A/N: Jessica, kiitos paljon kommentista! On hurjan hauskaa huomata, että tätä lukee vielä joku - ajattelin kirjoittelevani seinille näin monen hiljaisen vuoden jälkeen, joten tämä oli kiva yllätys! Kiitos myös noista toiveistasi, sain niistä useammankin idean joita tulee näkymään tulevissa luvuissa :) kirjoittelen tätä vuorotellen Cardiff-tarinan sekä yhden kolmannen fikin kanssa aina vähän sen mukaan, mikä milloinkin inspiroi, laadusta en mene takuuseen koska tavoitteena on lähinnä verrytellä kirjoituslihaksia ja pitää Nanosta alkanutta hyvää kirjoitusrytmiä yllä, joten näitä ei ole yleensä sen kommemmin oikoluettu vaan julkaisen kirjoita ja laita nettiin -periaatteella :) Ja hmm, on myös välillä vähän hämmentävää (mutta hauskaa!) kirjoittaa samoista hahmoista kahdessa eri maailmassa ja kahdessa eri iässä. Toisaalta on hauska miettiä, millä tavalla Cardiff-Red ja Cardiff-Jazz eroavat näistä hahmoista kun eivät tavanneetkaan toisiaan teini-iässä vaan vasta vanhempana, toisaalta välillä tuntuu, että meinaa mennä vähän sekaisin, minkä version tajuntaan tässä nyt pitäisi uppoutua. Mutta toivottavasti tästä osasta on iloa siellä näytön toisella puolella, mä lähden tästä lenkittämään koiraa ja yritän sitten siirtyä Cardiff-Jazzyn tajuntaan. (Vai pitäisikö katsoa ensin Passengers? Se on kyllä kuulemma kökkö.)

 - Sharra

Oh, you're in my veins
And I cannot get you out
Oh, you're all I taste
At night inside of my mouth

Andrew Belle feat. Erin Mccarley: In My Veins

Kahdeksas osa

21.9.1972

  ”Millaista Auroriakatemiassa on?”

Sam Conwayn vaalea pää kellui olohuoneen takan liekeissä. Loput Samista oli sillä hetkellä Intiassa, tai Indonesiassa ehkä - Jazz ei ollut täysin varma. Samin hiukset olivat vaaleammat kuin ennen, kasvot ruskettuneemmat, ja sillä hetkellä Jazz huomasi toivovansa syvästi, että missä tahansa i-alkuisessa paikassa Sam sitten olikin, hän olisi ollut siellä myös. Hänen jokaista lihastaan särki, hän haisi hieltä, hän ei ollut ehtinyt nukkua tarpeeksi päiväkausiin, ja kaiken kaikkiaan hänen oli hyvin vaikea muistaa, miksi ihmeessä oli halunnut välttämättä lähteä opiskelemaan sen sijaan, että olisi lähtenyt kiertämään maailmaa ystävänsä kanssa.

  ”Rehellisesti sanottuna? Tylsää.” 

  ”Ihmeellisessä agenttikoulussa tylsää? Vaikea uskoa.”

  ”Joo, no – ”, Jazz irvisti, ” – kenelläkään ihmeellisessä agenttikoulussa ei ole hirveästi huumorintajua. Vanha kunnon McGarmiwa oli rento ja hauskanpitoa rakastava tyyppi Auroriakatemian opettajiin verrattuna.”

  ”Mitä sitten odotit?” Sam kysyi. ”Aurorit metsästää pimeyden velhoja työkseen. Pakko kai sellainen koulutus on ottaa vakavasti.”

  ”Joo”, Jazz huokaisi. ”Mutta pimeyden velhojen metsästäjiksi aurorit ovat aika… rajoittuneita.”

Hänen korviaan särki edelleen – vain paria tuntia aiemmin kaksintaisteluopettaja Camelotta Tonks oli huutanut hänelle koko epäluonnollisen laajojen keuhkojensa voimalla, koska hän oli kehdannut potkaista kaksintaistelupariaan jalkoväliin kesken harjoituksen. Olet auroriopiskelija, etkä pahainen jästi baaritappelussa, Thomas! Käyttäydy sen mukaisesti! Jazz oli vetänyt syvään henkeä ja huomauttanut sitten, että Jaron oli juuri onnistunut viemään hänen taikasauvansa – mitä hänen olisi pitänyt tehdä jos kyseessä olisi ollut oikea kaksintaistelu, jäädä kiltisti odottamaan avada kedavraa vai? Tonks oli vain katsonut häntä nenänvarttaan pitkin ja sanonut, että todellinen aurori ei koskaan, koskaan menettänyt taikasauvaansa kaksintaistelussa.

Sam pidätteli naurua, kun Jazz sai vuodatuksensa loppuun. ”Ehkä opettajasi uskoo evoluutioon. Jos aurori menettää sauvansa, aurori joutaa kuolemaan?”

  ”Oikeasti, joka puolella on pelkkiä sääntöjä. Mitä järkeä on noudattaa miljoonia sääntöjä, jos pimeyden velhot ei kuitenkaan pelaa samoilla säännöillä?”

  ”Toivottavasti et sanonut tuota sille Tonksille.”

  ”Ei kannata. Se nainen vihaa minua jo valmiiksi.”

Hyvä on, ehkä vihata oli vähän turhan ylidramaattinen sana, mutta Camelotta Tonks oli ottanut hänet heti ensimmäisestä päivästä lähtien silmätikukseen. Mikään, mitä hän teki, ei kelvannut naiselle – hänen sauvatyöskentelynsä oli liian huolimatonta, hänen askelluksensa tehotonta, ja miksi, kautta Merlinin, miksi hän ei voinut koskaan noudattaa sääntöjä? Ärsyttävintä oli, että Jazz oli nähnyt Jaronin ja Emmelinen tekevän jatkuvasti samoja virheitä ja selviävän ilman huomautusta. Jatkuva arvostelu tuntui väkisinkin henkilökohtaiselta. Kun otti huomioon, että Tonks oli metamorfimaagi… No, kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt olla Jazzin puolella, mutta ei nähtävästi. Ehkä se juuri naista ärsyttikin – että hän oli tehnyt alusta asti selväksi, että halusi pitää sen puolen itsestään piilossa.

  ”Mitä Intiaan kuuluu?” Jazz vaihtoi puheenaihetta. Tonksin ajatteleminen aiheutti hänelle aina päänsärkyä.

  ”Indonesiaan.”

Jazz virnisti. ”Hyvä yritys.”

  ”Täällä on tosi mielenkiintoista, paikallinen taikakulttuuri on kiehtova yhdistelmä taikauskoa ja pitkälle kehitettyä, tieteellistä noituutta. Olen oppinut paljon.”

  ”Käännettynä: olet ollut koko ajan uima-altaalla?” Jazz veikkasi.

  ”Joo”, Sam huokaisi. ”McGarmiwa pyörtyisi jos tietäisi. Mutta Merlin, Kirke ja Arhippa, että täkäläiset tekevät hyviä drinkkejä.”

  ”Mihin menet seuraavaksi?”

  ”Hmm, varmaan Australiaan.”

Jazz puristi silmät kiinni. ”Kuka tarvitsee aurorikoulutusta? Haluan Australiaan.”

  ”Mutta kuka meitä sitten suojelee kieroilta pimeyden velhoilta?” Sam virnisti ja vakavoitui sitten. ”Hei, kieroista velhoista puheen ollen, oletko kuullut mitään veljestäni?”

  ”En pariin kuukauteen.” Jazzin mieliala synkkeni, kun hän muisteli kesällä saamaansa kirjettä, jossa Jay Conway onnitteli häntä Auroriakatemiaan pääsystä ja kehotti harkitsemaan muita vaihtoehtoja. Hän ei ollut vastannut viestiin, eikä Jay ollut yrittänyt uudelleen.

  ”Hemmetti.”

  ”Onko kaikki ok?”

  ”Ei aavistustakaan”, Sam huokaisi. ”Äiti ei ole kuullut Jaysta kuukausiin ja alkaa panikoida. Minustakin se on vähän outoa, mutta toisaalta… Jay on Jay.”

  ”Mitä Jay tekee nykyään?” Jazz ajatteli kirjettä, jossa poika oli muistuttanut, että aina oli olemassa vaihtoehto, jos kurinalainen elämä alkaisi kyllästyttää.

  ”Väitti etsivänsä itseään viimeksi kun juteltiin.” Sam yritti hymyillä. ”Mutta hei, jos ärsyttävä isoveljeni on yhteydessä sinuun niin ilmoittele, jooko? Hän on ääliö, mutta olisi silti kiva tietää, että hän on edelleen hengissä.”

Jazz lupasi huudella hormiverkossa saman tien, jos näkisi Jaysta vilaustakaan. ”Mutta luultavasti hän pysyy kaukana minusta. Älä unohda, että poikaystäväni on veljesi vihollinen numero yksi.”

  ”Hemmetin idiootti Jay”, Sam murisi. ”Miksi ihmeessä hän ei voi käsitellä pettymyksiään niin kuin normaalit ihmiset?”

**

10.5.1971

  ”Mitä luet?”

Ikkunalaudalla istuva Jazz ehti juuri ja juuri kohottaa katseensa MeNoidista, kun hänen edessään seisova Jay Conway nähtävästi päätti odottaneensa vastausta kysymykseensä liian kauan, nappasi lehden hänen kädestään ja vilkaisi sen kantta.

  ”Seitsemän hyödyllistä loitsua makuuhuoneeseen, joita äitisi ei halua sinun tietävän.” Jay vislasi. ”Haluatko sivistää meitä muitakin?”

  ”Hanki oma lehti”, Jazz sanoi herttaisesti hymyillen ja otti lehden takaisin. ”Toiset meistä itse asiassa maksavat tilauksesta.”

  ”Ja loput meistä kyseenalaistavat teidän mielenterveytenne”, Jay tokaisi, mutta yritti silti lukea ylösalaisin, mitä lehdessä sanottiin. Jazz laittoi lehden kiinni ja asetti sen viereensä ikkunalaudalle Jayn pettyneestä huokauksesta välittämättä. Hän risti säärensä ja venytteli.

  ”Joten, mitä haluat, Conway?”

  ”Mikä saa sinut kuvittelemaan, että haluan jotakin?”

  ”Hmm, ehkä se, että et ole puhunut minulle moneen viikkoon?”

  ”Olen ollut kiireinen.”

  ”En taida haluta tietää, minkä kanssa”, Jazz mutisi.

Jay virnisti tyytyväisenä. ”Et haluakaan. Mennäänkö tänään Tylyahoon?”

  ”Mitä?”

  ”Mennäänkö illalla Tylyahoon? Viime kerrasta on ikuisuus.”

Jazz oli hiljaa niin pitkään, että poika naurahti ja kysyi, oliko hänen kuulossaan jotain vikana. Jazz ravistautui hereille ajatuksistaan ja muistutti, että viimeksi kun he olivat hiippailleet salaa Tylyahoon, he olivat juoneet aivan liikaa ja jääneet melkein kiinni, minkä lisäksi hän oli murtanut ranteensa.

  ”Se sattui, sivumennen sanoen.

  ”Se oli Redin vika, ei Tylyahon.”

  ”Red on edelleen olemassa”, Jazz huomautti.

Jay kohautti harteitaan. ”Ehkä Reddie-poju pysyy tällä kertaa makuusalissaan.”

Jazz tuijotti poikaa pitkään sanaakaan sanomatta. Sitten hän alkoi nauraa. Red viettämässä yksinäistä iltaa makuusalissa sillä aikaa kun hän hiippailisi Tylyahossa Jay Conwayn kanssa, siinä vasta todennäköinen skenaario. Missä universumissa Jay oikein eli tätä nykyä, muurahaisten valtakunnassa vai? Hän nauroi niin kovasti, että hänen vatsaansa alkoi sattua. Sitten hän näki Jayn kurtistavan kulmiaan ja tajusi, että poika oli tosissaan. Nauru pyyhkiytyi saman tien pois hänen huuliltaan. Jos Jay oli vakavissaan, se saattoi tarkoittaa vain yhtä asiaa…

Jay ei tiennyt, että hän oli Redin kanssa.

Jazz toivoi, että olisi voinut rehellisesti sanoa tuntevansa pelkkää ärtymystä. Ärtymystä, tai suuttumusta ehkä – sellaista naisellista loukkaantuneisuutta, joka oli täynnä raivoa ja joka purkautui ennen pitkää vihaisena huutona, tai potkuna jalkoväliin; sellaista suuttumusta, josta ei voinut edes puhua samassa lauseessa säälittävyyden kanssa. Tosiasia kuitenkin oli, että hän ei tuntenut ärtymystä tai raivoa, vaan kipua. Hän oli ollut Redin kanssa melkein kolme kuukautta, eikä Red ollut katsonut tarpeelliseksi mainita asiasta parhaalle ystävälleen.

Jazz käänsi katseensa pois. Hänen sormensa puristuivat ikkunalaudan reunan ympärille niin tiukasti, että kämmeniin sattui.

  ”Haloo? Tylypahka kutsuu Jassminadaraa?”

  ”Älä käytä sitä nimeä”, Jazz mutisi huomattavasti vähemmän terävästi kuin yleensä.

  ”Tylyaho, tänään illalla?”

Jazz käänsi viimein katseensa takaisin edessään seisovaan poikaan. Jay keikkui kantapäillään kädet taskussa sen näköisenä, että yritti parhaansa mukaan näyttää siltä, ettei välittänyt tippaakaan hänen vastauksestaan, mutta välitti todellisuudessa vähän liikaa. Jazz rypisti otsaansa. Hän tunsi tuon ilmeen, tuon teeskennellyn välinpitämättömyyden, oli pakottanut sen omille kasvoilleen liian monta kertaa. Hän tiesi, mitä tuo ilme tarkoitti. Äkkiä hänen mieleensä kohosivat kaikki ne kerrat, kun Jay oli tullut juttelemaan hänelle ilman mitään varsinaista asiaa, pilkannut häntä silloinkin kun ei kiinnittänyt mitään huomiota muihin tyttöihin, muistanut hänen koko kirotun nimensä silloinkin, kun ei muistanut edes muiden rohkelikkotyttöjen luokka-astetta…

Voi Merlinin ikivanhat puuvilla-alushousut. Oliko Jay Conway, kaiken ärsyttävän alfa ja omega, hänen melkein-poikaystävänsä paras ystävä, itse asiassa ihastunut häneen? Hän puri lujasti huultaan estääkseen itseään taas nauramasta. Nyt kun hän ajatteli asiaa, se oli täysin loogista.

Se oli myös täysin monimutkaisen, sotkuisen, suoraan-kehnosta-naistenlehdestä-reväistyn ahdistavaa.

  ”Taidan jättää väliin”, Jazz sanoi pakotetun kevyellä äänellä. ”Ranteeni ei ole vielä unohtanut edelliskertaa.”

Itsevarma hymy Jayn kasvoilla lipsahti sekunnin murto-osaksi vain palatakseen saman tien voimalla takaisin.

  ”Omapahan on menetyksesi, Thomas. Toisen kerran sitten? Vai haikailetko edelleen putkiaivoisen kaverini perään? Koska ei millään pahalla, mutta varoitin jo – haaskaat aikaasi.”

Jazzin vatsaa väänsi, ja hänen kurkustaan karkasi etäisesti hysteeriseltä kuulostava naurahdus ennen kuin hän ehti estää itseään.

  ”Joo, niinhän sinä sanoit.”

 

**

 

Hän odotti, että huolettomasti viheltävä Jay oli kadonnut nurkan taakse, tunki sitten lehden koululaukkuunsa ja lähti etsimään oletettua poikaystäväänsä. Välittömästi häntä vastaan tuli iso, naurava lauma opiskelijoita koulupuvuissaan. Jazz vilkaisi kelloaan ja tajusi lauman olevan tulossa Suuresta Salista; päivällisaika oli juuri päättynyt. Hän ei vaivautunut etsimään Rediä väkijoukosta. Jostain tuntemattomasta syystä Red oli vältellyt häntä jo monta päivää niin tehokkaasti, että hän ei ollut nähnyt poikaa edes ruokasalissa. Hän oli puolittain varma siitä, että Red oli tehnyt jonkun sopimuksen kotitonttujen kanssa ja saanut ne toimittamaan päivän ateriat suoraan poikien makuusaliin. Se olisi niin tyypillistä Rediä.

Jazz lähti kävelemään väkijoukon mukana takaisin rohkelikkotornin suuntaan. Hänen edellään käveli Korpinkynnen seitsemäsluokkalainen huispauskapteeni Puuskupuh-poikaystävänsä kanssa; he pitivät toisiaan kädestä kiinni ja nauroivat. Jazz tunsi kateuden pistoksen niin kuin aina nähdessään jonkun, jolla oli vähemmän monimutkainen parisuhde kuin hänellä itsellään oli (oliko hänellä edes parisuhdetta?) Oli varmaan mukavaa olla noin… huoleton. Redin kanssa yhdessä oleminen oli monia asioita – ärsyttävää, turhauttavaa, verenpainetta nostavaa, vatsanpohjaa kutkuttavaa, öitä valvottavaa – mutta sana huoleton ei kuulunut siihen joukkoon. Suurimman osan ajasta Redin kanssa oleminen tuntui siltä kuin olisi yrittänyt pitää kiinni saippuapalasta, joka lipesi aina vain varoittamatta lattialle juuri, kun siitä luuli saaneensa kiinni. Toisinaan hänestä tuntui, että Red ymmärsi häntä paremmin kuin edes Sam tai Blacklockin kaksoset koskaan. Toisinaan – tällaisina hetkinä, kun Red vältteli häntä neljättä putkeen eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, miksi – hän taas tajusi ärsyttävän selvästi, ettei tuntenut poikaa ollenkaan.

Vika oli siinä, että Red ei puhunut. Jazz osasi lukea yhä paremmin hänen ilmeitään, tulkita, milloin hän oli pahalla päällä tai ahdistunut tai yritti näyttää välinpitämättömältä, vaikka oli oikeasti kaikkea muuta. Hän tiesi kyllä, milloin Red yritti vältellä häntä ja milloin poika oli oikeasti vain kiireinen. Yhtenä päivänä Red saattoi pysäyttää hänet käytävällä ja suudella alkovissa verhon takana kuin heidän molempien henki olisi riippunut siitä, seuraavana päivänä Red ei halunnut katsoa häntä silmiin, tai murjotti yksin rohkelikkotornissa. Olisi vain ollut kiva tietää syy.

Tosiasiassa hän tiesi Redistä – siitä oikeasta Redistä – hyvin vähän, ja senkin lähinnä päättelyn ja huhupuheiden ansiosta. Hän tiesi, että Red halusi Auroriakatemiaan, koska, no, jokainen Redin nimen joskus edes sivulauseessa kuullut tiesi sen. Hän tiesi, että Redillä oli perheongelmia, koska Jay oli joskus sanonut Samille jotain siihen viittaavaa ja koska Redin silmissä välähti myrskypilviä aina kun Jazz puhui omista vanhemmistaan. Hän tiesi, että Red inhosi muodonmuutoksia, koska poika hieroi ohimoitaan päänsärkyisen näköisenä aina, kun joutui tekemään kyseisen oppiaineen läksyjä. Mutta jos laskettiin yhteen ne asiat, jotka Red oli kertonut hänelle aivan itse, vapaaehtoisesti… hän ei tiennyt juuri mitään. Heillä oli aina liian kiire tehdä muuta kuin puhua, ja silloinkin kun he puhuivat, Red halusi kuulla Jazzista, tai esitti sarkastisia kommenttia, jotka eivät kertoneet mitään mistään.

  ”Miksi sinä oikein olet hänen kanssaan?” Sam oli kysynyt turhautuneena yhtenä iltana, kun Jazz oli taas pitänyt yhden naisen konserttia tyhjälle makuusalille uudesta lempikappaleestaan Red Stron on homeinen idiootti.

  ”Koska olen vakavasti itsetuhoinen enkä koskaan halua mitään, minkä saa helposti?”

  ”Kunhan et päätyisi itkemään jossakin vaiheessa.”

Jazz kohotti kulmiaan. ”Minä en itke, minä kirjoitan vihaisia kostolauluja.”

  ”Ikävä kyllä”, Sam mutisi ja sai tyynystä naamaansa.

**

Jazz oli puolimatkassa rohkelikkotorniin kun hän törmäsi käytävällä Silksiin. Pikkusisko oli tapansa mukaan tulossa kirjastosta käsissään niin iso kirjapino, että hädin tuskin näki sen yli eteensä. Silkadara Thomas, aikamme korpinkynsi.

  ”Aiotko oikeasti lukea nuo kaikki?”

  ”En, kun aion käyttää niitä yöpöytänä”, Silks huokaisi.

Jazz piti pienen tauon. ”Oletko nähnyt Red Stronia?”

  ”Red Stronia?”

  ”Seiskaluokkalainen rohkelikko, vetää kaksintaistelukerhoa.”

  ”Hän istui pihalla aikaisemmin. Kuulin kun McGarmiwa huusi hänelle jostakin.”

McGarmiwa huusi Redille, siinä vasta yllätys. ”Kiitti, pikkusisko. Minulla on Redille asiaa… kaksintaistelukerhosta.”

  ”Kai sitä voi silläkin nimellä kutsua”, Silks mutisi puoliääneen.

  ”Mitä?” Jazz hätkähti.

  ”Äh, älä viitsi, en minä ole sokea. Tiedän kyllä, että sinulla on jotain juttua Red Stronin kanssa. Tosin en ymmärrä miksi.” Silks irvisti. ”Hän on ärsyttävän täynnä itseään.”

Jazzin teki mieli korjata, että Silks oli täysin väärässä, mutta koska hänen omatkaan tunteensa Rediä kohtaan eivät olleet sillä hetkellä erityisen lämpimät, hän sanoi vain, että Silksin oli paras olla sanomatta mitään äidille ja isälle.

  ”Mitä annat jos olen hiljaa?”

  ”Älä yritä kiristää isosiskoasi, kakara.”

  ”Hauskaa riitelyä!” Silks huusi hänen peräänsä, kun hän kääntyi ja otti suunnan kohti ulko-ovea.

Hän hymähti. Silks tunsi hänet vähän turhan hyvin.

**

Hän löysi Redin istumasta järven rannalta sen näköisenä, että harkitsi syvästi jättävänsä taakseen julman maailman ja muuttavansa järveen jättiläiskalmarin seuralaiseksi. Red oli niin keskittynyt tuijottamaan järvelle, ettei huomannut hänen tuloaan ennen kuin hän jo seisoi parin metrin päässä ja selvitti kurkkuaan. Red säpsähti, ja pienen hetken verran Jazz näki jonkin paniikin kaltaisen häivähtävän pojan kasvoilla, ennen kuin tämä sai ilmeensä kuriin.

  ”Törmäsin äsken Jayhin.”

  ”Sattuiko?” Red kysyi ilmeettömästi.

  ”Hän pyysi minua ulos.” Jazz risti käsivarret rinnalleen ja odotti.

Red ei sanonut mitään, tuijotti vain häntä.

  ”Ilmeisesti hän ajatteli, että se olisi okei”, Jazz jatkoi itsepintaisesti. ”Koska hän ei nähtävästi tiennyt, että olen sinun kanssasi.”

  ”Kerroitko?” Red näytti siltä, että ei erityisemmin halunnut kuulla vastausta.

  ”Olisiko pitänyt?” Jazz ampui takaisin.

  ”Mieluiten ei”, mutisi Red.

Jazz huokaisi ja työnsi hiukset kärsimättömästi sivuun silmiltään. Hän odotti, että Red sanoisi jotakin, mitä tahansa, mutta poika vain tuijotti häntä hetken varautuneena ja käänsi sitten katseensa takaisin järvelle uskaltautuen ilmeisesti viimein luottamaan siihen, että hän ei työntäisi tätä järveen sillä sekunnilla kun tämä kääntäisi hänelle selkänsä. Pienen hetken verran Jazz haaveili tekevänsä juuri niin. Hän tunsi kiukun kohisevan suonissaan – kiukun ja kivun ja loukatun ylpeyden. Red käyttäytyi kuin hän olisi ollut joku – joku – joku kärpänen, joka meni kiltisti pois, lakkasi pörisemästä korvan juuressa jos siihen ei vain kiinnittänyt mitään huomiota. Hän tuijotti Redin viimeisen päälle torjuvaa olemusta ja tikkuseuraa selkää, ja äkkiä hänen oli hyvin vaikea muistaa, miksi hän ylipäätänsä vaivautui.

  ”Minulla on jalat”, Jazz tokaisi.

Red irrotti katseensa järvestä ja vilkaisi häntä päästä varpaisiin. ”Huomattu on.”

  ”Olen hemmetin hyvä käyttämään niitä.”

Red liikahti kauemmas järvenrannasta, epäilemättä peläten taas, että Jazz aikoi potkaista hänet järveen.

  ”En ole mikään likainen luutakomerosalaisuus, jolle ei tarvitse puhua päivänvalossa. Jos haluat leikkiä, että minua ei ole olemassa, ymmärrän kyllä vihjeen.” Jazz piti tauon varmistaakseen, että viesti meni perille. ”Osaan kyllä kävellä tieheni.”

Harppoessaan takaisin linnaan hän oli kuulevinaan Redin huutavan jotain hänen peräänsä – hänen nimensä, ehkä.  Hän ei kääntynyt katsomaan.

**

27.9.1972

 

Aurorin tärkein tehtävä on metsästää pimeyden velhoja.

Aurori on alituisesti valppaana.

Aurori noudattaa lakeja joka tilanteessa.

Aurori tottelee toimintatilanteessa aina esimiehensä käskyjä.

Aurori ei anna henkilökohtaisten tunteidensa vaikuttaa työskentelyynsä.

Aurori käyttää ainoastaan ministeriön hyväksymiä kirouksia ja manauksia.

Aurori pitää käytöksellään yllä ministeriön kunniaa myös yksityiselämässään.

  ”Aurorilla ei ole elämää”, Jazz mumisi puoliääneen kopioidessaan taululta Camelotta Tonksin Aurorin kultaisia sääntöjä pergamentille.

Hänen vieressään istuva Jaron Rodriquez pyrskähti.

Liidun raapiva ääni liitutaulua vasten lakkasi, Camelotta Tonks kiepsahti kannoillaan musta kaavunhelma heilahtaen ja siristi silmiään.

  ”Thomas. Onko tässä jotakin hauskaa?”

Jazzin teki mieli huomauttaa, että Jaron oli se, joka oli nauranut, ei suinkaan hän. Jaron kuitenkin lähetti hätämerkkejä silmillään ja vajosi syvemmälle tuoliinsa, ja hänen kävi poikaa sääliksi. Sen sijaan hän sanoi:

  ”Miten on mahdollista olla tehokas aurori, jos ei saa luottaa vaistoonsa?”

Tonksin sieraimet värisivät. ”Eläimet luottavat vaistoonsa. Pimeyden velhot luottavat vaistoonsa. Me emme ole eläimiä emmekä pimeyden velhoja, neiti Thomas.”

Tällä menolla me ei olla myöskään kovin hyviä pimeyden velhojen metsästäjiä, Jazz ajatteli turhautuneena.

  ”Auroreilla on lupa käyttää valtaa, jota muille taikayhteisön jäsenille ei ole suotu”, Tonks aloitti äänellä, joka kertoi, että seuraavaksi oli tiedossa pitkä ja unettava luento. ”Vallan toinen kääntöpuoli on kuitenkin vastuu. Taikayhteisön silmät ovat kaiken aikaa liimaantuneet meidän kaavunselkäämme. Jos yksikin meistä ylittää valtuutensa, jos yksikin meistä rikkoo sääntöjä, siitä kärsii koko auroriyhteisö. Sooloilijat eivät selviä tässä joukossa pitkään, neiti Thomas. Jo 1600-luvulla…”

**

  ”Kiitti vaan, Thomas”, Emmeline Vance huokaisi Tonksin teorialuennon jälkeen, kun he istuivat Auroriakatemian ruokalassa syömässä jotakin, jota näytti etäisesti ruoalta mutta haisi liian kauan vaatekaapin perällä pesemättömänä lojuneelta huispausunivormulta. ”Korvani eivät koskaan toivu Tonksin jäljiltä.”

Jazz kohautti harteitaan. ”Kysyin täysin loogisen kysymyksen.”

  ”Etkö ole vielä oppinut?” Charlotte Strike virnisti. ”Meidän ei pidä kysyä kysymyksiä, vaan totella.”

  ”En voi sille mitään”, Jazz huokaisi teeskennellyn dramaattisesti. ”Tulen aina epäluuloiseksi, kun joku yrittää käskeä minua olemaan ajattelematta omilla aivoillani. Se on joku omituinen huono puoli minussa – terve järki, varmaan.”

  ”No, korvani kiittävät jos pidät terveen järkesi seuraavan kerran piilossa siihen asti, että Tonks on poissa näköpiiristä”, Emmeline mumisi.

  ”En lupaa mitään.”

Keskustelu kääntyi muihin puheenaiheisiin. Jazz tökki innottomasti haarukalla epäilyttävää ruokaansa ja antoi katseensa kiertää ympäri ruokasalia. Pieni, hämärästi valaistu ruokala oli täynnä harjoituskaapuihin pukeutuneita opiskelijoita sekä valmistuneita auroreita virallisissa univormuissaan. Ensimmäistä kertaa Jazz tajusi, miten hiljaa kaikki olivat. Tylypahkan Suuressa Salissa oli aina ollut lounasaikaan niin kova meteli, että siellä olisi voinut soittaa rock-konsertin ilman, että kukaan olisi edes kuullut mitään. Auroriakatemian ruokalassa kaikki sen sijaan puhuivat vaimealla äänellä, pöydän yli toistensa puoleen kumartuneina, aivan kuin he olisivat kelluneet leimuavan tulivuoren yllä lasipallossa, joka voisi särkyä yhdestäkin liian voimakkaasta äänestä. Ja miksi ihmeessä kaikki olivat niin vakavia? Totta kai pimeyden velhojen nappaaminen oli vakavasti otettava asia, mutta sikäli kuin Jazz näki, ruokalassa ei ollut sillä hetkellä ainuttakaan sen lajin edustajaa, joten miksi ihmeessä he eivät olisi voineet rentoutua välillä?

Hän yritti kuvitella, mitä hänen ystävänsä tekivät sillä hetkellä. Max oli luultavasti kotona ja nukkui yhä, tai kirjoitti lauluja kylpyhuoneen suihkuverhoon. Chard oli työpaikallaan uusien loitsujen kehittämiskeskuksessa ja yritti kehitellä taikaa, joka karkottaisi menninkäiset puutarhasta ilman, että niihin tarvitsi koskea käsin. Chardin puheiden perusteella uusien loitsujen kehittämiskeskuksessa ei tosin juuri koskaan kehitetty mitään, vaan työntekijät lähinnä jahtasivat toisiaan ja yrittivät kirota toisensa aina vain omituisemmilla manauksilla. Ja Sam… Sam oli Australiassa räpsyttelemässä ripsiään jollekin kengurunhoitajalle nimeltä Jackson.

Jazz huokaisi syvään ja iski haarukkansa harvinaisen kaltoin kohdeltuun kirsikkatomaattiin niin, että se lennähti lautaselta ja kierähti pöydän alle. Oli luultavasti ainakin etäisesti huolestuttavaa, että sillä hetkellä hän tunsi pystyvänsä samaistumaan täysin tomaattiparan kohtaloon.

**

Työpäivän jälkeen Jazzin lokerossa odotti viesti. Menin jo. Jazz hymähti viestin äärimmäisen informatiiviselle sisällölle, taitteli sen kasaan ja työnsi taskuunsa. Red jätti hänelle saman viestin melkein joka päivä, ja joka päivä se tarkoitti samaa – Red oli lähtenyt kotiin ja odotti häntä asunnollaan. Olisi ollut kiva mennä joskus itse asiassa samaa matkaa kotiin, Jazz ajatteli kiskoessaan hikistä harjoituskaapua päänsä yli. Mutta se olisi tarkoittanut sitä, että he olisivat itse asiassa kertoneet maailmalle olevansa yhdessä ja, no – Jazzin mielestä Aurorin kultaiset säännöt olivat täyttä roskaa, mutta valitettavasti hänen pakkomielteinen poikaystävänsä suhtautui niihin kuin virallisiin elämänohjeisiin. Sitä oli vaikea ymmärtää – ei sitä, että Red halusi metsästää pimeyden velhoja, sen Jazz ymmärsi paremmin kuin hyvin. Mutta että Red – koulussa säännöille avoimesti päin naamaa nauranut Red – oli valmis tottelemaan Camelotta Tonksin ääliömäisiä rajoituksia…

Jonakin päivänä Red vielä kyllästyisi ja sytyttäisi Tonksin kaavun tuleen tai jotain muuta yhtä kohteliasta, siitä Jazz oli varma. Harmi vain, että hän olisi luultavasti itse sairastunut tylsyydestä johtuvaan mielenhäiriöön jo kauan ennen sitä.

  ”Me mennään Vuotikseen yksille, oletko tulossa?” Jazz havahtui siihen, että Emmeline seisoi odottavan näköisenä hänen lokeronsa vieressä.

Jazz väänsi huulilleen hymyn ja ravisti päätään. ”On muuta menoa.”

  ”Mitä, onko sinulla treffit, vai?”

  ”Joo, sohvan ja jäätelön kanssa.” Jazz huokaisi.

Redin viestilappunen poltteli hänen kaapunsa taskussa. Mutta häntä väsytti, ja hänen jokaista lihastaan särki, ja hän oli valmis kiroamaan Auroriakatemian aina Timbuktuun asti, ja hän oli melko varma että räjähtäisi, jos joutuisi viettämään illan kuunnellen Redin oodia auroriyhteisölle, kurille ja järjestykselle. Hän halusi vain ottaa lasillisen tonttuviiniä, lysähtää sohvalle ja sääliä itseään. Jos Max olisi jo herännyt, he voisivat raapustaa yhdessä haukkumalauluja siihen ainoaan kohtaan suihkuverhosta, jota ei ollut vielä koristeltu sanoituksilla.

**

Hän astui ulos hormitakasta tuhkaa aivastellen ja jäi seisomaan takan eteen olohuoneeseen, kuulosteli. Asunnossa oli hiljaista.

  ”Max?”

Ei vastausta. Joko Max oli ulkona, tai sitten sängyn pohjalla niin pahassa krapulassa, ettei pystynyt puhumaan. Jazz kohautti harteitaan, pudotti laukkunsa keskelle lattiaa ja ryhtyi kiskomaan vaatteita päältään. Sillä hetkellä hänellä oli mielessään yksi ainoa päämäärä: kylpy, pitkä ja niin lämmin, että hänen luunsa alkaisivat kiehua. Hän viskasi noidankaavun sohvan selkänojalle, pudotti paidan eteisen lattialle ja yritti parhaansa mukaan kävellä ja riisua housuja jalasta samaan aikaan, kunnes päätyi hyppimään yhdellä jalalla kohti kylpyhuonetta.

Lattialauta narahti, ja Jay Conway astui keittiöstä eteiskäytävään. Jazz tuijotti hetken miestä paikoilleen jähmettyneenä, kirosi sitten, taikoi kutsuloitsulla noidankaapunsa olohuoneesta ja veti sen päänsä yli.

  ”Älä minun takiani vaivaudu”, Jay huokaisi.

Jazz ei sanonut mitään, vaan kietoi noidankaavun tiukasti ympärilleen ja katseli miestä varuillaan. Hän ei ollut nähnyt Jayta melkein vuoteen, ei viime joulun jälkeen, jolloin oli törmännyt mieheen ollessaan käymässä Samin luona. Silloinkin Jay oli ollut humalassa, toivottanut hänelle kovaäänisesti hyvää joulua ja kadonnut huoneeseensa murjottamaan. Nyt mies sentään näytti olevan selvin päin, Jazz totesi tarkastellessaan miestä päästä varpaisiin.

Jay oli muuttunut kovasti sitten viime näkemän. Tylypahkassa hän oli ollut vielä pitkä ja hontelo, kuin puunrunko, joka ei ollut vielä lopettanut kasvamistaan. Nyt hän oli vantterampi, hartiat olivat leventyneet ja käsivarret vahvistuneet. Hänen entinen vallaton vaalea tukkansa oli leikattu lyhyeksi sängeksi päälaelle ja silmien alla oli tummat varjot. Juuri niiden silmien ilme sai Jazzin pitämään tiukemmin kiinni taikasauvastaan. Samin isoveljen ilme oli aina ollut sekoitus ilkikurisuutta ja jonkinasteista pahantahtoisuutta, mutta nyt miehen katseessa oli jotakin synkkää, jotakin, joka sai Jazzin asettamaan sanansa tarkoin.

  ”Olen aika varma, että en ole antanut sinulle avainta.”

  ”Joku taisi unohtaa langettaa suojaloitsut lähtiessään. Varmaan se tummatukkainen muusikkokaverisi. Näytti aika krapulaiselta mennessään ulos”, Jay sanoi huolettomasti.

Jazz kohotti kulmiaan. ”Tosi uskottavaa, Conway.”

  ”Älä viitsi. Miksi ihmeessä olisin halunnut murtautua asuntoosi?”

Jaa-a, kerro sinä minulle. ”Mene käymään kotona. Sam ja äitisi ovat huolissaan sinusta.”

Jay tuhahti jotakin ylisuojelevista naisista, ja hymyili sitten oudosti. ”Ei olla nähty pitkään aikaan, Thomas. Mitä Auroriakatemiaan kuuluu?”

Jazz tuijotti miestä. ”Ihan tosi, Conway? Murtauduit asuntooni, koska haluat kuulla, mitä Auroriakatemiaan kuuluu?

  ”Luulin että tulimme jo siihen tulokseen, että en ole murtautunut minnekään.”

  ”Jätin eriävän mielipiteen”, Jazz sanoi kevyesti. ”Voisitko mennä nyt? Olin menossa suihkuun.”

  ”Ja minä kun luulin, että riisuuduit vain minun vuokseni”, Jay huokaisi.

Jazz loi mieheen katseen, joka oli kaukana huvittuneesta.

  ”Ei kyllä ihme, jos tarvitset suihkua”, Jay sanoi nojaten ovenkarmiin sen näköisenä, että ei ollut todellakaan menossa minnekään lähiaikoina. Jazz huokaisi. ”Akatemiassa taidetaan rääkätä ihmisiä aika tehokkaasti.”

  ”Kuuluu työnkuvaan”, Jazz tokaisi.

Jay katsoi häntä tarkkaavaisesti.  ”Lyön vaikka vetoa, että olet jo henkisesti homehtumassa siellä.”

Jazz ei sanonut mitään. Jayn ei tarvinnut tietää, miten oikeaan oli osunut – se vain pullistaisi miehen egoa tarpeettomasti ja sitten mies ei ainakaan koskaan lähtisi.

  ”Arvaa mitä minä teen tätä nykyä?”

  ”En varmaan halua tietää”, Jazz mumisi.

Jay virnisti. ”Olen yksityisetsivä.”

  ”Mitä sinä muka etsit? Uusia keinoja ärsyttää ihmisiä? Okei, olet siinä kyllä luonnonlahjakkuus.”

  ”Mitä milloinkin”, Jay sanoi korostetun huolettomasti Jazzin piikistä välittämättä. ”Ihmisiä, esineitä, tietoa… Vapautin tänään pari kirjaa yhden vanhan käävän kirjastosta.”

  ”Onko se vanha kääpä samaa mieltä sanavalinnastasi?” Jazz kysyi kuivasti.

  ”Se on vain kohtalo, muru.” Jay kohautti olkiaan. ”Jos haluaa pitää jotain turvassa, kannattaa käyttää suojaloitsuja, ei jättää tavaroita ympäriinsä lojumaan.”

  ”Olet siis nykyään varas. Äitisi olisi varmaan tosi ylpeä.”

Ukkosmyrsky välkähti Jayn taivaansinisissä silmissä. ”Entä sinä sitten? Leikit neiti Auroria, koska poikaystävä tulee siitä onnelliseksi?”

  ”Jonakin päivänä joku vielä uskoo, että Redillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa”, Jazz mutisi itsekseen. ”Mutta se ei ole näköjään tämä päivä.”

  ”Voitko muka rehellisesti sanoa, että sinulla on hauskaa siellä? Kaikki ne säännöt ja tiukat ohjeet. Kun taas minä olen vapaa. Ja rikas”, Jay virnisti.

  ”Ja rikollinen.”

  ”Tykkään mieluummin termistä lain ulkopuolella toimiva henkilö. Miksi meidän pitäisi rajoittaa itseämme ja olla pitämättä hauskaa? Kukaan ei kärsi… ainakaan kovin pahasti.”

Jazz pyöritti silmiään.

  ”Älä vaan sano, että Pyhä Stron on tehnyt sinusta tylsän.”

  ”Pyhä Stron oli paras ystäväsi seitsemän vuotta.”

  ”Paino sanalla oli.

  ”Ihan oikeasti, kuinka kauan aiot vielä mököttää Redille? Hän ei ole sinun vihollisesi.”

  ”Totta kai hän on”, Jay sanoi toteavaan sävyyn kuin olisi puhunut säästä. ”Hän vei sinut.”

**

10.5.1971

 

Jazz oli täynnä ärtynyttä väsymystä työntäessään pimeyden voimilta suojautumisen luokan oven auki.

  ”No, mitä? Aiotko taas ladella jotain ympäripyöreää siitä, miten et osaa suhtautua hyvin useimpiin ihmisiin? Koska ei millään pahalla, mutta minua ei – ”

Red keskeytti hänen lauseensa suutelemalla häntä. Ainakin hän oli melko varma, että se oli Red – luokkahuoneessa ei ollut valoja eivätkä hänen silmänsä olleet vielä tottuneet pimeyteen. Poika kuitenkin tuoksui Rediltä ja suuteli kuin Red, joten Jazz uskalsi rentoutua. Sitten hän muisti, että hänen oli tarkoitus olla saanut tarpeekseen Redistä.

  ”Älä luule, että – ” hän yritti sihahtaa vasten Redin huulia, mutta unohti lauseen lopun, kun Red kietoi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet tiukasti itseään vasten. Hyvä on sitten, Jazz lupasi itselleen, pari minuuttia, ja sitten riittää. Hämärästi jossakin mielensä perukoilla hän tajusi, että hänen ei olisi pitänyt olla niin heikko, että hän oli nainen eikä muovailuvahaa – mutta kautta Merlinin, Red tiesi mitä teki! Mikä oli sinänsä omituista, koska sikäli kuin Jazz tiesi, poika ei ollut koskaan eläessään seurustellut kahta viikkoa kauempaa. Joko Red oli luonnonlahjakkuus tai sitten hänen historiassaan oli jotakin, mikä ei ollut levinnyt Tylypahkan yleiseen juoruverkostoon. Hän ottaisi asiasta selvää – heti kun lakkaisi suutelemasta Rediä – ei, vaan heti kun lakkaisi olemasta vihainen Redille, sitähän hänen oli –

  ”Ei.” Hän veti päänsä kauemmas, työnsi Redin kädet paitansa alta (missä vaiheessa ne olivat sinne päätyneet?) ja yritti palauttaa järjenjuoksunsa takaisin normaaliksi. ”Ei onnistu.”

  ”Jazz.” Red hengitti tavallista nopeammin. Hänen hiuksensa olivat pystyssä – epäilemättä Jazzin sormien jäljiltä – ja hän tuijotti edelleen Jazzin huulia kasvoillaan etäisesti juopunut ilme, josta Jazz olisi ollut äärimmäisen ylpeä jossain toisissa olosuhteissa. Nyt häntä vain ärsytti.

  ”Onko joku kuurouttanut sinut sitten viime näkemän? Sanoin, että minulle riittää.”

Red näytti siltä, että sanojen ääneen lausuminen aiheutti fyysistä kipua. ”En halua, että menet minnekään.”

  ”Niin, nyt!” Jazz nosti kätensä ilmaan. ”Mutta entä huomenna? Entä ylihuomenna tai milloin sitten ikinä päätätkin ahdistua jostakin, mistä minä en tiedä mikään? En ole mikään sätkynukke, Red!”

  ”Tiedetään! Merlin – ” Red yritti löytää oikeat sanat, mutta päätyi kiskomaan hiuksiaan.

Jazz naurahti ja käänsi katseensa pois, räpytteli kiivaasti silmiään. Tietenkään Red ei sanonut mitään – hän oli niin hyvä olemaan sanomatta mitään, että se varmaan kirjoitettaisiin vielä joskus hänen hautakiveensä. Tässä lepää Red Stron, joka ei koskaan sanonut, mitä ajatteli. Jazz katsoi poikaa hetken sanaakaan sanomatta, ravisti sitten päätään ja kääntyi hapuilemaan ovenkahvaa pimeässä.

  ”Inhoan sitä, että jollakulla on minulle väliä.” Redin ääni oli karhea ja hiljainen.

Jazz pysähtyi. Hänen päättäväisyytensä hälveni hetkellisesti, mutta hän kovetti itsensä saman tien. ”Oliko tuon tarkoitus olla romanttista?”

  ”Yritän selittää – ” Taas Rediltä loppuivat sanat kesken.

  ”Mitä? Että et osaa päättää, haluatko olla minun kanssani vai et?” Jazz sanoi. ”Se on tullut kyllä selväksi. Ja arvaa mitä, Red? Se on ihan hemmetin loukkaavaa.”

  ”Totta kai minä haluan – ”

  ”Miksi olet sitten vältellyt minua monta päivää?” Jazz risti käsivarret rinnalleen. ”Miksi Jay Conway kuvittelee, että me ei olla yhdessä?”

  ”Koska se on helpompaa, okei?” Red huokaisi.

  ”Helpompaa?”

  ”Joo, helpompaa!” Red alkoi harppoa edestakaisin kädet edelleen hiuksissa. ”Luuletko, että tämä oli suunniteltu juttu? Halusin vaan mennä Auroriakatemiaan ja tehdä pimeyden velhoista selvää ja – tulla jätetyksi rauhaan. Mutta ei, se ei käy Jazz Thomasille. Sinun oli pakko – ilmestyä kaksintaistelukerhoon ja – ja murtaa ranteesi ja – olla tiellä!”

Jazzin silmät kapenivat viiruiksi. ”Ai nyt minä olen tiellä? Voin poistaa sen ongelman saman tien.”

Hän kääntyi taas mennäkseen, mutta Redin käsi lennähti kaavun hihasta ja tarttui hänen käsivarteensa.

  ”Tiedätkö miten voi katsoa väkijoukkoa ja olla näkemättä kunnolla kenenkään kasvoja, koska kenelläkään ei ole väliä? Se oli minun taktiikkani Tylypahkassa, hemmetti, kuusi ja puoli vuotta”, Red naurahti ilottomasti. ”Ja nyt se ei enää onnistu. Olet tiellä.

Sen viimeisen lauseen kohdalla Redin äänessä häivähti jotakin, joka kuulosti epäilyttävästi hellyydeltä, ja Jazz tunsi henkisen muurinsa vapisevan uhkaavasti liitoksissaan. Hän katsoi itsepintaisesti toiseen suuntaan, ei halunnut kohdata Redin katsetta, ei halunnut tietää, mitä siinä mahdollisesti näkisi.

  ”Tiedän, että sinulla on jalat”, Red sanoi hiljaisella äänellä. ”Mutta en halua, että käytät niitä.”

  ”Onko tuon tarkoitus lohduttaa, kun välttelet minua neljättä päivää seuraavan kerran?” Jazz kysyi yrittäen saada ääneensä saman annoksen suuttumusta kuin aikaisemmin. Tällä kertaa hän joutui kuitenkin näkemään vaivaa sen eteen.

  ”Entä jos lupaan yrittää… olla välttelemättä enää?” Red tarttui hänen käteensä.

Jazz huokaisi. ”Sitä ei ikinä tapahdu, ja me molemmat tiedetään se.”

Red irrotti otteensa hänestä ja astui kauemmas kuin hän olisi tähdännyt harvinaisen hyvän kilpiloitsun heidän välilleen. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus.

Jazz halasi itseään tiukasti, katseli Rediä sanaakaan sanomatta. Hänen silmänsä olivat tottuneet tarpeeksi pimeyteen, että hän erotti luokkahuoneen hämärässäkin Redin kasvot, jälleen kerran huolellisen ilmeettömät silmät, jotka eivät äkkiä suostuneet kohtaamaan hänen katsettaan. Hän tajusi, että Red oli tullut niin pitkän matkan hänen peräänsä kuin suinkin pystyi, että jos hän kävelisi nyt pois, poika ei enää seuraisi vaan luovuttaisi.

Jazz puri huultaan niin, että tunsi veren maun suussaan. Hän tiesi järjellä, että hänen olisi pitänyt kävellä ulos huoneesta. Redillä oli selvästi ongelmia, ja halusiko hän muka haaskata aikaansa jonkun sellaisen kanssa, joka ei pystynyt edes sanomaan ääneen pitävänsä hänestä vaan puhui hänestä kolmannessa persoonassa? Okei, hän piti Redistä hurjasti, enemmän kuin kenestäkään koskaan, mutta se oli vain ihastus ja menisi varmasti ohi ja sitten hän löytäisi jonkun muun –

Hän ei halunnut löytää ketään muuta.

Red seisoi edelleen ilmeettömänä paikoillaan kuin olisi odottanut hänen kävelevän ulos ovesta sekunnilla millä hyvänsä. Jazzin mielessä kävi, että ehkä siksi Red oli sellainen kuin oli – koska aina aiemmin kaikki olivat kävelleet ulos ovesta. Hänen vatsaansa väänsi, ja hän teki päätöksensä.

Hän kaivoi kantapäänsä tiukemmin lattiaan.

  ”Ei sinun tarvitse olla minun kanssani joka sekunti. Kunhan vain – sanot kun tarvitset tilaa, okei?”

Redin katse lennähti saman tien hänen kasvoihinsa. Naamio pojan kasvoilla valahti pois, ja Jazz näki helpotuksen paistavan tämän silmistä.

  ”Okei.”

  ”Tai lähetät pöllön tai jotakin. Mutta älä sitä, joka puree, olen saanut tarpeeks-”

Red tarttui häntä kasvoista ja suuteli häntä. Se oli pitkä, harvinaisen perusteellinen suudelma, joka suorastaan kiljui sanaa vakavissaan, joka valui lämpönä aina hänen varpaisiinsa asti ja joka sai hänet kietomaan kätensä Redin kaulaan ja painautumaan lähemmäs, kunnes häntä tuntui että he yrittivät pujahtaa toistensa ihon alle, olisivat onnistuneet, jos kirotut vaatteet eivät olisi olleet tiellä. Redin kädet lipuivat hänen kasvoiltaan olkapäille ja sitten vyötärölle, työnsivät t-paidan syrjään ja silittivät paljasta selkää, jättivät jälkeensä polttavat vanat hänen iholleen. Red ohjasi häntä kävelemään takaapäin kunnes hänen selkänsä törmäsi luokkahuoneen seinään ja hän jäi nojaamaan sitä vasten. He suutelivat kunnes hapenpuute uhkasi, ja olivat sittenkin erossa vain muutaman pakollisen hengenvedon ajan, kunnes Jazz nykäisi Redin huulet taas omiaan vasten. Hänen sydämensä hakkasi niin kovaa, että saisi luultavasti sydänkohtauksen hetkenä minä hyvänsä, mutta ainakin hän kuolisi onnellisena –

  ”Krhm.”

He lennähtivät kauemmas toisistaan. Jazz kääntyi katsomaan odottaen näkevänsä luokkahuoneen ovella vahtimestari Voron tai professori Kuhnusarvion tai jonkun muun, joka jättäisi heidät sadan vuoden jälki-istuntoon parin sekunnin sisällä. Sen sijaan ovensuussa seisoi Jay Conway.

Red hieroi niskaansa. ”Jay – ”

  ”Tämäpä vasta mielenkiintoista.” Jay katsoi heitä hetken outo ilme silmissään. ”Käyttäkää ehkäisyloitsua, lapset. Stroneja on maailmassa jo ihan tarpeeksi.”

Sitten hän käveli ulos huoneesta ja paiskasi luokkahuoneen oven kiinni mennessään niin reippaasti, että haarniskatkin kolisivat käytävillä.

Red huokaisi ja nojasi otsaansa vasten Jazzin otsaa. ”Sehän meni hyvin.”

  ”No, nyt hän ainakin tietää.”

  ”Joo.” Mutta Red ei kuulostanut yhtään helpottuneelta . ”Nyt hän tietää.”

**

27.9.1972

 

  ”Ajatuksenjuoksusi on tosi loukkaavaa”, Jazz ilmoitti. ”Mitä oikein kuvittelet – että jos Rediä ei olisi, olisin halunnut automaattisesti olla sinun kanssasi? Ihan vain tiedoksi, olen Redin kanssa koska tykkään hänestä, en, koska hän sattui olemaan ensimmäinen mies, joka tuli vastaan.”

Jay puri hammasta. ”Hän tiesi miltä minusta tuntui. Hänen olisi pitänyt pysyä kaukana.”

  ”Ja tehdä minut onnettomaksi? Tosi romanttista, Jay.”

  ”Olisit voinut – ”

  ”Enkä olisi”, Jazz keskeytti. Hän yritti pehmentää äänensävyään. ”Sori, Jay, mutta en vain tunne sillä tavalla sinua kohtaan. Olet oikein kiva… no, ainakin silloin kun et ole murtautunut asuntooni. Mutta jostain omituisesta syystä minä pidän Redistä.”

Jayn aataminomena hyppi levottomasti ylös ja alas. ”Ja jos Rediä ei olisi?”

Jazz avasi suunsa tokaistakseen, että se oli täysin ääliömäinen ajatus, kun miehen ääni heidän takaansa sanoi kuivasti:

  ”Havittelet tyttöystävääni ja suunnittelet murhaani, Conway? Pitäisikö tässä loukkaantua?”

He kääntyivät ympäri. Red seisoi vähän matkan päässä ja katseli entistä parasta ystäväänsä varsin synkeän näköisenä. Hänen taikasauvansa ei osoittanut Jayn suuntaan, mutta hän puristi sitä otteessaan tavalla, joka kieli, että se vaati hänen osaltaan melkoista tahdonvoimaa.

  ”Red.” Jay laski kätensä omalle sauvalleen.

  ”Jay.”

  ”Voi herranpieksut.” Jazz loi katseensa kattoon. ”Älkää viitsikö olla noin dramaattisia! Te olette kuin jostain huonosta elokuvasta!”

  ”Mikä on elokuva?” Red kysyi kiinnostuneena, mutta ei irrottanut katsettaan Jaysta.

  ”Jästien viihdettä, mennään joskus kun lakkaat kyräilemästä parasta ystävääsi.”

  ”Vihollista”, Red ja Jay sanoivat yhteen ääneen, ja kyräilivät sitten toisiaan entistä murhaavammin, aivan kuin eivät olisi kestäneet ajatusta siitä, että ajattelivat samaa asiaa samaan aikaan.

  ”Ystävää, vihollista, pikkulasta, ihan miten vain”, Jazz huokaisi. ”Mene kotiin, Jay, en kestä näitä testosteronitasoja. Ja kautta Merlinin, kirjoita Samille.

Jay virnisti hienoisesti. ”Kun kuningatar käskee.”

  ”Ja Jay?” Red sanoi matalalla äänellä, kun Jay marssi hormitakan suuntaan. ”Älä enää murtaudu tyttöystäväni asuntoon, tai pidän huolen, että sinut pidätetään.”

  ”Ei minun tarvitsekaan”, Jay sanoi huolettomasti ja kohotti sitten kulmiaan Jazzille. ”Pidä mielessä, mitä sanoin. Nähdään toisella puolella, Thomas!”

Hän astui takkaan, heitti kourallisen hormipulveria liekkeihin ja katosi. Jazz veti syvään henkeä ja ravisti päätään. Vihdoinkin rauha.

Red tuijotti otsa rypyssä tyhjää tulisijaa. ”Mistä tuossa oli kyse?”

Jazz kohautti olkapäitään. ”Jay on Jay.”

  ”Jazzy.”

  ”Hän halusi minun… vaihtavan ammattia?”

  ”Ja poikaystävää.”

Jazz hymyili pienesti. ”Sitäkin.”

Red hieroi väsyneen näköisenä niskaansa. ”Joudun vielä pidättämään hänet jossain vaiheessa, eikö vain?”

  ”Tai voisit vain antaa olla”, Jazz ehdotti kuivasti. ”En usko että hän on mikään aikamme suurin pimeyden velho.”

  ”Vielä”, Red täsmensi synkästi. Sitten hän katsoi Jazzia tarkemmin ja kohotti kulmiaan. ”Miksi sinulla ei ole paitaa?”

  ”Olin menossa suihkuun, kun Conway Ärsyttävämpi ilmestyi paikalle.”

Redin silmät välkähtivät kiinnostuneesti.

Jazz työnsi noidankaavun harteiltaan. ”Pyytäisin sinut seuraksi, mutta en ole varma, olisiko se sopivaa. Tiedäthän Camelotta Tonksin aurorisäännöt. Aurori pitää aina käytöksellään yllä ministeriön kunniaa myös yksityiselämässään ja niin edespäin.”

  ”Tonks voi painua hiiteen”, Red sanoi ja veti paidan yhdellä kädellä pois päältään.