19.12.1972

Ensimmäisen ja toisen vuosikurssin oppilaat olivat linnoittautuneet Vuotavaan Noidankattilaan tavalla, jota jopa Manico Visardon olisi ollut pakko kutsua äärimmäisen tehokkaaksi valtaukseksi. Koko pubissa ei ollut ainuttakaan tuolia tai pöytää, joka ei olisi ollut Auroriakatemian opiskelijoiden vallassa.
Alkuillasta keskustelu oli kulkenut vilkkaana ja hilpeänä, mutta nyt puheensorina oli alkanut hiipua hiljaisuudeksi. Emmeline ei ollut enää puoleentoista tuntiin jaksanut kiinnittää mitään huomiota ympärillä istuvien ihmisten sanoihin, vaan oli keskittynyt hämmentämään terästettyä loimukahviaan lusikalla. Aina silloin tällöin hän pohti, olisiko hänen pitänyt yksinkertaisesti nousta ylös ja lähteä kotiin. Sitten hänen katseensa sattui muutaman pöydän päähän, missä eräs toisen vuosikurssin opiskelija piti vielä suhteellisen virkeää hoviaan, ja hän jäi kuin juurtuneena istumaan paikoilleen.
Kuiva hymy nyki Emmelinen suupieliä. Tietenkin Red Stron oli vielä valvetilassa olevien ihmisten kirjoissa. Tietenkään häntä ei nukuttanut, vaikka koko muu Auroriakatemia näytti olevan puolittain koomassa. Molemmilla vuosikursseilla oli ollut näytöt tänään. Emmeline arveli menestyneensä erinomaisesti omissa kokeissaan, mutta se oli vaatinut myös veronsa. Hänen jokaista lihastaan särki, ja hänen oli jostain syystä hyvin vaikea keskittyä mihinkään vähäisintäkään ajattelua vaativaan asiaan. 
Totta kai Red Stron teki poikkeuksen siinäkin asiassa. Emmelinen keskittymiskyky saattoi haparoida pahemman kerran, mutta se ei estänyt hänen silmiään harhautumasta yhä uudelleen pojan suuntaan. Redillä oli yllään tummanvihreä t-paita ja hän pyöritti tuliviskipullon korkkia näppärästi sormissaan. Hänen pöydässään oli oikea lauma ihmisiä, kuten aina. Ensin se oli ihmetyttänyt Emmelineä. Tuntui oudolta, että niin sulkeutuneen ja omissa oloissaan viihtyvän ihmisen ympärillä parveili aina niin paljon väkeä. Vähitellen Emmeline oli kuitenkin alkanut löytää sille syitä. Red oli vaivatta parhaannäköinen mies Auroriakatemian senhetkisten opiskelijoiden joukossa, minkä lisäksi hän oli omalla tavallaan hyvin hauskaa seuraa. Hän ei ollut sitä tyyppiä, joka kertoili vitsejä ja hauskoja sattumuksia oman päivänsä varrelta, vaan pikemminkin purevan sarkastinen - mutta hyvällä tavalla. Ja olkoon, hän ei ehkä puhunut omista asioistaan, mutta se vain lisäsi hänen salaperäisyyttään entisestään. Kaikki ensimmäisen vuosikurssin tytöt puhuivat Redistä tyttöjen pukuhuoneessa. No, kaikki paitsi yksi.
Emmeline kääntyi katsomaan oranssitukkaista tyttöä Vuotavan Noidankattilan nurkassa. Jazz Thomas oli keskittynyt juttelemaan, tai pikemminkin väittelemään, pitkänhuiskean vaalean miehen kanssa. Heidän juttutuokionsa näytti melko epämukavalta. Miehen käsi oli puristunut tiukasti Jazzin mustan paidanhihan peittämän ranteen ympärille, ja Jazzin vihreistä silmistä säteili matkankin päähän huonosti pidätetty kiukku.
Jazz Thomas, niin. Hän ei koskaan osallistunut muiden tyttöjen arvailuihin siihen, millainen Red Stron oli sängyssä. Ensi alkuun Emmeline oli miettinyt, johtuiko se siitä, että arvailemisen sijaan Jazz tiesi - kaksikkohan oli liikkunut samassa porukassa Redin ollessa vielä Tylypahkassa. Sittemmin Emmeline oli kuitenkin perunut teoriansa. Jazz ja Red olivat saattaneet olla ystäviä joskus esihistoriassa, mutta nykyään heidän välillään ei näyttänyt liikkuvan mitään erikoista. Päinvastoin, niinä harvoina kertoina kun toisen vuosikurssin opiskelijat pitivät oppitunteja ykkösluokkalaisille, Red oli suhtautunut Jazziin viileästi, suorastaan orjapiiskurimaisesti. Hän oli vaatinut tytöltä aina vain parempia suorituksia, kunnes tyttöparka oli ollut vähällä pyörtyä.
Tyttöparka. Emmelinen suupielet taipuivat ylöspäin. Jazzia oli vaikea sääliä. Ei sillä, että se olisi ollut heidän vikansa - Jazz itse teki siitä vaikeaa. Hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan valittaneet mistään. Niitä ihmisiä, jotka kärsivät mustelmansa hiljaisuudessa, jotka pitivät henkiset nöyryytyksensä salassa, jotka eivät haukkuneet esimiehiään edes silloin, kun siihen olisi ollut aihetta. No, ehkä Manico Visardoa joskus - mutta niinhän tekivät he kaikki, Red mukaanluettuna.
Ei Jazz varsinaisesti epäystävällinen ollut. Hän jutteli ja nauroi ja laski leikkiä ja kävi ulkona juomassa iltaisin niin kuin kaikki muutkin. Hänen olemuksessaan vain oli jotakin, joka varoitti odottamasta enempää.
Emmeline käänsi katseensa takaisin Rediin. Tämä oli lakannut leikkimästä pullonkorkilla ja tarkkaili nyt valppaana nurkkausta, jossa Jazz kiisteli vaaleatukkaisen miehen kanssa. Ilme Redin kasvoilla oli kireä.
Silloin Emmeline tajusi. Vaaleatukkainen mies oli nimeltään Jay Conway, ja hän oli ollut Redin parhaita ystäviä kouluaikoina. Itse asiassa Redillä oli niihin aikoihin ollut hyvin vähän ystäviä, jos Emmeline muisti oikein - tämä ei yksinkertaisesti ollut niitä ihmisiä, jotka päästivät kenet tahansa lähelleen. Mutta olipa Red miten hankala tahansa, oli hänen puolustuksekseen ollut pakko sanoa yksi asia: jo kouluaikoina hän oli suhtautunut äärimmäisen negatiivisesti ihmisiin, jotka uhkasivat hänen ystäviään. Ja sanoivat toiset mitä tahansa, Emmeline olisi ollut hetkessä valmis laskemaan Jazzin uhkaavien tekijöiden joukkoon.
  "Sinuna en katselisi ollenkaan sinne suuntaan, Em."
Emmeline kääntyi ympäri ja katsoi kysyvästi Jaron Rodriquezia, joka oli hänen itsensä tavoin ensimmäistä vuotta Auroriakatemiassa, vaikka viihtyikin tuttavuuksiensa puolesta paremmin toisluokkalaisten joukossa.
  "Mihin suuntaan?" Emmeline päätti teeskennellä viatonta.
  "Red Stron, Em." Jaron pudisti tummaa päätään melkein säälivästi. "Haaskaat aikaasi. Hän on saavuttamaton tapaus."
Emmeline naurahti. Luuliko Jaron, ettei hän sitä tiennyt? Pahus, kaikki Tylypahkassa kaksi vuotta sitten opiskelleet tiesivät sen - elleivät sitten sattuneet olemaan sekä täydellisen sokeita että kuuroja kaikenlaisille huhupuheille. Red oli yhtä kiinnostunut tytöistä kuin keskivertomies olohuoneen verhojen materiaalista. Ihastuminen häneen oli suurin piirtein yhtä kannattavaa kuin rakkaus Pyhän Mungon aulassa seisovaan patsaaseen. Emmeline tiesi sen paremmin kuin hyvin. Ikävä kyllä pelkkä rationaalinen tieto ei kuitenkaan riittänyt karkottamaan minkäänlaisia tunteita hänen sydämestään.
Hän ei tajunnut puhuneensa ääneen, ennen kuin Jaronin myötätuntoinen ääni tunkeutui hänen tajuntaansa.
  "En puhunut siitä, Em."
  "Mistä sitten?" Emmeline ihmetteli.
 Jaron ei ehtinyt vastaamaan, kun Emmelinen huomio kiinnittyi jälleen nurkkapöydän tapahtumiin. Jazz oli ponnahtanut jaloilleen ja näytti haluavan kiivaasti poistua paikalta. Jay Conwayn käsi piti hänen ranteestaan kiinni kuin kuristuskäärme. Ilmassa kimpoili sanoja, joista Emmeline ei pauhaavan musiikin vuoksi saanut selvää, mutta joiden sävy oli yhtä kaikki tulikivenkatkuinen. Sitten Jazzin vasen käsi lennähti taaksepäin, keräsi vauhtia ja läimähti suoraan vasten Jay Conwayn nenään samalla kun hänen polvensa tuli terävään kontaktiin pojan jalkovälin kanssa. Poika parkaisi, irrotti otteensa Jazzista ja taipui kaksin kerroin.
  "Voi ei", Emmeline mutisi, ja äkkiä hänen ei ollutkaan enää niin vaikea tuntea sääliä Jazzia kohtaan.
  "Mitä?"
  "Red tappaa hänet nyt."
Yksi Red Stronin kirjoittamattomista säännöistä oli, ettei kukaan vahingoittanut hänen ystäviään ilman kostoa. Ja vaikka Jazz sattui olemaan nainen, Emmeline ei vakavissaan uskonut sen pelastavan häntä. Eihän Red edes tiedostanut kauniimman sukupuolen olemassaoloa.
  "Voi Kirke, onko hän itsetuhoinen?"
Jazz oli jättänyt Jay-paran potemaan vahingoittuneita perhekalleuksiaan ja marssi suoraa päätä kohti Redin pöytää kasvot ilmeettömänä naamiona. Emmeline odotti Redin ponkaisevan ylös ja huutavan Jazzille, tai kiroavan tytön, tai läimäyttävän tätä - mitä tahansa niistä kymmenistä asioista, joita hän oli todistanut lukemattomia kertoja Tylypahkassa. Mutta poika ei tehnyt mitään niistä. Sen sijaan tämä ojensi kätensä ja pörrötti Jazzin oranssinvärisiä hiuksia, ja tällä kertaa Emmeline oli tarpeeksi lähellä kuullakseen, mitä pöydässä sanottiin.
  "Siinä on minun tyttöni", olivat sanat, jotka Redin huulilta karkasivat.
Sitten Red veti Jazzin syliinsä istumaan ja suuteli tätä huulille, kaikkea muuta kuin vihaisesti tai välinpitämättömästi. Emmeline tunsi veren pakenevan kasvoiltaan.
  "Tuossa", Jaron sanoi heikosti. "Tuosta minä puhuin."

***

Emmeline läimäytti kaappinsa oven kiinni.
  "Miksi Merlinin nimessä et ikinä sanonut mitään?"
He olivat kahdestaan tyttöjen pukuhuoneessa päivän harjoitusten jälkeen. Jazz oli keskittynyt vaihtamaan vaatteitaan, mutta kohotti katseensa kuullessaan Emmelinen äänen.
  "Sanonut mitään mistä?"
Jazzin olemus ja äänensävy olivat niin ilmeettömät, että Emmelinen teki mieli lyödä häntä. Takuulla Jazz tiesi, mistä hän puhui - pakkohan tämän oli! Redin eilisiltaisen esityksen jälkeen Auroriakatemiassa ei ollut muusta puhuttukaan. Mutta Jazz oli tahallaan hankala, Emmeline ajatteli katkerasti, halusi hänen sanovan sen ääneen.
  "Redistä."
Jazzin suupieliä nyki. "Te taisitte sanoa kaiken minun puolestani."
Emmelinen poskia poltteli, kun hän muisti, mitä kaikkea he olivat oikein puhuneet Redistä. Enemmän kuin olisi pitänyt, ehdottomasti. He olivat puhuneet Redin ulkonäöstä. Miettineet, miltä tämä näytti ilman vaatteita. Merlin, he olivat jopa miettineet, millaista olisi olla sängyssä Redin kanssa!
  "Tiedät hyvin, etten tarkoittanut sitä. Olisi ollut kiva tietää. Ennen kuin me sanoimme kaiken sinun puolestasi."
Jazzin ilme ei värähtänyt vieläkään. Emmelinen teki mieli lyödä häntä. Kaikki sen tiesivät, että Jazz oli aina tuollainen, mutta silti - silti, olisiko ollut niin tappavaa itse asiassa näyttää pahoittelevalta? Tai hämmentyneeltä? Tai jopa loukkaantuneelta - suoraan sanottuna miltä tahansa muulta paitsi noin... noin...
Noin Rediltä. Tuo oli se ilme, joka Redillä oli aina, kun poika halusi pitää jotakin omana tietonaan.
  "Sinulla oli varmaan tosi hauskaa", Emmeline puuskahti. "Istuit kaiket päivät siinä ja kuuntelit ja naureskelit itseksesi, kun me haaveilimme sinun poikaystävästäsi."
  "Enkä nauranut", Jazz vastasi tyynen rauhallisesti. "En edes kuunnellut. Kuulin ainoastaan silloin, kun en voinut olla kuulematta."
Emmeline tuhahti. Hänen nähdäkseen siinä ei ollut mitään eroa.
  "Vakavissaan, en tajua, mitä väliä sillä on", Jazz sanoi kohottaen toista kulmakarvaansa. "Eivät teidän asianne kuulu minulle."
Eivätkä minun asiani kuulu teille, Emmeline täydensi Jazzin lauseen mielessään.
  "Kuuluu tai ei, en käsitä, miksi et kertonut. Ei se siitä teidän eilisiltaisesta näytöksestänne päätellen ole mikään salaisuus!"
  "Emmeline", Jazz keskeytti huvittuneen kuuloisella äänellä. "Miltä sinusta olisi tuntunut, jos olisin paukauttanut kesken teidän tyttöjen juttutuokion, että poika, josta puhutte, on minun poikaystäväni?"
Emmeline vaihtoi vaivaantuneena painoa jalalta toiselle. "En käsitä, mitä väliä - "
  "Hölmöltä. Sinusta olisi tuntenut hölmöltä."
  "Onpa kamalaa! Arvaa mitä, Jazz? Nyt minä ainakin tunnen itseni hölmöksi."
  "No, ei kannattaisi." Jazz nousi seisomaan ja alkoi pakata verryttelyvaatteitaan reppuunsa. "Kuten sanoin, teidän asianne ja puheenne eivät kuulu minulle. Ja mitä tulee minun asioihini..."
Hän piti niin pitkän tauon, että Emmeline alkoi väkisinkin kuvitella, että hän aikoi kertoa jotakin tärkeää.
  "En ole sitä tyyppiä, joka kulkee ympäriinsä kertomassa, kenen kanssa seurustelen ja kenen kanssa en seurustele. Red on vielä vähemmän sitä tyyppiä. Jos siitä sattumalta seuraa se, että ihmisillä on vääriä käsityksiä meidän suhteistamme... no, se on meidän ongelmamme, eikö olekin?"
  "Ei oikeastaan", Emmeline sanoi terävästi. "Jos siitä seuraa se, että toiset nolaavat itsensä sen takia."
Jazz kohotti jälleen kulmiaan. "En käsitä, mikä teitä oikein nolottaa. Et kai sinä vakavissasi luule, että kerron Redille kaiken, mitä tässä pukuhuoneessa oikein puhutaan?"
Hän hymyili Emmelinelle tarpeettoman lämpimästi, heilautti repun selkäänsä ja käveli ulos pukuhuoneesta.
Emmeline tuijotti pukuhuoneen ovea vielä viisi minuuttia sen sulkeuduttua, varmana siitä, että Jazz Thomas oli inhottavin ja raivostuttavin tyttö, jonka hän oli ikinä tavannut.
Suuri arvoitus oli kuitenkin se, miten Jazzin kaltainen inhottava ja raivostuttava tyttö oli saanut kiedottua Redin kaltaisen järkevän ja tarkkanäköisen pojan taikasauvansa ympärille.