Moi vain kaikille!

Valtava kiitos niille kaikille, jotka jättivät kommenttia ja vielä erittäin pitkän ajan jälkeenkin jaksoivat vihjailla, että voisihan tätä tarinaa jatkaakin - muuten en olisi varmaan saanut ikinä tätä ensimmäistä osaa kirjoitettua! :D Koetan tosiaan saada toisen osan valmiiksi vähän nopeammin... lievästi sanottuna.

Vähän käytännön juttuja: Kuten varmaan voi päätellä, en aio yrittääkään kirjoittaa koko seitsemää vuotta kronologisesti aikajärjestyksessä, koska siinähän menisi minulla ikä ja terveys ja aivan järjettömästi paperiakin - plus suuri osa siitä seitsemästä vuodesta on sellaista, mitä ei kannata käydä läpi. Eli vihjeenä sanottakoon, että tarinasta pysyy paljon paremmin perillä, kun vilkaisee aina uuden luvun ja/tai kappaleen alussa päivämäärää ja vuosilukua, koska harrastan varmaan jonkin verran aikahyppelyä tässä tarinassa! :)

Pidemmittä puheitta, kiitos kiitos kiitos kaikille kommenteista, anteeksi viivytyksestä ja sitten suoraan uuteen lukuun! Jätättehän taas puumerkin käynnistä? :)

Ensimmäinen osa

17.6.1972

Tajunnan menettäminen oli kokonaan toisenlaista kuin Jazz oli kuvitellut. Hän oli aina ajatellut, että kyse oli ikään kuin väliaikaisesta kuolemasta, niin syvästä unesta, ettei sitä edes tiennyt olevansa tajuton ennen kuin joku lopulta ravisteli hereille ja mainitsi asiasta. Sen sijaan hän sai huomata olevansa hyvinkin tietoinen siitä, mitä ympärillä tapahtui. Hän tiesi tasan tarkkaan olevansa tajuton, koska ei pystynyt liikkumaan milliäkään, vaikka olisi tehnyt mitä. Jopa silmäluomien raottaminen oli täysin toivoton tehtävä.

Jazz arveli, että häntä olisi pitänyt pelottaa olla niin voimaton, mutta jostakin syystä sillä ei ollut väliä. Ehkä se johtui siitä, että hän tiesi tämän olevan vain väliaikaista, hän ajatteli sumeasti. Ei kestäisi kauan ennen kuin matami Pomfrey tai joku muu loitsisi hänet jälleen hereille, ja siinä vaiheessa hän varmasti toivoisi yli kaiken, että olisi edelleen taju kankaalla. Vuosisadan huudot olivat takuulla edessä.

Jay, Jazz ajatteli hämärästi. Jayn jos kenen olisi pitänyt olla täällä kuuntelemassa matami Pomfreyn huutoa. Tai Redin. Mistä se johtui, että miehet onnistuivat aina aiheuttamaan ongelmia, mutta katosivat sitten kuin tuhka tuuleen, kun heidän olisi pitänyt ottaa vastuu teoistaan? Kai se oli joku biologinen juttu. Miehet kautta historian olivat niin tottuneet tekemään naisia raskaaksi ja sitten livahtamaan paikalta, ettei heille ollut ongelma eikä mikään soveltaa samaa liukasliikkeistä taktiikkaa myös muihin elämänalueisiin. Tästä he eivät kuitenkaan pääsisi kuin velho veräjästä. Kunhan Jazz saisi heidät käsiinsä -

Hänen kätensä puristuivat tiukasti peitonkulman ympärille.

”Matami Pomfrey, tyttö taitaa olla tulossa tajuihinsa!”

Jostain kuului askelia, ja sitten joku raotti väkisin Jazzin luomia ja osoitti kirkasta valoa hänen silmiinsä.

”Ei, tyttö on edelleen tajuton”, matami Pomfreyn synkkä ääni tiedotti.

”Mutta hänen kätensä liikkuivat!”

Niin liikkuivat, Jazzin teki mieli sanoa, ikävä kyllä ne eivät vain suostuneet liikkumaan hänen kehotuksestaan. Mutta hänen äänihuulensa eivät totelleet sen paremmin kuin hänen muutkaan raajansa, joten puhuminen jäi pelkäksi haaveeksi. Se oli luultavasti parempi, sillä matami Pomfrey alkoi sadatella reippaasti nykyajan nuorten tyhmyyttä.

”Itsetuhoinen, ajattelematon, kapinallinen, vajaaälyinen...”

Jazz tunsi toisen suupielensä kohoavan hymyyn, jota hän ei ollut suunnitellut alkuunkaan.

”Matami Pomfrey, katso!”

Jälleen kirkasta valoa.

”Hyvä on, neiti Thomas taitaa olla sittenkin tulossa tajuihinsa. Käy hakemassa perhe tänne.”

Perhe! Jos Jazz olisi pystynyt puhumaan, hän olisi protestoinut äänekkäästi. Viimeksi hän vanhempiaan halusi tänne. Oli liiankin helppoa kuvitella, mitä he sanoisivat – tai pikemminkin mitä he tekisivät, sillä äiti ainakin itkisi takuulla niin äänekkäästi, ettei saisi sanaa suustaan... Vaikka ei Jazz ollut edes loukannut itseään mitenkään pahasti. Luultavasti. Nyt kun hän ajatteli asiaa, hän ei ollut ollenkaan varma. Hänen viimeinen muistikuvansa oli Sianpään likainen lattia, kun hän heittäytyi suojaan ilmassa leijuvalta savulta. Heittäytyi? Kompastui, todennäköisemmin. Miksi ihmeessä hän muka olisi syöksynyt mahalleen lattialle, jos tarkoitus oli päästä ulos ovesta?

Hänen päätään alkoi särkeä pelkästä ajattelemisesta.

”No niin, tyttö, aika herätä”, matami Pomfrey mutisi. ”Herpaannu!”

Jazzista tuntui kuin sangollinen kylmää vettä olisi hulahtanut hänen ylitseen, ja sitten tunto palasi hänen raajoihinsa. Tunnetta ei voinut varsinaisesti kehua miellyttäväksi, hän totesi, kun hänen jalkojaan alkoi poltella. Oikeastaan poltella oli varsin lievä ilmaisu. Hänestä tuntui kuin joku olisi työntänyt hänen jalkansa tulen keskelle ja pidellyt niitä väkisin siellä.
”Saamari!” Vaistomaisesti Jazz yritti nykäistä jalkansa kauemmaksi siitä, mikä ikinä polttikin niitä. Salamannopeasti joku tarttui häneen ja piteli häntä aloillaan.

”Älä yritä liikkua, Thomas”, matami Pomfrey tiuskaisi terävästi. ”Jalkasi on murtunut.”

Jazz räväytti silmänsä auki ja tuijotti suoraan Tylypahkan parantajan tuikeisiin silmiin. ”No, korjaa se sitten!”

Matami Pomfrey loi häneen katseen, joka antoi ymmärtää, että hän oli äärettömän typerä edes ehdottaessaan sellaista. Päätään pudistellen matami komensi häntä toistamiseen pysymään aloillaan, käänsi hänelle selkänsä ja ryhtyi annostelemaan iljettävännäköistä, keltaista litkua pikariin.

”Juo tästä.”

Jazz tuijotti kauhistuneena pikaria, jonka matami tyrkkäsi hänen käsiinsä. Liemen pinnalta nousi vihertävää savua. ”Juo tuosta?”

”Haluatko sinä pitää jalkasi vai et?”

Jazz mulkaisi matamia inhoavasti. Matami Pomfrey mulkoili takaisin ilmeellä, joka sanoi selkeästi: Omatpa ovat jalkasi, typerys. Alistuneena Jazz nosti pikarin huulilleen ja kumosi koko litkun kerralla kurkkuunsa. Saman tien hän oli vähällä oksentaa. Litku maistui suurin piirtein siltä, miltä Jazz oli aina kuvitellut sappinesteen maistuvan, ja myös poltteli hänen kurkussaan samalla tavalla. Polttava kipu hänen jaloissaan alkoi kuitenkin hellittää.

”Hyvä. Pysy aloillasi. Perheesi tulee tapaamaan sinua kohta. Lähetän tiedon heräämisestäsi myös professori McGarmiwalle, joten voit odottaa häneltä vierailua pikapuoliin.”

Jazzin suu loksahti auki. ”Miksi ihmeessä? En minä tehnyt mitään väärää.”

”Typerä tyttö.” Matami Pomfrey naksautti kieltään. ”Olit pimeyden velhon kannattajien kokouksessa Sianpäässä kesken Tylyaho-päivän.”

”Joten?” Jazz nosti leukaansa. ”Ei sitä ole kielletty säännöissä. Oppilaiden kokoukset Tylyahossa ovat täysin sallittuja. Minä tarkistin etukäteen.”

”Sianpää - ”

”Olen täysi-ikäinen. Saan mennä Sianpäähän, jos minua huvittaa.”

Se vaiensi matami Pomfreyn. Hän mulkoili edelleen Jazzia sen näköisenä, että nostaisi hänet mielellään jaloista roikkumaan kattoon, pitäisi siellä viikon päivät ja pistelisi silloin tällöin neuloilla kainaloon, mutta ei keksinyt mitään sanottavaa. Lopulta matami Pomfrey tyytyi kääntämään hänelle selkänsä, tuhahtamaan ja mutisemaan itsekseen, ettei ollut koskaan tavannut yhtä typerää ja itsetuhoista tyttöä kuin hän. Epäilemättä se ei ollut totta – Jazzin kokemuksen mukaan aina oli olemassa joku, joka oli tyhmempi ja itsetuhoisempi kuin se, jota sillä hetkellä syytettiin – mutta matamin äänensävystä päätellen olisi hyvinkin voinut olla.

”Ja vielä rohkelikosta... Enpä olisi uskonut.”

Silloin Jazz tunsi ensimmäistä kertaa huonon omatunnon pistoksen. Professori McGarmiwa ei ehkä voisi jättää häntä jälki-istuntoon, mutta olisi todennäköisesti pettynyt häneen – ja antaisi sen näkyä. Mikä oli oikeastaan aika epäreilua, Jazz puolusteli mielessään. Ei hän ollut tehnyt mitään väärää. Ei hän sentään ollut räjäyttänyt Sianpäätä tai mitään!

Räjähdyksestä hänelle tuli mieleen, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tapahtunut. Hän mietti uskaltaisiko kysyä nyt kun matami Pomfrey oli noin pahalla päällä. Toisaalta, pahinta, mitä matami Pomfrey voisi hänelle tehdä oli laittaa hänet juomaan lisää sitä litkua – kun taas jos hän kysyisi vanhemmiltaan, hän saisi epäilemättä vastaansa itkua, kyyneliä ja lukemattomia ”mitä sinä oikein ajattelit”-huudahduksia.

”Hmph.” Matami Pomfrey kääntyi ympäri ja katseli häntä kiukkuisesti. ”Asiaa tutkitaan edelleen. Tällä hetkellä näyttää siltä, että joku viisas ihminen vastusti pimeyden velhon kannattajien kokousta ja päätti keskeyttää sen räjäyttämällä koko Sianpään. Pubissa syttyi tulipalo ja seuranneessa joukkopaossa sinä jäit ihmisten jalkoihin ja tulit tallotuksi. Sinulla on kahdesta eri kohdasta murtunut jalka sekä lukuisia haavoja ja mustelmia. Ole onnellinen, kun et saanut sisäelinvaurioita – muuten et olisi enää elävien kirjoissa nyt.”

”Tuota, matami Pomfrey?” Jazz heilutti kättään kuin oppitunnilla ikään. Ainakin hänen toinen kätensä tuntui selviytyneen suhteellisen ehjänä. ”Mikset sinä vain korjaa niitä murtuneita luita ja haavoja ja mustelmia? Korjasit kaverini Samin luut hetkessä.”

”Se johtuu siitä, että kaverisi Sam ei saanut palovammoja kirotusta taikatulesta”, matami Pomfrey kivahti ja osoitti Jazzin jalkoja. Ne olivat paksun, vihreän sideharson peitossa. ”Niin kauan kuin nuo palovammat pysyvät minä en voi käyttää minkäänlaista taikuutta sinun luidesi korjaamiseksi tai reaktiot yhdistettynä kiroukseen voisivat olla tuhoisat. Niin että sinun on parasta tottua tuon taikajuoman nieleskelemiseen, koska tulet tekemään sitä lähipäivinä paljon useammin kuin haluaisit.”

Matami vilkaisi häntä tavalla, joka teki selväksi, että tämän mielestä hän sai täysin ansionsa mukaan, ja lähti sitten huoneesta puhumaan hänen perheensä kanssa. Jazz odotti kunnes oli yksin ja vajosi sitten tyynylle sulkien silmänsä. Hän oli tosiaan suossa. Murtuneita luita ja kirottuja palovammoja – hän joutuisi olemaan sairaalasiivessä ikuisuuden! Matami Pomfrey tekisi takuulla hänen elämästään helvettiä jatkuvilla valituksillaan ja haukuillaan. Ja entä jos matami päättäisi ihan vain hänen kiusakseen, ettei hän saisi ottaa vastaan vieraita? Hän ei näkisi ystäviään enää ollenkaan ennen kesäloman alkua.

Hän tulisi hulluksi.

Millaiset mahdollisuudet hänellä olisi loikata ylös sängystä ja ontua – kontata? Ryömiä? - ulos ikkunasta ennen kuin matami Pomfrey tulisi takaisin. Jazz oli juuri tullut siihen tulokseen, ettei hänen jaloillaan luultavasti ryömittäisi yhtään minnekään, kun matami Pomfrey tuli takaisin sairaalasiipeen perässään hänen perheensä. Syyllisyydentunne nipisti jälleen Jazzin rintaa, kun hän näki äitinsä kävelevän matamin jäljessä ovesta sisään. Äidin silmät olivat niin punaiset ja turvonneet itkusta, ettei niitä edes kunnolla tunnistanut silmiksi. Isä tuli perässä kädet tiukasti nyrkissä. Viimeisenä tuli Silks koulupuvussaan ja niin huolestuneen näköisenä, että Jazzin teki oitis mieli kaikkoontua Karibianmerelle asti. Silks oli hänen pikkusiskonsa, hänen ainoa siskonsa, ja tieto siitä, että hän oli saanut tuon ilmeen kohoamaan siskon kasvoille kesken tavallisen lauantai-illan... Se tuntui pahalta.

Sitten sairaalasiiven ovi heilahti auki vielä kerran ja Jazz näki Redin. Vastoin kaikkea todennäköisyyttä poika käveli sisälle huoneeseen hänen perheensä kannoilla. Vaatteista päätellen Red oli tulossa suoraan Auroriakatemian harjoituksista, ja hänen ilmeensä... Se tapa, jolla hän katseli Jazzia täysin rauhallisesti ja ilmeettömästi saattoi tarkoittaa vain yhtä asiaa: Jazz oli pulassa.

**

”Jassminadara Evangeline Thomas, mitä sinä oikein ajattelit?”

Jazz kiristeli hampaitaan. Äiti oli kysynyt saman kysymyksen jo kolme kertaa, mutta ei tälläkään kertaa jäänyt odottamaan vastausta, vaan puhkesi itkuiseen vuodatukseen siitä, miten hän ei ollut voinut ajatella yhtään mitään – ei kai hän muuten olisi aiheuttanut vanhemmilleen sellaista huolta ja surua? Jazzin teki mieli huomauttaa, että hän ei ollut varsinaisesti suunnitellut tallotuksi tulemista, mutta hän tiesi, että kukaan ei olisi arvostanut sellaista huomautusta. Äiti oli saanut reippaan itkukohtauksen jo ensimmäisellä kerralla, kun matami Pomfrey oli antanut tilannetiedotuksen Jazzin vammoista. Kaiken lisäksi hän nyyhkäisi joka kerta kun katsahti Jazzin kasvoihin, mikä sai Jazzin arvelemaan, että hänen naamassaan oli jotakin pahemman kerran vialla – kukaan vain ei suostunut kertomaan, mitä se oli. Isä ja Silks tuijottelivat molemmat polviaan ja Redillä puolestaan oli kasvoillaan niin täydellinen aurorinnaamio, ettei hänen ajatuksistaan voinut päätellä mitään ilman lukilitista. Juuri se Jazzia hermostuttikin. Yleensä Red näytti tunteensa vapaasti, olivatpa ne sitten positiivisia tai negatiivisia. Täydellinen ilmeettömyys sai Jazzin arvelemaan, ettei hän välttämättä haluaisi puhua Redin kanssa. Hän yritti parhaansa mukaan jättää Redin olemassaolon huomiotta siinä toivossa, että välinpitämättömyys saisi pojan suuttumaan ja lähtemän. Se ei kuitenkaan ollut helppoa. Vähän väliä hänen katseensa hiipi siihen suuntaan, missä Red istui penkillä kädet sylissä.

Jazz ei ollut nähnyt Rediä kahteen kuukauteen – ei sitten huhtikuisen Tylyaho-päivän, kun Red oli tullut tapaamaan häntä Auroriakatemian harjoitusten välissä. Sen päivän jälkeen Red oli ehtinyt kasvattaa itselleen huolettoman näköisen parransängen. Jazz ei ollut koskaan nähnyt häntä muuten kuin leuka ajettuna, eikä voinut olla miettimättä, että tämä uusi Red näytti oudolta – vanhemmalta, jotenkin vieraammalta kuin ennen. Terävät sammaleenvihreät silmät olivat kuitenkin vielä ennallaan, samoin tumma pystytukka. Jazz huomasi miettivänsä, miten tämä uusi Red reagoisi, jos hän juoksuttaisi sormiaan tämän hiusten lävitse. Sitten Red huomasi hänen tuijotuksensa ja hän kääntyi kiireesti takaisin vanhempiensa puoleen.

”Pakko myöntää, että me odotimme sinulta enemmän, Dara”, hänen isänsä sanoi paheksuvaan sävyyn. ”En kerta kaikkiaan ymmärrä, mikä sinuun on viime aikoina mennyt.”

”Minulla oli tylsää”, Jazz puolustautui. Hän piti katseensa tiukasti isässään, mutta aisti silti Redin pistävän tuijotuksen nahoissaan. Hänen poskiaan alkoi kuumottaa, ja hän kirosi itsensä. Mistä lähtien Redillä oli ollut oikeus moittia hänen tekemisiään?

”Tylsyys on huono veruke”, isä sanoi ja huokaisi sitten. ”Sinulla oli onnea, ettei tällä kertaa käynyt pahemmin. Toivottavasti olet oppinut tästä jotakin.”

”Joo. Tästä lähtien en enää anna ihmisten talloa minua jalkoihinsa.”

Äiti purskahti jälleen itkuun. ”Dara, sinä olisit voinut kuolla! Ajattelitko sinä lainkaan sitä?”

”Äiti, se oli vahinko”, Jazz puuskahti. ”Tietenkään minä en olisi mennyt sinne jos olisin tiennyt, että näin käy. Mutta minä en tiennyt. En ole mikään ennustaja! Se siitä. Piste. Finito.”

”Ei tarvitse olla ennustaja tietääkseen, että pimeyden velhojen kokouksiin osallistumisesta seuraa vaikeuksia”, isä sanoi hiljaa.

Jazz irvisti. Isä totisesti osasi valita sanansa.

”Isä, en minä osallistunut siihen kokoukseen. Minulla oli tylsää. Minä olin utelias, siinä kaikki.”

Isä näytti siltä, että olisi vielä halunnut sanoa jotakin. Jazz keskeytti hänet nopeasti.

”Voisinko minä saada puhua vähän aikaa Silksin kanssa kaikessa rauhassa?”

”Ja minun”, Red tokaisi synkästi. Se oli ensimmäinen kerta kun hän sanoi sanaakaan, ja pelkkä hänen äänensä kuuleminen sai Jazzin hätkähtämään ja menemään sekaisin ajatuksissaan.

”Ja Redin”, hän kirahti hampaidensa raosta.

Red virnisti nopeasti hänen äänestään paistavalle vastahakoisuudelle.

Äiti ja isä myöntyivät vastahakoisesti ja nousivat ylös. Jazz odotti, että ovi sulkeutui heidän takanaan ennen kuin kääntyi Silksin puoleen. Silks tuijotti edelleen polviaan kuin ne olisivat olleet mielenkiintoisin asia maailmassa.

”Silks.”

Silks kohotti vastentahtoisesti katseensa ja katsoi häntä suoraan silmiin. Hän tunsi jälleen huonon omantunnon nipistyksen. Ei neljätoistavuotiaiden kuulunut näyttää noin huolestuneilta – ei ainakaan oman isosiskon vuoksi. Jazz rypisti lakanankulman nyrkkiinsä. Mitä ihmettä hän oikein voisi sanoa?

”Kuule, se mitä minä tein oli typerää. Oikeasti. Äiti on oikeassa – minä en ajatellut yhtään mitään. Anteeksi, että säikäytin sinut. Älä ikinä ota mallia tyhmästä isosiskostasi.”

Silks niiskautti nenäänsä. ”Ihan kuin minä haluaisin ottaa sinusta mallia muutenkaan.”

Jazz naurahti. Se kuulosti jo enemmän tutulta, kaikkitietävältä Silkadara Thomasilta. ”Ollaanko me siis okei?”

”Okei”, Silks vahvisti. ”Aiotko sinä pyytää äidiltä ja isältäkin anteeksi?”

Jazz mietti hetken ja pudisti sitten päätään. ”Ei kannata. He vain luulisivat, että sain aivoihini palovammoja tai jotain.”

Silks pärskähti huvittuneesti ja nojautui sitten varovasti halaamaan Jazzia. Jazz kietoi hitaasti käsivartensa Silksin ympärille. Hänen kätensä tuntuivat jäykiltä ja kylkiin sattui, kun Silks puristi käsivartensa niiden ympärille, mutta silti hän ei olisi vaihtanut hetkeäkään pois. Hän ei ehkä näyttänyt sitä usein – hyvä on, ikinä – mutta hän rakasti silti siskoaan, eikä olisi ikinä loukannut tätä tahattomasti. Tarkoituksella, kyllä. Sellaisissa asioissa, joissa omaa pikkusiskoa saikin loukata.

”Okei, jätän teidät nyt kahdestaan”, Silks sanoi vetäytyessään kauemmas. ”Teillä on – ööh – varmaan paljon puhuttavaa. Minä raahaan äidin ja isän ulos tai jotain niin te voitte huutaa rauhassa.”

Jazz kohotti kulmiaan. ”Kiitos vain, sisko, mutta minun kurkkuni on juuri nyt vähän kipeä, joten huutamisesta ei tule nyt mitään. Voit ihan hyvin jäädä tänne pitämään minulle seuraa.”

”Etkä voi”, Red keskeytti epäkohteliaasti. ”Minun kurkussani ei ole mitään vikaa, joten ala laputtaa, kakara.”

Silks pyöritti silmiään – se oli tapa, jolla hän yleensäkin kommunikoi Redin kanssa. Normaaleissa olosuhteissa Jazzista olisi ollut enemmän kuin hauskaa katsella, kuinka hänen poikaystävänsä ja pikkusiskonsa uppoutuivat molemminpuoliseen piikittelymatsiin, mutta tällä kertaa siinä ei ollut mitään hauskaa. Sitä paitsi se oli ohi liian nopeasti – Silks tyytyi ampumaan ainoastaan yhden purevan huomautuksen Redin suuntaan ennen kuin nousi ylös ja suuntasi ulos sairaalasiiven ovesta. Oven kolahdus sai Jazzin irvistämään sisäisesti, sillä hän tiesi, mitä se merkitsi: He olivat kahden. He olivat kahden, ja Red oli täysin valmistautunut riitelemään hänen kanssaan.

”Kiva katto täällä, vai mitä?” Jazz totesi keskustelunavauksena. ”Aika monta kuollutta kärpästä. Mitä luulet, kuinkahan kauan matami Pomfreylta on kestänyt - ?”

”Jazz.”

Jazz nipisti huulensa tiukasti yhteen. Hän tunsi tuon äänensävyn. Se ei silti tarkoittanut sitä, että hänen pitäisi tehdä asiat helpoksi Redille. Jos Red halusi riidellä, Red sai hoitaa sen ilman hänen apuaan.

Red huokaisi alistuneesti ja tarttui häntä käsistä. ”Oletko sinä okei?”

”Minä – joo. Ei tämä tunnu ollenkaan yhtä pahalta kuin miltä näyttää”, Jazz sanoi tavoitellen hilpeää äänensävyä. Sitten hän tajusi, ettei hänellä ollut vieläkään aavistustakaan siitä, miltä tämä oikein näytti. ”Tuota – olisiko sinulla peiliä?”

Red kaivoi taikasauvan taskustaan ja muutti lähimmän alusastian käsipeiliksi. Jazz arveli, ettei matami Pomfrey erityisemmin arvostaisi elettä – mutta toisaalta, sikäli kuin hän muisti, matami Pomfrey inhosi Rediä pohjattomasti muutenkin, joten tuskinpa yksi kadonnut alusastia kallistaisi vaakakuppeja kovin pahasti kumpaankaan suuntaan. Sanaakaan sanomatta Jazz otti peilin vastaan ja käänsi sen kasvoihinsa päin. Hän hätkähti väkisinkin. Siinä missä oli normaalisti hänen vasen silmänsä oli valtava, sinipunainen mustelma sekä vihertävä viiru, joka muistutti etäisesti hänen silmäänsä – umpeen turvonneena. Hänen vasen poskensa oli naarmujen ja kolhujen peitossa ja leuassa oli ilkeästi irvistävä haava. Jazz mulkaisi peilikuvaansa.

”Mielenkiintoista.”

”Niinkin voisi sanoa”, Red sanoi ontolla äänellä. ”Sattuuko siihen?”

”Ei pahemmin. Matami Pomfreylla on tehokkaat lääkkeet. Mitä sinä oikein teet täällä? Mistä sinä tiesit, että olen täällä? Äläkä vain sano, että isä kertoi sinulle, koska minä tiedän, että hän ei olisi tehnyt sitä. Hän inhoaa sinua.”

Pikainen virnistys käväisi Redin kasvoilla. Hän oli aina ollut ylpeä siitä, että pystyi ärsyttämään Jazzin isää niin helposti.

”Se onkin pitkä tarina. Istuin kaikessa rauhassa Auroriakatemian ruokalassa, kun sisälle säntäsi eräs vähä-älyinen hölmö ja kailotti, että Tylyahossa on ollut pimeyden velhoihin liittyvää toimintaa ja että joukko oppilaita on loukkaantunut vakavasti, mukaanluettuna seitsemäsluokkalainen tyttö. En tiedä, mistä sain nin voimakkaan ennakkoaavistuksen siitä, että kyseessä olet sinä – luultavasti siksi, että sinulla on tämä omalaatuinen tapa sivuuttaa kokonaan oma parhaasi – mutta en saanut ajatusta pois päästäni. Varmistaakseni asian jouduin jäljittämään kaiken ärsyttävän alfan ja omegan, joka myös Jay Conwayna tunnetaan, ja kiristämään häneltä tiedon, olitko sinä paikalla vai et. Siihen liittyi melkoinen määrä epämukavia manauksia ja kirouksia, jos saan lisätä. No, siinä vaiheessa kun Jay ystävällisesti suostui paljastamaan olinpaikkasi – mihin meni muuten huomattavan kauan aikaa – huomasin, että minulla oli vastassani toinen ongelma: se, miten pääsen tänne. Viimeksi kun tarkastin Tylypahkan muurien sisään kelpuutettiin hätätapauksessa ainoastaan lähiomaiset, eikä matami Pomfrey yllättäen laske minua niiden joukkoon.”

”Yllättäen”, Jazz hymähti.

”Joten lähdin tapaamaan perhettäsi ja suostuttelin heidät ottamaan minut mukaan perheenjäsenenä. Voin vakuuttaa, ettei isäsi ilahtunut. Sain kuunnella huonosti naamioituja loukkauksia koko matkan. Luulen, että itsetuntoni sai pysyviä lommoja.”

Red virnisti kuivasti, mutta jokin hymyssä ei ollut kohdallaan. Ensin Jazz ei pystynyt paikantamaan, missä vika oli. Sitten hänen katseensa osui Redin käsiin, jotka olivat puristuneet hänen omiensa ympärille. Redin rystyset olivat valkeat otteen voimasta.

”Sinä olet vihainen minulle.”

Red ei yrittänyt väittää vastaan. ”En varsinaisesti kuvitellut viettäväni lauantai-iltaa Tylypahkan sairaalasiivessä, koska tyttöystäväni on tullut väkijoukon tallomaksi. Mitä ihmettä sinä teit siellä kokouksessa, Jazzy?”

Jazz kohautti harteitaan. ”Johan minä sanoin. Minulla oli tylsää. Se vaikutti mielenkiintoiselta idealta.”

Red rypisti otsaansa. ”Sinullta on tylsää, joten Voldemortin kannattajien kanssa jutteleminen tuntuu hyvältä idealta?”

”Älä viitsi, en minä sitä tarkoittanut”, Jazz huokaisi. Hän arvasi kyllä, mitä Redin mielessä liikkui. Red oli aurori henkeen ja vereen – oli ollut jo kauan ennen kuin oli edes tullut hyväksytyksi Auroriakatemiaan – ja kaikki pimeyden velhoihin liittyvä sai hänen partakarvansa nousemaan pystyyn nopeammin kuin kukaan ehti sanoa ”aurori”. Jazzin ei ollut vaikea kuvitella, että ajatus omasta tyttöystävästä pimeyden velhojen joukossa saattoi vaivata Rediä.

”Minä olin utelias”, hän toisti. ”Luihuiset kuiskailevat koulussa Pimeyden lordista niin kuin hän olisi joku tärkeäkin henkilö. Eikö sinua yhtään kiinnostaisi tietää, mistä siinä on kyse?”

Red loi häneen murskaavan katseen. ”Itseään Voldemortiksi nimittävä hyypiö kuvittelee olevansa muita parempi ja haluaa tappaa kaikki jästisyntyiset. Minä tiedän täsmälleen, mistä siinä on kyse.”

”Äh – älä viitsi! Tiedät kyllä, mitä minä tarkoitan.”

”En taida tietää. Selitä se minulle.”

Jazz mulkaisi poikaa ärtyneesti. Pahalla päällä ollessaan Red oli totisesti mahdoton.

”Okei. Kaikki puhuvat koko ajan, että tästä tulee vielä täysi sota. Minä tiedän kyllä, millaista väkeä tällä puolella pelilautaa on. Minä olen kuitenkin sitä mieltä, että on viisasta ottaa selvää myös siitä, millaisia nappuloita vastustajalla on ennen kuin asettuu pelilaudalle.”

”Entä mihin tulokseen päädyit?” Red kysyi sävyttömästi – niin sävyttömästi, että Jazz tiesi harkita sanojaan.

”Minä päädyin sairaalasiipeen, koska joukko tämän kuuluisan Voldemortin kannattajia juoksi paniikissa minun ylitseni – mitä luulisit?”

Se oli vastaus, eikä todellisuudessa vastaus ollenkaan, Jazz ajatteli itsekseen. Red kuitenkin näytti tulkitsevan sen vastaukseksi, sillä pojan olemus rentoutui ja hänen otteensa Jazzin sormista pehmeni.

”En kyllä edelleenkään tajua, mistä sinä sait päähäsi mennä sinne kokoukseen.”

Jazz kohautti harteitaan. ”Kuulin ihmisten puhuvan siitä. Sam oli menossa Tylyahoon poikaystävänsä kanssa ja sinulla oli kiireitä, joten minulla ei ollut mitään tekemistä. Ajattelin, että yhtä hyvin voin harrastaa saman tien vähän politiikkaa, kun en kerran voi tehdä mitään järkevää.”

Red kohotti kulmiaan. ”Arvatenkin sinusta tuntuu, että minun olisi pitänyt tulla kanssasi Tylyahoon.”

”Ei ollenkaan”, Jazz vakuutti. ”Tiedän kyllä, että sinulla oli kiireitä. Ei sinulla ole mitään velvollisuutta viihdyttää minua, jos sinulla on muuta tekemistä.”

”Velvollisuutta! Tämän päivän jälkeen minulla pitäisi ehdottomasti olla sellainen velvollisuus. Sinun viihdyttämisesi on paljon pienempi paha kuin se, että kulutan aikani ihmettelemällä, kenen jalkoihin sinä tallaudut parhaillasi.”

”Red - ”

”Sano suoraan, Jazz, menitkö sinä sinne kokoukseen, että voisit kostaa minulle?”

Jazz veti kätensä irti Redin otteesta. ”Kostaa sinulle?”

”Koska minulla ei ollut aikaa tulla tapaamaan sinua Tylyahoon.”

”Tuota – pitäisikö minun nauraa vai itkeä? Merlin, mistä te miehet kiskotte nuo ideat?”

”Tuo ei ollut mikään vastaus.”

”Ei niin, ei varmaan ollut. Koska minulla ei yleensä ole vastausta valmiina, kun poikaystäväni saa päähänsä, että minä rupean viettämään aikaani pimeyden velhojen kanssa sen vuoksi, että hänellä ei ole aikaa lähteä minun kanssani Kolmeen Luudanvarteen!”

Red nosti kätensä pystyyn antautumisen merkiksi. ”Okei, ihan rauhallisesti vaan! Ei ole mitään tarvetta hermostua.”

”Ai, nyt sinä saat päättää senkin, milloin on lupa hermostua? Mikä sinä oikein olet, Hermojen Herra?”

”Jazzy - ” Red huokaisi ja ravisti päätään. ”Sinä kiihdyt nyt ihan turhasta. Minä vain esitin kysymyksen. Johon en muuten ole vieläkään saanut vastausta.”

”Mihin ihmeeseen sinä minun vastaustani tarvitset? Sinullahan on kaikki jo valmiiksi mietittynä.”

”Älä viitsi olla passiivis-aggressiivinen, Jassminadara.”

Jazz käännähti ympäri niin äkkiä, että hänen kyljensä polttelivat kivusta. ”Tiedoksi vain sinulle, Mildred, että minä olen passiivis-aggressiivinen jos minua huvittaa! Kuvitteletko sinä vakavissasi, että minä jäisin tahallani ihmisten tallottavaksi, koska olen vihainen sinulle?”

”Jaa-a, mistä minun olisi tarkoitus tietää?” Red kysyi synkästi. ”Mursithan sinä ranteesikin, että minä pyytäisin sinua ulos.”

**

6.1.1971

”Et voi olla tosissasi!” Jazz nauroi ja nappasi ilmoituksen Samin kädestä. ”Mikä tämä on, uudenvuodenpila tai jotain?”

Samantha Conway ravisti huvittuneena tummaa tukkaansa. ”Ei, täyttä totta se on. Kysyin asiaa rakkaalta veljeltäni ja hän sanoi, että opettajat saivat sen päähänsä joululomalla. Jay sanoi, että Red kuulemma käräytti professori Patapalon aarnikotkilta pyrstösulat tai jotain, ja professori Patapalo viritti koululle täyden kapinan – vaati Redille sadan vuoden jälki-istuntoa tai jotain vastaavaa. Professori Bellini oli kuulemma pistänyt vastaan, sanonut, ettei Rediä kannata jättää jälki-istuntoon, koska ei hän kuitenkaan siitä yhtään mitään opi - ”

” - ja heillä kesti kuusi ja puoli vuotta tulla siihen tulokseen?” Jazz virkkoi kuivasti.

”No, niin, ja sitten professori Bellini ehdotti vaihtoehtoista rangaistusta, koska Red on kuulemma vain väärinymmärretty nuori, jolla on liikaa ylimääräistä energiaa, ja rehtori Dumbledore ilmeisesti innostui siitä - ”

” - ei mikään yllätys - ”

” - ja sen vaihtoehtoisen rangaistuksen tulos on nyt sinun käsissäsi”, Sam lopetti hieman hengästyneesti.

Jazz katsoi käsissään olevaa ilmoitusta. Valkoiselle pergamentille oli raapustettu ilmoitus Tylypahkan uudesta kaksintaistelukerhosta. Kaikki yli kolmetoistavuotiaat olivat tervetulleita tuvasta riippumatta. Kerho järjestettäisiin kerran viikossa Suuressa Salissa ja siellä harjoiteltaisiin suojautumista pimeyden voimilta käytännön kautta, opettajana seitsemäsluokkalainen Red Stron rohkelikosta. Jazz oli arvannut, ettei Red olisi ikinä suostunut sellaiseen vapaaehtoisesti, olkoonkin, että Red oli enemmän kuin lahjakas pimeyden voimilta suojautumisessa eikä varsinaisesti pitänyt taikasauvaansa vakan alla sen taidon suhteen. Red viihtyi omissa oloissaan, tai kahden parhaan ystävänsä, Jay Conwayn ja Jonathan Tregonwellin seurassa. Hän ei erityisesti nauttinut suurille väkijoukoille puhumisesta, vaikka olisikin epäilemättä ollut hyvä siinä. Häntä ei vain huvittanut. Jazzin teoria oli se, että Red pelkäsi yli kaiken olevansa itse asiassa hyödyllinen haitallisen sijasta, joten poika viihtyi omissa oloissaan ja piti suunsa kiinni silloin kun sitä ei voinut käyttää luihuisten ärsyttämiseen tai kiroamiseen.

Nyt näytti kuitenkin siltä, että professori Bellini oli tällä kertaa vetänyt pidemmän korren.

Jazz yritti parhaansa mukaan pitää kasvonsa peruslukemilla palauttaessaan ilmoituksen takaisin ilmoitustaululle.

”Jay meinaa varmaan kuolla naurusta?”

”Voit uskoa”, Sam hymähti. ”Rakas veljeni tekee takuulla Redin opettajanurasta tuskaa. Mutta Jonathan on sitä mieltä, että koko juttu on itse asiassa hyvä idea, voitko kuvitella? Hän tuntuu ajattelevan, että Redillä on jotakin annettavaa maailmalle. Siis jotakin muuta kuin harvinaisen hyvä kroppa.”

”Mielenkiintoinen teoria”, Jazz mumisi itsekseen. ”Saa nähdä, osoittautuuko se todeksi.”

”No, se selviää tänä iltana kaksintaistelukerhossa.” Sam virnisti tietävästi. ”Älä vain väitä, että aiot jättää väliin tilaisuuden tuijotella Rediä rakastuneesti kokonaisen tunnin ajan!”

”Hysh!” Jazz sihahti terävästi ja vilkaisi nopeasti ympärilleen varmistaakseen, että kukaan ei ollut kuullut. Oleskeluhuone oli kuitenkin siihen aikaan päivästä tyhjääkin tyhjempi, ja Jazzia alkoi oitis hävettää oma hermoilunsa. Loppujen lopuksi sillä ei ollut mitään väliä, vaikka hän olisi huutanut koko koululle olevansa kuolettavan rakastunut Red Stroniin. Red ei olisi luultavasti siltikään tajunnut koko juttua, ellei joku olisi hakannut sitä taikasauvalla hänen takaraivoonsa.

Jazz ei osannut tarkalleen sanoa, milloin oli ensimmäisen kerran ihastunut Rediin. Tavallaan hän oli aina ollut tietoinen Redin olemassaolosta; olisi ollut vaikeaa olla olematta, kun Red oli parhaita ystäviä Jazzin parhaan ystävän isoveljen kanssa. Se ei tarkoittanut sitä, että Jazz ja Red olisivat puolestaan olleet ystäviä tai edes puheväleissä. Sikäli kuin Jazz tiesi, Red ei kiinnittänyt hänen olemassaoloonsa sen enempää huomiota kuin keskivertohaarniskaan koulun käytävillä. Silti, se ei estänyt häntä itseään kiinnittämästä Rediin huomiota niin paljon ja usein kuin halusi. Monta kertaa hän huomasi unohtuneensa tuijottamaan Rediä välitunnilla tai aamiaispöydässä ja miettivänsä, millaista olisi itse asiassa puhua Redin kanssa sen sijaan, että vain salakuunteli pojan puheita toisella korvalla, kun kukaan ei huomannut. Hän pohti kerran toisensa jälkeen, mikä oli tehnyt Redistä sellaisen kuin poika oli nyt – sulkeutuneen, hankalan, tahallisen ärsyttävän. Ja totta kai hän mietti kaiken aikaa, että Red oli miespuoliseksi yksilöksi luvattoman hyvännäköinen, mutta ei hän vakavissaan ajatellut olevansa ihastunut Rediin – ei sentään, se ei ollut hänen tapaistaan. Mutta sitten tuli Jazzin viides luokka ja Red alkoi seurustella korpinkynteläisen Ellie Nellyn kanssa, ja jostain syystä pelkkä ajatus Redistä suutelemassa blondia Ellietä sai ahdistuksen kylmän nyrkin puristumaan Jazzin sydämen ympärille. Kolmen viikon ajan Jazz eli ahdistuksen vallassa seuratessaan sivusta Redin ja Ellien edesottamuksia, kunnes viimein Red meni paniikkiin aamupalalla ja paukautti tökerösti koko Suuren Salin kuullen, että Ellie oli ottanut heidän juttunsa liian vakavissaan, että hänellä ei ollut aikomustakaan sitoutua keneenkään ja että hän oli vain halunnut pitää hauskaa. Siitä oli nyt yli vuosi, eikä Jazz ollut sen jälkeen nähnyt Rediä yhdenkään tytön kanssa, mutta ahdistus ei silti hellittänyt, sillä hän tiesi, että mahdollisuus oli aina olemassa. Vielä pahemmaksi asian teki se, ettei hän voinut enää teeskennellä, että ei välittänyt: hän oli typerästi ja toivottomasti rakastunut Red Stroniin.

Kävellessään Samin kannoilla Suureen Saliin Redin kaksintaistelukerhoa varten Jazz ei voinut olla miettimättä, miksi ei ollut ikinä tehnyt tunteilleen mitään. Sam oli oikeassa; hän tuijotteli Rediä rakastuneesti aina kun sai tilaisuuden, vaikka ei uskonutkaan, että kukaan hänen hyviä ystäviään lukuun ottamatta oli huomannut mitään. Ei ollut hänen tapaistaan jättää toimimatta; tavallisesti hän toimi ensin ja ajatteli sitten, mutta nyt hän huomasi juuttuneensa pysyvästi ajatusasteelle. Joskus öisin hän näki sekavia unia, joissa kertoi Redille tunteistaan. Yleensä unet päättyivät siihen, että Red joko nauroi hänelle päin naamaa tai tuijotti häntä yhtä ilmeettömänä kuin korvansa juuressa inisevää itikkaa. Joka kerta herätessään hän tajusi selvääkin selvemmin, miksi hänen ei kannattanut tehdä mitään Redin suhteen: Red ei edes tajunnut hänen olevan olemassa.

Suuri Sali oli jo puolillaan väkeä, kun Jazz ja Sam kävelivät ovista sisään. Huvittuneena Jazz pani merkille, että enemmistö paikalla olevista oppilaista näytti olevan tyttöjä. Suurin osa rohkelikoista näytti olevan paikalla, samoin korpinkynsistä ja puuskupuheista. Se, että luihuiset loistivat poissaolollaan ei ollut varsinaisesti mikään yllätys. Koko koulu tiesi, että Red ja luihuiset tulivat toimeen suurin piirtein yhtä hyvin kuin leijonat ja seeprat.

Sam pukkasi Jazzia kyynärpäällä kylkeen.

”Katso ketkä ovat liittyneet joukkoon.”

Jazz ilvehti rumasti nähdessään Brianna Jenkinsin ja Clischay Hallin muiden rohkelikkojen joukossa. Brianna ja Clischay olivat samalla luokalla kuin Jazz ja Sam ja asuivat samassa makuusalissa heidän kanssaan – ikävä kyllä, sillä he eivät voineet sietää kumpaakaan. Briannaa ja Clischayta blondimpia ihmisiä saisi hakea vaikka Los Angelesista asti, ja silti Jazz oli melko varma siitä, että Brianna ja Clischay veisivät voiton Järjettömän Typeryyden mittarissa. Kaiken lisäksi kaksikon kumpikin osapuoli oli iskenyt silmänsä Rediin, mikä oli omiaan lisäämään Jazzin inhoa heitä kohtaan.

”Toivottavasti pääsen kaksintaistelemaan jommankumman kanssa. Voisin kasvattaa lonkeroita heidän naamaansa.”
”Sinä sitten olet aina yhtä herttainen”, Sam virkkoi täysin vakavalla naamalla. ”Tuolla on Max ja Chard, mennään sinne.”
Jazz vilkaisi salin etuosaan, missä kaksoset Maxwell ja Chardonnay Blacklock istuivat pitkän pöydän päässä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ottaa askeltakaan ystäviensä suuntaan, kun joku taputti häntä olkapäälle.

”Moi, Jazz.”

Jazz pyörähti ympäri ja joutui oitis taivuttamaan niskansa ikävästi taaksepäin nähdäkseen kunnolla Samin pitkänhuiskean isoveljen. Jay Conway oli yksi koulun pisimmistä pojista ja myös hyvin ylpeä siitä tosiasiasta. Pojan siniset silmät virnistivät Jazzille vahingoniloisesti.

”Älä taita niskaasi, kakara. Moi, sisko, miten sujuu?”

Sam siristi silmiään veljensä suuntaan. Olisi ollut liioittelua sanoa, että Sam ja Jay inhosivat toisiaan – itse asiassa Jazz oli melko varma siitä, että salaa kaksikko oli oikein hyvissä väleissä keskenään – mutta he kyllä osasivat ehdottomasti käyttäytyä sillä tavalla. Aina kun he olivat toistensa seurassa, tiedossa oli reippaasti nälvimistä ja puoli-ilkeitä kommentteja, mikä olikin ehkä syy siihen, miksi he eivät juuri tiedostaneet toistensa olemassaoloa kouluaikana. Jazz ihmetteli, mikä oli saanut Jayn alentumaan heidän seuraansa tänä iltana – yleensä Jay ei pahemmin puhunut hänelle.

”Pikemminkin voisi kysyä, miten sinulla sujuu”, Sam totesi kulmat koholla. ”Etkö löytänyt luihuisia rääkättäväksi vai mitä sinä meidän seurassamme teet?”

”Ellet ole huomannut, rakas aisaparini leikkii tänään opettajaa”, Jay sanoi kuivasti ja haroi vaaleaa tukkaansa.

”Ja sinä et selviä ilman Redin läsnäoloa? Tosi surullista, veli hyvä, tosi surullista. Missä Jonathan on?”

”Jäi makuusaliin. Häntä ei kuulemma kiinnosta katsoa, kun minä teen Redin opettajanurasta helvettiä.” Jay kohautti harteitaan kuin sanoakseen kumma tyyppi.

”Eikö sinun pitäisi tukea parasta kaveriasi?”

”Tukeminen on naisten hommaa. Miehet ymmärtävät vähän huumoriakin.”

Jazz ajatteli itsekseen, että Jaylla oli niin omalaatuinen käsitys huumorista, ettei hän ainakaan olisi välttämättä ymmärtänyt sitä. Jay oli toimittanut omakätisesti luihuisia sairaalasiipeen useammin kuin kerran, ja vaikka Jazzilla ei periaatteessa ollut mitään luihuisten kiusaamista vastaan, hän oli kuitenkin sitä mieltä, että väkivalta piti pitää poissa pelistä.

”Joten, Jazz - ” Jay kääntyi hänen puoleensa. ”Miten joululoma meni?”

Jazz kohotti kulmiaan. Mistä päin nyt mahtoi tuulla? ”Hyvin. Kuuntelin sukulaisten valitusta ties mistäkin asiasta ja tuhlasin kaikki rahani Viistokujalla. Entä itselläsi?”

”Ihan kivasti. Tylypahkassa on yllättävän paljon tekemistä lomalla.”
Niin varmaan on, Jazz ajatteli itsekseen ja yritti sähköttää katseellaan Samille, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, miksi hänen ystävänsä isoveli kyseli häneltä tyhmiä kysymyksiä. Samilla ei kuitenkaan näyttänyt olevan sen enempää vastauksia kuin hänellä itselläänkään, koska tyttö vain levitteli käsiään.

”Hei, nyt näytös alkaa”, Jay virnisti äkkiä. ”Anteeksi vain, tytöt, mutta minun täytyy mennä nöyryyttämään kaveriani. Terveeksi!”

Jay heilautti heille kättään ja marssi Suuren Salin etuosaan. Jazz kääntyi katsomaan Samia pöllämystyneenä.

”Mistä ihmeestä tuossa oli kyse?”

”Ei aavistustakaan”, Sam sanoi täydestä sydämestään. ”Jos en tietäisi paremmin, kuvittelisin, että rakas veljeni oli kerrankin itse asiassa inhimillinen.”

Jazz pudisteli päätään. Miehet. Kukapa heitä olisi ymmärtänyt? Hän karisti ajatuksen mielestään, kun Red ilmestyi opettajankorokkeelle Suuren Salin etuosaan ja rupesi huitomaan ihmisiä lähemmäksi. Jazz veti syvään henkeä. Red näytti läpeensä ärtyneeltä, mikä vahvisti kaikki hänen epäilyksensä siitä, ettei pesti kaksintaistelukerhon vetäjänä ollut missään nimessä vapaaehtoinen. Vaan ärtynyt tai ei, Red näytti yhtä kaikki hyvältä. Hän oli löysännyt solmiotaan ja käärinyt kauluspaidan hihat rennosti kyynärpäiden yläpuolelle, ja hänen tumma tukkansa sojotti pystyssä niin pahasti, että Jazz arvasi hänen juoksuttaneen sormiaan turhautuneesti sen lävitse useamman kerran tänä iltana.

”Mennäänkö lähemmäs?” Sam kysyi Jazzilta pilke silmäkulmassa.

Jazz pyöritti silmiään ja marssi päättäväisesti salin etuosaan kaikkien muiden perässä. Hän piti huolellisesti etäisyyttä Briannaan ja Clischayhin, jotka olivat asettuneet yleisön eturiviin ja jotka näyttivät siltä, että saattaisivat milloin tahansa puhjeta ylistämään Rediä ensimmäiselle onnettomalle kuulijalle, joka sattuisi lähettyville. Jazz ei missään nimessä halunnut olla se onneton ihminen.

”Okei, kaikki!” Red huusi ärtyneesti. ”Olkaa hiljaa tai tästä ei tule yhtään mitään! Minua ei huvita huutaa, joten jos haluatte kuulla yhtään mitään, tulkaa lähemmäs ja olkaa hiljaa – tai häipykää mahdollisimman äkkiä. Minua ei suoraan sanottuna huvita opettaa kenellekään yhtään mitään, mutta koska minulla ei varsinaisesti ole vaihtoehtoja, koetetaan nyt saada jotain aikaan, onko selvä?”

”Hänpä vaikuttaa hilpeältä”, Sam mumisi toisesta suupielestään. Jazz pärskähti.

”Tänään harjoitellaan aseistariisuntaloitsua. Näytän teille ensin esimerkkiä ja sitten saatte luvan jakautua pareiksi ja harjoitella itse. Jos haluatte olla täällä, saatte kaikki luvan tehdä niin kuin minä sanon, tuliko selväksi? Ainoa loitsu, jota kukaan täällä tänään käyttää on aseistariisuntaloitsu. Yksikin pattiajos tai hampaidenrikkomiskirous ja kyseinen ääliö lentää täältä nopeammin kuin ehtii sanoa auts. Menikö perille?”

Kukaan ei uskaltanut sanoa mitään. Tyytyväinen virnistys käväisi Redin kasvoilla.

”Okei, hyvä homma. Kuka haluaa tulla tänne lavalle näyttämään aseistariisuntaloitsua minun kanssani?”

Jay Conwayn käsi ampaisi ilmaan nopeammin kuin ilotulitusraketti uudenvuodenaattona. Pojan pirullisesta ilmeestä Jazz päätteli, että pojalla oli jotain mielessä Redin opetustuokion varalle. Red näytti ajattelevan samaa, sillä hän heitti säälivän katseen parhaaseen ystäväänsä ja ilmoitti hilpeästi, että Jay kiipeäisi lavalle vasta sitten kun helvetti jäätyisi umpeen ja McGarmiwa alkaisi laulaa rakkauslauluja. Sitten Redin katse pyyhkäisi yli paikoilleen jähmettyneen yleisön. Jay oli ainoa, joka huitoi kättään ilmassa vapaaehtoisuuden merkiksi; Redin ystävällismielinen puhe näytti säikäyttäneen kaikki niin pahasti, että kukaan ei uskaltanut liikahtaakaan. Jazz näki vieressän seisovan pojan puristavan käsiään tiukasti kylkiään vasten kuin olisi pelännyt, että Red saattaisi tulkita pienenkin liikahduksen vapaaehtoisuuden merkiksi.

”No voi pahus”, Red manasi päätään pudistellen. ”Ei kai teitä kaikkia voi pelottaa?”

”Pomo hei”, Jay huikkasi ja huitoi edelleen kättään ilmassa. ”Minä olen edelleen vapaaehtoinen.”

”Älä edes haaveile, Conway”, Red murjaisi ja kääntyi katsomaan yleisöä. ”Eikö kukaan oikeasti ole vapaaehtoinen?”

Hiljaisuus.

”Okei sitten. Sinä siellä – Conway numero kakkonen – tänne!”

Red osoitti taikasauvallaan Samia, joka jähmettyi niille sijoilleen yllättyneen näköisenä.

”Minä vai?”

”Kuinka monta Conwayta tässä koulussa on?”

Sam pudisti päätään. ”Ei kiitos. Minua ei huvita tulla nolatuksi Pimeyden Voimilta Suojautumisen Kuninkaan toimesta. Mutta kaverini tässä - ” hän tuuppasi Jazzia selkään niin, että Jazz horjahti eteenpäin, ” - ei pelkää tippaakaan nolatuksi tulemista.”

”Sam”, Jazz sihahti vihaisesti. ”Mitä sinä teet?”

”Okei, Porkkanapää kelpaa hyvin”, Red huikkasi korokkeelta. ”Kaiva taikasauvasi esiin ja kiipeä tänne ylös.”

Jazz jähmettyi.

”Vauhtia nyt”, Sam mutisi ja tyrkkäsi häntä eteenpäin. ”Mene ja tee vaikutus. Minä teen sinulle palveluksen!”

”Porkkanapää?”

Jazz ei tiennyt, kumpi sen sai aikaan – Samin puheet vaikutuksen tekemisestä vai se, että Red tosiaan käyttäytyi kuin ei olisi edes tiennyt hänen etunimeään, vaikka oli varmasti kuullut molempien Conwayn sisarusten käyttävän sitä lukemattomia kertoja – mutta joka tapauksessa hän veti taikasauvan esiin taskustaan, sysäsi laukkunsa Samille ja hyppäsi vikkelästi opettajankorokkeelle. Kävellessään Redin eteen hän tajusi, ettei ollut luultavasti koskaan ollut näin lähellä poikaa, ei ainakaan niin, että poika myös tiedosti hänen olemassaolonsa. Redin sammaleenvihreät silmät tarkkailivat häntä kiinteästi.

”Onko sinulla nimeä, Porkkanapää?”

”On”, Jazz vastasi rauhallisesti, mutta ei esitellyt itseään. Jos Red ei tosiaankaan muistanut hänen nimeään kuultuaan sen miljoona kertaa, hän ei todellakaan aikonut tehdä asiaa helpoksi ja kertoa sitä.

Red näytti hetken ajan siltä, että odotti hänen avaavan suunsa ja esittelevän nimensä, mutta kun mitään ei tapahtunut, poika kohautti harteitaan ja kääntyi yleisön puoleen.

”Okei sitten. Minä ja Porkkanapää tässä annamme teille ensimmäisen näytöksen kaksintaistelusta. Onko säännöt sinulle tutut, Porkkanapää?”

Jazz nyökkäsi.

”Okei, hyvä. Kaksintaistelu alkaa aina kumarruksella – teidän täytyy leikkiä, että kunnioitatte vastustajaa, vaikka oikeasti aikoisittekin murtaa hänen nenänsä. Minä lasken kolmeen, sitten minä ja Porkkanapää kumarramme ja sen jälkeen kaksintaistelu alkaa. Tällä kertaa harjoittelemme pelkkää aseistariisuntaa, joten tässä ei tapahdu mitään kamalan jännää – Porkkanapää yrittää riisua minut aseista ja minä puolustaudun. Ihan vain vihjeeksi, aseistariisuntaloitsu on karkotaseet. Valmiina?”

”Valmiina”, Jazz nyökkäsi ja otti tiukemman otteen taikasauvastaan.

”Okei. Yksi, kaksi, kolme...”

Molemmat kumarsivat lyhyesti. Jazz tiesi, että todellisuudessa hänen olisi pitänyt laskea jälleen kolmeen ennen kuin hän voisi kaikkien sääntöjen mukaan langettaa loitsunsa, mutta Red oli jo loukannut hänen ylpeyttään kutsumalla häntä porkkanaksi, joten mitä väliä säännöillä enää oli? Red ei ollut ehtinyt vielä edes nostaa päätään, kun Jazz oli jo osoittanut häntä taikasauvallaan ja lausunut ääneen aseistariisuntaloitsun. Punaiset kipinät sinkosivat hänen taikasauvastaan suoraan päin Rediä, joka ei ehtinyt kuin kohottaa taikasauvansa ennen kuin se jo kirposi hänen otteestaan ja lennähti ilman halki suoraan Jazzin vapaaseen käteen. Red horjahti taaksepäin ja tuijotti Jazzia epäuskoinen ilme kasvoillaan. Yleisön joukosta kuului hajanaista tirskahtelua sekä kovaäänistä naurua, jonka Jazz tunnisti erehtymättömästi Jay Conwayn nauruksi.

Jazz virnisti pienesti ja nakkasi taikasauvan takaisin Redille.

”Ole hyvä, Stron.”

Hän nyökkäsi ja loikkasi alas korokkeelta jättäen Redin tuijottamaan ällistyneenä jälkeensä.

***

A/N2: Olenko ikinä sanonut miten ärsyttävää on julkaista mitään vuodatuksessa? Kaikki muotoilut menevät pieleen ja ja ja... No, anyways, toivottavasti tykkäsitte! :)