Katsokaapas, miten nopea tällä kertaa olin! Yövuoroissa on se hyvä puoli, että siellä on aikaa ajatella - ja on oikeastaan pakko ajatella jotain helposti soljuvaa, että pysyy hereillä. Onneksi Red/Jazz on ihan viihdyttävää yöajateltavaa, keksin montakin kivaa kohtausta, joista tähän uusimpaan osaan pääsi ikävä kyllä toistaiseksi vain yksi. Anyways, naputtelin uuden osan tänään loppuun ja ajattelin lätkäistä nettiin. Seuraavaksi kirjoitan varmaan yhden osan kirjani puolelle, koska se on hitaasti etenevämpää hommaa kuin tämä ja koska nyt on seuraavana sen vuoro, mutta sitten näpyttelen varmaan taas tätä - tai riippuu miten on yövuoroja, tämä sopii paremmin väsyneiden hetkien hommaksi ja kirjaprojekti taas niille virkeille päiville. Joka tapauksessa, lopetanpa nyt jaarittelun :)
Itse tykkään tästä uudesta osasta kovasti, vaikka tässä ei tapahdu mitään kovin erikoista - teksti vain tuntui sujuvan kivasti. Aika höttöähän tämä teksti on tähän mennessä ollut, mutta siihen tulee piakkoin muutos. Ajattelin hoitaa tämän tekstin vähän hyppien elämänvaiheesta toiseen, eli ensin kirjoitan vielä joitakin osia Jazzin ja Redin varhaisvaiheita, sen jälkeen siirryn toiseen vaiheeseen. Hyppelemistä on pakko hoitaa, että selväisin seitsemästä vuodesta selvissä. Kakkososassa näkyy jo vähän syvällisempää kehitystä, joten toivottavasti jaksatte odotella sinne asti :)
Kiitos taas kaikille kommenteista. Näinhän tämä toimii, kun pelkkä sivuprojekti on kyseessä - te kommentoitte ja minä kirjoittelen sitten onnellisena :)
Capella, tosiaan nämä luvut ovat lyhyempiä pituudeltaan kuin Memin luvut... Toisaalta puolustaudun sanomalla, että kolmos- ja neloslukujen oli tarkoitus olla yksi ja sama osa, mutta päätin jakaa sen kahteen osaan, kun oli niin väsy ja työjuttuja, että en tiennyt milloin olisin saanut sen valmiiksi, ja ajattelin, että parempi lyhyempi osa kuin ei osaa ollenkaan, eikös? Ajattele tätä osaa vaikka kolme beenä ja lue putkeen kolmososan kanssa niin saat enemmän aikaa menemään ;) Kiiiitos :)
Jazmin, kiitoksia :) Minustakin Redin ja Jazzin riita oli kiva, ainakin sitä oli kiva kirjoittaa.
Niagara, kiitos :)
Anonyymi aka AE, itse olet mun idoli Samisi kanssa! :D Mesessä lauantaina tai sunnuntaina tai joskus? Oon tehny yövuoroputkea niin en oo jaksanut raahautua koneelle, jet lag on aika inhottava :( Kiiiitos :)
Magnum, hyvä että kannatti odottaa, kiitos :) Minustakin on ehkä mukavampi kirjoittaa tuota vuotta -72, siis aikuisempaa Jazzia ja Rediä, koska etenkin nuorempi Red ei ole ollenkaan niin hauska kirjoittaa. Toisaalta on mukavaa vaihtelua kirjoittaa molemmista hahmoista vähän epävarmempina versioina Pakkaskukkia-itsestään.
T, kiiitos paljon :)
deltotus, minustakin Redin ja Jazzin tappelu oli aika huippua kirjoittaa. Oon kirjoittanut molemmista hahmoista niin kauan, että ne tulevat automaattisesti meneepä sitten mille vaihtelee tahansa. Kyllä vain, Red lukee sarjakuvia, tai ainakin vuoden -72 Red tekee niin. Sehän on vielä teini-iässä, siis teen-pääte löytyy vielä ikävuosista. Että eiköhän Redille jotkut Ihmeaurorin seikkailut sarjakuvalehden muodossa kelpaa hyvin! Kiiiitoooos :)
Giisa, kiitoksia :) olen samaa mieltä, Red sopii siivousintoilijaksi. En ajatellut asiaa ennen kuin kirjoitin sen, mutta sitten kun rupesin katsomaan että mitäs tuli kirjoitettua niin totesin, että sehän sopii tosi hyvin Redin luonteeseen.
Tässä luvussa kuunneltua:
ABBA: Dum Dum Diddle
Ellie Goulding: Starry Eyed
Barbra Streisand: Woman In Love
Muse: Supermassive Black Hole
Dum-dum-diddle, to be your fiddle
To be so near you and not just hear you
Dum-dum-diddle, to be your fiddle
I think then maybe you'd see me, baby
You'd be mine
And we'd be together all the time
Wish I was, dum-dum-diddle, your darling fiddle
(ABBA: Dum Dum Diddle)
Next thing we're touching
(Ellie Goulding: Starry Eyed)
Neljäs osa
14.6.1972
"Se itsekäs... omahyväinen... kaavoihinsakangistunut... parrakas... luolamies... ugh!"
Kiukkuiset äännähdykset säestivät Jazzin vaatekappaleiden matkaa syvälle matka-arkun uumeniin. Haukkumasanoja löytyi lisää jokaisen uuden paidan kohdalla, ja tilannetta sivusta seuraava Sam huomasi miettivänsä, mitä tapahtuisi, jos ne jossain vaiheessa loppuisivat kesken. Lopettaisiko Jazz manauksensa vai aloittaisiko yksinkertaisesti uuden kierroksen? Jazzin tuntien Sam oli valmis veikkaamaan jälkimmäistä.
Jazz säntäili pahantuulisesti ympäri huonetta. Toisenlaisissa olosuhteissa hän olisi ollut ylitsevuotavan iloinen siitä, että ylipäätänsä pystyi säntäilemään ilman pyörätuoleja ja kainalosauvoja; Pyhän Mungon parantajat olivat viimein poistaneet hänen kipsinsä ja parantaneet murtuneet luut, joten hänen jalkansa oli jälleen kuin uusi. Alunperin Jazz oli suunnitellut juhlivansa uudelleenlöytynyttä kävelykykyään Redin kanssa juottamalla miehen humalaan ja sitten käyttämällä miestä perusteellisesti hyväkseen, mutta sillä nimenomaisella hetkellä miehen pieksäminen tuntui paremmalta vaihtoehdolta. Vaan todennäköisesti Red säästyisi kummaltakin, sillä Jazzilla oli kaikki aikomukset pakata tavaransa ja kadota miehen jaloista ennen kuin tämä pääsisi kotiin Auroriakatemiasta. Red ei selvästikään kestänyt asua hänen kanssaan, joten oli parasta lakata yrittämästä hyvän sään aikana.
Jazz lennätti viimeisen sukkaparin matka-arkkuunsa ja kääntyi kutsumaan pöllöään orrelta makuuhuoneen ikkunalaudalta. Lautturi näytti kuitenkin nauttivan senhetkisestä olinpaikastaan suunnattomasti, eivätkä edes pöllönnamit saaneet houkuteltua sitä sen häkkiin. Jazz siristi silmiään. Hemmetin Red oli hemmotellut höyhenkasan niin pilalle, ettei se halunnut enää lähteä.
"Vakavissaan, haluaako Red tehdä elämästäni kurjaa?"
Sam pärskähti. Jazz kiepsahti ympäri taikasauva kädessä.
"Mitä sinä naurat?"
"En mitään." Sam silmäili taikasauvaa varautuneesti. Ei Jazz häntä kiroaisi, sen hän tiesi - hän oli ainoa, joka Redin lisäksi jaksoi aina kuunnella Jazzin valitusta, joten Jazzilla ei ollut oikeastaan vaihtoehtoja - mutta Jazz oli niin pahalla tuulella, että saattaisi hyvinkin loitsia hänen hiuksensa vihreäksi, tai jotakin muuta yhtä ärsyttävää. Oli siis parempi vastata.
"Sitä vain, että sikäli kuin minä tiedän, Red on yrittänyt juuri päinvastaista."
"Mitä sinä tarkoitat?"
"No, kun sinä muutit tänne - "
" - vastoin parempaa tietoani", murisi Jazz.
" - vastoin parempaa tietoasi, Red oikeasti halusi, että sinä viihtyisit. Hän lähetti Jonathanin utelemaan minulta, mitä sinä tykkäät syödä aamupalaksi!"
"Oikeasti?" Jazz kysyi epäluuloisesti. Se ei kuulostanut ollenkaan siltä Red Stronilta, jonka he kaikki tunsivat ja jota he rakastivat.
"Oikeasti", nyökytteli Sam. "Tosin hän yritti naamioida koko jutun niin, että mukamas Jonathan olisi se, jota kiinnosti sinun aamuiset ruokailutottumuksesi, mutta - no, ei kai hän voi vakavissaan kuvitella, että olisin niin typerä?"
Jazz istui sängynreunalle kourallinen pöllönnameja käsissään. Kuin kutsusta Lautturi suvaitsi viimein lehähtää alas orreltaan ja istui hänen käsivarrelleen napsimaan nameja huolellisesti yksi kerrallaan. Nyt olisi ollut loistava tilaisuus heilauttaa lintu häkkiin ja lukita sinne, mutta äkkiä Jazzia ei enää huvittanut. Okei, Red saattoi olla kaavoihinsakangistunut parrakas luolamies, joka ei kestänyt lattialla lojuvia vaatekappaleita niin hyvin kuin olisi pitänyt, mutta ei mies sentään täysin kamalaa asuinseuraa ollut ollut. Jazzin täytyi myöntää, että Red oli arvannut hänen aamiaistottumuksensa täysin oikein. Ottaen huomioon sen, että hän tykkäsi syödä aamuisin viinirypäleitä ja paahdettua hapanleipää arvaaminen ei ollut kovin helppoa, joten ilmeisesti Red oli tosiaan pyytänyt Samilta apua. Ja oli muitakin juttuja - se, miten Red oli kantanut hänelle särkylääkettä aina kun hänen jalkaansa sattui, miten Red oli antanut hänen käyttää kaiken lämpöisen veden suihkusta (vaikka valittikin siitä silmittömästi jälkeenpäin) ja miten Red tarjoutui usein auttamaan häntä harjoittelemaan Auroriakatemian pääsykokeisiin - joskin Jazz epäili miehen auttamishalun johtuvan suurimmaksi osaksi siitä, että heidän kaksintaistelunsa tuppasivat päättymään siihen, että he kiskoivat toisiltaan vaatteet päältä.
Kuten aina, ajatus Redin vaatteiden riisumisesta sai typerän hymyn nousemaan Jazzin huulille.
"Olenko minä idiootti, Sam?"
"Riippuu näkökulmasta."
"Minulla on hyvännäköinen, hyväkroppainen poikaystävä, joka kutsui minut vapaaehtoisesti asumaan asuntoonsa, vaikka useimpia miehiä saisi uhata peukaloruuvilla, että saisi jättää edes hammasharjan kylpyhuoneeseen. Ja tässä minä olen lähdössä. Olenko minä idiootti?" toisti Jazz.
"Ehkä sinä olet pikemminkin... äkkipikainen."
"Äkkipikainen." Jazz maisteli sanaa suussaan. Sam taisi olla oikeassa. "Okei, minä jään. Siihen asti, että Red tulee kotiin. Mutta jos hän sanoo vielä sanankin siitä, miten sotkuista täällä on... No, sitten minä häivyn. Lopullisesti."
"Voi Jazz", huokaisi Sam. "Et kai sinä tosissasi usko, että jättäisit Redin joskus?"
***
5.2.1971
Joku viisas nainen oli joskus sanonut, että oikean ihmisen näkeminen saattoi parantaa päivää vähintään kolmella arvosanalla. Jazzin mielestä teoria oli typerä. Hän oli sentään ollut korviaan myöten rakastunut Red Stroniin jo kolmeneljäsosaikuisuutta, eikä pojan näkeminen ollut koskaan pahemmin parantanut hänen päiväänsä. Päinvastoin, jos hän sattui olemaan jo valmiiksi negatiivisella tuulella Redin näkeminen sai hänen mielialansa laskemaan entisestään, koska se muistutti häntä siitä, miten epätodennäköistä oli, että Red koskaan katsoisi häntä kuin Tyttöä. Viime aikoina Jazz oli kuitenkin alkanut nähdä väittämässä valon. Viime aikoina; tarkemmin ottaen siitä pitäen, kun Red oli alkanut moikata häntä käytävässä. Loogisesti ajateltuna oli suorastaan naurettavaa miten yksi ainoa yksitavuinen tervehdys piristi Jazzin päivää, mutta mistä lähtien rakkaus oli ollut loogista? Olkoonkin, että kyseessä oli vain yksi tavu - niin kauan kun Red lausui sen yhden tavun vapaaehtoisesti, se oli Jazzin (ja useimpien muidenkin) kirjoissa pienoinen ihme. Se yksi ainoa tavu todisti, että Red tiedosti Jazzin olemassaolon, eikä pistänyt sitä pahakseen. Mitä muuta Jazz voisi vielä vaatia? No, Redin sidottuna sängynpäätyynsä vaikka noin kahdenkymmenenneljän tunnin ajaksi, mutta se puolestaan oli jo kokonaan toinen tarina.
Jazz pystyi vaivoin hillitsemään hymynsä, kun Red käveli vastaan kulman takaa. Red näytti synkältä ja jurolta, mutta se ei Jazzia masentanut - tähän mennessä hän oli huomannut, että se taisi olla pitkälti Redin perusilme.
"Huomenta, Red."
Red vilkaisi nopeasti hänen suuntaansa ja katsoi sitten poispäin - kuin olisi nähnyt hiiren lattialla hiirenloukussa, mutta ei olisi viitsinyt tehdä asialle mitään. Ensi alkuun Jazz luuli, että Red ei ollut jostain syystä huomannut häntä, mutta sitten hän näki välähdyksen pojan vihreissä silmissä. Red oli huomannut hänet kyllä, mutta päätti jostain syystä teeskennellä, ettei ollut nähnyt häntä. Jazzin suu loksahti auki. Mistäpäin nyt tuuli?
Jazzin mieliala laski oitis miinuksen puolelle.
Älä vedä hätäisiä johtopäätöksiä, hänen mielensä komensi. Ehkä Redillä on vain huono päivä.
Mutta mitä pidemmälle viikko venyi, sitä selvemmäksi kävi, ettei kyse ollut vain huonosta päivästä. Kaikkien muiden seurassa Red vaikutti kyllä hyväntuuliselta, eikä pojalla ollut mitään ongelmia tervehtiä ystäviään käytävässä - Jazzia lukuunottamatta. Kun Jazz tuli paikalle, Red kuitenkin teeskenteli parhaansa mukaan, että häntä ei ollut olemassa. Ei Red varsinaisesti Jazzia vältellyt - ei hän sentään juossut kiljuen karkuun, kun Jazz tuli paikalle, vaikka Jazz epäili, että hän olisi kyllä halunnut. Red vain ei huomioinut häntä mitenkään. Ei sanonut mitään, ei katsonut häntä, eikä missään nimessä koskettanut. Ei Red aiemminkaan ollut vähän väliä tunkemassa tassujaan iholle, mutta nyt poika näytti tarkoituksella pitävän häneen vähintään kahden metrin välimatkan. Kuin olisi pelännyt jotakin - mutta mitä? Jazzin ajatukset lipuivat heidän edelliseen kaksintaisteluunsa tiistaina. Oliko hän silloin loukannut Rediä jotenkin? Hitto, ei kai Red ollut suuttunut siitä, että Jazz oli voittanut? Ei, ei Red voinut olla niin tyttö. Mutta toisaalta kyse oli pimeyden voimilta suojautumisesta. Sitten Jazz muisti, että Red oli käyttäytynyt kaksintaisteluharjoitusten jälkeen ihan normaalisti. Mikä ikinä olikin suututtanut pojan, se oli tapahtunut yön aikana.
Mutta mitä pahaa minä olen yön aikana voinut tehdä? Olenko kävellyt unissani hänen makuusaliinsa ja läiminyt häntä pitkin korvia?
Äkkiä Jazzin mieleen nousi toinen, paljon todennäköisempi - ja samalla kauhistuttavampi - vaihtoehto. Entä jos Red oli viimein tajunnut, miten toivottoman rakastunut häneen Jazz oli? Red oli ennenkin tehnyt paniikkiratkaisuja, mitä tyttöihin tuli - hitto, poikahan laukkasi Briannaa ja Clischayta karkuun kuin öljytty hevoskotka. Jos Red oli saanut tietää Jazzin tunteista, ei ollut mikään ihme, että poika oli päättänyt vältellä häntä. Vaan kurjalta se tuntui yhtä kaikki. Jazz olisi kelpuuttanut mieluummin minkä tahansa muun selityksen. Jotenkin, jollakin asteella hän oli aina elätellyt toiveita siitä, että jos Red näkisi hänet, todella näkisi hänet, poika saattaisi ehkä rakastua häneen. Oli surkeaa tajuta, että Red näki hänet kyllä, mutta oli tullut siihen tulokseen, ettei pitänyt näkemästään.
Viimeinen niitti Jazzin surkeuteen iskettiin seuraavana tiistaina kaksintaisteluharjoituksissa, kun Red vaihtoi kaksintaisteluparia. Red oli jo lavalla odottamassa, kun Jazz käveli saliin vähän ennen kaksintaistelukerhon alkua - ja Redin seurassa seisoi äärimmäisen omahyväisen näköinen Jay Conway. Se, että Red oli ollut niin epätoivoinen päästäkseen eroon Jazzista, että oli pyytänyt parikseen Jayn - Jayn, joka käytti seuraavan tunnin yrittämällä nolata Redin noin sadallakolmellakymmenelläyhdellä eri tavalla - tuntui nyrkiniskulta Jazzin vatsanpohjalle. Ainoa asia, joka esti häntä kääntymästä saman tien ympäri ja lähtemästä Suuresta Salista oli se, että hän ei halunnut näyttää Redille, miten kurjalta hänestä tuntui. Sitä paitsi Brianna ja Clischay kärkkyivät lähettyvillä vahingoniloisen näköisinä, selvästi pohjattoman iloisina siitä, että Red ei ollut kelpuuttanut Jazziakaan.
Jazz selviytyi kaksintaisteluharjoituksista läpi kuvittelemalla Redin kasvot Samin kasvojen tilalle aina kun käytti jotakin kirousta. Tunnin päätyttyä hän paineli suorinta tietä kuudesluokkalaisten rohkelikkotyttöjen makuusaliin ja tarttui kitaraansa. Tavallisesti musiikki auttoi sulkemaan pois kaikki negatiiviset tunteet - no, yleensäkin kaikki tunteet. Nyt keskittymisestä ei kuitenkaan tullut mitään. Jazz yritti kirjoittaa uutta laulua, mutta ainoa, mitä hänen mieleensä tuli oli rallatus:
"Red Stron on ii-dii-oo-ttii, Red Stron on ii-dii-oo-ttii, Red Stron on hoo-mee-ii-nen ii-dii-oo-tti!"
"Niinkö huonosti on asiat?"
Jazz mulkaisi pahasti Samia, joka uhmasi tuskallista kuolemaa seisomalla ovensuussa.
"Onko sinulla silmät päässä vai ei?"
"On. Ja olet oikeassa, Red Stron on homeinen idiootti." Sam silmäili Jazzia varautuneesti ja istui sitten vastakkaiselle sängylle turvallisen välimatkan päähän. "En vain tiennyt, että olet alkanut kirjoitella lauluja aiheesta."
"Enpä tiedä." Jazzin suupieliä nyki väkisinkin. "Voisi olla hitti."
"Ainakin Tylypahkan pettyneiden tyttöjen keskuudessa."
"Tylypahkan pettyneiden tyttöjen." Jazz irvisti. "Hitto, minä taidan kuulua siihen kerhoon."
"Vain jos päätät kuulua."
"Mitä filosofista roskaa tuo on olevinaan? Minä en ole tarpeeksi hyvä Red Stronille. Red Stron on sitä mieltä, että minä en ole tarpeeksi hyvä Red Stronille."
"Et sinä sitä voi tietää. Ehkä hän pitää mykkäkoulua jostain muusta syystä."
"Niin kuin mistä? Sylkäisinkö minä vahingossa hänen puuroonsa? Ei, Sam, hän on kyllä tehnyt mielipiteensä minusta selväksi."
"Ja mistä lähtien sinä olet antanut yhden pojan mielipiteen haitata sinua?"
"Tästä lähtien. Kuvittelin aina, että jos saan tilaisuuden näyttää, miten hyvä tyyppi olen, se riittää. Mutta olen tehnyt sen selväksi, eikä se riittänyt. Mitä vaihtoehtoja minulle jää paitsi ottaa hänen mielipiteensä huomioon?"
"Työntää hänet alas tähtitornista?"
Jazz purskahti nauruun ja halasi Samia. Sam ainakin oli kunnon ystävä.
***
"Ei sitä kannata ottaa henkilökohtaisesti."
Jazz kohotti katseensa muodonmuutosesseestä ja kohotti kulmiaan uteliaasti nähdessään Jayn ilmestyneen pöydän päähän. Hän ei osannut päättää, kumpi oli omituisempaa - se, että ihmeellinen Jay Conway oli vaivautunut kirjastoon saakka, vai se, että poika puhui Jazzille vapaaehtoisesti. Nilkkimäisen parhaan ystävänsä tavoin Jay viihtyi omissa oloissaan ja avasi suunsa vain harvojen ja valittujen seurassa. Tähän saakka Jazzin teoria oli, että Jay oli juuttunut pysyvästi murrosikään, sillä jopa omalle siskolle puhuminen tuppasi tuottamaan Jaylle vaikeuksia. Viimeisen muutaman viikon aikana oli kuitenkin tapahtunut huimaa kehitystä; Jaykin oli alkanut moikkailla Jazzia käytävässä ja huomautti välillä ohikulkiessaan jotain huvittavaa. Varsinaisia keskusteluja he eivät olleet kuitenkaan tähän mennessä käyneet.
"Mitä? Nojatuolin muuttamista virtahevoksi? Olet ehdottomasti oikeassa." Jazz irvisti takkuilevaa muodonmuutosesseetään, josta puuttui vielä yhden jalan verran pituutta.
"Puhun Redistä."
Jazz katsahti Jayta yllättyneenä. Poika keikkui kantapäillään kädet taskuissa ja pää kallellaan. Jay näytti siltä kuin olisi tarkkaillut laboratoriorottaa keskellä jännittävää koetta.
"Kiitos tiedosta, mutta vain apina ottaisi Redin tekemiset henkilökohtaisesti. Ei millään pahalla kaveriasi kohtaan."
"Hän loukkasi sinua."
Jazz hymähti. "Ei varsinaisesti."
"Kuule, kuten sanottu, älä ota sitä henkilökohtaisesti. Se ei johdu sinusta. Red on putkinäköinen paukapää. Hänellä on pään sisällä pelkkää Auroriakatemian propagandaa ja jalkovälissä taikasauva."
Jazz kohotti kulmiaan.
"Äh, ei siinä mielessä. Minä en tiedä mitään Redin jalkovälin sisällöstä", Jay sanoi inhoavaan sävyyn. "Yritän vain sanoa, että hän on niin keskittynyt armaaseen pimeyden voimilta suojautumiseensa, ettei tunnistaisi hyvää naista, vaikka sellainen iskisi häntä nyrkillä kasvoihin. Mikä on varmaan käynyt pari kertaa mielessäsi."
Jazzia alkoi hymyilyttää väkisinkin. Normaalisti Jay piti itsestään niin kovaa meteliä, ettei tullut vahingossakaan sanoneeksi mitään älykästä, mutta todellisuudessa poika osasi olla varsin tarkkanäköinen, kun häntä sattui kiinnostamaan. Sitä Jazz ei käsittänyt, miksi ihmeessä Jay vaivautui olemaan niin tarkkanäköinen hänen tunne-elämänsä kohdalla - tähän saakka pikkusiskon paras ystävä oli ollut Jaylle lähinnä torakka kengänpohjassa.
"Mistä tämä äkillinen into puolustella Rediä?"
Jay kohautti harteitaan. "Kuka sanoo, että yriätän puolustella Rediä? Ehkä minä yritän vain saada sinut tajuamaan, että hän ei ole vaivan arvoinen."
"Kiitos, olen huomannut sen itsekin." Jazz hymyili ilottomasti. "Aika nopeasti, itse asiassa."
"Lähdetäänkö siinä tapauksessa baariin? Juhlistamaan sinun valaistumistasi?"
"Baariin."
"Niin."
"Keskiviikkoiltana kello kahdeksan."
"Niin."
"Sisäoppilaitoksessa."
"Niin."
"Josta ei saa poistua."
"Niin."
"Jälki-istunnon ja erottamisen uhalla."
Jay hymyili leveästi. "Luuletko sinä oikeasti, että minä jäisin kiinni?"
Siitä Jazzilla ei ollut aavistustakaan, mutta eipä häntä toisaalta paljon kiinnostanutkaan. Hän ei jäisi kiinni, kun luvattomasta hiippailusta oli kyse. Ja, okei, ehkä se ei ollut maailman viisain idea, mutta aina ei kannattanut olla viisas, ja Jazz oli kipeästi hauskanpidon tarpeessa. Hän oli masennellut Redin vuoksi jo yli viikon; nyt sai riittää. Sam veljineen oli oikeassa. Red oli ehkä sitä mieltä, että Jazz ei ollut minkään arvoinen, mutta hän tiesi paremmin. Hän oli hauska. Hän oli mukava - no, ainakin silloin kun halusi. Hän oli kivannäköinen ja omaperäinen ja soitti pahuksen hyvin kitaraa. Jos Red ei sitä tajunnut, se oli hänen menetyksensä, ei Jazzin. Jazz ei aikonut enää haaskata aikaansa poikaan, joka selvästi piti itseään liian hyvänä kaikille tytöille maailmassa.
"Okei", Jazz sanoi ja rullasi pergamenttinsa kasaan. "Mennään vaan."
***
14.6.1972
Kello oli puoli yhdeksän illalla, kun ovi kävi. Siihen mennessä Jazzin Rediä kohtaan tuntema suuttumus oli ehtinyt autuaasti lauhtua ja palata takaisin; viimeisen tunnin ajan hän oli vilkuillut kelloa miettien, oliko Red tullut tapetuksi Auroriakatemian oppitunnilla vai viivyttelikö poika tahallaan. Jos kyseessä oli jälkimmäinen syy, Jazz kävelisi saman tien matkatavaroineen ulos ovesta. Mies, joka pelkäsi konflikteja ei ollut vaivannäön arvoinen.
"Jassminadara?"
"Keittiössä, ääliö!"
Red ilmestyi keittiön ovelle kärsineen näköinen kukkakimppu kädessään. Kärsineeltä näytti Red itsekin, Jazz totesi tarkastellessaan miestä. Näköjään mies ei ollut viivytellyt tahallaan - alkoholi se oli, joka Rediä oli viivyttänyt. Nyt mies kuitenkin näytti selvältä, mistä oli epäilemättä kiittäminen Jonathanin ihmeellisiä humalankarkotuspillereitä.
He tarkastelivat toisiaan varautuneesti. Sitten Red ojensi kukkakimppua Jazzia kohti ja virnisti.
"Olen pahoillani."
Jazz kohotti toista kulmaansa. "Etkä ole."
"Et sinäkään."
He jakoivat yhteisymmärrystä kuvastavan hymyn. Ja koska Red oli tuonut hänelle kukkia, ja koska kukat oli ilmiselvästi revitty Auroriakatemian sisäpihalta, joka sentään oli yksi velhoavan Lontoon tarkoimmin vartioiduista paikoista, Jazz meni kietomaan kätensä Redin kaulaan.
"Miten jalka jaksaa?"
Jazz ojensi kipsitöntä, lyhyen farkkuhameen paljastamaa säärtään Redin suuntaan.
"Kuin uusi."
"Katsotaanpa tarkemmin."
Red nappasi Jazzin vaivatta syliinsä ja heivasi tiskipöydän reunalle istumaan. Sillä lailla aseteltuna he olivat melkein samanpituiset; Jazzin päälaki kohosi pari senttiä Redin yläpuolelle. Redin ei tarvinnut taivuttaa itseään paljonkaan tarkastellessaan Jazzin jalkaa. Hän otti Jazzin nilkan käteensä ja suoristi polven, juoksutti sormiaan kevyesti pitkin säären pintaa. Hän kumartui ja painoi suudelman Jazzin sääriluun pinnalle, siihen, mihin kipsi oli aiemmin päättynyt. Jazz värähti.
"Neiti Thomas, jalkanne on kaikin puolin terve ja kaunis." Red suuteli uudelleen.
Jazz hymyili ovelasti. "Herra Stron on hyvä ja kehuu lisää."
"Enpä tiedä. Mitä minä siitä hyödyn?"
"Pidemmän päälle..." Jazz veti jalkansa Redin otteesta, koukisti sen miehen vyötärölle ja veti lähemmäs, itseään vasten. "Hyvinkin paljon."
Red ojensi käsivartensa vasten tiskipöytää Jazzin molemmin puolin ja vangitsi hänen alahuulensa pehmeästi omiensa väliin. Jazzista oli samaan aikaan sekä valtavan ihanaa että valtavan hassua, että vielä yli vuoden jälkeenkin Redin huulet hänen omillaan saivat hänen sydämensä kääntymään tällä lailla uneksuvasti ympäri rinnassa. Hän tunsi olonsa rennoksi ja jännittyneeksi, voimattomaksi ja sähköistyneeksi yhtä aikaa. Pehmeänä ja varovaisena alkanut huulten kosketus muuttui kärsimättömämmäksi, mutta ei hätäiseksi; sillä hetkellä heillä oli kaikki aika maailmassa. Red auttoi Jazzin ulos vaatteistaan ja nosti hänet syliinsä; antoi käsiensä ja huultensa vaeltaa hänen kaulaansa pitkin yhä alemmas. Jazzin selkä kaareutui väkisinkin, kun Red suuteli hänen rintojaan.
"Olemme väärässä huoneessa..."
"Kuka se nyt onkaan siisteysfriikki?"
Ja siitä, Red ajatteli, siitä huomautuksesta hän saisi vielä maksaa.
Hän odotti sitä innolla.
***
12.2.1971
Jay Conway oli kadonnut. Normaalisti Red ei olisi pitänyt sitä huolestuttavana, mutta kun he viimeksi olivat nähneet, Jay oli ollut menossa kirjastoon - paikkaan, jonne häntä ei yleensä saanut edes kidutuskirouksella uhattuna. Siitä oli nyt kuusi tuntia; kello oli neljä aamuyöllä, eikä Jayta näkynyt missään. Selittämätön katoaminen yhdistettynä epämääräiseen päämäärään, Jayn luonteenlaatuun sekä siihen tosiasiaan, että matami Prilli inhosi Jayta enemmän kuin koiperhosia kirjakäärön välissä sai Redin epäilemään, että kirjaston valtiatar oli hyvinkin saattanut tappaa Jayn ja haudata salaisten kirjojen osastolle.
"Mitä se sinua kiinnostaa, missä Jay on?" Jonathan kysyi ärtyneenä, kun Red keskeytti hänen huispausveikkauksensa neljännen kerran vartin sisällä. "Tiedät kyllä, että hän on luultavasti painunut Tylyahoon ja etsinyt itselleen naisen. Mitä sivumennen sanottuna sinun pitäisi kokeilla, niin hermosi eivät ehkä olisi koko ajan noin kireällä."
"Pää kiinni."
"Oho, osuiko arkaan paikkaan? Red, älä viitsi olla jääräpää. Jos sinua kiinnostaa puhua hänelle niin sen kun puhut. Ei sinua siitä Azkabaniin heitetä."
"En tiedä mistä puhut."
"Tiedät kyllä", huokaisi Jonathan. "Paremmin kuin hyvin."
"Äh", murahti Red. "Painun keittiöön. Nähdään."
Käytävillä oli pimeää ja hiljaista, kun Red hiipi kohti keittiötä. Missä tahansa Jay hiippailikin, Tylypahkan käytävillä tämä ei ollut. Red vaelteli jonkin aikaa päämäärättömästi itsekseen, kunnes viimein otti suunnan kohti keittiötä. Ei hänellä oikeastaan ollut nälkä - itse asiassa hän oli niin pahalla tuulella, että pieninkin ruuanmurunen luultavasti takertuisi hänen kurkkuunsa ja tukehduttaisi hänet. Silti, keittiössä ainakin saisi olla rauhassa.
Rediä ärsytti, että Jonathan oli oikeassa. Hän oli pysynyt päätöksessään ihailtavasti; hän ei ollut sanonut Jazz Thomasille sanaakaan, ei ollut vilkaissut kertaakaan tytön suuntaan sen jälkeen, kun oli päättänyt, että juoruista oli tultava loppu. Päätös oli selvästi ollut järkevä. Ensin käytävillä oli kuulunut puhetta - ihmiset olivat arvuutelleet, miksi Red äkkiä leikki, ettei Jazzia ollut olemassakaan. Puheet lakkasivat kuitenkin nopeasti, niin kuin Red oli arvellutkin. Hän saattoi olla kaksintaistelukerhon vetäjä, mutta ei hän sentään niin jännittävä tyyppi ollut, että ihmiset jaksaisivat juoruta hänen olemattomista naisjutuistaan päivätolkulla. Hänet jätettiin jälleen rauhaan ja se oli täydellistä.
Mitä Red ei ollut kuitenkaan ottanut huomioon oli se, miten häiritsevältä Jazzin vältteleminen tuntui. Hänelle oli tullut huono omatunto, mitä ei ollut tapahtunut ihmisaikoihin. Jazz oli näyttänyt niin hämmästyneeltä ja... loukkaantuneelta, kun Red oli äkkiä alkanut katsoa hänen lävitseen, kävellä ohitse sanaakaan sanomatta. Red oli itsekin valmis myöntämään, että se ei ollut reilusti tehty. Jazz oli todennäköisesti alkanut laskea hänet kaveriensa joukkoon, ja siinä hän meni ja teki sen kuvitelman tyhjäksi parissa hetkessä.
Redin ei kuitenkaan tarvinnut potea huonoa omaatuntoa kauan, sillä loukkaantunut ilme katosi Jazzin kasvoilta nopeasti. Kaksi päivää, ja Jazz käveli hänen ohitseen ilmeettömästi, välinpitämättömästi, vilkaisemattakaan hänen suuntaansa - toisin sanoen täsmälleen samalla tavalla kuin hän käyttäytyi Jazzin kohdatessaan. Hän ei osannut sanoa, miksi se kiusasi häntä. Hänenhän olisi pitänyt olla iloinen, että hänen omatuntonsa sai levätä, mutta jostain syystä Jazzin välinpitämättömän ilmeen näköinen harmitti ja ärsytti häntä kerran toisensa jälkeen. Hän olisi halunnut pyyhkiä ilmeen pois, saada ärtymyksen nousemaan Jazzin kasvoille kutsumalla tyttöä tämän oikealla nimellä, saada tämän nauramaan pilkkaamalla McGarmiwaa. Kaksintaistelukerhossa oli ankeaa ilman Jazzia. Jay teki kyllä parhaansa, mutta Red oli aina ollut heistä se taitavampi, eikä harjoituksissa ollut mitään jännitystä. Ja niin paljon kuin Rediä inhottikin myöntää sitä edes itselleen, hänellä oli omalla tavallaan ikävä Jazzin kanssa puhumista. Jazz oli ennalta-arvaamaton ja omaperäinen, saattoi sanoa mitä tahansa. Sen lisäksi oli harvinaisen virkistävää puhua jollekulle, joka ei kääntänyt kaikkea sanottua miehekkään kaksimielisesti.
Siitä se vain johtui, Red vakuutti itselleen harppoessaan käytäviä pitkin. Jazz oli tyttö, ja hänestä oli virkistävää jutella tytön kanssa, koska normaalisti hänellä oli seuranaan vain Jay ja Jonathan. Ja, okei, ehkä hänellä oli vähän ikävä Jazzia, mutta se johtui vain siitä, että Jazz sai hänet nauramaan. Hän tottuisi kyllä. Kuka nyt yhtä tyttöä kaipaisi. Varsinkaan sellaista, joka aiheutti pelkkiä juoruja.
Hmm, mietitäänpä... sinä?
Pää kiinni.
Minua ei ole yhtä helppo vaientaa kuin Jonathania. Ääni Redin pään sisässä oli vahingoniloinen. Arvaa miksi? Koska minä olen oikeassa.
Red tuhahti ääneen ja lakkasi keskustelemasta itsensä kanssa. Väliäkö sillä, mitä pienet äänet hänen päänsä sisässä sanoivat, hän tiesi olevansa oikeassa. Hän oli hyvä unohtamaan ihmisiä, oli aina ollut. Koulu loppuisi muutaman kuukauden kuluttua, ja kesällä Red hakisi opiskelemaan Auroriakatemiaan; todennäköisyys oli suuri, että sen jälkeen hän ei näkisi Jazzia enää ikinä. Lontoo oli suuri kaupunki ja Auroriakatemiassa oli aina kiire. Hyvä kun Red muistaisi edes omaa nimeään siellä ollessaan, saati sitten jonkun tytön nimeä.
Miksi se tyttö ei sitten lakannut jäytämästä hänen ajatuksiaan?
Vihaisena itselleen Red nopeutti askeliaan ja harppoi kulman taakse. Yksi hemmetin nainen ei kyllä -
BÄNG. Redistä tuntui kuin hän olisi törmännyt seinään. Jokin kova iskeytyi häntä vasten, ja seuraavassa hetkessä hän huomasi kompastuvansa omiin jalkoihinsa kuin mikäkin kymmenenvuotias balettikoulun debytantti. Kaatuessaan voimalla lattialle hän totesi, ettei ollut missään nimessä kävellyt päin seinää - ellei sanottu seinä sitten ollut kaatunut hänen mukanaan ja alkanut kiroilla kuin Irvetan asiakaspalvelija työvuoron jälkeen.
"Merlinin isoäidin veljenpojan alushousut ja niiden sisältö!" tytön ääni manasi.
Red kohotti päätään. "Jazz?"
"Red." Jazz katsoi häntä suoraan silmiin - no, ainakin melkein; Red ei voinut olla huomaamatta, että tytöllä oli pieniä vaikeuksia kohdistaa katsettaan. Jazz taisi olla humalassa.
"Red." Tällä kertaa nimen lausui pojan ääni - ääni, jonka Red tunsi hyvin. Kääntäessään katseensa hän näki yhtä lailla humalaisen parhaan ystävänsä huojuvan heidän yläpuolelleen synkän näköisenä.
"Jay."
Missä hitossa Jazz oli ollut Jayn kanssa - ja miksi? Jokin inhottava, nimeämätön tunne kouraisi Redin vatsanpohjaa.
"Hienoa, nyt me kaikki tunnemme toisemme", synkeä ääni kirahti lattialta. "Voisiko joku nyt auttaa minut ylös? Eräs Omahyväinen Paskapää Joka Jääköön Nimeämättä kumautti minusta ilmat pihalle."
Ennen kuin Red ehti liikkua, Jay oli jo hoippunut lähemmäs ja tarttunut Jazzin käteen. Kahden yhteenliitetyn käden näkeminen sai ikävän tunteen Redin vatsanpohjalla voimistumaan, polttelemaan hänen kurkussaan kuin laava, joka oli aikeissa purkautua. Tunne kuitenkin katosi, kun Jazz huusi kivusta - kovaäänisemmin kuin olisi selvin päin tehnyt - ja vajosi toisen kätensä päälle lattialle.
"Mitä nyt?" Red oli salamana jaloillaan ja Jazzin vieressä.
Jazzin vihreissä silmissä kiiltelivät kiukkuiset kyyneleet. "Sinä mursit minun ranteeni."
***
A/N2: Dun dun dun BAD ROBOT! Mitä jos tehdään niin, että minä menen yövuoroon ja sillä aikaa te kommentoitte?
Kommentit