin. Mutta se oli ennen kuin tajusin millainen hän oikeasti on."
Jazz jäi tuijottamaan ulos ikkunasta. Hänen oli vaikea unohtaa Redin ilmettä viime yönä, kun poika oli pyytänyt häntä kanssaan Tylyahoon. Se oli ollut turhautunut, vastentahtoinen - aivan kuin Redin mielestä mikään ei olisi voinut olla inhottavampaa kuin lähteä Jazzin kanssa yhtään minnekään, mutta poika olisi silti jostakin käsittämättömästä syystä päättänyt uhrautua ja tehdä niin. Jazzilla oli myös inhottava aavistus syystä, ja se näytti Redin kaikkea muuta kuin imartelevassa valossa. Oli vaikeaa käsittää, miten joku saattoi olla niin itserakas, että kuvitteli toisten käyttävän kaikki iltansa haaveilemalle treffeistä kanssaan. Mutta juuri niin itserakas Red ilmeisesti oli.
  "Tuota, Jazz... ei millään pahalla, mutta sinä olet kyllä käyttänyt aika monta iltaa haaveilemalla treffeistä hänen kanssaan."
  "Joten? En minä sitä hänelle ole sanonut! Mutta hän kuvittelee vakavissaan, että jos hän vain pyytää minua ulos, minä olen niin innoissani ja pyörällä päästäni, että annan hänelle oitis anteeksi kaiken ja unohdan, että hän on ikinä murtanutkaan minun rannettani! Ihan kuin minä olisin jotenkin imarreltu siitä, että joku pyytää minua ulos vain lepytelläkseen minua! Kiitos ei!" puuskahti Jazz. "Minä haluan, että minua pyydetään ulos siksi, että minä olen vastustamattoman ihana, ei siksi, että jollakin on syyllinen olo minun ranneluideni vuoksi!"
  "Eli... sinä sanoit ei?" Sam kysyi yrittäen turhaan seurata Jazzin varsin jazzthomasmaista ajatustenjuoksua.
  "Höh, en tietenkään sanonut!"
  "Okei..."
  "Red Stronille tekee hyvää oppia muutama asia toisten luustosta ja käytöstavoista. En todellakaan aio päästää häntä kuin mantikoria veräjästä ilmoittamalla, että hänen ei tarvitse viedä minua Tylyahoon. Jos se on kerran hänestä niin vastenmielistä... no voi surku, sitten hänen kai täytyy vain kärsiä."
Sam pudisteli päätään jossakin huvittuneen ja kauhistuneen välimaastossa. "Jazz, olet paras ystäväni ja niin poispäin, mutta kai sinä tiedät, että olet välillä vähän julma?"
  "Minä en ole julma, minä olen Naisellisen Koston Enkeli", Jazz ilmoitti rauhallisesti ja suunnisti aamupalalle.

***

Taikuuden historian tunti oli puuduttavan tylsä. Jazz ei tiennyt, miksi vaivautui kiinnittämään asiaan mitään huomiota - tosiasia nimittäin oli, että sanat taikuuden historian tunti ja puuduttavan tylsä olivat synonyymeja, jotka kaikki Tylypahkassa tunsivat. Silti silloin tällöin Jazz yllätti itsensä päivittelemästä tylsyyttään sekä pohtimasta, mitä sille voisi tehdä. Surullinen tosiasia oli, että ei mitään. Vielä neljänkymmenenviiden minuutin ajan hänen olisi pakko istua aloillaan ja kuunnella, miten professori Binns jauhoi monotonisella äänellä vuoden neljäkymmentäviisi punalakkikapinasta, joka oli päätynyt verisiin lopputuloksiin. Hän koetti viihdyttää itseään keksimällä haukkumalauluja opettajista, mutta se oli vaikeaa, kun taustalla kuului kaiken aikaa mutistuja vuosilukuja ja punalakkikapteenien nimiä.
Jazz oli juuri vaipumassa autuaaseen horrokseen, kun hänen pulpetilleen leijaili pieni perhosenmuotoinen pergamentinpalanen. Hän vilkaisi Samia kysyvästi, mutta tämä levitteli käsiään sen näköisenä, ettei ainakaan ollut lähettänyt hänelle mitään viestejä. Uteliaana Jazz taitteli paperinpalasen auki.

Onko krapula? Näytit aika kurjalta aamupalalla.
 - J

Jazzia hymyilytti. Hän raapusti pergamentilla pikaisen vastauksen, jossa ilmoitti, että krapula oli vähitellen hellittämässä otettaan, mutta samaa saattoi tuskin sanoa Jaysta, joka oli näyttänyt aamiaisella siltä, että saattaisi oksentaa puuroonsa hetkenä minä hyvänsä. Hetken mielijohteesta Jazz lisäsi viestiin vielä terävän kommentin siitä, miten Jay ei ilmeisestikään ollut jäänyt kiinni viime yönä. Sitten hän lausui puoliääneen näppärän pikku loitsun, joka lähetti viestin lentomatkalle ulos luokasta ja kohti tyrmiä, missä Jay oli todennäköisesti parhaillaan taikaliemitunnilla yhdessä Redin kanssa. Kyllä, Jazz osasi Redin lukujärjestyksen ulkoa. Kyllä, hän tiedosti itsekin, miten säälittävää se oikein oli.
  "Keneltä se oli?" Sam kysyi puoliääneen, kun Jazz nojautui taaksepäin tuolissaan.
  "Sinun veljeltäsi."
  "Minun veljeltäni? Merlin, hän käyttäytyy päivä päivältä oudommin. Minun täytyy kohta kirjoittaa äidille ja isälle ja sanoa, että heidän pitäisi tutkituttaa hänen päänsä."
Jazzia nauratti. Hänenkin oli myönnettävä, että Jay oli käyttäytynyt erittäin epäluonteenomaisesti viime aikoina. Ellei hän olisi paremmin tiennyt, hän olisi jopa saattanut sanoa, että hänestä ja Jaysta oli tulossa kovaa vauhtia kavereita. Ajatus tuntui omituiselta, mutta samalla jotenkin myös... mukavalta. Oli lohduttavaa tietää, että eräässä tietyssä ystäväkolmikossa oli ainakin yksi jäsen, joka ei ollut täysin ihmissuhdetaidoton imbesilli.
  "Mitä Jay edes halusi sinusta?"
  "Kysyi, miten krapulani jaksaa."
  "Seuraavaksi hän varmaan haluaa tulla hoitamaan sinun krapulaasi", Sam mumisi äänellä, joka oli täynnä ihmetystä.
Jazz kohautti olkapäitään ja vaipui takaisin onnelliseen horrostilaansa. Sen kuitenkin keskeytti jo muutaman minuutin kuluttua seuraava paperilappunen, jossa Jay ilmoitti eksyttäneensä professori Bellinin vaivatta ja voivansa nyt erinomaisen krapulaisesti, kiitos kysymästä. Viestin lopussa oleva hätäisesti sutaistu huomautus sai Jazzin kohottamaan kulmiaan.

Kuulin, että olet menossa Tylyahoon Reddien kanssa.

Jazz hutaisi nopeasti vastausviestin. Kuulit oikein. Paukapäinen kaverisi kutsui minut.

Ja sinä vastasit myöntävästi, oli viesti, joka leijaili Jazzin pulpetille ennätysajassa.

Kymmenen pistettä pojalle, jolla on niin iso nenä, että hän ei voi olla tunkematta sitä joka paikkaan, Jazz viisasteli vastaukseksi.

Voinpas. Mutta tässä tapauksessa en. Minusta tuntui, että jonkun pitäisi varoittaa sinua.

Varoittaa mistä? Onko kaverisi hullu sarjamurhaaja, joka aikoo raiskata minut ja viskata silvotun ruumiini jättiläiskalmarin syötäväksi? (Käännettynä: älä huolehdi, isä.)

Älä viisastele, Jazz. Olet pikkusiskoni paras kaveri ja minusta olisi sääli, jos Reddie onnistuisi särkemään näsäviisaan pikku sydämesi.

Jazzin suupielet nytkähtivät. Olenko minä näkevinäni... huolta rivien välissä?

Äh, suksi kuuseen, Thomas. Mutta älä sano, että minä en olisi varoittanut. Kaverillani on ihmeellinen taito satuttaa naisia kun he sitä vähiten odottavat.

No, tätä naista sinun kaverisi ei satuta. Älä huoli, Conway. Minä tiedän, mitä teen.

Sen jälkeen viestit loppuivat, eikä Jazz voinut olla miettimättä, oliko hän onnistunut loukkaamaan Jayta, vai oliko poika yksinkertaisesti hyväksynyt tappion. Vielä enemmän häntä vaivasi se, mikä oli äkkiä saanut Jayn leikkimään parisuhdekonsulttia. Jay ei ollut yleisesti ottaen kovin kiinnostunut muiden asioista, ellei niihin sitten luettu luihuisten kiusaamista ja vahingontekoa, joten miksi hän tunki jatkuvasti nenäänsä Jazzin asioihin? Ja miksi hän oli niin innokas varoittamaan Jazzia Redistä? Okei, totta kai Red oli ajattelemattomuudellaan ja naiskammoisuudellaan onnistunut loukkaamaan paria tyttöä vuosien aikana, mutta ei hän sentään mikään sydänten terminaattori ollut. Jay sai koko jutun kuulostamaan siltä kuin Red olisi juonitellut kuukausitolkulla hänen siveytensä ja sydämensä viemiseksi. No, siinäpähän juonittelisi. Yksi itserakas pojankloppihan ei hänen siveyttään veisi, ja mitä hänen sydämeensä tuli, se oli jo tullut immuuniksi Red Stroniin liittyville kolhuille.
Vai oliko sittenkään? Taikajuomatunti oli lähestymässä loppuaan, kun Jazzin pulpetille leijaili vielä yksi pergamentinpalanen. Sen päälle oli kirjoitettu Jazzin nimi pienenpienellä käsialalla, jonka hän tunnisti liiankin hyvin - Redin käsialalla. Hänen mielialansa laski, kun hän tajusi, että Red luultavasti kirjoitti peruakseen Tylyahonkutsunsa, ja vaikka hän oli vannonut itselleen, ettei enää koskaan antaisi pojan särkeä sydäntään, hän ei voinut estää säröjä piirtymästä sydämensä pinnalle. Ne tekivät kipeää. Hemmetti, että ne tekivätkin kipeää.
Välittämättä Samin huolestuneesta katseesta Jazz veti syvään henkeä ja taitteli paperilapun auki. Sen sisältö oli jotakin aivan muuta kuin hän oli olettanut.

Lauantaina kymmeneltä aulassa.

Red ei ollut vaivautunut allekirjoittamaan viestiä. Joko hän oletti, että Jazz tunsi hänen käsialansa tai sitten hän oli varma siitä, että kukaan muu ei ollut kutsunut Jazzia kanssaan Tylyahoon lauantaina. Oli kyseessä kumpi tahansa, sillä ei ollut väliä; Jazz ei voinut estää virnettään leviämästä korvasta korvaan, kun hän rutisti viestin nyrkkiinsä. Silläkään ei ollut väliä, että Red oli lyhyessä ja ytimekkäässä viestissään onnistunut jälleen kerran kuulostamaan siltä kuin joku olisi repinyt häneltä hampaita ilman puudutusloitsua. Tärkeintä oli, että lauantai oli yhä voimassa ja että Jazz saisi sittenkin tilaisuuden näyttää Redille, mitä hänestä todella ajatteli.

***

Kuivatessaan hiuksiaan aivan liian aikaisin lauantaiaamuna Samantha Conway huomasi jälleen kerran pohdiskelevansa syvällisesti kaverien välisen huolenpidon rajoja ja sitä, milloin koittaisi se hetki, jolloin hänen pitäisi yksinkertaisesti lakata pohdiskelemasta ja toimittaa paras ystävänsä Pyhään Mungoon mielenterveysvelhojen tutkittavaksi. Ennen kaikkea häntä kiinnosti tietää, oliko se hetki koittanut nyt.
Kun Sam oli aamulla kahdeksan aikaan raottanut ensimmäisen kerran silmiään, Jazz oli ollut jo hereillä. Enemmän kuin hereillä, Jazz oli ollut jalkeilla, mikä oli tilastollisesti suoranainen ihme ennen kello kymmentä lauantaiaamuna. Märistä hiuksista päätellen Jazz oli jo käynyt suihkussa ja istui nyt tuijottamassa vaatekaappiaan kuin sinnikäs käärmeenlumooja, joka oli päättänyt antaa käärmeilleen vapaaviikonlopun lumoamisesta ja siirtynyt hypnotisoimaan sukkahousuja. Sam oli tyytynyt kohauttamaan harteitaan ja laahustamaan kylpyhuoneeseen. Se, mikä vaikutti omituiselta normaalin ihmisen silmissä saattoi hyvinkin olla täysin normaalia Jazz Thomasin mittapuulla, eikä siihen kannattanut kiinnittää sen enempää huomiota.
Jazz istui kuitenkin edelleen vaatekaapin edessä, kun Sam palasi kylpyhuoneesta kymmentä minuuttia myöhemmin. Jazzin olemus oli niin liikkumaton, että Sam ei voinut olla miettimättä, oliko hänen ystävänsä edes silmäänsä räpäyttänyt. Hänen mielessään kävi ajatus siitä, pitäisikö hänen sanoa jotakin, mutta lopulta hän tyytyi noutamaan pyyhkeensä sängynpäädystä ja meni sanaakaan sanomatta suihkuun.
Suihkun jälkeen Sam kuivasi hiuksensa kaikessa rauhassa, pesi hampaansa ja levitti kasvoilleen Matami Sydänkäpysen Huikaisevan Samettista Poskinukkavoidetta. Hän viivytteli kylpyhuoneessa niin kauan, että melkein kaikki huoneessa suihkun jäljiltä leijunut lämmin höyry oli ehtinyt haihtua. Astuessaan ulos kylpyhuoneesta hän puolittain odotti, että Jazz olisi siirtynyt patsasvaihteelta ylienergialoitsulla kirottu jänis-vaiheeseen, niin kuin aamuisin oli usein tapana käydä. Mutta ei; Jazz istui edelleen vaatekaapin edessä otsa rypyssä ja sen näköisenä, että yritti keksiä ratkaisua maailman kansojen nälänhätään ennen aamupalaa. Sam pelkäsi, että hänen ystävänsä aiheuttaisi itselleen tällä menolla vielä aivoverenvuodon. Hän meni Jazzin luo ja koputti tätä varovasti olkapäälle.
  "Jazz?"
Jazz säpsähti ja näytti palaavan takaisin valvetilaan. "Mitä?"
  "Onko kaikki okei?"
  "Mitä kello on?"
  "Puoli kymmenen."
  "Voi Merlinin varastetut alushousut ja kolme kurnuttavaa kentauria!" Jazz ponkaisi jaloilleen ja hyökkäsi vaatekaappinsa kimppuun kuin olisi päättänyt repiä sen omakätisesti kappaleiksi. Paitoja, housuja, kaapuja ja sukkia lensi lattialle sellaista vauhtia, että Sam ehti jo pelätä Neljännen Vaatesodan alkaneen tyttöjen makuusalissa. Hän peruutti varmuuden vuoksi pari askelta, ennen kuin kysyi uudestaan, oliko kaikki okei.
Vaatekaapin uumenista kuului kiukkuinen ääni, joka ilmoitti, että ei, asiat eivät todellakaan olleet hyvin. Jazzin oli tarkoitus tavata Red aulassa puolen tunnin kuluttua ja hän oli yhä yöpaidassa.
  "Joo, olet tuijottanut vaatekaappia ainakin viimeisen tunnin ajan. Vaateongelmia?" Sam kysyi myötätuntoisesti.
  "Arvaa vain", Jazz mutisi ja ilmestyi takaisin ihmisten ilmoille käsivarrellaan parempia päiviä nähneet farkut sekä oliivinvihreä, raidallinen paita, jonka hän oli saanut lahjaksi isoäidiltään kaksi joulua sitten ja jota hän ei ollut pitänyt sen loman jälkeen kertaakaan.
Sam kohotti kulmiaan. "Jos sinulla oikeasti meni puolitoista tuntia tuon asukokonaisuuden keksimiseen, en voi muuta kuin sääliä sinua. Vai luuletko, että Red hurmaantuu rikkinäisistä housunpolvista?"
  "Shh!" Jazz sihahti ja vilkuili hätääntyneenä ympärilleen.
  "Ei huolta, Brianna ja Clischay menivät aamupalalle jo tunti sitten. Huomautettuaan tosin ensin, miten aavemaista on asua samassa makuusalissa ilmielävän zombin kanssa."
Jazz ryhtyi vetämään vaatteita niskaansa. "Minä haluan näyttää siltä, että en ole uhrannut tippaakaan ajatusta ulkonäölleni."
  "Okei..."
  "Se on rankempaa kuin luulisi."
  "Ilmeisesti, jos sinun täytyy kerran ajatella asiaa puolitoista tuntia."
  "En halua, että Red alkaa kuvitella, että olen nähnyt vaivaa hänen vuokseen."
  "Vaikka, ironista kyllä, sinä olet itse asiassa nähnyt enemmän vaivaa hänen vuokseen kuin jos olisit vain pukeutunut normaalisti."
  "Joten? Ei hän sitä tiedä."
Sam pudisteli päätään. "Miksi et vain sano hänelle, että hän on mielestäsi itserakas kusipää, mutta että olet kyllä valmis menemään naimisiin hänen kanssaan ja hankkimaan viisi lasta heti kun asiantila muuttuu? Pääsisit paljon helpommalla."
  "Sanat helppo ja Red Stron eivät sovi sanaan lauseeseen."
  "Siltä tosiaan näyttää", Sam mumisi ja palasi kylpyhuoneeseen valmistautumaan omille, huomattavasti vaivattomammille Tylyahontreffeilleen.
Jazz nousi ylös sängyltä ja tarkasteli peilkuvaansa kriittisesti makuusalin seinällä roikkuvasta peilistä. Oliivinvihreä paita ei ollut leikkaukseltaan varsinaisesti maailman imartelevin, tummansiniset farkut olivat tosiaan rikki polvista ja oranssi hiuspehko näytti siltä, että se oli sipaistu poninhännälle viime tipassa. Joku toinen ei ehkä olisi pitänyt lopputuloksena kovinkaan tyydyttävänä, mutta Jazzilla ei ollut aihetta valittaa. Tavoite oli saavutettu; hän näytti siltä kuin ei olisi suonut ulkonäölleen ajatustakaan, vaikka todellisuudessa olikin nähnyt pukeutumisensa eteen enemmän vaivaa kuin kertaakaan elämänsä aikana. Oli paras olla lähtemättä minnekään Redin kanssa enää toista kertaa, Jazz vannotti itseään. Se oli aivan liian vaivalloista hänelle.
Kävellessään tasan kello kymmenen alakertaan Rediä tapaamaan hän ei voinut olla miettimättä, oliko ensimmäinenkään kerta ollut hyvä idea. Hänen vatsanpohjassaan lepatti perhosarmeijan lisäksi parvi yliaktiivisia varpusia, joutsenpesue ja pahantuulinen aarnikotka. Hän oli luvannut itselleen, että ei olisi innoissaan, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty; mitä lähemmäs hän pääsi ala-aulaa, sitä kevyemmältä hänen askeleensa tuntuivat. Ainoastaan kunnioituksesta itseään ja muita rakkaudessa pettyneitä naisia kohtaan hän hidasti askeleensa verkkaisiksi ja vastahakoisiksi. Aulaan johtavien portaiden alapäässä hän pysähtyi, veti syvään henkeä ja muistutti itselleen vielä kerran, että tässä ei ollut missään nimessä kyse treffeistä. Treffeihin vaadittiin yleensä molemminpuolista kiinnostusta, ja mitä Redin kiinnostukseen tuli... Red oli ainoastaan kiinnostunut pitämään jalkovälinsä turvassa. Pelkuri, Jazz ajatteli ylemmyydentuntoisesti, pakotti välinpitämättömän ilmeen kasvoilleen ja marssi aulaan Rediä tapaamaan.

 ***

Hemmetti, missä se nainen oikein viipyi? Red oli odotellut ala-aulassa odottamassa ainakin vartin, ja vähintään kymmenen minuuttia siitä ajasta hän oli odotellut yksin, sillä Jay oli kadonnut paikalta huomautettuaan ensin vahingoniloisesti, että Red näytti aivan alttarilla hermoilevalta sulhaselta.
  "Toisaalta, mikäs siinä. Hyvähän sitä on etukäteen harjoitella, koska ennen kuin arvaatkaan - auts!" Jay oli katsonut parhaaksi paeta paikalta mahdollisimman nopeasti, sillä Red oli vetänyt taikasauvansa esiin ja valmistautui kiroamaan hänen ihonsa vaaleanpunapilkulliseksi. Jonathan oli kadonnut saman tien mutisten itsekseen jotakin Jayn kurissapitämisestä ja vahinkojen minimoimisesta. Katsoessaan ystäviensä menoa Red ei voinut olla toivomatta, että olisi itsekin ollut menossa heidän mukaansa viettämään täydellisen tavallista, huoletonta Tylyahopäivää kermakaljan ja luihuisten kiroamisen muodossa. Inhottavinta oli tietää, että hän oli itse oman hautakivensä lumonnut. Mitä taikaliemihöyryjä hän oikein oli hengitellyt, kun oli saanut päähänsä kutsua Jazz Thomasin seurakseen Tylyahoon?
Ehkä, pieni ääni Redin pään sisässä sanoi, ehkä sinä ajattelit, että sinulla voisi olla hauskaa hänen kanssaan.
Red pärskähti. Hauskaa, niin varmaan. Jazz oli näyttänyt suurin piirtein yhtä innostuneelta suostumaan hänen pyyntöönsä kuin paatunut rangaistusvanki, jolle tarjottiin mahdollisuutta ankeuttajan suudelmaan. Red olisi halunnut pistää sen humalan piikkiin, mutta todisteet puhuivat muuta. Jazz oli kohdellut häntä koko viikon kuin ilmaa - no, kuin ilmaa, jolla oli tapana murtaa ihmisten ranneluita nyt ainakin. Useammin kuin kerran Redin oli tehnyt mieli marssia Jazzin luokse ja kysyä, mitä tytön luupäässä oikein liikkui. Se olisi kuitenkin vaikuttanut siltä kuin hän olisi seurannut Jazzin tekemisiä pakkomielteisesti, ja koska hän ei missään nimessä halunnut vaikuttaa siltä kuin olisi seurannut Jazzin tekemisiä pakkomielteisesti, hän oli päättänyt antaa olla. Loppujen lopuksi he viettäisivät koko päivän Tylyahossa; pakkohan Jazzin olisi jossakin vaiheessa jotakin sanoa.
Tai sitten ei, Red tajusi nähdessään Jazzin kävelevän itseään kohti. Jazzin ilme oli poissaoleva ja välinpitämätön, kuin tytön ajatukset olisivat askarrelleet jossakin kaukana. Redin nähdessään Jazz kohotti suupieliään parin millimetrin verran, pikemminkin kohteliaisuudesta kuin siksi, että olisi ollut ylitsevuotavan iloinen hänet nähdessään.
  "Kappas vain. Itse luunmurtaja. Montako rannetta olet murtanut sitten viime näkemän?"
  "Rohkelikon oma pikku alkoholisti." Red nyökäytti päätään alistuneena ja huokaisi. "Mennäänkö?"
 

***

A/N2: Hyvää hyvää uuttavuotta kaikille! Jos saa vihjata vähän, Sharran vuosi 2011 kehittyisi kummasti kommenteista... :)