Eikä edes mennyt puolta vuotta! Sonja ja faith, kiitos kommenteista :) Tässä on aika paljon tilannekuvausta ja aika vähän kouluaikojen historiaa, yritän vielä niin sanotusti saada hahmoista kiinni, joten anteeksi jaarittelu! Huomasin vain jossain vaiheessa, että on paljon vaikeampaa kirjoittaa teini-ikäisistä Jazzista ja Redistä kuin aikuisista Jazzista ja Redistä - kyseessä ovat ainakin osittain eri henkilöt kuitenkin!

Palautetta arvostetaan edelleen :) ja suosittelen myös edelleen seuraamaan noita kursivoituja päivämääriä!

Toinen osa

30.6.1972

Jazz läimäytti ristikkolehden kiinni ja käänsi tuskastuneena katseensa keltaiseen, läikikkääseen kattoon. Se, joka oli saanut päähänsä, että ristikkojen täyttäminen oli hyvää ajanvietettä oli ehdottomasti vinksahtanut päästään pahemman kerran. Jazz arveli, että rupeaisi kirkumaan jos joutuisi vielä kerran täyttämään ristikkoon rehtori Dumbledoren toisen nimen tai jotakin muuta yhtä typerää.
Ongelma oli vain siinä, että sairaalasiivessä ei ollut paljon muutakaan tekemistä. Taikapalovammojen vuoksi Jazzia oli kielletty käyttämästä minkäänlaista taikuutta, hänen ystävänsä pänttäsivät kaikki hullun lailla S.U.P.E.R-kokeisiin ja lukeminen oli loppunut jo kolme päivää sitten. Matami Pomfrey ei ollut myöskään antanut Jazzille lupaa tuoda kitaraansa sairaalasiipeen - ei sillä, että Jazz olisi sitä mitenkään vakavissaan odottanutkaan. Silti, hän oli melko varma siitä, että kuolisi tylsyyteen, jos joutuisi olemaan vielä kovin monta päivää sairaalasiivessä matami Pomfreyn valvovan silmän alla.
Toipuminen sujui paljon hitaammin kuin Jazz olisi halunnut, mutta ei yhtään hitaammin kuin hän oli kuvitellut. Hänen toinen jalkansa oli kokonaan toimintakyvytön kiitos murtuneiden luiden, joita matami Pomfrey ei voinut hoitaa taikakeinoin ennen kuin taikapalovammat olisivat parantuneet. Niinpä Jazz oli toistaiseksi pakotettu makaamaan liikkumattomana sängyssä ja käyttämään jästien "kipsiä", omituista raskasta mötikkää, joka teki hänen jalkansa kymmenen kilon painoiseksi ja näytti valtavan typerältä. Suurilukuiset kivuliaat palovammat aiheuttivat myös sen, ettei hänellä ollut toivoakaan lähteä kävelemään edes jästien omituisen keksinnön, "kainalosauvojen" varassa. Niinpä hän suoritti S.U.P.E.R-kokeensa sairaalasiivessä vaakatasossa matami Pomfreyn valvovan silmän alla ja antoi äitinsä hakea päättäjäistanssiaisiin tarkoitetun juhlakaavun pois, hän kun ei niissä juhlissa tanssisi.
Hänen vanhempansa kävivät vierailulla melkein joka päivä ja viipyivät tuntikausia. Jazz näki vaivatta, ettei matami Pomfrey ollut lainkaan ilahtunut asiasta, mutta silti nainen ei sanonut mitään. Jazz melkein toivoi, että matami Pomfrey olisi avannut suunsa ja käskenyt hänen vanhempiaan pysymään poissa. Hän ei jaksanut heidän jatkuvaa huolenpitoaan ja hössötystään, eikä voinut kuin ajatella kauhulla, mitä tapahtuisi tänään, kun koulu loppuisi ja hän palaisi takaisin kotiin. Luultavasti hän tukehtuisi viikossa kanakeittoon, joka hänen äitinsä mielestä korjasi jokaisen ongelman aina murtuneista luista sydänsuruihin.
Red ei ollut käynyt sen ensimmäisen vierailun jälkeen kertaakaan. Ei Jazz ollut sitä varsinaisesti odottanutkaan; Redillä oli kiireitä aurorikoulutuksensa kanssa, minkä lisäksi matami Pomfrey oli antanut ymmärtää, että poika saisi pahemman kerran selkäänsä, jos vielä kerran näyttäisi naamaansa sairaalasiivessä. Red oli kuitenkin kirjoittanut sitäkin useammin. Enimmäkseen kirjeet olivat hassuja pikku viestejä, ruokatunnilla raapustettuja pilapiirroksia yliaurori Visardosta tai Jazzista potemassa sängyn pohjalla. Toisinaan Red kirjoitti kuulumisiaan pidemmästikin ja muisti aina mainita jotakin pistävää Jazzin sairaalavierailusta. Ilmeisesti Redillä ei ollut aikomustakaan unohtaa hänen seikkailuaan noin vain. Ei sillä, että Jazz olisi sitä odottanutkaan. Redillä saattoi olla monia hyviä ominaisuuksia, mutta hänen tapoihinsa ei kuulunut yrittää ymmärtää asioita, jotka ylittivät hänen kuvittelemansa mustavalkoisen rajan oikean ja väärän välillä. Hän antaisi olla ajan myötä, Jazz tiesi - sitten kun ei enää keksisi uusia tapoja tuoda asia esille keskustelussa.
Ovi avautui ja matami Pomfreyn tuli sisään rullaten jonkinlaista omituista tuolia perässään. Jazz käänsi mielenosoituksellisesti katseensa toiseen suuntaan. Hän oli edelleen katkera siitä, että matami Pomfrey ei ollut päästänyt häntä lukuvuoden päättäjäisjuhlaan. Hän oli yrittänyt vedota matamiin sanomalla, että kyseessä oli hänen viimeinen päättäjäisjuhlansa Tylypahkassa ikinä, mutta matami Pomfrey oli tuhahtanut vastaukseksi, että hänen olisi pitänyt ajatella asiaa ennen kuin meni osallistumaan pimeyden velhojen kokoukseen. Kaikista ärsyttävintä toteamuksessa oli tietenkin se, että se oli totta.
  "Hyvä on, Thomas, aika lähteä junaan."
Jazz käänsi vastentahtoisesti päätään. Hänen silmänsä laajenivat, kun hän näki kunnolla rumannäköisen, kömpelön tuolin, jonka matami Pomfrey oli työntänyt hänen sänkynsä viereen.
  "Mikä tuo on?"
  "Pyörätuoli", matami Pomfrey vastasi kärsimättömästi. "Se on jästien keksintö. Sillä saamme sinut vietyä junaan."
  "Mitä se tekee?" Jazz kysyi epäluuloisesti.
  "Se on tuoli, jossa on pyörät!"
  "Typerä keksintö. Miksi minä en voi ottaa noita kainalosauvoja?"
Matami Pomfrey ei vaivautunut vastaamaan. Sama asia oli selitetty Jazzille monta kertaa aikaisemmin- hän ei voisi hyppiä kainalosauvoilla yhtään minnekään vielä viikkoon. Se ei silti tarkoittanut sitä, että hänen pitäisi hyväksyä selitys ja suostua noin vain kärrättäväksi tuolilla ympäriinsä kuin mikäkin ruumissäkki!
  "Minä en tuohon tuoliin jalallani astu."
  "Omapahan on päätöksesi. Jos haluat vielä jäädä ylimääräiseksi viikoksi sairaalasiipeen, pysy ihmeessä siinä missä olet."
  "Kuolisitko sinä tosissasi, jos olisit joskus mukava jollekulle?" Jazz tivasi turhautuneena.
Matami Pomfrey katsoi häntä tuikeasti. "Minä olen täällä parantamassa oppilaita, en paapomassa heitä. Mikä on valintasi, Thomas?"
  "Tuoliin sitten", Jazz huokaisi alistuneena.
  "Nouse istumaan."
Jazz irvisti tukiessaan itsensä varovasti istuvaan asentoon. Hänen kylkilihaksensa ulvoivat kivusta joka kerta kun hän liikahti vähänkin erilaiseen asentoon. Matami Pomfrey tarttui häntä kainaloiden alta ja tuki hänet varovasti sängyltä alas typerännäköiseen mustaan tuoliin. Jazz ummisti silmänsä tiukasti ja toivoi, että olisi voinut sulaa lätäköksi siihen paikkaan. Kuinka monta nöyryytystä tytön voitiin olettaa kestävän ennen kuin kouluvuosi oli ohitse?
  "Entä minun matkatavarani?" Jazz kysyi, kun oli viimein päässyt jokseenkin mukavasti tuoliin, ja matami Pomfrey asetteli hänen kipsattua jalkaansa jonkinlaiselle telineelle.
  "Odottavat sinua junassa. Mennään sitten."
Matami Pomfreyn työntäessä pyörätuolilla ulos sairaalasiivestä Jazz tajusi äkkiä, että tämä oli viimeinen kerta, kun hän lähti Tylypahkasta. Tämän jälkeen hän ei tulisi enää koskaan takaisin, tai jos tulisikin, niin ei oppilaana vaan vierailijana. Tämän päivän jälkeen hän ei voisi enää rehellisesti kutsua Tylypahkaa kodikseen. Hän ihmetteli, miksi hänestä ei tuntunut siltä. Ehkä se johtui siitä, että hän oli joutunut jättämään väliin päättäjäistanssiaiset ja lukuvuoden päättäjäisjuhlat, että hän lähti linnasta matami Pomfreyn kanssa sen sijaan, että olisi matkustanut juna-asemalle yhdessä ystäviensä kanssa... Mutta silti, hänestä ei tuntunut siltä, että hän oli todella lähdössä. Pikemminkin hänestä tuntui siltä kuin hän olisi lähtenyt lyhyelle lomalle aikomuksenaan palata taas pian takaisin. Todellisuudessa hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, missä hän olisi seuraavana syksynä. Hän tiesi ainoastaan sen, ettei tulisi olemaan Tylypahkassa.
Jazz koetti keskittyä jättämään omia hiljaisia jäähyväisiään Tylypahkalle, mutta se oli vaikeaa, kun matami Pomfrey jupisi selän takana valituksia siitä, miten paljon vaivaa ylimääräisestä oppilaiden kuljettamisesta oikein koitui. Aivan liian pian hänet jo nostettiin juna-asemalle vieviin vaunuihin, ja Tylypahkan harmaa silhuetti jäi puiden taakse.

***

  "Jazz, mikä ihme tuo hökötys oikein on?"
Jazz irvisti, kun hänen ystäviensä katseet nauliutuivat hänen pyörätuoliinsa. Matami Pomfrey oli hädin tuskin ehtinyt työntää hänet sisälle junaosastoon ja kadota ovesta takaisin junan käytäville, kun Sam, Max ja Chard jo piirittivät Jazzin ja kiertelivät hänen pyörätuoliaan joka puolelta kuin se olisi ollut uusi, tuntematon eläinlaji.
  "Se on pyörätuoli", Jazz vastasi kärsivään sävyyn. "Typerä laite, jota ilman Pomfrey ei olisi päästänyt minua pois Tylypahkasta."
  "Entä mikä tuo on?" Chard osoitti hänen jalkojaan.
  "Se on kipsi. Jästien keksintö. Painaa kuin lohikäärmeen takapuoli."
  "Huh." Chard näytti lievästi kalpealta istuessaan takaisin alas. "Sinulle taisi käydä aika pahasti."
  "Elossa tässä ollaan edelleen", Jazz sanoi huolettomasti haluamatta kuunnella ystäviensä sääliä. Oli kokonaan eri asia, kuinka kauan hän pysyisi elossa palattuaan takaisin vanhempiensa luokse, hän mietti synkästi itsekseen. Hänen oli ollut tarkoitus alkaa etsiä omaa asuntoa heti koulun loppumisen jälkeen, mutta nyt kaikki sellaiset suunnitelmat viivästyisivät ainakin siihen asti, kunnes hän saisi kipsin pois jalastaan. Kukaan viisas velho ei ottaisi vuokralaiseen tyttöä, joka hyppi ympäriinsä kummallinen savimöykky koivessaan.
Jazz koetti karistaa kaikki ikävät ajatukset mielestään ja keskittyä kuuntelemaan ystäviensä juttuja päättäjäistanssiaisista. Sam intoili Beau Kellystä, korpinkynsipojasta, joka oli vienyt hänet päättäjäistanssiaisiin ja ollut koko illan niin romanttinen, että Sam oli ollut vähällä sulaa vaaleanpunaiseksi lammikoksi lattialle. Jazzin mielestä se oli hassua, sillä hän ei muistanut Samin ikinä maininneen, että tämä kaipasi romantiikkaa elämäänsä, mutta siinäpähän tuli taas todistettua se, että päättäjäistanssiaiset riittivät pehmittämään tytön kuin tytön pään hattaraksi. Taisi olla vain hyvä, että hän oli ollut jumissa sairaalasiivessä, eikä ollut päässyt osallistumaan.
  "Minä en voi uskoa, että Tylypahka on nyt oikeasti ohi", Chard huokaisi. "Tajuatteko, että nyt meidän pitäisi tietää, mitä aiomme tehdä elämällämme?"
Sam ja Jazz jakoivat virnistyksen. Chard ei ollut koko keväänä muusta puhunutkaan kuin suunnitelmistaan tulevaisuuden varalle. Tähän mennessä kuultujen suunnitelmien perusteella hän aikoi muuttaa serkkunsa luo Viistokujalle, ruveta kirjoittamaan musiikkiarvosteluja Päivän Profeettan ja jatkaa samalla omaa musiikkiharrastustaan. Oli jotenkin vaikeaa kuvitella, että tulevaisuus tulisi Chardille jotenkin yllätyksenä.
  "Ihan totta, mitä te aiotte tehdä?" Chard vaati tietää. "Jazz, kyllä kai sinä vielä jatkat bändissä?"
  "Jatkan jatkan." Jazz piti tauon ja virnisti. "Niin kuin olen jo sanonut sinulle kaksikymmentä kertaa tässä kuussa."
  "Anteeksi." Chard naurahti. "Olen varmaan vähän pakkomielteinen. Mitä muuta sinä aiot tehdä?"
  "Olettaen että vanhempani eivät aja minua itsemurhan partaalle tässä parin viikon aikana... En tiedä, etsin varmaan kämpän jostain Lontoosta ja haen jonnekin kouluun."
Se oli ympäripyöreä vastaus ja Jazz tiesi sen. Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään intoa ryhtyä selittämään ystävilleen tulevaisuudensuunnitelmistaan niiden ollessa vielä niin epävarmalla pohjalla. Hän tiesi, mitä hänen pitäisi tehdä - mutta oli kokonaan eri asia, tulisiko hän lopulta tekemään niin.
  "Minäkin ajattelin muuttaa Lontooseen", Sam sanoi yrittäen vetää keskustelun valokeilan itseensä. Jazz ampui kiitollisen katseen hänen suuntaansa. Sam oli ainoa, joka tiesi, miten päättämätön hän oli oman tulevaisuutensa suhteen, ja miten vähän hän halusi puhua aiheesta.
Chard ei kuitenkaan ollut vielä valmis lopettamaan Jazzin tenttaamista. "Aiot etsiä kämpän Lontoosta? Etkö sinä aiokaan muuttaa Redin luo?"
Jazz pärskähti. "Redin luo? Miksi ihmeessä minä muuttaisin Redin luo?"
  "Jaa, että miksi? Hmm, olisiko vaikka siksi, että hän on sinun poikaystäväsi? Te olette olleet yhdessä, mitä, yli vuoden?"
  "Joo, ja minä näin häntä viimeksi kunnolla joululomalla", huomautti Jazz. "Mistä minä tiedän, miten ärsyttävä hänestä on sen jälkeen tullut?"
  "Mutta te kirjoittelette toisillenne koko ajan!" Chard muistutti. "Mikä on muuten järjettömän söpöä, jos minulta kysytään. En ikinä kuvitellut Red Stronia tyypiksi, joka kirjoittelee kirjeitä."
  "Chard!" Max älähti ja painoi päänsä käsiinsä. "Anna Jazzille vähän armoa! Kyllä hän varmaan itse tietää, milloin haluaa muuttaa yhteen poikaystävänsä kanssa."
  "Eikä se aika ole todellakaan nyt", Jazz lisäsi painokkaasti.
Chard huokaisi, mutta ei jatkanut aiheesta enempää.

***
 

Laituri yhdeksän ja kolme neljännestä tuli vastaan aivan liian nopeasti. Toiset olivat hädin tuskin ehtineet vaihtaa jästivaatteet päälleen, kun matami Pomfrey pyyhälsi jälleen sisään heidän junaosastonsa ovesta ja ilmoitti vievänsä Jazzin hänen vanhempiensa luokse. Jazz irvisti pelkälle ajatukselle siitä, että hänet kärrättäisiin perheensä luokse kuin... kuin... kuin mikäkin potilas, mutta hän tiesi, ettei pystyisi välttämään asiaa, ellei sitten muuttaisi matami Pomfreyta porsaaksi ja lähettäisi juoksentelemaan pitkin käytäviä.
  "Tuoko joku minun matkatavarani?" hän yritti viivytellä vielä.
  "Älä huoli, Jazz, se puoli on meillä hoidossa", Max lupasi hymyillen. "Me ollaan täysi-ikäisiä nyt, me saadaan taikoa kesälomallakin!"
Ajatus näytti tekevän Maxin niin onnelliseksi, ettei Jazz viitsinyt protestoida enempää vaan luotti siihen, että hänen ystävänsä toimittaisivat hänen tavatansa perille. Huokaisten hän huiskutti ystävilleen, kun matami Pomfrey tarttui pyörätuolin sankoihin ja lähti työntämään häntä kohti junan uloskäyntiä. Ihmiset matkan varrella tuijottivat häntä osa kummaksuen, osa säälien, ja muutama luihuinen jopa nauroi avoimesti, kun Jazz työnnettiin heidän ohitseen. Jazz sulki silmänsä ja toivoi, ettei matami Pomfrey olisi ollut paikalla; silloin hän olisi voinut kirota luihuiset. Miten jästit oikein kestivät tällaista nöyryytystä joka kerta, kun sattuivat murtamaan luunsa?
Onneksi Jazz äkkäsi vanhempansa asemalaiturilla nopeasti. He seisovat suuren pilarin edessä parinkymmenen metrin päässä ja kurkottelivat kaulaansa nähdäkseen Jazzin ja Silksin nousevan junasta. Jazz nykäisi matami Pomfreyta hihasta ja osoitti vanhempiaan.
Vasta lähempänä Jazz huomasi, että äiti ja isä eivät suinkaan olleet yksin. Red seisoi parin metrin päässä heistä kädet taskuissa ja nojasi selkäänsä pilariin. Jazz jähmettyi pyörätuolissaan. Hän ei ollut odottanut Redin tulevan vastaan juna-asemalle, eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, millä tolalla asiat tällä hetkellä heidän välillään olivat. Red oli ollut ehdottomasti vihainen lähtiessään sairaalasiivestä viime kerralla, mutta hänen kirjelappusensa olivat vaikuttaneet jo leppeämmiltä. Ongelma oli siinä, että Redistä ei koskaan tiennyt. Pojan ilmekään ei antanut mitään vihjettä tulevasta. Jazz ajatteli kaiholla aikoja, jolloin Red ei ollut vielä oppinut kätkemään kaikkia ajatuksiaan Auroriakatemiassa, vaan oli näyttänyt tunteensa niin kuin normaali ihminen ainakin.
Äkkiä Red kuitenkin huomasi heidät, ja pojan huulet kohosivat tuttuun, vinoon hymyyn. Jazz tunsi solmun aukeavan vatsansa pohjalla.
  "Moi, Jazz. Kiva tuoli."
  "Sanakin tuolista ja löydät kaulasi sen pyörien välistä", Jazz sähähti myrkyllisesti. Kuullessaan äitinsä vetävän syvään henkeä hän kääntyi vanhempiensa puoleen ja sanoi viattomasti: "Moi äiti. Moi, isä."
  "Jassminadara Evangeline Thomas, mitä minä olen sanonut - "
  "Rouva Thomas", matami Pomfrey keskeytti. "Herra Thomas. Oletteko lukeneet tyttärenne kotihoidon ohjeet?"
Äiti ja isä nyökkäsivät, mutta matami toisti ohjeet joka tapauksessa.
  "Hän ei saa yrittää kävellä, ennen kuin palovammat käsistä ovat parantuneet, ja sen jälkeen ainoastaan kainalosauvojen varassa. Murtuneelle jalalle ei saa laskea painoa. Hänen pitää ottaa neljä kertaa päivässä annos tästä - " matami Pomfrey ojensi inhottavan keltaisen nesteen Jazzille", - ja kun jalkojen palovammat ovat kokonaan parantuneet, hänet pitää viedä Mungoon, missä kipsi poistetaan ja murtumat parannetaan. Kipsiä ei saa missään nimessä kastella. Hän ei saa missään nimessä käyttää taikuutta, ennen kuin palovammat ovat parantuneet, eikä häneen saa myöskään kohdistaa minkäänlaisia loitsuja. Ilmiintyminen ja kaikkoontuminen ovat myös kiellettyjä. Millä aiotte viedä hänet kotiin?"
  "Pojalla on auto", isä murahti nyökäyttäen päätään Redin suuntaan. Red vastasi katseeseen virnistyksellä, joka sai isän ilmeen synkkenemään entisestään. Jazz pidätteli nauruaan.
Matami Pomfrey nyökkäsi hyväksyvästi. "Selvä on. Toimittakaa pyörätuoli takaisin Mungoon, kun ette tarvitse sitä enää. Hyvää päivänjatkoa, herra ja rouva Thomas."
Matami loi vielä paheksuvan katseen Jazziin sekä häijyn silmäyksen Rediin, ennen kuin nyökäytti päätään ja katosi paikalta. Jazz odotti, että matami Pomfrey oli kokonaan kadonnut näköpiiristä ennen kuin kääntyi katsomaan vanhempiaan.
  "Minä haluan pois tästä tuolista. Nyt heti."
  "Odotetaan nyt, että päästään täältä kotiin ensin", äiti sanoi hajamielisesti ja etsi Silksiä väkijoukosta katseellaan. "Mark, mitä jos työntäisit Daran autolle? Minä etsin Silkien, ja sitten voimme mennä kaikki kotiin."
Jazzin isä otti askeleen kohti pyörätuolia, mutta Red astui väliin.
  "Itse asiassa, herra Thomas, minulla on toinen idea."
  "Ja mikähän se mahtaa olla?" Jazzin isä katseli häntä kaikkea muuta kuin ystävällisesti.
Sanaakaan sanomatta Red käveli Jazzin pyörätuolin luokse, kumartui, ja nosti hänet muitta mutkitta syliinsä.
  "Jazz lähtee minun luokseni."
  "Sinun luoksesi?"
Kysymyksen jyrähti herra Thomas, mutta se olisi voinut olla yhtä hyvin Jazz itse. Hänellä ei ollut ollut aavistustakaan tästä suunnitelmasta.
Red vastasi herra Thomasin katseeseen rauhallisesti. "Kaikella kunnioituksella, herra Thomas, se on Jazzin kannalta tällä hetkellä kaikkein paras vaihtoehto. Kuulitte itse matami Pomfreyn sanovan, ettei hän voi kävellä kunnolla vielä pitkään aikaan. Teidän talossanne on paljon portaita, mikä tekee liikkumisen Jazzille vaikeaksi, kun taas minun kämppäni on yhdessä tasossa."
  "Kuulehan nyt - "
  "Sitä paitsi Jazz pääsee Pyhään Mungoon helpommin minun luotani. Hän ei voi käyttää taikuutta, joten teidän pitäisi ajaa autolla pitkät matkat, kun teidän täytyy tuoda hänet Mungoon. Osaatteko te ajaa autoa?"
Herra Thomasin kasvot punehtuivat.
  "Kun taas minä asun lähellä Pyhää Mungoa ja voin viedä Jazzin sinne milloin vain."
Jazzin isä näytti etäisesti siltä kuin olisi valmistautunut räyhäämään Redille. Jazzin äiti kuitenkin laski rauhoittavan käden hänen käsivarrelleen ja sanoi tyynesti:
  "Kiitos tarjouksesta, Red, mutta Dara tarvitsee apua peseytymisessä ja sen sellaisessa, joten on parasta, että hän lähtee kotiin meidän kanssamme."
Red kohotti kulmiaan. "Kyllä minäkin osaan häntä auttaa, rouva Thomas, en käsitä, miksi siinä pitäisi olla joku ongelma."
Jazzin suu loksahti auki. Red oli juuri käytännöllisesti katsoen ilmoittanut hänen vanhemmilleen, että oli nähnyt heidän rakkaan tyttönsä alasti, eikä pahastuisi vaikka sattuisi näkemään uudelleenkin. Jazzin teki mieli puuttua tilanteeseen, käskeä Rediä pitämään suunsa kiinni, mutta hänen vanhempansa näyttivät vaipuneen jonkinlaiseen transsiin järkytyksestä, ja hän pelkäsi, että puhuminen saattaisi palauttaa heidät takaisin nykyhetkeen, mikä olisi Redin kannalta hyvin huono asia.
Red suhtautui tyytyväisesti aikaansaamaansa hiljaisuuteen.
  "No, mikäli kenelläkään ei ole enempää sanottavaa, me tästä Jazzin kanssa lähdemme. Hauskaa kesälomaa, herra ja rouva Thomas."
Red nosti Jazzin paremmin syliinsä ja lähti kävelemään poispäin. He olivat kuitenkin ehtineet vain muutaman askeleen päähän, kun herra Thomas juoksi puuskuttaen heidän peräänsä ja pysäytti Redin.
  "Sinä siinä - muistakin - "
  "Niin, herra Thomas?" Red kysyi kohteliaasti.
Hetken ajan Jazzin isä näytti siltä, että kamppaili sanojen kanssa. Viimein mies pudisti päätään ja puuskahti äkäisesti:
  "Käyttäydy!"
Red teki pikaisesti kunniaa. Herra Thomas loi häneen vielä yhden uhkaavaksi tarkoitetun silmäyksen, ennen kuin kääntyi ympäri ja palasi vaimonsa luokse. Hän oli hädin tuskin ehtinyt kääntää selkänsä, kun Redin suupielet alkoivat nykiä.
  "Kunnioittaisiko sinun isäsi minua todella, jos säikkyisin hänen uhkauksiaan?"
  "Äh. Luultavasti hän pitäisi sinua mammanpoikana", Jazz totesi liian yllättyneenä tapahtumien saamasta käänteestä sanoakseen mitään muuta.
  "Entä jos vähät välitän hänestä?"
  "Silloin hän inhoaa sinua suuresti."
Red pudisti huvittuneena päätään. "Nyt ymmärrän, miksi sinua on niin vaikea miellyttää. Se kulkee siis suvussa. Mikä on olo?"
  "Paljon parempi nyt kun pelastit minut viikkokausien hössötykseltä. Tosin minun pitäisi varmaan nylkeä sinut, kun vihjailit vanhemmilleni, että me kaksi olemme harrastaneet seksiä", Jazz syytti.
  "Kutsutko sinä tuota vihjaukseksi? Sinä et ole vihjausta nähnytkään."
Sanojensa vakuudeksi Red tarttui Jazzia leuasta, käänsi hänen kasvonsa itseensä päin ja suuteli häntä niin pitkään ja antaumuksella, että herra Thomas uhkasi kirota hänet aina Moskovaan asti. Jazz ei kuitenkaan välittänyt, vaan kietaisi terveen kätensä Redin kaulaan ja nykäisi poikaa hiuksista. Äkkiä häntä ei ollenkaan harmittanut, että koulu oli lopussa.

***
  "En tiennytkään, että osaat ajaa autoa", Jazz totesi, kun Red oli kantanut hänet kirkkaanpunaisen auton luokse ja asetellut varovasti sen etupenkille. Red virnisti leveästi työntäessään avaimen virtalukkoon ja näpäyttäessään auton rattia taikasauvallaan.
  "En minä osaakaan. Tämä pikku loitsu hoitaa sen minun puolestani."
  "Päästäänkö me ehjänä perille?" Jazz silmäili lievästi pakokauhuisena auton rattia.
  "Eikö tyttöystäväni luota minuun?"
  "Tyttöystävisi ei ole ikinä luottanut sinuun", Jazz virnisti ja väisti taitavasti, kun Red yritti vetää hänet syliinsä. "Eikö sinun pitäisi edes teeskennellä ajavasi? Paliisit varmaan ihmettelevät, jos auto liikkuu itsestään ja sinä vain lähentelet naisia."
  "Minä en ole koskenut sinuun kahteen kuukauteen ja sinä olet huolissasi poliiseista?"
  "Oma on vikasi. Mitäs kiukuttelit minulle sairaalasiivessä?"
  "Ihan kuin minä olisin koskenut sinuun muutenkaan. Askelkin sinun suuntaasi, ja matami Pomfrey olisi tulkinnut sen lisääntymisyritykseksi ja läiminyt minua ympäri korvia."
Jazz nauroi itsekseen mielikuvalle. Protesteistaan huolimatta Red irrotti otteensa hänestä ja asetti kätensä ohjauspyörälle, kun auto navigoi tietään läpi Lontoon. Redin leikkiessä autonkuljettajaa Jazz sai viimein tilaisuuden tarkastella poikaa ilman häiriötekijöitä. Tuntui kummalliselta ajatella, että hän oli nähnyt Rediä viimeksi kunnolla joulukuussa - Tylyahopäiviä ei laskettu, koska ympärillä oli koko ajan niin paljon muita ihmisiä - ja nyt hän oli matkalla Redin luokse asumaan ties kuinka moneksi viikoksi. Mikä ylipäätänsä oli saanut Redin esittämään tarjouksensa - jos sitä nyt saattoi sanoa tarjoukseksi, että kidnappasi liikuntavammaisen tytön pyörätuolista ja kantoi mukanaan? Jazzin teki mieli kysyä, mutta hän epäili vahvasti, ettei saisi rehellistä vastausta. Korkeintaan Red sanoisi, ettei halunnut Jazzin asuvan vanhempiensa luona, koska silloin herra Thomas ei päästäisi Rediä kahta metriä lähemmäs Jazzia. Tietenkin se saattoi olla osasyy, itse asiassa Jazz oli melko varma siitä, että se oli - mutta varsinainen syy se ei ollut missään nimessä.
  "Arvaa mitä?"
  "Hmm?" Jazz havahtui hitaasti ajatuksistaan.
  "Minulla oli itse asiassa sinua ikävä."
Ja se, Jazz ajatteli, saattoi hyvinkin olla se varsinainen syy, vaikka Red ei sitä koskaan ääneen myöntäisikään. Osaamatta vastata niin rehelliseen toteamukseen mitään hän kääntyi katsomaan ulos ikkunasta ja hymyili itsekseen.

***

Redin asunto sijaitsi Viistokujalla aivan Vuotavan Noidankattilan yläpuolella. Poika pysäköi auton muitta mutkitta kadunvarteen sille puolelle Vuotavaa Noidankattilaa, joka oli yhteydessä jästimaailmaan, kiersi auton ympäri ja tuli nostamaan Jazzin ylös autosta. Vuotavan Noidankattilan baarimikko Tom iski silmää, kun Red kantoi Jazzin pubin lävitse kohti Viistokujaa, mutta Red ainoastaan nyökäytti päätään vastaukseksi. Täydellinen aurori jälleen kerran, Jazz ajatteli hieman pahoillaan.
Jazz oli ollut Redin asunnossa monta kertaa aiemminkin. Viime kesänä hän oli lähestulkoon asunut siellä, pitkälti siksi, että siellä sai olla kokonaan toisella tavalla rauhassa kuin Jazzin kotona. Red asunto ei ollut niistä ajoista paljon muuttunut. Se oli korostetun yksinkertainen kuin ainakin jollakulla, joka ei tarvinnut paljon tavaraa ympärilleen tunteakseen olonsa kotoisaksi. Vasta jokin aika sitten koulunsa lopettaneen asunnoksi se oli myös poikkeuksellisen siisti, mutta Jazz ei kummastellut sitä vähääkään. Hän tiesi, että Red oli asunut omillaan aina kuusitoistavuotiaasta lähtien, joten ei ollut mikään ihme, että jossakin vaiheessa matkan varrella poika oli myös opetellut siivoamaan.
Red auttoi Jazzin sohvalle ja katosi sitten omille teilleen asunnon uumeniin. Hetken kuluttua hän tuli takaisin ja ojensi Jazzille kirjelapun.
  "Kaverisi osasivat toimittaa matka-arkkusi oikeaan osoitteeseen."
Jazz taitteli lapun auki ja virnisti tunnistaessaan Maxin käsialan.

Thomas,

Päättelimme, että pieni päämääränmuutos matkatavaroillesi on tarpeen! Ole nätisti ja älä tee mitään, mitä minä en tekisi!

 - M

Jazz pudisteli päätään taitellessaan paperilapun kasaan.
  "Mitä kaverisi halusivat?" Red halusi tietää.
  "Max kielsi minua tekemästä mitään, mitä hän ei tekisi."
  "No, se tuskin rajoittaa kovin paljon. Eikös Max ollut se, joka tilasi stripparin sinun synttäreillesi?"
  "Joo. Muuten hyvä idea, mutta olisi edes tilannut miehen."
  "Varo sanojasi." Red tukisti häntä kevyesti. "Tai minä annan sinun nääntyä nälkään."
Jazz oli aikeissa kysyä, osasiko Red muka laittaa ruokaa, kun hänen katseensa osui valokuvaan kirjahyllyssä Redin takana. Kuva ei ollut mitenkään suuren suuri, ja oli sitä paitsi niin kaukana, ettei Jazz nähnyt sitä kunnolla, mutta oranssista väriläiskästä ei voinut erehtyä: kuva esitti häntä itseään.
Jazz katsoi Rediä uteliaasti. "Miksi sinulla on minun kuvani kämpässäsi?"
Hetken ajan Red näytti siltä, että olisi voinut nielaista kielensä. Sitten hän kuitenkin tokeni ja ilmoitti kuvan olevan esillä yksinomaan sitä varten, että hänen kaverinsa Auroriakatemiasta voisivat katsoa sitä ja kadehtia häntä aina ollessaan käymässä.
  "Toimiiko se?"
  "Ei", Red huokaisi teatraalisesti. "Kukaan ei tajua, mitä näen sinussa."
Jazz siristi silmiään. "Muistuta, että lyön sinua, kun olen terve."
  "Muistutetaan." Red vajosi hänen viereensä sohvalle. "Haluatko jotain? Ruokaa? Juotavaa? Lukemista? Nukkua?"
Äkkiä aurorinnaamio oli poissa, ja Jazz tajusi, että Rediä hermostutti. Tässä he olivat, vastatusten monen kuukauden eron jälkeen, edessään monen viikon yhdessäolo. Jollakin tapaa Jazzista oli helpottavaa tietää, että hän ei ollut ainoa, jolla oli jännittynyt ja levoton olo; Red oli aivan yhtä epätietoinen ja epävarma kuin hän itsekin. Hän kallisti päätään ja katsoi Rediä hymyillen.
  "On kyllä yksi juttu, minkä haluaisin."
  "No?" Red kysyi varuillaan.
Jazz ojensi kätensä häntä kohti. "Sinut."

***

12.1.1971

  "Jassminadara Evangeline Thomas. Pidetäänkö teidän perheessä ikinä kilpailuja siitä, kuka onnistuu sanomaan tuon nimen nopeimmin kymmenen kertaa peräkkäin?"
Jazz kohotti katseensa kirjastaan ja oli vähällä purskauttaa kurpitsamehut pöydälle nähdessään Red Stronin seisovan alle metrin päässä edessään. Poika tarkasteli häntä totisena pää kallellaan. Jazzin sydän jätti muutaman lyönnin väliin. Totta kai hän oli kuvitellut tämän hetken tuhat ja yksi kertaa, mutta kuvitelmat olivat säälittävän kaukana todellisuudesta. Ensinnäkin niissä kuvitelmissa hän tiesi aina mitä sanoa. Kuvitelmissaan hän oli hauska ja itsevarma ja mielenkiintoinen, kun taas todellisuudessa... Todellisuudessa hän pystyi ainoastaan istumaan mykkänä paikallaan ja toistelemaan päänsä sisällä sitä tosiasiaa, että Red Stron tiesi hänen nimensä. Hänen koko nimensä, ei vain hänen kutsumanimeään, mikä tarkoitti sitä, että Redin oli täytynyt ottaa asiasta selvää... Hyvä on, ei se kovin vaikeaa olisi, Jazz myönsi itsekseen. Jay Conway tiesi takuulla hänen koko nimensä, poika oli naureskellut sille niin monta kertaa... Mutta silti, Redin oli täytynyt kysyä.
  "Eikö kukaan ole ikinä sanonut sinulle, että toisten nimille nauraminen on epäkohteliasta?" Jazz tiedusteli välinpitämätöntä ja itsevarmaa äänensävyä tavoitellen.
Red kohotti kulmiaan. "Nauraminen on epäkohteliasta. Uteliaisuus on normaalia."
  "Ne nimet kulkevat suvussa. Pikkusiskoni nimi on Silkadara. Serkkuni on Liseadara."
  "Okei." Red nyökkäsi. "Eli... Jos sinä saisit lapsen ja haluaisit nimetä sen vaikka Andrewksi, siitä tulisi sitten Andrewdara?"
Jazz mulkaisi häntä pahasti. Hän ei voinut lakata ajattelemasta sitä, miten absurdi tilanne oli. Hän ei ollut koskaan edes kunnolla puhunut Redin kanssa, ja tässä he olivat ja keskustelivat lastennimistä. Jazzista tuntui kuin maapallo olisi pyörähtänyt pikavauhtia akselinsa ympäri, palannut sitten satakahdeksankymmentä astetta toiseen suuntaan ja alkanut tanssia ripaskaa Saturnuksen kanssa.
  "Aika mielenkiintoinen temppu kaksintaisteluharjoituksissa viime viikolla", Red totesi ja keinahti kannoillaan. "Tosin sinä huijasit."
Jazz levitteli käsiään. "Minä voitin."
  "Mutta sinä huijasit."
  "Jos kyseessä olisi ollut oikea kaksintaistelu ja sinä olisit aikonut käyttää minuun avada kedavraa, olisin luultavasti ollut aika iloinen siitä, että huijasin", Jazz huomautti järkevästi.
Pieni hymyntapainen nyki Redin suupieliä. "Hyvä pointti."
Jazz käänsi katseensa takaisin kirjaansa. Todellisuudessa hän ei olisi halunnut mitään enempää kuin vain katsoa Rediä kunnolla, katsoa, kun Red kerrankin katsoi häntä, mutta hän oli jo päässyt keskustelussa näin pitkälle tekemättä itsestään idioottia, eikä hän totisesti aikonut aloittaa nyt.
  "Lyön kuitenkin vetoa, että toista kertaa sinä et enää voita."
Jazz nosti katseensa. Red tarkasteli häntä vino hymy huulillaan, mutta sammaleenvihreiden silmien ilme oli haastava. Jazz vastasi katseeseen kavennein silmin.
  "Se jää nähtäväksi."
  "Niin jää. Nähdään huomenna kaksintaistelukerhossa, Jassminadara."

***