And I'm so scared of losing you,

and I don't know what I could do about it.

 - Bear's Den: Agape

 

Seitsemäs osa

17.3.1971

Red istui ikkunalaudalla autiossa käytävässä jästitietoluokan ulkopuolella ja yritti keskittyä läksyihin. Puolet Tylypahkan opettajista olisi luultavasti väittänyt sitä historialliseksi tapahtumaksi, ja toinen puoli olisi todennäköisesti painunut suorinta tietä takaisin sänkyyn siinä uskossa, että näki edelleen unia. Seitsemäsluokkalainen rohkelikko Red Stron ei tehnyt läksyjä, ei, ellei tullut uhatuksi koulusta erottamisella, ja silloinkin hutaisten. Pimeyden voimilta suojautuminen oli ainoa asia, jonka eteen hän jaksoi nähdä vaivaa.

Ja oliko se mikään ihme, hän ajatteli synkästi tuijottaessaan tehtävänantoa edessään. Kirjoita vähintään kaksi jalkaa tahranpoistoloitsun käytöstä kotitalouden arkisissa haasteissa. Loitsuista oli tullut täysin hyödytön oppiaine sen jälkeen kun se siivoushullu professori Huhkunraikas oli saanut työn. Ikävä kyllä professori Huhkunraikas nautti myös oppilaiden koulusta erottamisella uhkailemisesta, joten Red tuijotti epätoivoisena tyhjää pergamenttia ja yritti keksiä edes yhden hyödyllisen käyttötilanteen tahranpoistoloitsulle, kun askelten ääni kantautui hänen korviinsa käytävän päästä. Hän ei vaivautunut kohottamaan katsettaan, ei edes sitten, kun askelten ääni tuli yhä lähemmäs ja pysähtyi sitten aivan hänen eteensä. Hän tunsi nuo kevyet askeleet, tunsi niiden omistajan ja tiesi, että tämä ei malttanut koskaan olla hiljaa muutamaa sekuntia kauempaa.

  ”Ollaanko me yhdessä?” Jazz Thomas kysyi täysin rauhallisesti kuin olisi kysynyt Redin mielipidettä huispausottelun tuloksista.

Red pudotti mustepullonsa ja kirosi, kun se särkyi kymmeniksi kappaleiksi kivilattialle lennättäen mustetta jokaiseen ilmansuuntaan. Hän kaivoi taikasauvan taskustaan, mutisi nopean korjausloitsun ja siivosi sitten lattian tahranpoistoloitsulla. Viimein hän kohotti katseensa.

Jazz seisoi hänen edessään toinen käsi lanteella ja kallisti päätään niin, että tulenoranssit hiukset valuivat toiselle olkapäälle. Tytön ilme oli odottava.

  ”Onko sillä väliä?”

  ”Ei oikeastaan.” Jazz kohautti harteitaan. ”Paitsi että Adam Belby pyysi minua ulos, ja halusin tietää, mitä vastata.”

Adam Belby? Kuka hemmetti oli Adam Belby, ja miksi tämä oli pyytänyt Jazzia ulos? Okei, se nyt oli ilmiselvää, mutta – viimeksi kun hän oli tarkastanut asian, kaikki pojat pelkäsivät Jazzia liikaa pyytääkseen ulos. Missä vaiheessa se oli muuttunut? Halusiko Jazz mennä Adam Belbyn kanssa ulos? Red toivoi, että olisi keksinyt jotakin älykästä sanottavaa, mutta hänestä tuntui epämääräisesti siltä, että hän saattaisi tukehtua jos yrittäisi puhua. Hän viittilöi mykkänä tahranpoistoesseen suuntaan.

Jazz kohotti kulmiaan. ”Okei, sinulla on selvästi kiire. Ei hätää, ratkaisen ongelman itse. Nähdään!”

Tyttö vilkaisi molempiin suuntiin käytävillä, painoi Redin poskelle nopean suudelman ja käveli sitten tiehensä kevein askelin, lanteet keinuen. Red jäi tuijottamaan tytön perään sanattomana. Melkein saman tien hänen takaraivossaan alkoi tykyttää se tuttu päänsärky, jonka hän oli muutaman viime viikon aikana oppinut yhdistämään Jazziin.

Aiheuttivatko tytöt yleisesti ottaen yhtä paljon päänsärkyä, vai oliko Jazz Thomas poikkeus? Red oli melkein varma jälkimmäisestä, mutta ei voinut kysyä keneltäkään, koska silloin hänen olisi pitänyt myöntää, että hänellä oli jotakin tekemistä Jazzin kanssa, ja se… se ei ollut vaihtoehto.

Ollaanko me yhdessä? Red kirosi kysymystä mielessään kerätessään tavaransa ja suunnistaessaan rohkelikkotorniin; läksyjen teosta ei tullut enää mitään. Hän ei tiennyt, miksi vaivautui olemaan yllättynyt – ystävänpäivän katastrofaalisista treffeistä oli aikaa yli kuukausi. Yli kuukausi hiippailua pimeillä käytävillä, suutelemista ja nauramista hylätyssä PVS-luokassa, merkitseviä katseita Suuressa Salissa kun kukaan ei huomannut. Ei ollut varsinaisesti mikään maailman suurin ihme, että Jazz halusi tietää, olivatko he yhdessä – pikemminkin oli ihme, että hän ei ollut kysynyt sitä aiemmin. Tosin Jazz ei ollut koskaan vaikuttanut kovin kiinnostuneelta sellaisista asioista. Hemmetti, miksi hänen piti olla äkkiä kiinnostunut sellaisista asioista?

***

Red käveli suoraan makuusaliin ja viskasi laukkunsa sängylle.

  ”Kuka hitossa on Adam Belby?”

Omalla sängyllään huispauslehteä lukeva Jonathan Tregonwell kohotti katseensa myötätuntoisen näköisenä. ”Kuulit siitä sitten.”

  ”Kuulin mistä?” Red heittäytyi sängylleen ja sulki silmänsä.

  ”Belby pyysi Jazz Thomasia Tylyahoon.”

Red piti silmänsä suljettuina ja äänensä huolellisen neutraalina tokaistessaan, että hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mistä Jonathan puhui – hän oli vain utelias, koska oli kuullut joidenkin tyttöjen hehkuttavan Belbyn huispaustaitoja.

Jonathan pärskähti. ”Tosi uskottavaa, Red. Ensinnäkin, sinä inhoat huispausta. Toisekseen, Belbyllä on kuulemma järkyttävä korkeanpaikankammo, joten hän tuskin on vuosisadan huispaaja.”

Red mumisi, että ei ollut hänen vikansa, jos Tylypahkan tytöt eivät tienneet mistä puhuivat.

Jonathan oli hetken hiljaa. ”Eli sinua ei oikeasti kiinnosta?”

  ”Mikä? Belbyn huispaustaidot?”

  ”Että Belby pyysi Jazzia treffeille.”

  ”Ei erityisemmin.” Olkapäiden kohauttaminen vaakatasossa sängyllä oli haastavaa, mutta Red teki niin siitä huolimatta osoittaakseen, miten täydellisen välinpitämätön oli.

  ”Eli… jos minulle tulisi tänään illalla vastustamaton halu murtautua PVS-luokkaan, en törmäisi sinuun ja Jazziin?”

Jonathanin äänensävy oli tietäväinen, ja Red tajusi saman tien, että valehteleminen ei kannattanut. Hän huokaisi.

  ”Tietääkö Conway?”

  ”Olen kiintynyt nättiin naamaani sellaisena kuin se on, joten en ole maininnut asiasta.” Jonathan piti pienen tauon. ”Mutta sinun pitäisi. Mielellään ennen kuin hänelle tulee vastustamaton halu murtautua PVS-luokkaan.”

  ”Joo.” Red tunsi päänsärkynsä yltyvän, kun hän vain kuvittelikin ottavansa Jazzin puheeksi Jayn kanssa. Hän ei ollut kiinnittänyt asiaan huomiota koskaan aiemmin – luultavasti siksi, että hän ei ollut kiinnittänyt huomiota Jazziin koskaan aiemmin, tai rehellisesti sanottuna kovin moneen muuhunkaan asiaan ympärillään – mutta Jazzin ja Jayn humalaisen Tylyahoreissun jälkeen hän oli alkanut kiinnittää huomiota, ja tajunnut hyvin nopeasti, että Jay tuijotti Jazzia harvinaisen paljon ihmiseksi, joka oli tavallisesti kiinnostunut vain omasta itsestään ja harmin aiheuttamisesta. Jay oli erittäin todennäköisesti vähintään epämääräisen kiinnostunut Jazzista, huonossa tapauksessa jopa ihastunut. Red tiesi vanhasta kokemuksesta, että Jay Conway, joka ei saanut haluamaansa, ei ollut sitä kaikista helpointa seuraa. Hän ei halunnut edes ajatella, minkälaista seuraa Jay Conway olisi, jos se, jota hän ei voinut saada, oli Jazz, ja syy siihen oli… Red.

Tai Adam Belby.

Red hieroi ohimoitaan. ”Kuka on Adam Belby?”

Hän piti katseensa tiukasti makuusalin kivisessä katossa. Häntä ei huvittanut nähdä omahyväistä ilmettä Jayn kasvoilla.

  ”Viidesluokkalainen luihuinen. Kitakivikerhossa.”

Red yritti päättää, mikä niistä häntä loukkasi eniten – että Jazz harkitsi menevänsä ulos viidesluokkalaisen kanssa, luihuisen kanssa vai jonkun sellaisen kanssa, jonka mielestä kitakivikerho oli järkevää ajanvietettä. Hän yritti muistella tuntemiaan viidesluokkalaisia luihuisia ja tajusi sitten, ettei muistanut heistä yhtäkään. No, oli kuka hyvänsä, Adam Belby oli taatusti mulkku.

  ”Hengitä, Red. Jazz antaa taatusti pakit. Te olette yhdessä, eikö niin?”

Ollaanko me yhdessä? Päänsärky yltyi entisestään.

  ”Ja eikö sinun sitä paitsi pitäisi olla siinä ammatinvalinnanohjauksessa Bellinin kanssa?”

  ”Hitto”, Red kirosi ja lennähti ylös sängyltä. Hän vilkaisi kelloa.

Hän oli myöhässä.

***

Pimeyden voimilta suojautumisen professori Bellini oli niitä harvoja aikuisia, joita Red itse asiassa kunnioitti. Tai no, oli ainakin kunnioittanut aiemmin – aina siihen asti, kunnes nainen oli määrännyt hänet vetämään sitä kirottua kaksintaistelukerhoa joka viikko. Redin oli pakko myöntää, että se oli hälventänyt hänen kunnioituksensa määrää melkoisesti. Mutta silti, professori Bellini oli ensimmäinen pätevä PVS-professori vuosikausiin, yhden vihaisen japanilaisen ja yhden hermoheikon mummon jälkeen, joten Red ei täysin inhonnut naista.

  ”Olen myöhässä, tiedetään”, hän mumisi kävellessään sisälle professori Bellinin työhuoneeseen. Se oli loputtoman mielenkiintoinen paikka täynnä erilaisia pimeitä taikaolentoja ja kiellettyjen kirjojen osastolle kuuluvia vanhoja kirjoja.

  ”Vain kymmenen minuuttia”, työpöydän takana esseitä korjaava professori Bellini sanoi huolettomasti ja viittilöi Rediä istumaan alas. ”Olen melkein pettynyt.”

Professori Bellini oli viisissäkymmenissä, kovaa vauhtia harmaantuva nainen, jonka haaleansinisten silmien terävä katse varoitti, ettei nainen sietänyt mitään turhuuksia. Siinä oli toinen syy, miksi Red ei täysin inhonnut häntä – heillä oli sama mielipide ajan haaskaamisesta ja sen haitoista.

  ”Aloitetaan sitten”, professori sanoi. ”Olet ollut aiemminkin ammatinvalinnanohjauksessa, joten tiedät, mistä on kyse. Asia on toki ajankohtaisempi kuin ennen, koska valmistumiseen on enää muutama kuukausi. Viimeksi kun puhuimme, ilmaisit, että olet kiinnostunut ryhtymään auroriksi. Onko sinulla edelleen sama suunnitelma?”

  ”On, professori.”

Professori Bellini nojasi leukaansa käsiinsä ja tarkasteli Rediä pitkään. ”Entä mikä on varasuunnitelmasi?”

  ”Varasuunnitelmani?” Red rypisti otsaansa.

  ”Niin, varasuunnitelmasi”, professori Bellini sanoi kärsimättömästi. ”Siltä varalta, että sinua ei hyväksytä Auroriakatemiaan.”

Red sävähti. Hän ei ollut koskaan erityisemmin ajatellut – halunnut ajatella – sitä nimenomaista vaihtoehtoa.

Professori Bellini huomasi ja huokaisi. ”Voi herranen, aika älä viitsi näyttää noin järkyttyneeltä, Stron. Yritän vain sanoa, että näissä asioissa kannattaa olla realistinen. Vain hyvin pieni osa hakijoista hyväksytään akatemiaan ja tiedät sen itsekin.”

  ”Oletko sitä mieltä, että minulla ei ole mahdollisuuksia?” Red pakotti ääneensä sen normaalin välinpitämättömän sävyn, jota käytti lähes aina aikuisille puhuessaan. Tosiasiassa häntä pelotti kuulla vastaus.

Professori Bellini käänsi katseensa papereihinsa. ”Tiedät itsekin , että pimeyden voimilta suojautumisen arvosanasi ovat loistavat, ja se painaa paljon. Mutta arvosanasi muodonmuutoksissa ja loitsuissa eivät ole sitä mitä pitäisi, joskin – ” nainen hymyili tuskin huomattavasti, ” – professorit McGarmiwa ja Huhkunraikas myöntävät, että se johtunee pääasiassa siitä, ettet viitsi nähdä vaivaa.”

Red mumisi, että näkisi ehkä enemmän vaivaa, jos he opiskelisivat suojeluksia, ei tahranpoistoloitsuja. Professori Bellinin kasvoilla häivähti ärsyttävän ymmärtäväinen ilme, ja välittömästi Red tiesi naisen kuulleen huhut: että hän ei asunut enää kotona, että hän ei ollut tervetullut sinne. Sitten nainen korjasi kasvonsa peruslukemille ja virkkoi kuivasti, että hänelläkin oli omat kysymyksenä professori Huhkunraikkaan opetusvalinnoista, mutta se ei muuttanut miksikään sitä tosiasiaa, että jos Red halusi saada tarvittavat arvosanat Auroriakatemiaa varten, hänen täytyi tehdä tosissaan töitä S.U.P.E.R.-kokeiden eteen.

  ”Tiedän että nykypäivänä ei ole muodikasta olla älykäs mutta kautta Merlinin sotkuisen parran, Stron, lakkaa piilottelemasta aivojasi ja käytä niitä!”

Red kohotti kulmiaan. ”Oliko vielä jotakin muuta, professori?”

  ”Itse asiassa on. Kysyin varasuunnitelmistasi, koska en ole täysin varma siitä, että tulet läpäisemään Auroriakatemian soveltuvuustestit.”

Sanat olivat kuin sangollinen jääkylmää vettä vasten kasvoja. Ei, vaan pikemminkin kuin sangollinen pitkiä, teräviä jääpuikkoja – ne iskeytyivät hänen kasvoilleen ja lamaannuttivat hänet täysin. Hän oli halunnut auroriksi neljätoistavuotiaasta lähtien. Kaikki tiesivät, että hän oli kuin syntynyt pimeyden voimilta suojautumista varten. Aiemmat pimeyden voimilta suojautumisen professorit olivat olleet samaa mieltä – se hermoheikko mummo oli melkein itkenyt liikutuksesta, koska ei ollut koskaan aiemmin ”nähnyt sellaista luontaista lahjakkuutta”, ja se vihainen japanilainen oli onnistunut olemaan astetta vähemmän vihainen muutaman sekunnin ajan sanoakseen, että uskoi, että Redillä oli edessä pitkä ja loistelias ura aurorien joukossa Koskaan, koskaan aiemmin kukaan ei ollut sanallakaan sanonut, että hän ei olisi soveltuva.

  ”Mitä tarkoitat?” Red kysyi, kun pystyi viimein puhumaan. Hänestä tuntui kuin hänen kielensä olisi muuttunut puuroksi hänen suussaan.

  ”Olet keskittynyt ja motivoitunut, se on hyvä asia. Mutta minua huolettaa, että saatat olla liiankin motivoitunut.”

Red rypisti otsassaan. Miten hemmetissä oli mahdollista olla liian motivoitunut?

  ”Stron, aurorin työssä ei ole kyse vain taidoista tai keskittymisestä. Aurorin työ on erittäin rankkaa henkisesti, ja valitettavasti akatemiassa on viime vuosina huomattu, että tietynlaisilla auroreilla on… taipumus palaa loppuun nopeasti. Viime aikoina Auroriakatemiassa on painotettu entistä enemmän tasapainoa, niin henkisellä tasolla kuin yksityiselämänkin puolella. En ole varma, ovatko he enää valmiita ottamaan riskiä.”

  ”Minä olen henkisesti tasapainoinen”, Red mutisi.

  ”Olet vihainen. Tiedän, miksi haluat ryhtyä auroriksi – ” Bellinin kasvoilla häivähti taas se myötätuntoinen ilme, ja Red tiesi naisen ajattelevan hänen perhettään, ” – ja usko pois, Stron, ymmärrän kyllä. Mutta pelkällä vihalla ei pötki kovin pitkälle, ei tässä työssä. Se palaa loppuun, ja sitten ei jää jäljelle mitään.”

  ”Eli – minun ei pitäisi inhota pimeyden velhoja ja haluta heittää heitä Azkabaniin?”

  ”Se ei voi olla ainoa asia elämässäsi. Miksi luulet, että määräsin sinut vetämään sitä kaksintaistelukerhoa?”

  ”Koska halusit tehdä elämästäni kurjaa?” Red ehdotti.

Professori Bellini pudisti päätään. ”Merlin, Stron, lupaa, ettet koskaan rupea opettajaksi. Ei – yritin antaa sinulle jotain muuta tekemistä kuin vihasi hautominen. Ajattelin, että voisit saada uusia ystäviä, löytää jonkin muun mielenkiinnon kohteen.”

  ”Minulla on jo ystäviä.” Red olisi halunnut sanoa, että hänellä oli myös muita mielenkiinnon kohteita, mutta hän pelkäsi professori Bellinin kysyvän, mitä ne olivat, eikä hän keksinyt sillä hetkellä yhtä ainutta asiaa, jonka olisi voinut mainita. Hyvä on, luihuisten kiroaminen oli toki yksi, mutta tosiasiassa se oli alkanut tuntua viime aikoina lapselliselta, ja sitä paitsi professori Bellini olisi luultavasti tulkinnut sen merkiksi hänen sisäisestä raivostaan tai siitä mitä hän sitten ikinä professorin mielestä hautoikin sisällään.

  ”Se on hyvä kuulla.” Professori Bellini hymyili tutkimatonta hymyä. ”Jatka samaan malliin. Elämässä on hyvä olla enemmänkin kuin yksi päämäärä. Usko pois, Auroriakatemia on tästä kanssani samaa mieltä.”

Onko tämä ammatinvalinnanohjaus vai terapiaistunto?  ”Oliko vielä jotain muuta, professori?”

  ”Ei – ellei sinulla ole jotakin kysyttävää.”

Redin ensimmäinen ajatus oli ravistaa päätään. Hän oli selvinnyt koulussa melkein seitsemän  vuotta paljastamatta kenellekään heikkouksiaan, eikä hänellä ollut aikomustakaan aloittaa nyt. Mutta kautta Merlinin, hän halusi tietää.

  ”Mitkä minun mahdollisuuteni ovat?”

Professori Bellini kohotti kulmiaan. ”Jos teet niin kuin sanoin – erittäin hyvät. Muussa tapauksessa – varasuunnitelma ei ole huono ajatus. Sinusta voisi olla turvapeikkojen kouluttajaksi, nyt kun ajattelen asiaa. Niitä ei haittaa, vaikka ohjaaja olisi vähän vihainen.”

**

Jonathan ja Jay olivat jo syömässä Suuressa Salissa, kun Red ehti paikalle. Oikeastaan hänellä ei ollut tippaakaan seurallinen olo, mutta hän oli kuolemassa nälkään, ja hänen kaverinsa olisivat vain tulleet epäluuloiseksi jos hän olisi mennyt jonnekin muualle istumaan. Niinpä hän pakotti kasvoilleen välinpitämättömän ilmeen, istui ystäviensä viereen rohkelikkopöydän keskivaiheille ja alkoi lastata jauhelihavuokaa lautaselleen sanaakaan sanomatta.

  ”Miten Bellinin kanssa meni?”

  ”Hyvin.” Redillä ei ollut aikomustakaan sanoa, että professori Bellinin mielestä hän sopisi turvapeikkojen kouluttavaksi – Jonathan ja Jay eivät ikinä lakkaisi nauramasta. Muutenkaan hänen ei tehnyt mieli avata sen enempää käymäänsä keskustelua ja sitä jäytävää epäilystä, joka professori Bellinin sanojen myötä oli alkanut nakertaa hänen vatsaansa.

Jonathan ja Jay vilkaisivat toisiaan, mutta eivät sanoneet mitään.

Red alkoi lappaa ruokaa suuhunsa, mutta se maistui tuhkalta hänen suussaan. Hän yritti kuvitella tilanteen, jossa ei tullutkaan valituksi Auroriakatemiaan. Mitä hän sitten tekisi? Päätyisikö hän baarimikoksi Vuotavaan Noidankattilaan? Hyvä idea sinänsä – paitsi että hän ei erityisemmin pitänyt useimmista ihmisistä, ja jos Jay ja Jonathan olivat mikään esimerkki laajemmasta ihmiskunnasta, hän arveli pitävänsä heistä vielä vähemmän humalassa. Hän voisi ryhtyä valmistamaan taikajuomia tilauksensa – paitsi että jossain vaiheessa hän luultavasti kyllästyisi eikä voisi vastustaa kiusausta lisätä juomaan vähän ylimääräisiä ainesosia, kuten kutinapulveria tai Ihmeellisen Karvankasvun Juomaa, ja sitten hän menettäisi toimilupansa ja päätyisi Azkabaniin. Ehkä hänen pitäisi tarjoutua ministeriön ankeuttajayhdyshenkilöksi – ne eivät ainakaan välittäneet vähääkään avuliaasta asiakaspalveluasenteesta. Ja kun otti huomioon, että Auroriakatemian hylkäys tekisi hänestä jo valmiiksi masentuneen, ei hänessä olisi enää jäljellä iloa, jota ankeuttajat voisivat kupata pois.

  ”Miten ihmeessä onnistuit saamaan ohjaajaksi Bellinin? Minua odottaa huomenna tapaaminen McGarmiwan kanssa”, Jay manasi.

Red kohautti harteitaan. ”Ehkä Bellini tykkää minusta salaa.”

  ”McGarmiwa ei edes yritä inhota minua salaa. Viimeksi hän sanoi, että olen kunnianhimottomin nahjus, jonka hän on ikinä nähnyt.”

Red oli melko varma siitä, että McGarmiwa ei olisi todellisuudessa sanonut niin. ”Ehkä koska se on totta?”

  ”Kiitos vain, Pimeyden Voimilta Suojautumisen Kuningas. Ikävä kyllä meidän kaikkien ensimmäiset sanat ei olleet äiti, isona minä haluan Auroriakatemiaan.

  ”Kyllä kai sinua jokin kiinnostaa?” Jonathan sanoi.

  ”No, joo – yleinen harmin ja kaaoksen aiheuttaminen, mutta siitä ei makseta. Miksi pitäisi kiinnostaa? Mistä lähtien töihin meneminen on ollut joku itseisarvo?”

  ”Mistä lähtien sinä olet tiennyt, mitä tarkoittaa itseisarvo?”

Jay yritti tuikata Rediä haarukalla kämmenselkään.

  ”Ja en tiedä”, Red jatkoi vetäen samalla kätensä turvaan pöydän alle, ” – töihin menemisellä  on varmaan jotain tekemistä rahan kanssa. Tiedäthän, sen jutun mitä ansaitaan. Ja millä maksetaan vuokraa ja ostetaan ruokaa.”

  ”Ja alkoholia”, Jonathan lisäsi. ”Sitä juttua mitä rakastat yli kaiken.”

  ”Taidan ruveta ammattivarkaaksi”, Jay mumisi synkän näköisenä.

  ”Saat sulmun jos sanot tuon McGarmiwalle huomenna”, Jonathan sanoi.

  ”Sulmun? Sulmun? Ei onnistu, ei alle sirpin!”

  ”McGarmiwan ärsyttäminen ei ole sirpin arvoista.”

  ”On silloin, kun minä sen teen!”

  ”Merlin, Jay, voisitko olla vielä vähän enemmän itserakas? Tai henkisesti kolmetoista?”

Jay ja Jonathan uppoutuivat kiivaaseen väittelyyn, jonka aiheina olivat Jayn oletettu itserakkaus ja taidot McGarmiwan ärsyttämisessä. Red ei kuitenkaan enää kuunnellut. Hänen koko huomionsa oli kiinnittynyt Suuren Salin ovelle, missä Jazz seisoi juttelemassa pitkän, tummatukkaisen pojan kanssa. Pojan kaavunhelma oli liian lyhyt, aivan kuin hän olisi venähtänyt paljon pituutta kesken kouluvuoden, ja viimeisen päälle kiristetyssä solmiossa oli väreinä luihuisen hopea ja vihreä. Oliko tuossa Adam Belby? Ainakin poika katsoi Jazzia ihastuneesti. Red totesi, ettei pitänyt siitä, kun toiset katsoivat Jazzia ihastuneesti.

Jazzin ilmettä hän ei taas osannut tulkita. Tyttö hymyili Jazz-hymyä – sitä leveää, huoletonta, hampaat paljastavaa hymyä, joka saattoi tarkoittaa aivan mitä tahansa alkaen lauseesta voi kyllä, haluaisin lähteä kanssasi luutakomeroon ja päättyen lauseeseen sinä et sitä tiedä, mutta suunnittelen parhaillaan hidasta ja kivuliasta murhaasi. Sitten Jazz nauroi ja laski kätensä oletetun Adam Belbyn käsivarrelle, sanoi jotakin ja käveli pois.

Red laski haarukkansa äänettömästi takaisin lautaselle. Oliko Jazz juuri suostunut lähtemään Adam Belbyn kanssa Tylyahoon? Oliko koko jutussa joku kiero naisten juoni – Jazz kysyi, olivatko he yhdessä, ja kun Red ei antanut toivottua vastausta (hyvä on, mitään vastausta), Jazz päätti kostaa je mennä ulos jonkun toisen kanssa? Vai halusiko Jazz lähteä Adam Belbyn kanssa ulos? Oliko hän kysynyt aamulla vain muodon vuoksi, ja kun Red ei ollut sanonut mitään, hän oli sännännyt sopimaan toisia treffejä helpottuneena siitä, ettei joutunut pitämään Redille ei-se-minusta-johdu-vaan-sinusta –puhetta.

  ”Kaikki okei, Red?” Jonathan kysyi ärsyttävän tietäväiseen sävyyn.

  ”Joo”, Red murahti ja käänsi katseensa ovelta.

Jazz aiheutti hänelle niin paljon päänsärkyä. Miksi ihmeessä hän edes vaivautui? Elämä oli ollut niin paljon helpompaa silloin kun he eivät olleet koskaan vielä puhunut toisilleen. Helpompaa, rauhallisempaa, vähemmän kivuliasta, keskittyneempää niihin asioihin, millä oli todella väliä…

Elämässä on hyvä olla muutakin kuin yksi päämäärä.

Red ravisti professori Bellinin äänen pois päästään.

**

Viimeisen muutaman viikon ajan Redillä ja Jazzilla oli ollut sanaton sopimus, jonka mukaan he tapasivat pimeyden voimilta suojautumisen luokassa lähes joka ilta. PVS-luokka oli looginen vaihtoehto, koska useimpia muita oppilaita ahdisti ympäri luokkaa häkeissään ja akvaarioissaan kolistelevat pimeyden olennot, tai ainakaan he eivät pitäneet ympäristöä tarpeeksi romanttisena, minkä lisäksi useimmat pelkäsivät professori Bellinin vihaa. Red ja Jazz eivät olleet kuitenkaan huolissaan sen enempää vihaisesta PVS-professorista kuin taikahämähäkeistäkään, joten heille PVS-luokka toimi oikein hyvin. Yleensä se, kumpi ensin ehti, murtautui sisälle lukittuun luokkaan ja toinen seurasi perässä heti kun pääsi irrottautumaan kavereistaan epäilyksiä herättämättä. Red tiesi, että Jazz odotti häntä luultavasti sinäkin iltana pimeyden voimilta suojautumisen luokassa. Puolivälissä matkalla PVS-luokkaan hän tajusi kuitenkin, että häntä ei huvittanut. Hän oli pahalla päällä, hän oli väsynyt, hän oli huolissaan, eikä hän halunnut puhua yhdellekään elävälle ihmiselle, kaikista vähiten Adam Belbyn kanssa flirttailevalle Jazzille.

Hän vaihtoi suuntaa lennosta ja suunnisti tähtitorniin, missä pari viidesluokkalaista rohkelikkoa kopeloivat toisiaan kuin olisivat yrittäneet päästä toistensa ihon alle. Red loi kaksikkoon synkeän katseen, joka sai nämä loikkaamaan kauemmas toisistaan ja pakenemaan portaita alas. Red pudisti päätään ja istui kylmälle ikkunalaudalle. Tähtitorniin jäi leijumaan viidesluokkalaisen rohkelikkotytön hajuvesi. Mitä se tyttöparka oli oikein tehnyt, ottanut kylvyn siinä vai?

Ulkona oli kirkas yö, sellainen, jolloin kaikki erottui tavanomaista selkeämmin ja pahaa-aavistamattomat ykkösluokkalaiset hätisteltiin ylös sängyistään tuijottelemaan tähtiä. Maaliskuun puolivälissä Tylypahkan pihamaa oli vielä paksun lumikerroksen peitossa. Red antoi katseensa kulkea yli pihamaan ja huispauskentän, kielletyn metsän ja jättiläiskalmarin järven. Viimeisten seitsemän vuoden ajan Tylypahka oli ollut hänen kotinsa, paljon enemmän kuin mikään paikka sitten – no, ikinä. Tai ei, ei se luultavasti pitänyt paikkaansa. Kyllä kai hän oli ollut muutaman ensimmäisen elinvuotensa ajan onnellinen kotona, ennen kuin oli tajunnut, että hänen vanhempansa eivät toimineet niin kuin normaalit vanhemmat toimivat ja että heidän moraalikäsityksensä eivät tulisi koskaan mahtumaan samalle mantereelle, saati sitten samaan taloon tai huoneeseen. Harmi vain, että hän ei muistanut niitä aikoja. Hän tiesi, että se oli poikkeuksellista – yleensä ihmisillä oli kuitenkin jonkinlaisia muistoja lapsuudestaan, muistikuvia jouluista ja syntymäpäivistä ja lomamatkoista. Redillä ei ollut mitään, vain välähdysmäisiä mielikuvia vihreästä villapaidasta tai keinusta, joita hän ei osannut yhdistää mihinkään. Ehkä se oli joku mielen omituinen, automaattinen suojauskeino. Oli helpompi vihata sellaista, mitä ei muistanut koskaan rakastaneensa.

Professori Bellini oli nähnyt hänen lävitseen kuin hän olisi ollut pala ikkunalasia. Yleensä kun ihmiset kysyivät, miksi hän halusi auroriksi, hän virnisti ja antoi helpon, ylimielisen vastauksen. Koska olen hyvä siinä. Kukaan ei ollut tarpeeksi rohkea tai tarpeeksi kiinnostunut kysyäkseen enempää. Mutta professori Bellini ei ollut kysynyt, hän oli tiennyt. Olet vihainen. Red inhosi sitä, kun joku luki häntä kuin avointa kirjaa.

Bellini oli ehkä pukenut ohjeensa hienoihin sanoihin, mutta oikeastaan hänen viestinsä oli naurettavan helppoa tiivistää yhteen lauseeseen: hanki elämä. Ja helppohan se oli sanoa, Red ajatteli synkästi. Professori Bellini ei ollut hänen päänsä sisässä, ei nähnyt sitä ajatusten myrskyä, joka raivosi hänen mielessään koko ajan, ei tuntenut sitä puhdasta vihaa, jonka hän tunsi melkein jokainen sekunti ja jonka hän pystyi pitämään poissa ainoastaan siksi, että oli niin tottunut elämään sen kanssa, että pystyi työntämään sen taka-alalle ja käyttäytymään kuin kuka tahansa normaali ihminen, joka ei ollut vähällä räjähtää tuhansiksi kappaleiksi hetkenä minä hyvänsä. Mutta helppoa sen kanssa eläminen ei ollut. Siitä irti päästäminen puolestaan oli mahdotonta. Suuttumus ja sen tuoma päämäärä oli pitänyt hänet liikkeessä niin pitkään, että häntä melkein pelotti mitä tapahtuisi, jos hän päästäisi viimein irti.

Hän puristi kätensä nyrkkiin.

  ”Ai. Olisi pitänyt arvata.”

Red olisi voinut sanoa samaa. Jazz oli onnistunut kiipeämään kiikkerät portaat ylös ääneti ja seisoi nyt ovensuussa kädet ristissä rinnalla. Red pidätti huokauksen.

  ”Mitä, onko sinulla joku tutka vai?”

  ”Se olisikin kätevää”, Jazz tuumasi. ”Red-tutka. Voisin kaupata sen Tylypahkan opettajille ja muuttaa miljonäärinä Australiaan.”

Red mulkaisi tyttöä synkästi.

  ”Mutta ei, itse asiassa törmäsin käytävässä pariin viidesluokkalaiseen rohkelikkoon, jotka manasivat Red Stronia, joka ei anna pussailla rauhassa tähtitornissa. Olet ilmeisesti ilonpilaaja.”

  ”Tai sitten säästin pari teiniä vahinkoraskaudelta”, Red huomautti.

  ”Matami Pomfrey lähettää varmaan kiitoskirjeen.”

Red toivoi, että Jazz olisi mennyt asiaan ja jättänyt hänet rauhaan. Ikävä kyllä Jazz ei ollut koskaan ollut kiinnostunut menemään suoraan asiaan, ei, jos ei se palvellut jotenkin hänen kieroutuneita tarkoitusperiään. Sen sijaan tyttö astui sisälle tähtitorniin ja käveli katsomaan ulos ikkunasta.

  ”Onko tuo Saturnus?”

  ”Ei aavistustakaan.”

  ”En ollut koskaan hereillä tähtitieteen tunneilla”, Jazz totesi.

  ”Ei ollut kukaan muukaan. Johtuu varmaan siitä, että ne järjestettiin yöllä.

Jazz kallisti päätään. ”Olet pahalla päällä.”

  ”Ai olenko? En huomannutkaan”, Red sanoi kuivasti.

  ”Älä viitsi.” Jazz loi katseensa kattoon. ”Ei sinun minulle tarvitse ilkeillä.”

  ”Juuri nyt minun tekee mieli ilkeillä kaikille, joten kannattaa häipyä, jos et halua joutua tulilinjalle.” Sekin oli varmaan jonkinlaista edistystä, Red ajatteli – vielä muutama kuukausi sitten hän ei olisi vaivautunut varoittamaan, vaan olisi nauttinut tilaisuudesta purkaa tunteitaan välittämättä siitä, keneen sattui.

Jazz ei mennyt minnekään. Sen sijaan tyttö katseli häntä pitkään ja mietteliäästi, kuin hän olisi ollut harvinaisen hankala sana Päivän Profeetan ristikossa, melkein kielen päällä mutta silti jossain ulottumattomissa. Sitten, hitaasti, Jazz tuli lähemmäs. Hän pysähtyi aivan Redin eteen, painoi kämmenensä Redin rintakehää vasten, nojautui lähemmäs ja suuteli häntä – hitaasti ja rauhallisesti ja keskittyneesti, suu pehmeänä hänen omaansa vasten, aivan kuin maailmassa ei olisi ollut sillä hetkellä mitään muuta, millä oli merkitystä. Ensin Redin teki mieli työntää tyttö kauemmas, mutta melkein välittömästi hän antoi periksi. Jazzin kädet kohosivat hänen hiuksiinsa, sormet hieroivat hänen päänahkaansa, ja hän huokaisi vasten Jazzin huulia.

Tässä oli se syy, miksi hän vaivautui. Tässä oli se syy, miksi hän kesti päänsäryn ja Adam Belbyn ja kysymykset, joihin hän ei osannut vastata – koska silloin kun hän oli Jazzin kanssa, Jazzin lähellä, suuteli Jazzia, takaraivossa rummuttava päänsärky vaimeni viimein ja katosi sitten kokonaan, kunnes hänestä tuntui, ettei hänen päätään särkisi enää koskaan. Jazzin lähellä vietetyt hetket olivat ainoita hetkiä, jolloin kaikki suuttumus ja levottomat ajatukset sulivat pois, jolloin hänen mielensä oli yksinkertaisesti hiljaa.

  ”Onko parempi?” Jazz kysyi niin, että hän tunsi sanat huuliaan vasten.

Red avasi silmänsä. ”Ole kiltti ja sano, että et aio mennä Tylyahoon kitakivikerhossa olevan luihuisen kanssa.”

Jazz hymyili leveää Jazz-hymyä, ja Red tajusi, että tyttö oli koko ajan odottanut hänet ottavan asian puheeksi.

  ”Luihuiseksi hän on itse asiassa ihan kelvollinen.”

  ”Luihuiset ei ole kelvollisia. Luihuiset luulee olevansa parempia kuin muut”, Red huomautti.

  ”No, joo – mutta hän kuvittelee olevansa parempi kuin muut koska on hyvännäköinen, ei, koska on sattunut syttymään puhdasveriseksi. Luihuiseksi se on ihan kivaa vaihtelua.”

  ”Silti. Hän on kitakivikerhossa”, Red totesi ja yritti jättää huomiotta pistoksen, jonka tunsi vatsansa pohjalla, kun Jazz kutsui jotakuta toista hyvännäköisesti. ”Kitakivikerho on luusereille.”

  ”Joo, samaa mieltä”, Jazz huokaisi ja kietoi kätensä Redin kaulaan. ”Siksi sanoinkin hänelle, että en voi mitenkään mennä ulos hänen kanssaan, koska tykkään jo jostakusta toisesta.”

  ”Ai.” Se ei ollut maailman älykkäin vastaus, mutta parempaankaan Red ei sillä nimenomaisella hetkellä pystynyt. Helpotus, jota hän Jazzin sanojen myötä tunsi, oli niin valtavaa, että se oli suorastaan naurettavaa. Hän oli iloinen siitä, että Jazzilla ei ollut kykyä lukea hänen ajatuksiaan.

  ”Joo. Ai.”

  ”No, se on – hyvä.” Kai. Mutta tosiasia oli, että hän ei halunnut Jazzin menevän ulos kenenkään toisen kanssa, että pelkkä ajatuskin sai hänen sisimpänä mutkalle. Tarkoittiko se sitä, että he olivat yhdessä?

Ahdistuksen täytyi paistaa hänen naamaltaan, sillä Jazz mumisi, että hänen pitäisi hengittää välillä. Sitten Jazzin sormet puristuivat hänen paidankaulukseensa ja Jazzin huulet liikkuivat hänen omiaan vasten ja hänen mielensä oli taas taivaallisen, ihmeellisen rauhaisa, ja kaikki päivän jännitys purkautui vähitellen hänen kehostaan.

Joo, ehkä he olivat yhdessä.

 

***

A/N: Otan muuten vastaan haasteita. Jos on joku tietty tapahtuma tai aikakausi, josta haluaisit lukea, saa vinkata kommenttiboksiin! :)