Ja jatkoa seuraa, bitte schön! Ihan alkuun varoitus, että kielioppivirheistä, kummallisista lauserakenteista ja yleisesti kehnosta tekstistä saatte syyttää sitä tosiasiaa, että: a) en ole kirjoitellut melkein mitään neljään kuukauteen ja b) täällä saarivaltiossa oleskelu tuhoaa hitaasti mutta varmasti suomenkielentaitoni. Käännössuomen professorit itkevät verta kielitaitoni takia kunhan joskus kotiudun takaisin Suomeen.

Niagara, kiitos! :)

Zey, kiitoksia :)

Eliza, enpä siitä johdonmukaisuudesta tiedä, itsestäni tuntuu, että näiden parin viime osan kirjoittaminen on ollut tosi vaikeaa kun mielipiteeni tästä kohtauksesta on muuttunut muutaman vuoden aikana sen verran paljon, ja niiden kahden mielipiteen yhteensovittaminen on sitten ollut melkoista taiteilua. No, hoidettu on, thänk juu :)

Eara, kiitos kiitos :)

Flora, eihän tämä kesken ole jäänyt vaikka jatkossa kyllä tuntuu aina kestävän... paha paha minä, haha. Tällä hetkellä ainoat ficit jotka on mun jatkonkirjoituslistalla on tämä ja Oliver/Katie-projektini Vuotiksessa, koetan olla ottamatta siihen enää enempää kun omiakin kirjoitusjuttuja on ja yleensäkin sen sopivan kirjoitusajan ja -mielialan löytäminen on nykyään työn ja tuskan takana kun on niin paljon muuta. Kiitos! :)

ann, kiitos :)

Magnum, ei ihan tarvinnut odottaa kesään asti (no, meillä Englannissa on teknisesti ottaen jo kesä, mutta puhutaan nyt teidän kesästä ;)) Kiitos!

Jazmín, tässä on nyt Tylyahokohta ennen kesää, tosin aika pikaisesti kirjoitettuna, koska en vain osannut kirjoittaa siitä sellaista täydellistä kuvausta, joka olisi myös toiminut tekstinä, syyttäkää kehnoa kirjoittajaa! :( Kiitoksia!

Piatta, kiitos paljon! :)

Giliath, kiitos! :)

Narniadara, kiitos! Minä henkilökohtaisesti olen kyllä vähän sitä mieltä, että tämä parivaljakko ei olisi ollenkaan niin jännä kirjoitettava jos olisivat molemmat jääneet henkiin...

Meriadoc, kiitoksia! :)

Capella, jos mulla menee jatkon kirjoittamiseen 4 kuukautta niin onhan se ihan reilua ettet sinäkään kommentoi sen nopeammin ;) hmm, kyllä, bongasit oikein, 14.2 on ystävänpäivä. Siitä saatat huomata pienen maininnan ensi luvussa. Kiitos!

Guépard, kiitos paljon! :) Olen edelleen sitä mieltä, että on äärimmäisen harmittavaa, että ficci loppuu kesken, ja olet myös oikeassa siinä, että puolen vuoden välein päivittyvä ficci ei ole paljon parempi... ikävä kyllä tällä hetkellä ainoat vaihtoehdot on kuitenkin, että päivitän tätä silloin kun mulla on aikaa omalta elämältä ja muilta kirjoitusprojekteilta kirjoittaa jatkoa (surullista kyllä, yliopistossa ei ole enää ollenkaan yhtä paljon kirjoitusaikaa kuin lukiossa... johtuu siitä, että lukiossa olin aika hyvä välttelemään läksyjentekoa). Mielestäni on kuitenkin parempi niin, että kirjoitan jatkoa silloin kun itsestä siltä tuntuu kuin että yritän kirjoittaa jatkoa vain muita miellyttääkseni, mikä sitten johtaa siihen, että kirjoittaminen ei ole kivaa ja tekstin tulos on myös ihan kauhea kun oma sydän ei ole siinä mukana. Kurjaahan se on, ja olen kyllä tosi pahoillani, kun musta on tullut näin epäaktiivinen kirjoittaja, koetan kyllä aina parantaa tapani mutta mutta mutta, ei se ole aina niin helppoa, ja nyt esim. täällä Englannissa ollessa oma elämä menee kyllä selkeästi kirjoittamisen edelle, koska kirjoittaa voin koko elämäni mutta Englannissa olen vain ehkä tämän yhden kerran, ymmärrätte varmaan ? :) Niin, ja sitten tämän ficin suhteen on vielä sekin, että en vakavissani usko, että saan tätä koskaan valmiiksi... Seitsemän vuotta kahden henkilön elämästä on aika pitkä aikaväli kirjoitettavaksi vaikka sen kuvaisikin näin episodeittain kuin minä olen tämän kanssa yrittänyt tehdä. En nyt yritä tässä sanoa, että olisin jättämässä tätä ficciä kesken, koska en ole - yritän kyllä parhaani mukaan saada tämän joskus loppuun, mutta noin niin kuin realistisesti ajateltuna en usko, että pystyn siihen :(

Kuudes osa

30.7.1972

Istuessaan kahvikuppi kädessä keittiön liian pienen pöydän ääressä Jazz lupasi pyhästi itselleen, ettei enää koskaan kutsuisi vanhempiaan käymään. Hän oli asunut uudessa kodissaan (no, hänen ja Blacklockin kaksosten uudessa kodissa, jos tarkkoja oltiin) kaksi viikkoa, ja tänään oli ensimmäinen kerta, kun hänen äitinsä näki asunnon. Jos Jazz olisi saanut päättää, hän ei olisi käynyt läpi suurta Rouva Thomasin Kritiikkikierrosta ainakaan kuukauteen, mutta eilen postilaatikkoon tipahtanut kirje oli muuttanut kaiken. Loppujen lopuksi, Jazz järkeili, jos hänen oli aivan pakko kuunnella äidin tuomitsemista ja nalkutusta, oli parempi kärsiä koko juttu läpi kerralla.
Niinpä tasan kello puoli kaksi eräänä heinäkuisena iltapäivänä Jazzin äiti ilmiintyi yhdistetyn Thomas-Blacklock-asunnon kynnykselle. Jazz oli hädin tuskin ehtinyt saada oven auki, kun rouva Thomas jo tiedotti, että Jazzin olisi ehdottomasti pitänyt valita parempi asuinalue; kulkuyhteydet olivat kammottavat, ja oliko Jazz nähnyt ykköskerroksessa asuvaa miestä, kyseessä oli varmasti Azkabanista karannut sarjamurhaaja. Sitten rouva Thomas riisui takkinsa, jätti sateenvarjonsa eteisen lattialle ja kiersi Jazzin uuden asunnon ympäri tarkemmin kuin kiinteistönvälittäjä.
  "Olen melko varma, että kylpyhuoneessa on hometta", Jazzin äiti julisti, kun Jazz seisoi keittiössä keittämässä kahvia.
  "Chard tietää hyvän homeloitsun."
  "Huoneeseesi paistaa aurinko koko päivän. Siellä on tukalan kuuma."
  "Kohta on talvi."
  "Käytävän lattia narisee."
  "Hyvä. Kukaan ei pääse hiipimään kimppuuni huomaamatta."
  "Asuinkumppanisi kukkaruukussa on menninkäisiä."
  "Max tekee niillä tieteellistä koetta. Hän lupasi hankkiutua niistä eroon viikossa."
Rouva Thomas asetti kädet lanteilleen ja puristi suunsa tiukaksi viivaksi kuin olisi kovasti yrittänyt keksiä vielä lisää vikoja Jazzin uudesta kodista. Viimein hän luovutti ja huokaisi.
  "No, ainakaan et asu enää sen pojan luona."
Jazz hymyili vinosti. Niinpä niin. Äiti kesti kyllä homeen ja narisevat lattiat ja menninkäiset, pahus, olisi luultavasti kestänyt myös vuotavan katon ja kolme puuttuvaa seinää niin kauan kuin se tarkoitti sitä, että Jazz ei asunut enää Redin luona. Mitä väliä sillä käytännössä oli, sitä Jazz ei täysin käsittänyt, koska hän nukkui joka tapauksessa Redin luona useampana yönä viikossa. Ehkä äiti oli vain harvinaisen hyvä huijaamaan itseään.
Heidän istuessaan keittiönpöydän ääressä juomassa kahvia ja syömässä Chardin leipomia, varsin kyseenalaisia suklaamuffineja Jazz mietti, miten voisi parhaiten tuoda kirjeen esille. Mitä enemmän hän asiaa käänteli, sitä enemmän hänestä alkoi tuntua, että hyvää tapaa ei ollut olemassakaan. Mitä tahansa hän sanoisikin, äiti reagoisi samalla tavalla. Mikä oli typerää, todella, Jazz ajatteli. Hän oli aina tehnyt täysin selväksi, että hänen tulevaisuutensa ei tulisi sisältämään uraa parantajana Mungossa tai palkintopokaalina jonkun rikkaan vanhan kuivaluumun käsipuolessa.
  "Onko kaikki hyvin, Dara? Näytät siltä kuin kärsisit vatsakivuista." Rouva Thomas vilkaisi epäluuloisena muffiniaan.
Jazz huokaisi ja pudotti omansa lautaselle. "Minun pitää kertoa sinulle jotakin."
  "Kautta Kirken, älä vain sano, että olet raskaana!"
Ja siinä oli siis ensimmäinen ajatus, joka hänen äitinsä päähän pälkähti. Jazz ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt itkeä vai nauraa.
  "Ei, äiti. Minä en ole raskaana."
  "Merlinille kiitos!" rouva Thomas huokaisi, mutta siristi sitten silmiään. "Et kai sinä ole menossa naimisiin?"
  "Mistä lähtien naimisiinmeno on muka ollut kovin korkealla minun listallani?"
  "Se ainakin on varmaa, että se ei ole kovin korkealla sen pojan listalla."
  "Sillä pojalla on nimi, ja nytkö sinä olet pahastunut siitä, että hän ei ole vielä kosinut minua? Koeta jo päättää, äiti!"
Jazzin äiti näytti jälleen siltä, että yritti parhaansa mukaan keksiä nasevia vastalauseita. Alistuneena Jazz huokaisi, ojensi kätensä ja nappasi Auroriakatemiasta saapuneen kirjeen ikkunalaudalta kukkaruukun alta. Oli parempi antaa äidin lukea se heti, ennen kuin tämä saisi päähänsä, että Jazz aikoi liittyä Velhojen Rauhanliikkeeseen ja ryhtyä polttamaan kidusruohoa Tiibetissä.
  "Siinä. Antaa mennä."
Rouva Thomas loi epäluuloisen katseen Jazziin ennen kuin veti pergamentin ulos kuorestaan ja antoi katseensa lipua ensimmäisten rivien ylitse. Jazz näki muutoksen äitinsä katseessa, kun sanojen merkitys upposi tämän tajuntaan. Hyvä neiti Thomas, minulla on suuri ilo ja kunnia ilmoittaa, että teidät on hyväksytty...
  "Ei. Ei. Ei!"
  "Äiti!" voihkaisi Jazz.
  "Minä en anna sinun tehdä tätä!"
  "Se on myöhäistä nyt", Jazz sanoi uhmakkaasti. "Lähetin vastauspöllön Auroriakatemiaan jo eilen illalla. Sanoin, että otan paikan vastaan."
  "Minun tyttäreni ei ryhdy auroriksi."
  "Olen sanonut miljoona kertaa, että aion liittyä. Sinä et pistänyt vastaan."
  "Luulin, että vitsailet! Että sinulla - että sinulla on joku - joku naurettava uhmaikä päällä!"
  "Uhmaikä? Minä en ole enää neljävuotias."
Rouva Thomas oli hetken hiljaa, tuijotti käsissään olevaa kirjettä lamaantuneena. Sitten hän kohotti katseensa ja katsoi Jazzia suoraan silmiin.
  "Tämä johtuu siitä pojasta, vai mitä?"
  "Mitä?"
  "Sinä haluat auroriksi, koska hänkin tekee niin."
  "Et voi olla tosissasi!" Jazz tunsi kalpenevansa suuttumuksesta. "Luuletko sinä ihan tosissasi, että minä aion ryhtyä auroriksi koska haluan miellyttää jotakuta? Mistä lähtien minä olen muka tehnyt jotakin siksi, että joku muu haluaa minun tekevän niin?"
  "Sinä olet erilainen hänen kanssaan", rouva Thomas syytti näyttäen siltä, että saattaisi pian purskahtaa itkuun. Pienen hetken ajan Jazzin teki mieli nousta ylös, kiertää pöydän ympäri ja halata äitiään. Sitten hän muisti, että äiti oli juuri syyttänyt, että hän oli hakenut Auroriakatemiaan vain Rediä miellyttääkseen, ja hän juurtui paikoilleen kädet nyrkkiin puristettuna.
  "Sinä olet rakastunut siihen poikaan", rouva Thomas tokaisi kuin olisi syyttänyt Jazzia kolmestatoista paloittelusurmasta kerralla.
Jazz naurahti epäuskoisesti. "Olen seurustellut Redin kanssa yli vuoden! Miksi sinä luulit minun olevan hänen kanssaan, koska hän on tosi rikas, vai?"
  "Älä viitsi käyttäytyä kuin minä olisin joku - joku vihollinen!"
  "Mikä sinä sitten olet?" Jazz kysyi hiljaa.
  "Minä olen sinun äitisi", rouva Thomas sanoi kiihtymyksestä kielivät punaiset läikät poskilla. "Olen sinun äitisi, enkä halua nähdä sinun vaarantavan henkeäsi jonkun sellaisen vuoksi, joka ei edes rakasta sinua."
  "Sinä et tiedä siitä asiasta mitään!"
Jazz toivoi, että olisi osannut käyttäytyä viileän rauhallisesti, hymyillä tyynesti ja sivuuttaa äitinsä syytökset olankohautuksella. Hän ei kuitenkaan voinut itselleen mitään. Äidin sanat suututtivat häntä siinä määrin, että hän pomppasi ylös pöydästä, käveli tiskialtaan luokse ja käänsi selkänsä. Hän ei halunnut katsoa äitiään silmiin juuri sillä nimenomaisella hetkellä.
  "Onko hän sanonut niin, sitten?"
  "Ei kuulu sinulle." Jazz tiesi kuulostavansa kiukuttelevalta kolmevuotiaalta ja inhosi sitä.
  "Eli ei."
  "Sinä et tiedä mistä puhut, okei? Red on... Hänellä on huonoja kokemuksia. Hän on varuillaan. Siinä kaikki."
  "Mutta jos hän rakastaisi sinua, kyllä kai hän olisi valmis ottamaan riskin?"
  "Sinä et tiedä mistä puhut", Jazz toisti ja kohautti olkapäitään. Hän halusi kovasti vaikuttaa rauhalliselta ja välinpitämättömältä, siltä, että äidin sanoilla ei ollut häneen mitään vaikutusta. Mutta niillä oli. Niillä oli, ja nimenomaan siksi hänen oli niin vaikeaa kääntyä ympäri ja katsoa äitiään silmiin. Rouva Thomasin katse oli inhottava, kiusallinen sekoitus suuttumusta ja sääliä. Mistä lähtien Jazz oli antanut jollekulle oikeuden sääliä itseään?
  "Minä en liity Auroriakatemiaan Redin vuoksi. Liityn Auroriakatemiaan, koska se vaikuttaa mielenkiintoiselta. Jos sinä et pidä siitä... Kurja juttu, mutta se on minun elämäni, vai mitä?"
Rouva Thomas oli pitkään hiljaa ja katsoi Jazzia kuin olisi yrittänyt lukea hänen ajatuksensa.
  "Kyllä", hän sanoi viimein. "Se on sinun elämäsi."
  "Hyvä."
  "Minun taitaa olla paras mennä nyt. Mutta Dara - " rouva Thomas asetti mukin pöydälle ja nousi ylös pöydästä. "Jos sinusta jossain vaiheessa - milloin tahansa - alkaa tuntua siltä, että tämä - tämä kaikki - ei ole sinua varten... Isäsi minä ja olemme aina tukenasi, kyllä kai sinä sen tiedät?"
Jazz nyökkäsi mykkänä. Yhtä lailla mykkänä hän sieti kosketuksen, kun äiti kietoi käsivartensa hänen ympärilleen anteeksipyytävään halaukseen. Aina vain mykkänä hän katseli, kuinka hänen äitinsä kietoi ohuen kesäviitan harteilleen ja käveli selkä suoraakin suorempana eteiseen. Vasta kun ulko-ovi oli sulkeutunut äidin takana Jazz nojasi selkänsä seinää vasten, sulki silmänsä ja huokaisi syvään.
Äiti oli väärässä. Äiti ei tuntenut Rediä - hitto soikoon, äiti ei edes halunnut tuntea Rediä! Red rakasti Jazzia. Mitä siitä, että hän ei ollut koskaan sanonut sitä ääneen, tai raapustanut pergamentille tai kirjoittanut huurtuneeseen ikkunaan? Ei Jazzkaan ollut varsinaisesti koskaan sanaista arkkuaan aiheesta avannut. Okei, hän ei halunnut säikäyttää Rediä Timbuktuun, ja jos täysin rehellisiä oltiin, joku naurettavaakin naurettavampi romanttinen puoli hänestä ehkä toivoi, että miehenä Red sanoisi sen ensin... Mutta Redin hiljaisuus ei kiusannut häntä. Ei missään nimessä. Loppujen lopuksi ne olivat vain sanoja, vain kolme typerää sanaa, joille kaikki typerät romanttiset kertomukset nyt vain asettivat liian paljon painoarvoa. Kuka tarvitsi sanoja, kun teot kertoivat niin paljon enemmän?
Jos vain Red ei olisi kuulostanut niin hemmetin iloiselta, kun Jazz oli kertonut hänelle Auroriakatemian hyväksymiskirjeestä eilen. Jos Red ei vain olisi saanut Jazzia tuntemaan itseään koiranpennuksi, jota kehuttiin hyvästä suorituksesta - silloin Jazzin olisi ehkä ollut helpompi asettaa äitinsä sanat syrjään, heittää ne huonojen kommenttien roskakoriin. Jos ja jos.
Jazzin synkät ajatukset keskeytyivät, kun harmaavalkoinen, hurjasti siipiään räpyttelevä varpuspöllö koputti ikkunaan. Se pöllö ei ainakaan ollut Auroriakatemiasta, Jazz ajatteli huvittuneena mennessään päästämään pöllön sisään. Heti ikkunan avauduttua muutaman sentin verran pöllö lennähti sisään ja pyrähti saman tien kolme kertaa keittiön ympäri kuin ei olisi osannut tai malttanut pysähtyä. Pöllön edesottamukset saivat Jazzin melkein hymyilemään ja unohtamaan iltapäivän kurjuuden - aina siihen saakka, kunnes hän sai napattua pergamenttikäärön pöllön jalasta ja näki lähettäjän nimen viestin lopussa.

Huhu kertoo, että eräs neiti Thomas tuli hyväksytyksi Auroriakatemiaan. Toivottavasti poikaystävä on nyt ylpeä sinusta. Jos kurinalainen elämä alkaa kyllästyttää, pidä mielessä, että sinulla on aina olemassa vaihtoehto.

Jay

Jazz murisi ääneen, repi viestin kappaleiksi, heitti palaset roskakoriin ja sytytti hetken mielijohteesta vielä roskakorin palamaan. Muutaman sekunnin kuluttua hän tuli järkiinsä ja pakotti itsensä suihkuttamaan vettä palavaan roskakoriin - mutta ne muutamat järjettömät sekunnit olivat tuntuneet pahuksen hyvältä.

***
14.2.1971

  "...ja sillä perusteella minä tulin viimein siihen tulokseen, että professori Binns on käsittänyt maahiskapinat täysin väärin."
Red kätki huonosti haukotuksensa vilkaisemalla rannekelloaan. Jazz pani merkille, että kyseessä oli jo kolmas kerta, kun poika oli katsonut kelloa viimeisen viiden minuutin aikana - ja pettymys paistoi selvästi tämän kasvoilta kun tämä tajusi, ettei viisari ollut juuri värähtänytkään sitten viime silmäyksen. Jazz käänsi päänsä toiseen suuntaan kätkeäkseen hymynsä. Jos Red näyttäisi enää yhtään epätoivoisemmalta, Jazz voisi alkaa myydä lippuja Kolmeen Luudanvarteen niin, että ihmiset saisivat tilaisuuden tulla katsomaan, kun seitsemäsluokkalainen rohkelikko tukehdutti itsensä lautasliinoilla.
  "Lisää kermakaljaa?" Red tiedusteli kaikkea muuta kuin innostuneesti.
  "Mikä ettei."
Red nousi pöydästä ja suunnisti kohti baaritiskiä yhtä innokkaasti kuin ainakin mies, joka tiesi olevansa matkalla mestauslavalle teloitettavaksi. Jazz mietti väkisinkin, olisiko hänen pitänyt tuntea edes vähän huonoa omaatuntoa. Red näytti todella ikävystyneeltä. Ehkä Jazz oli sittenkin vienyt tämän pistetään-Red-kärsimään-projektinsa vähän liian pitkälle. Hän oli etukäteen päättänyt olla koko päivän niin ikävystyttävä kuin mahdollista niin, että kun Red viimein helpottuneena päivän päätteeksi kaatuisi sänkyynsä poika vannoisi itsekseen, ettei enää koskaan loukkaisi Jazz Thomasin ylpeyttä. Ja ikävystyttävä Jazz oli myös ollut - heidän kävellessään Tylyahoon hän oli keskittynyt ruotimaan viikon sääennustetta erittäin yksityiskohtaisesti, suklaanhankkimisreissu Hunajaherttuassa oli sujunut McGarmiwan sukkien värin yhdenmukaisuutta pohtiessa ja kermakaljat Kolmessa Luudanvarressa olivat kadonneet maahiskapina-analyysin saattelemina. Ei ihme, jos Red kiristeli hampaitaan - Jazz oli melko varma siitä, ettei ollut sanonut ainuttakaan mielenkiintoista lausetta koko illan aikana. Oliko hän mennyt liian pitkälle? Niin oli ainakin antanut ymmärtää Samin ilme, kun tyttö oli törmännyt heihin Hunajaherttuassa. Sam oli pudistellut päätään kuin ainakin paheksuva äiti, joka oli pettynyt ainoan tyttärensä suoritukseen koulun balettiesityksessä. Vaikka ei Jazz teknisesti ottaen ollut tehnyt mitään väärää. Red oli omalla käytöksellään ansainnut jokaisen kuolettavan ikävystyttävän sanan, jonka Jazz hänen suuntaansa laukoi. Ja jos tämän iltapäivän seurauksena olisi se, että Red ei enää koskaan lähestyisi ainuttakaan naista... Sehän olisi vain ihmiskunnan yhteiseksi hyväksi.
Eikä Red sitä paitsi enää kovin kärsivältä näyttänyt, Jazz ajatteli kitkerästi nähdessään pojan juttelevan parille seitsemäsluokkalaiselle korpinkynnelle baaritiskillä. Ilmeisesti Redillä oli ainoastaan ongelmia, mitä kanssarohkelikkoihin tuli. Tai tyttöihin. Tai ehkä kyse oli ainoastaan hänestä. Okei, hän oli ollut koko päivän tahallaan ikävystyttävä, mutta kyllä kai Red olisi voinut itsekin jotakin sanoa sen sijaan, että antoi hänen dominoida keskustelua?
Ellei Red sitten ollut päättänyt säästää kallisarvoisia äänijäänteitään jollekulle täysin muulle.
Jazz pikemminkin haistoi kuin pani merkille Brianna Jenkinsin läsnäolon. Sama hajuvesipilvi, joka oli uhannut tukehduttaa Jazzin joka aamu jo melkein kuuden vuoden ajan leijaili nyt sisään Kolmen Luudanvarren ovesta ja suoraan baaritiskille, missä Red edelleen viivytteli kermakaljamukien kanssa. Red ehti hädin tuskin katseensa nostaa, kun Brianna - vaaleanpunainen, kikattava, viimeisen päälle huoliteltu Brianna - lennähti hänen kimppuunsa ja länttäsi huulikiilteellä kiillotetut huulensa hänen poskelleen. Briannan kirkas ääni kantoi niin kauas, että muutaman pöydän päässä istuva Jazz saattoi kuulla selkeästi hänen toivottavan Redille hyvää ystävänpäivää.
Hyvää ystävänpäivää? Jazz selasi nopeasti henkistä kalenteriaan. Oliko nyt ystävänpäivä? Hänellä ei ollut ollut siitä aavistustakaan. Normaalisti hän muisti ystävänpäivä olemassaolon oikein hyvin, kiitos vain - oli vaikeaa olla muistamatta, kun Jay Conway oli jo useamman vuoden ajan valinnut nimenomaan sen tietyn päivän tehdäkseen Jazzille jonkin ilkeän kepposen, kuten nyt vaikka muiluttaakseen syyhypulveria hänen kenkiinsä niin, että hän joutui kuluttamaan koko päivän raapimalla jalkapohjiaan kuin mielipuolinen. Tänä vuonna hän ja Jay olivat kuitenkin saavuttaneet jonkinlaisen epämääräisen kaveruusasteen suhteessaan, eikä kepposia ollut tullut. Niinpä Jazz ei ollut muistanut ystävänpäivääkään. Päivämäärä palautui hänen mieleensä vasta nyt kun hän näki Briannan kaivavan käsilaukustaan vaaleanpunaisen rusetilla koristellun nallen ja ojentavan sen Redille. Red ei olisi voinut näyttää järkyttyneemmältä, vaikka Brianna olisi itse pukeutunut vaaleanpunaiseen nallepukuun ja heiluttanut hulaa hänen edessään. Sitten Red vilkaisi Jazzia, ja - aivan kuin olisi äkkiä käsittänyt, että olemassa oli pahempiakin vaihtoehtoja kuin Brianna Jenkins vaaleanpunaisine nalleineen -  nojautui äkkiä eteenpäin ja kiitti Briannaa halauksella. Red, joka oli kerran hypännyt vapaaehtoisesti jättiläiskalmarin järveen paetakseen Briannaa ja Clischayta, joka oli tukehtua aamupuuroonsa joka kerta, kun jompikumpi blondikaksikosta hymyili hänelle pöydän yli, halasi vapaaehtoisesti kaksikon toista osapuolta?
Se oli henkilökohtainen loukkaus, eikä Jazzilla ollut epäilystäkään siitä, etteikö sitä olisi tarkoitettu hänelle. Koko sen ajan kun Red jutteli Briannan kanssa, hymyili Briannan typerille kommenteille ja kesti kärsivällisesti läpinäkyvääkin läpinäkyvämmät lähentely-yritykset Jazz kiehui kiukusta. Olkoonkin, että hän oli etukäteen päättänyt, että käyttäytyisi mahdollisimman ikävystyttävästi koko päivän ajaakseen Redin Pyhän Mungon partaalle - loppujen lopuksihan Red oli sen vain ansainnut - häntä alkoi väkisinkin ärsyttää. Hän oli Redin kanssa Tylyahossa. Hyvä on, kyseessä ei ehkä ollut mikään tavallinen tytön ja pojan välinen romanttinen Tylyahoiltapäivä, vaan pikemminkin ruumiinosien menettämisen pelosta syntynyt välttämättömyys, mutta silti. Silti, oli Redin velvollisuus kiinnittää häneen huomiota silloinkin kun hän oli ikävystyttävä ja jaaritteli maahiskapinoista ihan vain poikaa ärsyttääkseen.
Kun Red viimein aivan liian pitkän ajan päästä palasi takaisin pöytään, Jazz näki jo punaista. Normaalioloissa hän ei olisi käyttäytynyt niin lapsellisesti - hän oli itsenäinen nainen ja uskoi ylpeytensä säilyttämiseen viimeiseen asti - mutta sillä hetkellä häntä yksinkertaisesti Suututti. Red oli hädin tuskin ehtinyt työntää kermakaljamukin hänen eteensä, kun hän jo pomppasi jaloilleen ja ilmoitti palaavansa takaisin linnaan.
  "Mitä - ?"
Jazz oli ulkona ovesta ennen kuin Red ehti lopettamaan lausettaan. Hän ei pysähtynyt edes laittamaan talviviittaa ylleen, vaan yritti pujottaa lapasia käsiinsä ja kiristää viitan nyörejä samaan aikaan kun harppoi eteenpäin täyttä vauhtia upottavassa lumessa. EI kestänyt kauan, ennen kuin Red tavoitti hänet. Miksi Red oli edes vaivautunut juoksemaan hänen peräänsä, sitä hän ei käsittänyt - hemmetti soikoon, kaiken järjen mukaanhan Redin olisi pitänyt jäädä Kolmeen Luudanvarteen hyppimään riemusta, koska Jazz oli päästänyt hänet pahasta. Mutta ei, totta kai Redin omanarvontunto- ja loukkaantumisgeenien piti aktivoitua juuri sillä nimenomaisella sekunnilla. Hunajaherttuan nurkalla Red sai hänet kiinni, pysäytti hänet niille sijoilleen ja pyöräytti molemmista käsivarsista ympäri.
  "Mikä hitto sinun ongelmasi tällä kertaa on?"
  "Anteeksi kuinka?" Jazz nykäisi päänsä taaksepäin. Red kuulosti siltä kuin hän olisi ollut pahainen hemmoteltu neljävuotias, joka kiukutteli viiden minuutin välein, koska ei saanut karkkia! "Ei minulla ole mitään ongelmaa - jos sinua ei oteta lukuun!"
  "Minä olen ongelma? No, ehkä sinun sitten pitäisi juosta äkkiä kotiin, että pääset mahdollisimman kauas minusta", Red nälväisi.
  "Ehkä niin pitäisikin", Jazz ampui takaisin. "Sittenpähän sinä voit juosta kiireenvilkkaa takaisin Kolmeen Luudanvarteen viettämään ystävänpäivää Clischayn kanssa!"
  "Briannan", korjasi Red automaattisesti.
  "Clischay, Brianna, mistä lähtien niillä kahdella muka on ollut jotain eroa? Ei, hetkinen, älä sano - jommallakummalla on luomi paikassa, joka ei ole yleisesti tiedossa? Kenties kaikkien niiden vaaleanpunaisten röyhelöiden alla? Mikä on tietysti aika täydellistä, kun kyseessä on kerran ystävänpäivä."
  "Entä kenen kanssa sinä ajattelit viettää ystävänpäiväsi?" Red tiedusteli purevasti. "Jayn?"
  "Jos pitää valita sinun ja Jayn väliltä..."
  "Niin, koska sinä tunnet meidät molemmat niin hyvin."
  "Ainakin kaverisi osaa kommunikoida useammalla kielellä kuin sarkasmi!"
  "Sanoo tyttö, joka on suurin piirtein yhtä ystävällinen kuin tykinkuula."
  "Minä sentään puhun ihmisille!"
  "Ai sillä nimellä sitä nykyään kutsutaan?"
  "Mitä ihmettä?" Jazz tivasi ärsyyntyneenä.
Seuraavien minuuttien tapahtumat olivat myöhemmin Jazzilta hämärän peitossa. Jälkeenpäin hänestä tuntui siltä kuin joku olisi äkkiä pysäyttänyt universumin, kääntänyt sen kolme kertaa ympäri ja käynnistänyt uudelleen. Yhtenä hetkenä hän ja Red seisoivat vastakkain kädet puuskassa ja kumpikin valmiina käymään kiinni toistensa kurkkuun. Seuraavassa hetkessä Redin käsivarret olivat hänen ympärillään, hänen sormensa puristivat Redin t-paidan kaulusta ja hänen selkänsä raapi vasten Hunajaherttuan tiiliseinää, kun he huojuivat toisiaan vasten keskellä jotakin, jota saattoi kuvata ainoastaan Jazzin seitsemäntoistavuotiaan elämän parhaaksi suudelmaksi. Pisimmäksi, myös. Jazz oli melko varma siitä, että tilannetta oli jatkunut jo hyvän aikaa ennen kuin hänen huomiokykynsä oli jälleen alkanut toimia, ja vaikka Jazz arveli tarvitsevansa happea joskus lähiminuutteina, ei kummallakaan ollut aikomustakaan lopettaa.  Hitto soikoon, Jazz mietti sumuisesti mielessään, miksi ihmeessä kukaan ei ollut koskaan kertonut, että suuteleminen saattoi olla näin pahuksen addiktoivaa? Jazzin päässä pyöri. Tiiliseinä kaivautui kipeästi hänen selkäänsä ja Redin parransänki raapi hänen leukaansa, ja siitä huolimatta hän oli täysin varma siitä, ettei ollut koskaan tuntenut oloaan paremmaksi. Hämärästi hän tuli ajatelleeksi kaikkia niitä onnellisia pariskuntia, jotka huojahtelivat kaikki päivät Tylypahkan käytävillä toisiinsa kietoutuneena, muisti ne miljoonat kerrat, jolloin hän ja Sam olivat irvistelleet keskenään ilmiön naurettavuudelle. Nyt Jazzista alkoi tuntua siltä, että ilmiössä ei ollut mitään naurettavaa. Päinvastoin, jos suuteleminen kerran oli näin pyörryttävää Jazzista oli suoranainen ihme, että Tylypahkan seurustelevat parit pystyivät erkaantumaan toisistaan edes oppituntien ajaksi.
Se oli ohi yhtä silmänräpäyksessä kuin oli alkanutkin. Äkkiä Jazz tajusi, että Redin huulet olivat kadonneet hänen omiltaan, ja hänen sormensa, jotka olivat hetki sitten puristaneet Redin paidankaulusta kuin hengenhädässä, tavoittivat pelkkää ilmaa. Hän avasi silmänsä juuri ajoissa nähdäkseen Redin perääntyvän epävakaan näköisesti kuin poika olisi ollut humalassa. Ilme Redin kasvoilla oli tuhat kertaa järkyttyneempi kuin se, jonka Brianna Jenkinsin nallehyökkäys oli saanut aikaan.
  "Voi hitto..." Red mutisi katse hänen huuliinsa liimaantuneena.
Sitten poika kääntyi kannoillaan ja juoksi tiehensä jättäen Jazzin seisomaan yksin Hunajaherttuan eteen.

***
30.7.1972

Ensimmäistä kertaa viikkoihin Red nukahti ennen Jazzia. Viimeisinä viikkoina ennen Auroriakatemian lyhyttäkin lyhyemmän kesäloman alkua Red oli ollut niin levoton ja hermostunut arvosanoistaan, ettei pystynyt nukkumaan. Jazz oli usein herännyt keskellä yötä vain nähdäkseen Redin lojuvan vieressään toinen käsi pään alla, silmät auki ja katse lukkiutuneena katossa leijuvaan kattokruunuun. Totta kai Red oli saanut täydelliset arvosanat kaikesta mahdollisesta; Jazz ei viitsinyt edes vaivautua teeskentelemään yllättynyttä. Kulunut kuukausi oli kuitenkin käynyt niin kovasti Redin voimille, ettei hän jaksanut innostua Jazzin vauhdikkaista juhlistamissuunnitelmista, vaan ryömi heti ensimmäisen kuplaviinilasillisen jälkeen sänkyyn ja oli unessa puolessa minuutissa. Huvittunut Jazz riisui häneltä kengät jalasta, veti peiton hänen päälleen ja tyhjensi kaikessa rauhassa oman lasillisensa ennen kuin vaihtoi yöpaidan päälleen ja sujahti viileiden lakanoiden alle hänen viereensä. Sitten Jazz teki jotakin, mitä sai tehdä vain harvoin keskeytyksettä: katseli Rediä.
Että siinä osasi olla naurettavan kaunis mies.
Jazz ei olisi koskaan sanonut sitä ääneen, ei edes nyt, kun Red näytti olevan syvässä unessa. Jollakin tapaa kaunis ei tuntunut oikealta sanalta, kun sitä käytettiin kuvaamaan miestä, joka oli niin täydellisen aurori kuin Jazzin vieressä nukkuva mies oli vasta vuoden opiskelun jälkeen. Ja silti, katsellessaan Rediä, joka makasi sängyllä vatsallaan, kerrankin täysin rentona ja levollisena, Jazz ei voinut olla ajattelematta, että sana kaunis sopi täydellisesti. Hän tunsi itsensä erityiseksi. Hän oli ainoa, joka sai nähdä Redin tällä tavalla, aurorin ulkokuori pois sulaneena, kaikki valppaus kadonneena. Kuin näkisi kilpikonnan paljastavan vatsansa, Jazz ajatteli.
Hän ojensi kätensä ja silitti sormenpäillään Redin huulia; kääntyi ympäri, hautasi nenänsä Redin kaulakuoppaan ja hengitti syvään tämän tuoksua. Red tuoksui saippualta ja pesuaineelta ja yksinkertaisesti Rediltä.
Jazz veti syvään henkeä. Äiti ei tiennyt mistä puhui. Äidille kaikki oli niin mustavalkoista; hän ei pystynyt näkemään, miten pitkälle Red ja Jazz olivat jo tulleet. Jos äiti vain olisi tuntenut sen alkuaikojen Redin - sen, joka oli ensin niin päättämätön Jazzin suhteen, että vältteli häntä puolet ajasta, ja sitten niin puhtaasti kauhuissaan, että haastoi kaiken aikaa riitaa siinä toivossa, että Jazz viimein kävelisi lopullisesti tiehensä... Jos äiti olisi tuntenut sen Redin, kyllä kai hän olisi nähnyt, miten paljon asiat olivat jo muuttuneet? Oli ollut aika, jolloin Red ei ollut pystynyt sulkemaan silmiään Jazzin vieressä, ja tässä he nyt silti olivat. Kyllä kai sen täytyi merkitä jotakin? Enemmän kuin sanat?
Joten miksi tällaisina hetkinä sanat sitten kiusasivat hänen kurkkuaan, pyrkivät hänen kielensä päälle kuin linnunpoikaset kuorensa kätköissä kärsimättöminä karkaamaan ulkopuoliseen maailmaan, keskelle todellisuutta? Minä rakastan sinua. Minä rakastan sinua. Minärakastanminärakastanminärakastanminärakastansinua. Vihaisesti hän pakotti sanat takaisin sisälleen, peitti suunsa kämmenellään kuin olisi sillä tavalla voinut estää tunteitaan karkaamasta ilmoille.
Vielä ei ollut niiden aika.

***
14.2.1971

Aamuyöllä Jazz sai kirjeen. Hän ei ollut nukkunut koko yönä, vaan oli lojunut valveilla nihkeiden lakanoiden välissä ja käynyt päivän tapahtumia läpi mielessään yhä uudelleen ja uudelleen kuin olisi sillä tavoin voinut valaa niihin jotakin järkeä. Toivoton yritys.
Pöllön ärhäkkä koputus vasten makuusalin ikkunaa sai Jazzin säpsähtämään. Yllätys vaihtui hämmennykseksi, kun hän tunnisti pöllön Redille kuuluvaksi; sama lintu oli kuljettanut hänelle kehnoja vitsejä kaksintaistelukerhoa koskien, kun Red ei ollut vielä ollut kyllästynyt puhumaan hänelle. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen varmistaakseen, että toiset tytöt eivät olleet heränneet. Aihetta huoleen ei ollut; Sam kuorsasi edelleen reippaasti selällään, ja Brianna ja Clischay nukkuivat kumpikin sängyllään kippurassa kuin suloiset kissanpennut. Pahus soikoon, Jazz ajatteli hiipiessään paljain jaloin hyisen lattian poikki ikkunaan, kaksikko jopa nukkui täsmälleen samassa asennossa. Ja sitten Red vielä halusi hänen erottelevan heidän toisistaan?
  "Toisaalta, ei se olisi ensimmäinen outo idea, joka Redillä on viime aikoina ollut", Jazz mumisi pöllölle irrottaessaan kirjettä sen jalasta. "Olet varmaan samaa mieltä?"
Pöllö huhuili kärsimättömästi ja ravisti jalkaansa kuin sanoakseen, että halusi jo päästä takaisin nukkumaan. Tyypillistä, Jazz hymähti. Jopa Redin pöllö oli epäkohtelias. Hän avasi nopeasti solmut pöllön jalasta ja nappasi kirjeen ennen kuin se ehti pudota lattialle. Jos sitä kirjeeksi nyt saattoi sanoa, Jazz totesi rullatessaan viestin auki. Red oli kirjoittanut tasan yhden rivin, ja senkin informaatioarvo oli yhtä tyhjän kanssa.

Tule oleskeluhuoneeseen.

Jazz hieraisi silmiään, luki lauseen uudelleen, vilkaisi sitten kelloa ja luki viestin vielä kerran. Tule oleskeluhuoneeseen. Kello neljältä aamuyöllä. Oliko Red tosissaan? Sen jälkeen, kun oli juossut hänen luotaan Tylyahossa kuin kolmetoista mantikoria olisi ollut hänen kannoillaan? Hetken aikaa Jazz leikitteli ajatuksella, että jättäisi koko viestin huomiotta, ryömisi takaisin peiton alle ja antaisi Redin pohtia turhaan alakerrassa oliko hän tulossa vai ei. Sitten hän ravisti päätään. Ketä hän oikein kuvitteli huijaavansa? Hän oli aivan liian utelias sen suhteen, mitä Redillä sitten ikinä olikin sanottavanaan. Jos hän nyt yrittäisi mennä nukkumaan, hän päätyisi vain pyörimään levottomana sängyssään auringonnousuun saakka ja kiroaisi sitten itseään jälkeenpäin, kun ei ollut saanut tietää, mitä asiaa Redillä hänelle oli ollut. Hän rypisti lapun yöhousujensa taskuun ja hiipi takaisin sänkynsä luokse vetämään yösukat jalkoihinsa ja aamutakin ylleen.
Porraskäytävä oli pimeä ja hiljainen, kun Jazz käveli alakertaan. Kiviseinät tuntuivat suorastaan huokuvan kylmää hänen iholleen; hän kietoi aamutakin tiukemmin ylleen ja kipristi varpaansa suojaan lattian viileydeltä. Oleskeluhuoneen takassa palava tulen lämpö tuntui suloisemmalta kuin edes kuuma kaakao talvipakkasilla. Jazz hiipi lähemmäs, istui nojatuoliin lähelle takkaa ja ojensi palelevat varpaansa lähemmäs kohti tulta. Silloin hän näki viimein Redin.
Red istui sohvalla kyynärpäät polvia vasten leväten ja tuijotti tulta kuin ei olisi koskaan nähnyt mitään kiehtovampaa. Tai pikemminkin kuin ei olisi pystynyt irrottamaan katsettaan siitä, Jazz ajatteli, sillä vaikka Redin silmät olivat nauliintuneet leiskuviin liekkeihin oli hänen katseensa tyhjä, kuin hänen mielensä oli ollut jossain aivan toisaalla. Hän oli niin syvällä ajatuksissaan, ettei huomannut Jazzin läsnäoloa ennen kuin Jazz nojautui eteenpäin lämmittämään sormiaan tulen lähellä.
Red ei sanonut sanaakaan kääntyessään katsomaan häntä. Jazz vastasi katseeseen yhtä lailla hiljaisena. Mitä Redin pään sisässä oikein liikkui? Poika katsoi häntä kuin olisi nähnyt hänet, todella nähnyt hänet ensimmäistä kertaa eikä ollut vielä päättänyt, oliko hän ystävä vai vihollinen. 
  "En ikinä muista ystävänpäivän olemassaoloa."
Jazz räpytteli silmiään yllättyneenä. Jos se ei ollut kummallinen keskustelunavaus niin ei sitten mikään. Mutta Red tuijotti häntä kiinteästi, punnitsevasti, melkein haastavasti kuin lauseella olisi ollut jokin syvempi merkitys, jota hän ei vain pystynyt käsittämään.
Jazz veti syvään henkeä ja vastasi vakaasti katseeseen. "Minä muistan sen ainoastaan siksi, että Jay tekee unohtamisesta mahdotonta."
Redin suupielet vääntyivät. "Jay. Niinpä tietenkin."
  "Sinulla on omituinen suhtautuminen parhaaseen ystävääsi."
  "Minulla on omituinen suhtautuminen useimpiin ihmisiin." Sekin tuli melkein uhmakkaasti, kuin Red olisi haastanut hänet väittämään vastaan tai juoksemaan karkuun. Mutta Jazz sanoi ainoastaan:
  "Niin olen kuullut."
Oli niin paljon enemmän sellaista, mitä hän olisi voinut sanoa. Sarkastisia, riitaahaastavia lauseita, jotka saisivat epäilemättä Redin asettumaan puolustuskannalle ja ajautumaan sivuraiteille siinä, mitä ikinä yrittikään Jazzille sanoa. Normaalioloissa Jazz olisi ehkä tehnytkin niin, pyrkinyt palauttamaan kummallisen tilanteen normaaliksi käyttäytymällä kuin... no, Jazz Thomas. Ei kuitenkaan tällä kertaa. Hän ei osannut kuollakseenkaan selittää miksi, mutta hänet valtasi vahva tunne siitä, että tällä kertaa, tässä nimenomaisessa keskustelussa hänen vastauksillaan oli jokin syvempi merkitys, ja niinpä hän pyrki asettamaan sanansa tarkkaan.
  "Olen hyvä käymään ihmisten hermoille." Red sanoi senkin kuin olisi odottanut Jazzin panevan hänet tilille jostakin rikoksesta.
  "Minä olen vielä parempi", Jazz vastasi tyynesti.
  "Olen kironnut tyttöjä."
Jazz kohotti kulmaan epäuskoisena. Mitä Red oikein hänestä kuvitteli? "Olen kironnut aika monia poikia, joten tasoissa ollaan."
  "Pisin aika, jonka olen ollut jonkun kanssa on kolme viikkoa."
  "Läheisriippuvainen luuseri. Pistän paremmaksi. Kolme päivää. Kun olin seitsemänvuotias."
Redin suupieliä nyki, ja heidän välillään vallitseva jännitys hellitti otettaan hetkeksi. Mutta vain hetkeksi; Redin seuraava lause - vaimealla äänellä lausuttu, kuin hän olisi itsekin pelännyt sanojensa seurauksia - toi jännittyneen ilmapiirin voimalla takaisin.
  "Minä en ole rakastunut sinuun."
Jälkeenpäin Jazz käytti sitä hetkeä esimerkkinä tilanteesta, jolloin hän kuin ihmeen kautta onnistui löytämään oikeat sanat. Sitä ei tapahtunut monta kertaa; hän puhui liian suoraan liian usein, ja päätyi sitten kiertelemään silloin kun rehellisyydellä olisi kerrankin ollut oikea aika ja  ei ollut aavistustakaan siitä, mitä Red halusi hänen sanovan. Että hän oli täysin samaa mieltä, että pelkkä ajatuskin Redistä rakastuneena häneen oli naurettavaakin naurettavampi? Vai halusiko Red hänen olevan eri mieltä? Kautta Merlinin parran, hän ei tiennyt alkuunkaan. Ja niinpä, kuten aivan liian usein ollessaan hämillään, hän päätyi sanomaan mitä hänen mieleensä ensimmäisenä juolahti.
  "Niinhän sinä nyt luulet."
Se oli kammottavaa. Se oli typerää, se kuulosti itserakkaalta, kehnolta vitsiltä. Jazzin teki mieli haudata kasvonsa nojatuolin uumeniin. Mutta sitten Red nauroi, ja Jazz tajusi, että mikä hyvänsä testi tämä kummallistakin kummallisempi öinen keskustelu heidän välillään oli ollut, hän oli läpäissyt sen. Red nauroi, ja ensimmäistä kertaa koko pitkän vuorokauden aikana Jazz uskalsi rentoutua.
  "Se maahiskapinajuttu - " Red kysyi suupielet nykien. "Sinä teit sen tahallasi, vai mitä?"
  "Sinä ansaitsit sen."
  "Voi olla", Red totesi, ja Jazz tiesi heti, että sen lähemmäs anteeksipyyntöä hän ei tässä asiassa pojan kanssa pääsisi. Mutta sekin oli täysin okei, sillä seuraavassa hetkessä Red nousi ylös sohvalta, ravisti päätään ja venytteli kuin ei olisi äkkiä voinut tuntea oloaan rentoutuneemmaksi hänen seurassaan. Seuraavat sekunnit Jazz näki silmiensä edessä kuin hidastettuna:
Red kääntyi hänen puoleensa.
Red ojensi hänelle kätensä.
Red hymyili hänelle vinosti.
  "Kahvia keittiössä?" Red ehdotti.
 

***

A/N2: Se siitä tällä kertaa. Mie painelen ulos pänttäämään aurinkoon! :)