maanantai, 12. helmikuu 2018

Yhdeksäs osa

Tästä osasta ei tullut ollenkaan sellainen kuin piti, hahmot alkoivat tehdä ihan mitä halusivat ja jouduin pätkäisemään osan kahteen, koska muuten tästä olisi ollut tuskallisen pitkä. Toivottavasti saan toisen puolikkaan pian nettiin! Niin, ja siltä varalta jos jotakuta kiinnostaa, olen vihdoinkin (heh, kuinka monen vuoden jälkeen?) keksinyt tälle tarinalle hallittavissa olevan rakenteen. Eli tämän jälkeen vietitään vielä yksi tai kaksi osaa tällä aikakaudella, ja tehdään sitten aikahyppy eteenpäin vähän tatuioidummille vesille... :)

She's got lions in her heart
A fire in her soul
He's got a beast in his belly
That's so hard to control

(The Script: Superheroes)

Yhdeksäs osa

7.7.1971

  ”Kiva kämppä.”

Jazz yritti parhaansa mukaan kuulostaa siltä, että tarkoitti, mitä sanoi. Tosiasia kuitenkin oli, että Redin asunnon näkeminen teki hänet surulliseksi. Se oli pieni ja hämärä, vain yksi huone ja keittiönurkkaus jästipubin yläkerrassa. Asunnon koko tai valon puute ei kuitenkaan ei ollut se, mikä sai hänet masentumaan, vaan se, miten tyhjää asunnossa oli. Vain välttämättömät huonekalut ja pino kirjoja ja papereita, ei valokuvia tai tauluja tai muistoesineitä tai mitään muutakaan, mikä olisi saanut asunnon näyttämään siltä, että se oli itse asiassa jonkun koti. Jazz ajatteli omaa huonettaan, sen kotoisaa kaaosta ja vuosien varrella kertynyttä valokuvien, kirjojen, kirjelappusten ja hassujen esineiden kirjoa. Hän ei meinannut koskaan löytää huoneestaan mitään silloin kun tarvitsi, mutta se oli sivuseikka – hänen huoneensa näytti siltä, että siellä asuttiin, että sen asukkaalla oli elämä ja historia ja ihmisiä ympärillään. Redin asunto puolestaan huusi yksinäisyyttä.

Jazz ei voinut olla ajattelematta Tylypahkassa kuulemiaan huhuja siitä, miten Red ei ollut väleissä vanhempiensa kanssa, miten poika oli asunut omillaan jo kauan. Red ei ollut koskaan sanonut sanaakaan vanhemmistaan, eikä Jazz ollut kysynyt. Miten sellaisen asian pystyi ottamaan puheeksi? Hei kulta, onko totta, että vanhempasi ovat kamalia ihmisiä? Mutta Redin pelkistetyssä asunnossa seisominen työnsi kysymyksen väkisinkin etualalle, kunnes se leijui heidän välissään kuin aave, näkymättömänä mutta selvästi siinä. Redkin tunsi selvästi kysymyksen ilmassa, sillä poika hieroi niskaansa hänen katsettaan vältellen ja mutisi jotakin kahvin keittämisestä. Jazzin kävi saman tien Rediä sääliksi, ja hän tarttui Rediä paidanhelmasta ennen kuin tämä ehti kadota keittiöön.

  ”Hei.”

Red kääntyi ympäri varautuneen näköisenä. Jazz nousi varpailleen, punoi sormensa Redin sormien lomaan ja suuteli viivasuoraa suuta, kunnes Red rentoutui huokaisten ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. Jonkin aikaa he suutelivat hitaasti ja kiireettömästi, hetkeen uppoutuen. Pian se ei kuitenkaan enää riittänyt, vaan suudelmat muuttuivat vaativammiksi ja hätäisemmiksi, kädet vaeltelivat levottomasti sinne tänne, vartalot painautuivat lähemmäs. Jazzin ajatukset muuttuivat sumuksi kuten aina, kun hän oli Redin kanssa tällä tavalla, ja pitkään hän ei tiedostanut mitään muuta kuin Redin huulet hänen huulillaan, Redin kädet hänen lanteillaan, vetämässä häntä lähemmäs, niin lähelle kuin mahdollista. Kun hänen aivonsa seuraavan kerran päättivät tehdä tilannekatsauksen, hän huomasi heidän päätyneen sängylle. Hänen säärensä olivat kietoutuneet Redin vyötäisille, hänen paitansa oli lentänyt lattialle ja hänen omat sormensa vetivät parhaillaan Redin paitaa pois.

Hän rysähti kertaheitolla takaisin todellisuuteen, ja hiipivä paniikki alkoi kaivaa jalansijaa hänen mielensä perukoille. Hän tajusi terävästi, että he eivät olleet enää Tylypahkassa, että he olivat kahden Redin asunnossa ja että ensimmäistä kertaa ikinä heidän ei tarvinnut pelätä, että joku tulisi keskeyttämään heidät ja jättämään heidät jälki-istuntoon. Tylypahkan luokkahuoneissa yllätetyksi tulemisen vaara oli ollut kaiken aikaa läsnä, ja usein Jazz oli jopa kironnut sitä, kun olisi halunnut aina vain lähemmäs mutta oli joutunut pitämään itsensä kurissa siltä varalta, että McGarmiwa osuisi paikalle. Nyt McGarmiwa-uhkaa ei enää ollut olemassa – ja hän oli hermostunut.

Hän tiesi itsekin, että oli se oli typerää. Hän luotti Rediin (enimmäkseen). Hän halusi Rediä (enemmän kuin enimmäkseen). Kun hän oli Redin kanssa, hänestä tuntui usein siltä, että maailma lakkasi olemasta tai ainakin pysähtyi väliaikaisesti. Mutta… seksi oli silti hermostuttava ajatus.  Lähinnä koska se oli uusi kokemus, Jazz myönsi itselleen. Uusi kokemus, jossa hän haluaisi olla hyvä, mutta mistä hän voisi tietää olisiko hyvä, kun ei saanut tilaisuutta harjoitella? Se oli vähän kuin olisi ottanut osaa huispausotteluun ilman, että koskaan edes ollut luudan kyydissä. Sitä piti vain luottaa siihen, että keho tietäisi mitä tehdä vaistomaisesti, ilman ohjeistusta, ja yleisön tarkkaavaisten silmien alla. Ja sitten kun otti huomioon sen tosiasian, että luudanvarren selässä hänen kehonsa ei tosiaankaan tiennyt automaattisesti, mitä tehdä… Entä jos hän olisi täysin surkea? Pelko tuntui typerältä ja vieraalta – hän ei koskaan pelännyt olevansa huono jossakin, hän joko luotti itseensä tai ei yksinkertaisesti välittänyt tarpeeksi – mutta siellä se vain oli, mustana mörkönä hänen takaraivossaan.

Äkkiä hän tajusi, että Red oli lakannut suutelemasta häntä ja katsoi häntä läpitunkevasti. Kysymys oli jo Redin huulilla. Jazz torjui sen hätäisesti ensimmäisellä lauseella, joka hänen mieleensä tuli ja joka varmasti kääntäisi Redin ajatukset muualle:

  ”Olen metamorfimaagi.”

Red tuijotti häntä hetken sanaakaan sanomatta. ”Okei.”

Sitten Redin huulet palasivat hänen omilleen, ja hän ehti jo ajatella keskustelun olleen siinä. Mutta kosketuksesta huomasi, että Redin ajatukset vaelsivat jo jossakin muualla, eikä Jazz yllättynyt, kun Red hetken kuluttua kierähti hänen vierelleen sängylle ja kysyi:

  ”Miltä näytät oikeasti?”

Kipu, joka leimahti Jazzin lävitse, oli nopea ja odottamaton. ”Onko sillä väliä?”

Hän ei halunnut katsoa Rediä odottaessaan vastausta, ei halunnut tietää, mitä näkisi tämän kasvoilla. Redin vastausta ei kuitenkaan kuulunut, vaan heidän välilleen laskeutui pitkä, vaivaantunut hiljaisuus, sellainen, jonka olisi voinut viipaloida palasiksi ja taitella siististi kirjekuoriin.

  ”Selvä.” Jazz pomppasi jaloilleen, nappasi paitansa lattialta ja nykäisi sen äkäisin liikkein päälleen. ”Nähdään, Stron.”

**

22.11.1972

  ”Tämä alkaa olla jo naurettavaa.” Camelotta Tonks haroi haisunäädän häntää muistuttavia hiuksiaan ja harppoi edestakaisin työpöytänsä edessä.

Jazz oli hiljaa mielessään samaa mieltä – koko juttu oli naurettava. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan istui liikkumatta paikallaan tuolissaan ja odotti.

  ”Olet tuleva aurori. Kun me hyväksymme jonkun tähän koulutusohjelmaan – äärimmäisen valikoivaan koulutusohjelmaan – me odotamme, että se joku myös käyttää  kaikkia taitojaan taikayhteiskunnan hyväksi.”

Tonks pysähtyi hänen eteensä ja loi häneen läpitunkevan katseen kuin olisi yrittänyt saada hänet tottelemaan pelkän tuijotuksen voimalla. Hän vastasi katseeseen silmääkään räpäyttämättä.

  ”Onko muodonmuutostyöskentelyssäni jotakin huomautettavaa? Sain tänään täydet pisteet naamiointiloitsuista.”

  ”Naamiointiloitsuista! Sinä et tarvitse naamiointiloitsuja. Olet metamorfimaagi!”

  ”Minun ei tarvitse käyttää jotain taitoa vain siksi, että satuin syntymään kyseisen ominaisuuden kanssa.” Jazzin ääni oli viileä.

  ”Älä ole typerä”, Tonks kivahti. ”Totta kai sinun tarvitsee. Käsitätkö ollenkaan, miten suuri apu metamorfimaageista on taistelussa pimeyden velhoja vastaan? Meillä on heitä aivan liian vähän – ja sinä haluat leikkiä, että kykyäsi ei ole olemassa?”

  ”Viimeksi kun tarkastin, olin noita, enkä työkalu.”

Tonksin kädet vapisivat kuin nainen olisi haaveissaan kietonut ne hänen henkitorvensa ympärille, tai tarttunut taikasauvaansa ja kironnut hänet Timbuktuun ja takaisin. Sitten nainen näytti äkkiä tajuavan sen itsekin ja laski kädet sivuilleen, hengitti muutaman kerran sisään ja ulos, silotti kaapunsa etumusta.

  ”Thomas, minäkin olen metamorfimaagi. Tiedän, että tavallisesta poikkeavien kykyjen omaaminen voi olla… pelottavaa. Mutta olen täällä sinua varten, jos haluat puhua.”

Jazz yritti kuvitella itsensä avautumassa Camelotta Tonksille syvimmistä huolistaan ja peloistaan. Hän pystyi pitämään ilmeensä peruslukemilla vain vaivoin. ”Ei minua pelota. En vain halua käyttää niitä taitoja.”

Tonksin silmissä välähti, ja nainen joutui selvästi kamppailemaan itsensä kanssa pysyäkseen rauhallisena. ”Tiedätkö, mitä vastaan me taistelemme?”

  ”Tiedän.”

  ”Itseään Vo-Voldemortiksi nimittävä velho haluaa tuhota elämäntapamme ja sen rauhallisen yhteiskunnan, jonka olemme suurella vaivalla rakentaneet. Tiedätkö, millä nimellä hänen kannattajansa kutsuvat itseään?”

Jazz ei sanonut mitään.

  ”Kuolonsyöjät.” Tonks sylkäisi. ”Kuin popsisivat kuolemaa aamupalaksi. Sano minun sanoneen, ei kestä kauan, ennen kuin he kylvävät sitä jäljessään!”

  ”Vähän niin kuin me?” Kysymys karkasi Jazzin suusta ennen kuin hän ehti estää itseään. No, se oli ollut vain ajan kysymys – se oli ollut hänen mielessään koko päivän.

  ”Anteeksi kuinka?

  ”Luin Päivän Profeetan. Oliko Isaiah Clarke todella niin vaarallinen, että auroreilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tappaa hänet? Viimeksi kun tarkastin, meikäläiset eivät saa käyttää anteeksiantamattomia kirouksia.”

Vielä.

Tonks jähmettyi paikoilleen, mutta oli mahdotonta sanoa, johtuiko se järkytyksestä vai raivosta. Hänen sieraimensa värisivät, kun hän ilmoitti viimein, että Clarken kohtalo oli toki ollut valitettava, mutta mies oli uhannut häntä pidättämään tulleiden auroreiden henkeä, eikä siinä tilanteessa ollut vaihtoehtoa.

  ”Raportin mukaan auroreita oli kolme, ja Clarkea vain yksi”, sanoi Jazz. ”Ja hän uhkasi heidän kaikkien henkeä? Kirjakaupan myyjäksi hän oli varmaan sitten aika mahtava pimeyden velho.”

  ”Kaikkia tietoja ei paljasteta Päivän Profeetalle.”

  ”Mutta ne ei varmaan valehdelleet kirjoittaessaan, että Clarkella oli neljävuotias poika. Ja että se poika oli paikalla, tiedäthän, kun ystävällismieliset aurorit tappoivat hänen isänsä.”

Tonks oli selvästi poissa tolaltaan mutistessaan, että kyseessä oli ollut ”virhearvio, mitä valitettavin virhearvio”. Jazz oli arvannut, että hän sanoisi niin – se oli ollut auroriosaston virallinen kanta myös Päivän Profeetassa.

  ”Mitä niille kolmelle aurorille kävi? Niille, jotka tekivät virhearvion.

Tonks suoristi selkänsä. Itsevarmuus palasi takaisin ääneensä kun hän ilmoitti, että aurorien toiminta ja sen oikeutus arvioitaisiin osaston sisäisissä toimielimissä – eikä sen prosessin ratkaisut kuuluneet ensimmäisen vuoden auroriopiskelijalle, jolla oli vielä paljon opittavaa kurista ja tottelemisesta.

  ”Siltä näyttää”, Jazz sanoi inhoten ja työnsi tuolin kauemmas pöydän reunasta niin. ”Oliko vielä jotain muuta?”

  ”Ei tällä kertaa. Mutta oletan – vaadin – että harkitset vielä kantaasi muodonmuuttamisen suhteen. Meillä olisi paljon käyttöä sinun taidoillesi.”

  ”Pidetään mielessä.” Jazz nyökkäsi lyhyesti ja harppoi ulos huoneesta.

Hän tiesi jo, ettei tulisi uhraamaan aurori Tonksin vaatimuksille ajatuksen murustakaan. Mitä Auroriakatemiaan tuli, hän ei ollut metamorfimaagi, ja mitä pikemmin Tonks nielisi ajatuksen, sen parempi.

**

10.7.1971

Jälleen kerran Red huomasi olevansa Erittäin Vihaisen Tyttöystävän ylpeä omistaja. Hän oli selvästi sanonut jotakin väärin muutama päivä sitten asunnollaan, koska hänen pöllönsä oli palannut jo kahdesti Jazzin luota ilman vastausta, jälkimmäisellä kerralla erittäin loukkaantuneen näköisenä aivan kuin Jazz olisi käskenyt sen näyttää nyrpeältä, tai kertonut sille, mistä sen omistajaa syytettiin. Pöllö oli lennähtänyt suoraan orrelleen höyheniään sukimaan, ja mulkoillut sieltä Rediä keltaisilla silmillään sen näköisenä, että nokkaisi, jos hän tulisi lähemmäs. Red ei ollut yrittänyt kolmatta kertaa.

Miltä näytät oikeasti? Sikäli kuin Red tiesi, metamorfimaageista puhuttaessa se oli täysin looginen kysymys. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, oliko Jazzin nykyinen ulkonäkö se todellinen versio. Jazz oli joskus osoittanut hänelle pikkusiskonsa koulun käytävällä, ja hän oli nähnyt Jazzin katoavan pikkusiskonsa kanssa laiturilta 9 ja kolme neljännestä vain vähän yli viikko sitten. Sokeakin näki, että siskokset eivät muistuttaneet toisiaan tippaakaan. Siinä missä Jazz oli oranssitukkainen ja vihreäsilmäinen, oli hänen pikkusiskonsa vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen. Silks Thomas oli pitkä ja laiha, kun taas Jazz oli keskimittainen ja siskoaan selvästi kurvikkaampi. Silksillä oli hyppyrimäkinenä ja ovaalinmuotoiset kasvot, Jazzilla oli viivasuora nenä ja terävä leuka. Joko he olivat saaneet vanhemmiltaan täysin erilaiset geenit tai sitten Jazz oli jossain vaiheessa päättänyt, että ei halunnut näyttää siskoltaan. Onko sillä väliä? Jazzin ääni oli ollut lattea kun tyttö oli kysynyt kysymyksen. Red ei vieläkään tiennyt varmaksi vastausta. Hän tiesi vain, että tuntui omituiselta olla jonkun kanssa ilman, että oli välttämättä koskaan nähnyt tämän todellisia kasvoja. Entä jos todellisella Jazzilla olisi syyliä ja keltaiset hampaat? Oliko hän pinnallinen, jos välitti sellaisesta?

Hän olisi halunnut kysyä Jonathanin mielipidettä, mutta ottaen huomioon että Jazzilta oli kestänyt melkein puoli vuotta mainita metamorfimaagiasiasta edes hänelle, ei ollut kovin vaikeaa arvata, että tyttö ei erityisemmin arvostaisi jos hän levittäisi tietoa eteenpäin. Niinpä hän pysyi hiljaa, loitsi tyynystään harjoitusvastustajan ja ryhtyi harjoittelemaan estomanauksia. Auroriakatemian pääsykokeisiin oli enää kolme päivää aikaa, eikä hänellä ollut varaa ajatella mitään muuta.

Todellisuudessa hän ei ollut huolissaan estomanaustensa tasosta, hän tiesi olevansa PVS-loitsuissa vähintään Auroriakatemian ykkösvuotisten tasoa ellei parempikin. Mutta manausten harjoitteleminen oli rauhoittavaa, rutiininomaista, ja auttoi häntä olemaan ajattelematta sitä, mitä hän todella pelkäsi: henkistä puolta. Kaikki sanoivat, että Auroriakatemian pääsykoehaastatteluun osallistuminen oli suurin piirtein yhtä mukavaa kuin jos olisi ollut labyrintissa pakoileva hiiri, jota joku yritti keihästää haarukalla. Ja sitten oli vielä se pahuksen testi, jossa tuli lukituksi huoneeseen, jonka ainoa tarkoitus oli heittää kokelaan pahimmat pelot tämän silmille. Redillä oli omat aavistuksensa siitä, mitä hänen pahimmat pelkonsa olivat, ja hän oli puolittain varma, että yksi vilkaisu niihin saisi Auroriakatemian sulkemaan häneltä ovensa ikuisiksi ajoiksi.

Hän pyyhki hikeä otsaltaan, loitsi harjoitusvastustajansa takaisin tyynyksi ja teki kutsuloitsun vesipullolle, joka lennähti sivupöydältä suoraan hänen käteensä.

  ”Onko lohikäärmeenkouluttajille pääsykokeita?”

Jonathan nosti katseensa kirjastaan (Vaarallista seuraa? Lohikäärmeenkouluttajan näin-elät-pidempään –opas). ”Oli ennen, mutta niin moni kuoli pääsykokeissa että niistä luovuttiin. Nyt meillä on vain kirjallinen koe ja haastattelu oppisopimusohjaajan kanssa.”

  ”Onnekas.” Red heittäytyi sängylle istumaan. Hän oli melko varma, että Auroriakatemiassa ei luovuttaisi pääsykokeista vaikka puolet kokelaista sattuisikin menehtymään pääsykokeissa.

  ”Ne oppisopimusohjaajat ovat kuulemma tosi hankalia. Ottavat ohjattavaksi sen, kenestä tykkäävät, taidoista viis.”

  ”No, sitten sinulla ei ole mitään aihetta huoleen. Viimeksi kun tarkastin, kaikki tykkäävät sinusta.”

Jonathan virnisti ja laittoi kirjan sivuun. ”Se on huolella hankittu taito, josta olen äärimmäisen ylpeä.”

  ”Miksi ihmeessä? Se tarkoittaa lähinnä sitä, että olet harmiton.”

Red väisti sulkakynää, jonka Jonathan lähetti lentämään hänen päätään kohti. Se lensi hänen tyynylleen ja tahrasi sen musteeseen. Hän ei ollut huolissaan – kiitos sen ääliön professori Huhkunraikkaan hän osasi erinomaisen tahranpoistoloitsun.

  ”En tule varmaan koskaan ymmärtämään, miksi sana harmiton on sinun ja Jayn mielestä niin suuri loukkaus.”

Jay, niin. Jayn mainitseminen sai Redin mielialan laskemaan kuin lentomanauksensa menettänyt luudanvarsi. Hän ei ollut puhunut Jayn kanssa sen jälkeen kun koulu oli loppunut. Siinä ei ollut sinänsä mitään yllättävää, he näkivät yleensäkin toisiaan kesälomalla vain satunnaisesti. Mutta kun otti huomioon sen, että Jay oli käyttäytynyt omituisesti koko loppukevään, aina siitä asti, kun oli nähnyt Redin ja Jazzin PVS-luokassa… No, ei ollut vaikeaa päätellä, mistä Jayn omituinen käytös johtui. Hän ei ollut sanonut missään vaiheessa mitään ääneen – mutta eipä hän ollut puhunut Redille paljon muutenkaan, ja silloin kun puhui, sanoihin oli sotkettu piikkilankaa. Yhden kerran PVS-tunnilla kaksintaisteluharjoituksissa Jay oli kironnut hänelle patteja naamaan vaikka tarkoitus oli ollut käyttää kilpiloitsua, ja kun Red oli menettänyt hermonsa, Jay oli vain kohauttanut olkapäitään ja sanonut, että se oli ollut vahinko ja refleksi. Mutta hänen silmänsä olivat välkähtäneet tavalla, joka sanoi jotakin aivan muuta.

  ”Oletko kuullut Jaysta?”

Jonathan mutisi, että Jay oli lähettänyt pöllön eilen ja ehdottanut ryyppyretkeä Tylyahossa. Jonathanin vaivaantuneesta ilmeestä oli helppo päätellä hänen tietävän täsmälleen, että Red ei ollut saanut samanlaista kirjettä.

Red huokaisi ja heittäytyi selälleen sängylle, tuijotti kellastunutta kattoa, joka oli aivan liian monen kärpäsen hautausmaa. Yksi hämähäkinseittiin tarttunut perhonenkin oli joukossa. Sen siivet hapristuivat kovaa vauhtia; syystä tai toisesta hämähäkki ei ollut palannut hakemaan lounastaan.

  ”Luuletko että koko juttu olisi mennyt paremmin jos olisin puhunut hänelle etukäteen?”

  ”Rehellisesti sanottuna? Tuskin.”

  ”Niin arvelinkin”, Red mumisi.

Hän oli miettinyt asiaa tuntikaupalla, ja todennut sitten masentuneena, että jos hän olisi halunnut pitää Jayn iloisena, hänellä olisi ollut vain yksi vaihtoehto: pysyä kaukana Jazzista. Hän oli harkinnut sitäkin, muutaman epäluonteenomaisen itseuhrautuvaisen minuutin ajan. Sitten Jazz oli läimäyttänyt häntä pergamentilla takaraivoon ja sanonut, että ei se silti tekisi Jayta onnelliseksi, koska hän ei halunnut olla Jayn kanssa, oli Red kuvioissa tai ei. Red onnistuisi ainoastaan tekemään heidät kaikki kolme onnettomiksi pelkän Jayn sijasta, ja mitä järkeä siinä oli? Redin oli pakko myöntää, että Jazzin sanoissa oli järkeä (”Totta kai niissä on järkeä, minä en ole ääliö, toisin kuin eräät!”), minkä lisäksi vaakakupissa painoi se, että hän tiesi tasan tarkkaan, että Jay ei olisi koskaan tehnyt samaa uhrausta hänen vuokseen. Oliko se reilua? Ei. Tuntuiko se kivalta? Ei. Mutta Jazz oli tehnyt täysin selväksi, että Redistä kaukana pysyminen tekisi hänet onnettomaksi, ja jostain syystä Red ei kestänyt tehdä Jazzia onnettomaksi.

Jay olisi luultavasti sanonut, että sillä ei ollut väliä – hän oli tuntenut Redin paljon kauemmin kuin Jazz, ja hänen tunteillaan olisi pitänyt olla etuajo-oikeus. Red yritti parhaansa mukaan olla ajattelematta sitä tosiasiaa, että Jay oli luultavasti oikeassa.

  ”Haluatko kuulustella aurorilainsäädäntöä? En ole varma, muistanko sitä kokonaan.”

Jonathan näytti helpottuneelta puheenaiheenvaihdoksesta. ”Jos tenttaat minulta lohikäärmeen anatomiaa sen jälkeen.”

  ”Joo, totta kai”, Red huokaisi ja lennätti oppikirjansa huoneen halki Jonathanille.

Jonathan etsi oikean kohdan kirjasta. ”Okei, missä tilanteessa aurori saa suorittaa kotietsinnän?”

Red tunsi rentoutuvansa saman tien. Hän ei ehkä hallinnut elämänsä monimutkaisia ihmissuhteita kovin hyvin, mutta tämän hän ainakin osasi.

**

22.11.1972

  ”Se on vaan niin – hemmetin – epäreilua.

Jazz harppoi edestakaisin Redin pienessä keittiössä kuin joku olisi tähdännyt häntä ikiliikkujaloitsulla jalkoihin. Redin teki mieli tarttua häntä käsivarresta ja pysäyttää hänet, mutta hän epäili, että yrityksestä ei seuraisi mitään hyvää. Sen sijaan hän nojasi tiskialtaan reunaan ja risti käsivarret rinnalleen.

  ”Jos Clarke heittäytyi väkivaltaiseksi, niillä auroreilla ei ollut luultavasti vaihtoehtoa.”

  ”Ei ollut vaihtoehtoa?” Jazz naurahti ja jatkoi harppomista. ”Viimeksi kun tarkastin, tainnutustaika oli edelleen käytössä.”

  ”Paineen alla voi olla vaikeaa toimia järkevästi. Kaikki tekevät virheitä joskus.”

Red ei ollut itsekään varma, miksi puolusti aurorikolmikkoa, joka oli käyttänyt avada kedavraa Isaiah Clarkeen tämän neljävuotiaan pojan silmien edessä. Ehkä siksi, että hänkin oli tuleva aurori ja tiedosti, että jonakin päivänä hän saattaisi olla se, joka teki työssään virhearvion. Yhtä kaikki aurorien puolustaminen oli selvästi virhe, koska Jazz lakkasi viimein ravaamasta edestakaisin ja kääntyi luomaan hänen katseen, joka liikkui murhaavuudeltaan samassa asteikossa basiliskin kanssa.

  ”Kaikki tekevät virheitä joskus? Sano se sille neljävuotiaalle pojalle joka ihmettelee, miksi isä ei tule enää kotiin.”

  ”En tarkoittanut sitä sillä tavalla.” Red yritti pysyä rauhallisena. ”Ja olen varma, että se tappokirousta käyttänyt aurori saa rangaistuksen.”

  ”Älä viitsi. Yksikään niistä auroreista ei tule koskaan istumaan päivääkään Azkabanissa, ja sinä tiedät sen. Ministeriö höpisee pari päivää jotain sisäisistä tutkimuksista ja kurinpidollisista toimenpiteistä, ja ensi kuussa ne aurorit ovat taas työvuorolistalla koska kuka yhdestä kuolonsyöjästä nyt välittää!”

  ”No, siinä on järkeä”, Redin oli pakko sanoa. ”Voldemort ei ole mikään hyvä tyyppi, eikä kukaan käskenyt Clarkea liittymään hänen kannattajiinsa.”

  ”Ja siinäkö se raja menee?”

  ”Mitä?”

  ”Jos kannattaa väärää tyyppiä, on automaattisesti pahis.”

  ”Tässä ei ole kyse mistään neuvostovaaleista ja poliittisista erimielisyyksistä. Tiedät kyllä, että Voldemortia epäillään murhista. Monikossa.”

  ”Voldemortia, joo. Entä Clarkea? Oliko hän murhannut ketään? Ei. Oliko hän pahoinpidellyt ketään? Ei. Aurorit kävivät hänen kimppuunsa, koska hänellä oli väärä tatuointi käsivarressa!”

  ”Häntä epäiltiin pimeiden taikaesineiden hallussapidosta”, Red sanoi.

  ”Joo, epäiltiin! Viimeksi kun tarkastin, tässä maassa oli vielä oikeus reiluun oikeudenkäyntiin!”

Red hieroi otsaansa. ”Aurorit mokasivat Clarken kanssa, se on selvä. Mutta Clarke ei ollut mikään viaton sivustakatsoja. Hän oli sotkeutunut vaarallisten esineiden kauppaan ja kannatti täysin tyytyväisenä pimeyden velhoa, jota epäillään murhista!”

  ”Ja hänellä oli myös poika ja vaimo, joita hän rakasti”, Jazz sanoi ja jatkoi taas harppomista. ”Hän ei ollut läpeensä paha.”

  ”Siinäkö menee raja? Jos rakastaa jotakuta, ei ole paha, riippumatta siitä mitä tekee?”

  ”Ei tietenkään! Mutta jos hänen rikosrekisteriään katsotaan, hän ei ollut tehnyt mitään tosi pahaa! Pikkurikoksia, joo, ehkä. Entä sitten? Puolet ministeriöstä harrastaa laittomuuksia ja toinen puoli katsoo toiseen suuntaan, kunhan saa tarpeeksi ison lahjuksen tai kutsun ministerin kesäasunnolle ensi vuonna.”

  ”Se on eri asia.”

  ”Onko? Millä tavalla se on eri asia?”

  ”Meidän puolellamme ei haluta kenellekään pahaa, siksi”, Red murahti.

Jazz kallisti päätään. ”Hassua että mies on silti kuollut.”

Red oli vähällä ampua takaisin, että mikä Jazzin ratkaisu sitten oli – että he kaikki hautautuisivat koteihinsa eivätkä edes yrittäisi pysäyttää pimeyden voimia, ihan vain siksi, että joku saattaisi joskus tehdä virheen? Sanat olivat jo hänen huulillaan, vihaisina ja valmiina viiltämään, kun äkkiä Jazz keskeytti harppomisensa ja jäi nojaamaan pöydän reunaa vasten. Vasta silloin Red huomasi että Jazz näytti tavallista kalpeammalta ja että tytön silmien alla oli tummat varjot. Liian myöhään hän tajusi, että oli suhtautunut keskusteluun kuin riitaan, vaikka ei Jazz hänelle ollut vihainen.

  ”Hei.” Hän ylitti lattian kahdella askeleella ja tarttui Jazzia olkapäistä, yritti tavoittaa tytön katseen. ”Kaikki okei?”

Jazz ei vastannut, vaan puri huultaan. Red yritti löytää oikeat sanat sanottavaksi, mutta juuri silloin keittiön ikkunaan koputettiin. Red kääntyi ärtyneenä katsomaan. Ikkunalaudalla lasin toisella puolella istui likaisenruskea pöllö, jota hän ei muistanut nähneensä koskaan aiemmin. Viesti pöllön katseessa oli selvä: Avaa ikkuna tai muuten.

Red irrotti otteensa Jazzista ja meni hakemaan pöllöltä kirjeen. Hän työnsi pöllönnamin linnun nokkaan saadakseen sen häipymään, taitteli kirjeen auki, luki pari ensimmäistä riviä ja kirosi ääneen.

  ”Mitä?”

  ”Jay on pidätetty.”

Hän luki kirjeen läpi tarkemmin. Taikalainvartijaosastolla työskentelevä Catharina Wells ilmoitti asiasta, koska halusi olla kohtelias, muistan, että Jay Conway oli ystäväsi koulussa. Wells ei selvästikään ollut kartalla heidän ystävyytensä myöhemmistä käänteistä.

Red haroi hiuksiaan. ”Puhutaan lisää myöhemmin, okei? Menen katsomaan, mikä Jayn tilanne on.”

  ”Tulen mukaan.”

Red pudisti päätään. ”Parempi, että menen yksin.”

  ”Ja te päädytte kiroamaan toisenne varaosiksi viidessä minuutissa? Joo, tosi hyvä idea.” Jazz kuulosti jo paljon enemmän tavalliselta Jazzilta.

  ”Taikalainvartijaosastolla? Tuskin.”

Jazz mutisi jotakin sen suuntaista, että miehistä ei koskaan tiennyt, mutta ei pistänyt enempää vastaan, vaikka hänen ilmeensä paljastikin, että hän ei uskonut Rediä tippaakaan. Ilmiintyessään taikalainvartijaosastolle Red tajusi syynkin: hän oli näköjään ollenkaan ajattelematta vetänyt taikasauvan taskustaan ja puristi sitä nyt tiukasti kädessään.

**

11.7.1971

Perhepäivälliset. Vaikeasti vältettäviä, toisinaan siedettäviä, loput ajasta lähinnä rasittavia. Jazz tiesi, että hänen ei olisi pitänyt valittaa – toisin kuin Red, hän oli sentään vielä tervetullut omaan kotiinsa ja tuli enimmäkseen toimeen omien vanhempiensa kanssa. Tosin tulla toimeen oli ilmaisuna aika epäselvä, Jazz mietti lusikoidessaan keittoa suuhunsa. Isä ja hän olivat tehneet kysymys-vastaus –dialogista taidetta: hän pyysi rahaa ja isä vastasi, hän pyysi lupaa mennä Samin luo yöksi tai jonkun kotibileisiin ja isä vastasi, isä kysyi miten koulussa meni ja hän vastasi yhdellä sanalla. Äidin kanssa kommunikointi oli siirtynyt ajat sitten sanojen toiselle puolelle. Aina säännöllisin väliajoin Jazz vilkaisi äidin suuntaan ja näki äidin katsovan häntä otsa rypyssä, aivan kuin äiti olisi yrittänyt miettiä, miksi ihmeessä hänestä oli tullut sellainen kuin tuli, eikä sellainen kuin mainoslehtisessä luvattiin. Yleensä keskustelua ruokapöydässä pitivät äiti ja isä, jotka juttelivat keskenään työkavereista tai naapureista tai naapureiden lapsista, jotka viettivät liikaa aikaa pubissa tai olivat erehtyneet saamaan lapsia ennen kuin menivät naimisiin asti. Aina silloin tällöin keskusteluun liittyi Silks, kirjojensa kanssa viihtyvä, täydellinen pikkusisko, joka ei tehnyt koskaan väärää.

Ja kun Silks avasi suunsa ja katsoi tarpeelliseksi ilmoittaa äidille ja isälle, että Jazzilla oli poikaystävä, oli Jazzin hetkellisesti aika vaikea muistaa, miksi ihmeessä perheettömyys olisi niin suuri tragedia.

Isä veti keittoa väärään kurkkuun Silksin sanojen myötä ja alkoi yskiä. Jazzin katse oli kuitenkin äidissä, joka laski lusikan lautaselleen ja kääntyi katsomaan häntä ensin yllättyneenä, sitten pohjattoman ilahtuneena – aivan kuin hän olisi vihdoin tehnyt edes yhden niistä normaaleista asioista, joita äiti oli listannut vuosien varrella tavoitelistalleen ja viivannut sitten pettyneenä yli yksi toisensa jälkeen, kun oli käynyt ilmi, että Jazz oli suurimman osan ajasta jotain aivan muuta kuin mitä toivottiin. Nyt äidin silmät säteilivät.

  ”Poikaystävä? Voi miten hauskaa! Tunnemmeko me hänet? Onko hän rohkelikossa? Ooh, se on naapurin Michael, vai mitä, hän on aina katsonut sinua sillä silmällä, hänen äitinsä sanoi – ”

  ”Ei se ole Michael”, Silks sanoi näyttäen siltä, että nautti tilanteesta suunnattomasti. Kirottu pikkusisko. Jazz lupasi itselleen, että tekisi Silksin koulukirjoihin reikiä heti kun siskon silmä vain välttäisi.

  ”Kuka sitten?”

Silks avasi suunsa vastatakseen, mutta sanat vaihtuivat älähdykseen, kun Jazz potkaisi häntä terävästi sääreen pöydän alla.

  ”Silks on ajasta jäljessä. Minulla ei ole poikaystävää.”

  ”Ai mistä lähtien? Koska olen aika varma, että – ”

Jazz potkaisi Silksiä uudemman kerran, ja seurasi potkua katseella, joka tavutti hitaasti ja huolellisesti, että sanakin vielä ja poltan kirjastosi. Silks vaikeni ja vajosi syvemmälle tuoliinsa nyrpeän näköisenä.

  ”Ai ei ole?” äidin ilme oli kuin ilmapallolla, josta oli juuri puhkaistu ilmat. Siinä sitä taas mentiin – äiti oli pettynyt kelvottomaan tyttäreensä, joka ei käyttäytynyt kuten normaalit teini-ikäiset. Tosin ei äiti varmaan olisi ilahtunut sen enempää, jos olisi tiennyt, kuka hänen poikaystävänsä oli, Jazz ajatteli.

  ”Ei. Tylypahkassa oli yksi tyyppi vähän aikaa, mutta siitä ei tullut mitään.” Hän otti kasvoilleen surullisen ilmeen, koska tiesi, että se pysäyttäisi kaikki kysymykset ja saisi säälivirran kanavoitumaan hänen suuntaansa. Musertuneelta näyttäminen ei ollut edes kovin vaikeaa, kun hän ajatteli keskusteltuaan Redin kanssa edellisenä päivänä, omaa kysymystään – onko sillä väliä – ja Redin hiljaisuutta, joka oli sanonut enemmän kuin yksi McGarmiwan kolmen jalan esseistä ikinä.

  ”Loukkasiko joku minun tyttöäni?” Isän kasvot punehtuivat. ”Jos saan sen nulikan käsiini – ”

  ”Hengitä, isä”, Jazz huokaisi tietämättä, ollako iloinen koska isä välitti, vai ollako loukkaantunut koska isä kuvitteli, että hän ei pystynyt puolustamaan itse omaa kunniaansa. ”Se oli molemminpuolista. Olen onnellisesti yksin juuri nyt.”

Ovikello soi.

  ”Se on varmaan Lena”, Silks sanoi ja ponkaisi ylös tuolistaan ja ulko-ovelle. ”Moi Lena, olen vielä syöm-”

Silksin puhe katkesi kuin veitsellä leikaten. Isä liikahti aikeissa mennä eteiseen, kun Silks tuli takaisin kädet puuskassa.

  ”Jazz, sinua kysytään. Se on se tyyppi, joka ei ole poikaystäväsi.”

Äiti ja isä alkoivat molemmat nousta tuoleistaan, äiti uteliaana, isä kasvot punehtuen. Jazz työnsi tuolinsa taaksepäin ja teki vauhdikkaan sprintin eteiseen, potkaisi kengät nopeasti jalkaansa ja tuuppasi ovensuussa seisovan Redin ulos ovesta.

  ”Mennään!”

Hän nappasi Rediä kädestä ja lähti kiskomaan kadulle. Jostain heidän selkänsä takaa kuului isän huuto:

  ”Hei! Hei sinä siellä! Pojannulikka! Seis!”

Jazz ei kääntynyt katsomaan, vaan johdatti Rediä vauhdilla eteenpäin, kunnes he olivat puiston reunalla turvallisen välimatkan päässä talosta. Vasta sitten hän pysähtyi, irrotti otteensa Redistä ja kääntyi katsomaan poikaa.

Red työnsi kädet taskuihinsa. ”Mielenkiintoinen vastaanotto.”

  ”Mitä ihmettä sinä meinasit?” Jazz sihahti. ”Vanhempani eivät tiedä olemassaolostasi!”

  ”Ai siksi isäsi kutsui minua pojannulikaksi ja kuulosti siltä, että suunnittelee murhaani?”

  ”Silks yritti kertoa sinusta. Minä valehtelin. Isä veti omat johtopäätökset.”

Jos Jazz ei olisi tiennyt paremmin, hän olisi väittänyt, että Redin kasvoilla häivähtävä ilme oli loukkaantunut. Ilme oli kuitenkin poissa, ennen kuin hän ehti katsoa toisen kerran, ja hän vakuutti itselleen, että oli nähnyt harhoja. Mitä se Rediä kiinnosti, mitä hänen vanhempansa ajattelivat? Vanhemmat oli Redille ylimmän luokan kirosana.

  ”Mistä minä olisin voinut tietää, mitä vanhempasi tietävät?” Redin ääni oli syyttävä. ”Halusin puhua sinulle. Et vastaa viesteihin.”

  ”Kannattaa lukea rivien välistä. Minä en halua puhua sinulle.

  ”Miksi?” Red kysyi rauhallisesti.

  ”Mitä miksi?”

  ”Jos haluat olla suuttunut minulle, minulla on oikeus tietää, miksi.”

  ”Eikö se ole ilmiselvää?”

  ”Ei täältä katsottuna.”

  ”Hanki silmälasit.”

  ”Jazz.”

  ”Älä jazzittele minua niin kuin olisin pikkulapsi! Olet ehkä vuoden vanhempi, mutta minä olen nainen ja edellä kehityksessä.”

  ”Tosi kehittynyttä – pidät mykkäkoulua, koska kysyin yhden kysymyksen”, Red ärähti.

  ”Eli sinä tiedät, mistä olen suuttunut”, Jazz sanoi voitonriemuisesti.

  ”En ymmärrä, mistä olet suuttunut. Se oli täysin looginen kysymys.”

  ”Miksi?” Jazz laittoi kätensä puuskaan. ”Koska jos olen oikeasti ruma, et pidäkään minusta enää?”

Jossakin mielensä perukoilla hän tiesi, että kysymys ei ollut ehkä täysin reilu – ulkonäköönhän hänkin oli Redissä ensin ihastunut. Sitten hän puolustautui huomauttamalla itselleen, että hän ei ollut koskaan välittänyt siitä, oliko Redin ulkonäkö aito vai ei.

  ”En minä sitä tarkoita!”

  ”Miksi sillä sitten on väliä? Näytän siltä miltä haluan näyttää. Miksi se ei riitä?”

  ”Voisit olla kuka vaan”, Red sanoi. ”Voisit kävellä kadulla vastaan enkä tietäisi, koska en tiedä, miltä oikeasti näytät. Se on vähän häiritsevää.”

  ”Arvaa mikä muu on häiritsevää? Se, ettei kelpaa sellaisena kuin on.”

Hän kääntyi ympäri ja käveli pois. Hän oli puolimatkassa kohti kotia, kun puistosta kuului vaimea räksähdys, joka kertoi Redin kaikkoontuneen tiehensä.

**

22.11.1972

Catharina Wells oli ollut Redin kanssa samalla luokalla, ja puuskupuh. Jokin aika sitten Red oli kuullut, että Wells oli mennyt töihin taikalainvartijaosaston tutkintavankilaan. Hän oli ihmetellyt silloin, miten ihmeessä puuskupuh päätyi töihin putkaan juoppoja ja pikkurikollisia paimentamaan, mutta nyt hän oli siitä yksinomaan kiitollinen. Wells oli puuskupuh, mikä tarkoitti sitä, että hän oli ennen kaikkea reilu – ja reiluuden nimissä hän antoi Redin puhua entiselle parhaalle ystävälleen ilman taikalainvartijoiden läsnäoloa.

  ”Tee palvelus, jooko? Pyydä häntä lopettamaan viattomien työntekijöiden uhkailu. Se vain pahentaa hänen asemaansa.” Wells hymyili avatessaan hänelle selliosaston oven.

  ”Yritetään.”

Kun Red oli nähnyt Jayn edellisen kerran, Jay oli murtautunut Jazzin asuntoon ja haaveillut ääneen maailmasta, jossa Rediä ei olisi. Nyt Jay istui taikalainvartijaosaston pidätyssellissä ja syljeskeli kaikessa rauhassa kattoon kuin ei olisi ollut eläessään huolissaan mistään. Hän nosti katseensa kuullessaan oven kolahtavan, ja naurahti nähdessään Redin.

  ”No mutta tämäpä vasta yllätys”; hän sanoi sarkastisesti. ”Ettei siinä vaan olisi paras ystäväni. Ei kun hetkinen, olet nykyään viholliseni. Mitä kuuluu, Stron? Tulitko lukemaan minulle oikeuteni? Olisit ottanut Jazzin mukaan, hän on paljon kivempaa katseltavaa.”

  ”Juttelin taikalainvartijoille.” Red piti äänensä rauhallisena, teeskenteli, että ei ollut kiinnittänyt Jayn sanoihin mitään huomiota. ”Jäit kuulemma kiinni varkaudesta.”

Jay levitteli käsiään. ”Tykkään enemmän termistä omaisuuden vapauttaminen, mutta taikalainvartijat ovat niin kapeakatseisia.”

  ”Olisi ollut viisaampaa vapauttaa omaisuutta jossain muualla kuin taikaministerin serkun kellarissa”, Red huomautti. ”Taikaministeri haluaa päänahkasi.”

  ”Oliko sinulla asiaakin vai haluatko vain olla vahingoniloinen?”

  ”Taikalainvartijat sanoivat, että varastit kirjoja. Uteliaisuuteni heräsi”, Red sanoi kevyesti. ”Viimeksi kun tarkastin, et osannut lukea.”

  ”Ainakaan minä en ole koskaan käyttänyt PVS-kirjaa unikaverina.”

  ”Miksi yritit varastaa kirjoja, Jay?”

  ”Hmm, yritän ilmaista tämän nätisti”, Jay sanoi pilkallisesti. ”Ei kuulu sinulle. Painu hittoon, Stron.”

  ”Okei sitten.” Red kohautti harteitaan. ”Ajattelin auttaa sinua, mutta jos vietät mieluummin laatuaikaa Azkabanissa…”

Jay nousi ylös pölyiseltä kivilattialta ja tuli kalterien luo seisomaan. ”Auttaa minua? Miten?”

  ”Taikalainvartijat ovat minulle palveluksen velkaa. He päästävät sinut todennäköisesti sakoilla, jos ehdotan sitä heille.”

  ”Miksi ehdottaisit? Me ollaan vihollisia.”

  ”Sanotaan sitä vaikka tilien tasaamiseksi.”

Jay alkoi nauraa. ”Ei se tasaa tilejä. Ei lähellekään.”

  ”Ei sitten”, Red sanoi ja yritti näyttää siltä, että Jayn vastaus ei vaivannut häntä ollenkaan. ”Puhun taikalainvartijoille silti.”

  ”Olet ääliö.”

  ”Ehkä. Mutta minä en ollut se, joka lakkasi olemasta sinun ystäväsi.” Red kääntyi mennäkseen. ”Ehkä jonakin päivänä jopa tajuat sen.”

 Jay tuhahti. ”Sitten kun helvetti jäätyy umpeen.”

  ”Ja Conway? Pysy poissa vaikeuksista”, Red sanoi kääntymättä ympäri. ”Seuraavalla kerralla en enää tule väliin.”

 ”Ei tarvitsekaan!”

Red poistui selliosastolta ja meni etsimään ystävällismielisiä taikalainvartijoita suostuteltavaksi. Hän huomasi melkein toivovansa, että se olisi viimeinen kerta, kun hän kuulisi Jay Conwaysta. Takaraivossaan hän kuitenkin tiesi, että toivo oli turha – ja että tästä eteenpäin hänen oli syytä olla varuillaan, koska Jay ei selvästikään hautonut kovin lämpimiä tunteita häntä kohtaan.

**

13.7.1971

  ”Stron, Mildred!”

Red nousi ketterästi ylös odotusaulan lattialta ja harppoi lattian poikki äänen suuntaan. Kuten aina, oman kirotun etunimen kuuleminen herätti hänessä lähinnä murhanhimoisia aikomuksia, mutta ottaen huomioon, että kirotun etunimen lausuja oli päättämässä Auroriakatemian valinnoista, hän työnsi murhanhimoiset tunteet taka-alalle ja pakotti kasvonsa neutraaliksi.

  ”Stron?” Haastatteluhuoneen ovella seisova nainen tarkasteli häntä päästä varpaisiin. Naisella oli haisunäädän häntää muistuttavat mustavalkoiset hiukset, pistävä ilme ja pergamenttirulla kädessä.

Red nyökkäsi varautuneena.

  ”Tervetuloa Auroriakatemian valintakoehaastatteluun. Olen Camelotta Tonks. Tule peremmälle, niin aloitetaan.”

Red astui naisen perässä haastatteluhuoneeseen. Se oli kuin mikä tahansa luokkahuone, ja palautti välittömästi mieleen ikäviä muistoja kaikista niistä kerroista, kun hän oli ollut luokkahuoneessa jonkun opettajan haukuttavana. Keskellä huonetta oli yksi tuoli, johon Tonks viittasi häntä istumaan. Tonks itse istui kolmen pöydän riviin tyhjälle paikalle. Hänen vieressään oli arpikasvoinen aurori, jonka Red tunnisti Alastor Vauhkomieleksi – mies oli legenda jo eläessään. Vauhkomielen vieressä istuvan, etäisesti sutta muistuttavan terävänenäisen miehen kuvan Red oli puolestaan nähnyt uutisissa. Manico Visardo, yliaurori.

  ”Tämän haastattelun tarkoituksena on selvittää sopivuutesi Auroriakatemiaan”, Tonks sanoi. ”Valitsemme opiskelijat tiukalla seulalla, koska emme halua haaskata kenenkään aikaa. Pyydämme siis, että vastaat rehellisesti.”

Red nyökkäsi.

  ”Aloitetaan siis. Minulla on tässä edessäni viimeisimmän pimeyden voimilta suojautumisen opettajasi kirjoittama suosituskirje. Hän kirjoittaa, että olet äärimmäisen taitava oppilas – silloin kun haluat olla. Haluatko avata meille, mitä professorisi tällä tarkoittaa?”

Red nielaisi ja kirosi mielessään professori Bellinin, joka näköjään halusi varmistaa, että hän päätyisi turvapeikkojen kouluttajaksi. Hän yritti muotoilla vastauksen, joka olisi riittävän rehellinen, mutta ei sulkisi häneltä Auroriakatemian ovia ikuisiksi ajoiksi. Hän sanoi, että oli ollut ajoittain kärsimätön, ja huono motivoitumaan asioista, joita ei pitänyt millään tavalla hyödyllisinä.

  ”Eli uskot olevasi koulutettua opettajaa parempi arvioimaan jonkin asian hyödyllisyyden.”

Red tajusi saman tien, että Auroriakatemian haastattelun ei ollut tarkoitus olla reilu, vaan provosoida hänet paljastamaan huonoimmat puolensa ja menettämään malttinsa. Tonks hädin tuskin kuunteli vastausta, ennen kuin ampui seuraavan kysymyksen:

Luuliko hän, että aurori pärjäsi pelkillä pimeyden voimilta suojautumisen taidoilla?

Jos tehtävää johtava aurori antaisi käskyn, jota hän ei pitänyt mielekkäänä, jättäisikö hän senkin huomiotta?

Oliko totta, että hän oli huono kunnioittamaan auktoriteetteja?

Oliko hänellä ennakkoluuloja jotakin ihmisryhmää kohtaan?

Miksi hänellä ei ollut ollut harrastuksia koulussa?

Miksi hän ei ollut ollut valvoja- tai johtajaoppilas koulussa?

Ja sitten, viimein, melkein tunnin kestäneen kuulustelun päätteeksi:

  ”Isäsi on muuten taikalainvartijaosaston hallussa alakerrassa. Päätti kuulemma uhkailla jästejä humalassa. Haluaisitko mennä sanomaan hei?”

Red halusi sillä hetkellä vain yhtä asiaa: kirota pilkallisen ilmeen pois Tonksin kasvoilta. Hän onnistui pitämään ilmeensä peruslukemilla vain vaivoin, ja oli varma, että Tonks tiesi sen.

  ”En ole puhunut hänelle yli vuoteen. En näe mitään syytä aloittaa nyt.”

**

Red oli kestänyt valintakoehaastattelun, jonka aikana hänelle oli käynyt täysin selväksi, että kysymyksiä esittävä Tonks halusi hänet Auroriakatemiaan suurin piirtein yhtä kovasti kuin halusi sytyttää asuntonsa tuleen ja astui vapaaehtoisesti liekkeihin. Visardo ja Vauhkomieli eivät olleet esittäneet koko haastattelun aikana yhtään kysymystä, joten heidän kannastaan Redillä ei ollut aavistustakaan, mutta jos yksi kolmikosta oli hänen hyväksymistään vastaan, eivät mahdollisuudet näyttäneet kummoisilta. Haastattelun jälkeen hänet oli viety pelkohuoneeseen kohtaamaan pahimmat pelkonsa sillä aikaa, kun vihamielinen kolmikko tarkasteli lasin takaa, arvosteli hänen pelkojaan ja toivoi hänen epäonnistuvan.

  ”Olen yllättynyt”, Tonks oli sanonut, kun hän puolen tunnin kuluttua astui takaisin käytävään jalat vapisten, mutta pelkonsa voittaneena. ”Luulin, että pahin pelkosi olisi jotakin… erilaista.”

Red oli vain nielaissut pystymättä vastaamaan. Hänkin oli luullut, että hänen pelkonsa olisivat olleet jotakin muuta. Omia vanhempiaan hän oli osannut odottaa, he vierailivat yhä säännöllisesti hänen unissaan. Oma kuva peilissä kuolonsyöjätatuoinnilla varustettuna, sekin oli ollut ilmiselvää – ja juuri se oli taatusti viimeinen naula Auroriakatemia-nimisen haaveen arkkuun. Epäonnistumisen pelko, sekin oli ollut odotettavissa.

Hän ei ollut odottanut näkevänsä Jazzia.

Hän oli tullut kotiin vihaisena, pettyneenä, hämmentyneenä, varmana tulevaisuudestaan turvapeikkojen kouluttajana ja mielessään vain yksi tavoite: humala, niin nopeasti kuin mahdollista. Kaksi tuntia myöhemmin hän oli hyvää vauhtia matkalla. Huone hänen ympärillään pyöri tottelevaisesti mukana aina kun hän käänsi päätään, ja kaikki tuntui mukavan kaukaiselta ja epätärkeältä, kuin hänen ja todellisuuden välille olisi vedetty suojaverho. Entinen paras ystävä, joka vihasi häntä? Ei väliä. Jästejä uhkaileva humalainen isä taikalainvartijoiden sellissä? Mitä siitä. Raivostunut tyttöystävä? Kuka sellaisia kaipasi. Vuosien vaivannäkö hukkaan heitettynä ja edessä epävarma tulevaisuus? Hah, ei kiinnostanut.

Eikö muka? Pieni, ärsyttävän selväpäinen ääni hänen takaraivossaan kuiskasi. Hän vaiensi äänen menemällä keittiöön hakemaan lisää juotavaa.

Keittiön ovella hän törmäsi Jazziin.

Humalainen sumu hälveni hetkeksi, ja muutaman sekunnin ajan hän näki Jazzin sellaisena kuin oli nähnyt pelkohuoneen painajaisessaan: liikkumattomana, valkoisena, kuolleena. Sitten näky haihtui, ja hän tajusi, että keittiön ovella seisova Jazz oli erittäin elävä – elävä ja varautuneen näköinen ja puristi valokuva-albumia rintaansa vasten.

  ”Olet humalassa.”

  ”Kymmenen pistettä rohkelikolle.” Red alkoi nauraa. Se oli ilotonta naurua, joka kaikui kitkeränä pitkin keittiön seiniä. ”Harmi, että McGarmiwa ei ole täällä!”

  ”Mene nukkumaan. Olet juonut ihan tarpeeksi.”

  ”Mikä versio Jazzista sinä olet?” Red siristi silmiään.

Jazz pyöritti silmiään. ”Se versio, joka lähtee nyt kotiin. Öitä, Red.”

Kuva kuolleesta Jazzista välähti jälleen Redin silmien edessä. Humalassa hänen oli vaikea päättää, kumpi Jazz suututti häntä sillä hetkellä enemmän, hänen painajaisiinsa tunkeutuva kuollut vai metamorfimaagi elävä, joka saattoi olla kuka tahansa ja joka kieltäytyi puhumasta hänelle ja käyttäytyi sitten kuin vika olisi ollut hänessä, kun todellisuudessa oli – oli Jazzin syytä, että hän ei pääsisi Auroriakatemiaan! Jos Jazzin mykkäkoulu ei olisi aiheuttanut hänelle päänvaivaa, hän olisi pystynyt valmistautumaan paremmin akatemian pääsykokeisiin ja sitten hän olisi keksinyt parempia vastauksia sen Tonksin kysymyksiin eikä olisi pilannut mahdollisuuksiaan. Jep, koko juttu oli Jazzin vika.

Hän heräsi ajatuksistaan ja tajusi, että Jazz marssi jo kohti ulko-ovea valokuva-albumi sylissään.

  ”Mene sitten!” Hän huusi tytön tikkusuoralle selälle. ”Oli jo aikakin! Olet vain tiellä!”

Sulkeutuvan oven läimähdys oli korvia huumaava. Red tuijotti tyhjää eteistä hetken, ja hoippui sitten vessaan oksentamaan.

lauantai, 3. helmikuu 2018

Kahdeksas osa

A/N: Jessica, kiitos paljon kommentista! On hurjan hauskaa huomata, että tätä lukee vielä joku - ajattelin kirjoittelevani seinille näin monen hiljaisen vuoden jälkeen, joten tämä oli kiva yllätys! Kiitos myös noista toiveistasi, sain niistä useammankin idean joita tulee näkymään tulevissa luvuissa :) kirjoittelen tätä vuorotellen Cardiff-tarinan sekä yhden kolmannen fikin kanssa aina vähän sen mukaan, mikä milloinkin inspiroi, laadusta en mene takuuseen koska tavoitteena on lähinnä verrytellä kirjoituslihaksia ja pitää Nanosta alkanutta hyvää kirjoitusrytmiä yllä, joten näitä ei ole yleensä sen kommemmin oikoluettu vaan julkaisen kirjoita ja laita nettiin -periaatteella :) Ja hmm, on myös välillä vähän hämmentävää (mutta hauskaa!) kirjoittaa samoista hahmoista kahdessa eri maailmassa ja kahdessa eri iässä. Toisaalta on hauska miettiä, millä tavalla Cardiff-Red ja Cardiff-Jazz eroavat näistä hahmoista kun eivät tavanneetkaan toisiaan teini-iässä vaan vasta vanhempana, toisaalta välillä tuntuu, että meinaa mennä vähän sekaisin, minkä version tajuntaan tässä nyt pitäisi uppoutua. Mutta toivottavasti tästä osasta on iloa siellä näytön toisella puolella, mä lähden tästä lenkittämään koiraa ja yritän sitten siirtyä Cardiff-Jazzyn tajuntaan. (Vai pitäisikö katsoa ensin Passengers? Se on kyllä kuulemma kökkö.)

 - Sharra

Oh, you're in my veins
And I cannot get you out
Oh, you're all I taste
At night inside of my mouth

Andrew Belle feat. Erin Mccarley: In My Veins

Kahdeksas osa

21.9.1972

  ”Millaista Auroriakatemiassa on?”

Sam Conwayn vaalea pää kellui olohuoneen takan liekeissä. Loput Samista oli sillä hetkellä Intiassa, tai Indonesiassa ehkä - Jazz ei ollut täysin varma. Samin hiukset olivat vaaleammat kuin ennen, kasvot ruskettuneemmat, ja sillä hetkellä Jazz huomasi toivovansa syvästi, että missä tahansa i-alkuisessa paikassa Sam sitten olikin, hän olisi ollut siellä myös. Hänen jokaista lihastaan särki, hän haisi hieltä, hän ei ollut ehtinyt nukkua tarpeeksi päiväkausiin, ja kaiken kaikkiaan hänen oli hyvin vaikea muistaa, miksi ihmeessä oli halunnut välttämättä lähteä opiskelemaan sen sijaan, että olisi lähtenyt kiertämään maailmaa ystävänsä kanssa.

  ”Rehellisesti sanottuna? Tylsää.” 

  ”Ihmeellisessä agenttikoulussa tylsää? Vaikea uskoa.”

  ”Joo, no – ”, Jazz irvisti, ” – kenelläkään ihmeellisessä agenttikoulussa ei ole hirveästi huumorintajua. Vanha kunnon McGarmiwa oli rento ja hauskanpitoa rakastava tyyppi Auroriakatemian opettajiin verrattuna.”

  ”Mitä sitten odotit?” Sam kysyi. ”Aurorit metsästää pimeyden velhoja työkseen. Pakko kai sellainen koulutus on ottaa vakavasti.”

  ”Joo”, Jazz huokaisi. ”Mutta pimeyden velhojen metsästäjiksi aurorit ovat aika… rajoittuneita.”

Hänen korviaan särki edelleen – vain paria tuntia aiemmin kaksintaisteluopettaja Camelotta Tonks oli huutanut hänelle koko epäluonnollisen laajojen keuhkojensa voimalla, koska hän oli kehdannut potkaista kaksintaistelupariaan jalkoväliin kesken harjoituksen. Olet auroriopiskelija, etkä pahainen jästi baaritappelussa, Thomas! Käyttäydy sen mukaisesti! Jazz oli vetänyt syvään henkeä ja huomauttanut sitten, että Jaron oli juuri onnistunut viemään hänen taikasauvansa – mitä hänen olisi pitänyt tehdä jos kyseessä olisi ollut oikea kaksintaistelu, jäädä kiltisti odottamaan avada kedavraa vai? Tonks oli vain katsonut häntä nenänvarttaan pitkin ja sanonut, että todellinen aurori ei koskaan, koskaan menettänyt taikasauvaansa kaksintaistelussa.

Sam pidätteli naurua, kun Jazz sai vuodatuksensa loppuun. ”Ehkä opettajasi uskoo evoluutioon. Jos aurori menettää sauvansa, aurori joutaa kuolemaan?”

  ”Oikeasti, joka puolella on pelkkiä sääntöjä. Mitä järkeä on noudattaa miljoonia sääntöjä, jos pimeyden velhot ei kuitenkaan pelaa samoilla säännöillä?”

  ”Toivottavasti et sanonut tuota sille Tonksille.”

  ”Ei kannata. Se nainen vihaa minua jo valmiiksi.”

Hyvä on, ehkä vihata oli vähän turhan ylidramaattinen sana, mutta Camelotta Tonks oli ottanut hänet heti ensimmäisestä päivästä lähtien silmätikukseen. Mikään, mitä hän teki, ei kelvannut naiselle – hänen sauvatyöskentelynsä oli liian huolimatonta, hänen askelluksensa tehotonta, ja miksi, kautta Merlinin, miksi hän ei voinut koskaan noudattaa sääntöjä? Ärsyttävintä oli, että Jazz oli nähnyt Jaronin ja Emmelinen tekevän jatkuvasti samoja virheitä ja selviävän ilman huomautusta. Jatkuva arvostelu tuntui väkisinkin henkilökohtaiselta. Kun otti huomioon, että Tonks oli metamorfimaagi… No, kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt olla Jazzin puolella, mutta ei nähtävästi. Ehkä se juuri naista ärsyttikin – että hän oli tehnyt alusta asti selväksi, että halusi pitää sen puolen itsestään piilossa.

  ”Mitä Intiaan kuuluu?” Jazz vaihtoi puheenaihetta. Tonksin ajatteleminen aiheutti hänelle aina päänsärkyä.

  ”Indonesiaan.”

Jazz virnisti. ”Hyvä yritys.”

  ”Täällä on tosi mielenkiintoista, paikallinen taikakulttuuri on kiehtova yhdistelmä taikauskoa ja pitkälle kehitettyä, tieteellistä noituutta. Olen oppinut paljon.”

  ”Käännettynä: olet ollut koko ajan uima-altaalla?” Jazz veikkasi.

  ”Joo”, Sam huokaisi. ”McGarmiwa pyörtyisi jos tietäisi. Mutta Merlin, Kirke ja Arhippa, että täkäläiset tekevät hyviä drinkkejä.”

  ”Mihin menet seuraavaksi?”

  ”Hmm, varmaan Australiaan.”

Jazz puristi silmät kiinni. ”Kuka tarvitsee aurorikoulutusta? Haluan Australiaan.”

  ”Mutta kuka meitä sitten suojelee kieroilta pimeyden velhoilta?” Sam virnisti ja vakavoitui sitten. ”Hei, kieroista velhoista puheen ollen, oletko kuullut mitään veljestäni?”

  ”En pariin kuukauteen.” Jazzin mieliala synkkeni, kun hän muisteli kesällä saamaansa kirjettä, jossa Jay Conway onnitteli häntä Auroriakatemiaan pääsystä ja kehotti harkitsemaan muita vaihtoehtoja. Hän ei ollut vastannut viestiin, eikä Jay ollut yrittänyt uudelleen.

  ”Hemmetti.”

  ”Onko kaikki ok?”

  ”Ei aavistustakaan”, Sam huokaisi. ”Äiti ei ole kuullut Jaysta kuukausiin ja alkaa panikoida. Minustakin se on vähän outoa, mutta toisaalta… Jay on Jay.”

  ”Mitä Jay tekee nykyään?” Jazz ajatteli kirjettä, jossa poika oli muistuttanut, että aina oli olemassa vaihtoehto, jos kurinalainen elämä alkaisi kyllästyttää.

  ”Väitti etsivänsä itseään viimeksi kun juteltiin.” Sam yritti hymyillä. ”Mutta hei, jos ärsyttävä isoveljeni on yhteydessä sinuun niin ilmoittele, jooko? Hän on ääliö, mutta olisi silti kiva tietää, että hän on edelleen hengissä.”

Jazz lupasi huudella hormiverkossa saman tien, jos näkisi Jaysta vilaustakaan. ”Mutta luultavasti hän pysyy kaukana minusta. Älä unohda, että poikaystäväni on veljesi vihollinen numero yksi.”

  ”Hemmetin idiootti Jay”, Sam murisi. ”Miksi ihmeessä hän ei voi käsitellä pettymyksiään niin kuin normaalit ihmiset?”

**

10.5.1971

  ”Mitä luet?”

Ikkunalaudalla istuva Jazz ehti juuri ja juuri kohottaa katseensa MeNoidista, kun hänen edessään seisova Jay Conway nähtävästi päätti odottaneensa vastausta kysymykseensä liian kauan, nappasi lehden hänen kädestään ja vilkaisi sen kantta.

  ”Seitsemän hyödyllistä loitsua makuuhuoneeseen, joita äitisi ei halua sinun tietävän.” Jay vislasi. ”Haluatko sivistää meitä muitakin?”

  ”Hanki oma lehti”, Jazz sanoi herttaisesti hymyillen ja otti lehden takaisin. ”Toiset meistä itse asiassa maksavat tilauksesta.”

  ”Ja loput meistä kyseenalaistavat teidän mielenterveytenne”, Jay tokaisi, mutta yritti silti lukea ylösalaisin, mitä lehdessä sanottiin. Jazz laittoi lehden kiinni ja asetti sen viereensä ikkunalaudalle Jayn pettyneestä huokauksesta välittämättä. Hän risti säärensä ja venytteli.

  ”Joten, mitä haluat, Conway?”

  ”Mikä saa sinut kuvittelemaan, että haluan jotakin?”

  ”Hmm, ehkä se, että et ole puhunut minulle moneen viikkoon?”

  ”Olen ollut kiireinen.”

  ”En taida haluta tietää, minkä kanssa”, Jazz mutisi.

Jay virnisti tyytyväisenä. ”Et haluakaan. Mennäänkö tänään Tylyahoon?”

  ”Mitä?”

  ”Mennäänkö illalla Tylyahoon? Viime kerrasta on ikuisuus.”

Jazz oli hiljaa niin pitkään, että poika naurahti ja kysyi, oliko hänen kuulossaan jotain vikana. Jazz ravistautui hereille ajatuksistaan ja muistutti, että viimeksi kun he olivat hiippailleet salaa Tylyahoon, he olivat juoneet aivan liikaa ja jääneet melkein kiinni, minkä lisäksi hän oli murtanut ranteensa.

  ”Se sattui, sivumennen sanoen.

  ”Se oli Redin vika, ei Tylyahon.”

  ”Red on edelleen olemassa”, Jazz huomautti.

Jay kohautti harteitaan. ”Ehkä Reddie-poju pysyy tällä kertaa makuusalissaan.”

Jazz tuijotti poikaa pitkään sanaakaan sanomatta. Sitten hän alkoi nauraa. Red viettämässä yksinäistä iltaa makuusalissa sillä aikaa kun hän hiippailisi Tylyahossa Jay Conwayn kanssa, siinä vasta todennäköinen skenaario. Missä universumissa Jay oikein eli tätä nykyä, muurahaisten valtakunnassa vai? Hän nauroi niin kovasti, että hänen vatsaansa alkoi sattua. Sitten hän näki Jayn kurtistavan kulmiaan ja tajusi, että poika oli tosissaan. Nauru pyyhkiytyi saman tien pois hänen huuliltaan. Jos Jay oli vakavissaan, se saattoi tarkoittaa vain yhtä asiaa…

Jay ei tiennyt, että hän oli Redin kanssa.

Jazz toivoi, että olisi voinut rehellisesti sanoa tuntevansa pelkkää ärtymystä. Ärtymystä, tai suuttumusta ehkä – sellaista naisellista loukkaantuneisuutta, joka oli täynnä raivoa ja joka purkautui ennen pitkää vihaisena huutona, tai potkuna jalkoväliin; sellaista suuttumusta, josta ei voinut edes puhua samassa lauseessa säälittävyyden kanssa. Tosiasia kuitenkin oli, että hän ei tuntenut ärtymystä tai raivoa, vaan kipua. Hän oli ollut Redin kanssa melkein kolme kuukautta, eikä Red ollut katsonut tarpeelliseksi mainita asiasta parhaalle ystävälleen.

Jazz käänsi katseensa pois. Hänen sormensa puristuivat ikkunalaudan reunan ympärille niin tiukasti, että kämmeniin sattui.

  ”Haloo? Tylypahka kutsuu Jassminadaraa?”

  ”Älä käytä sitä nimeä”, Jazz mutisi huomattavasti vähemmän terävästi kuin yleensä.

  ”Tylyaho, tänään illalla?”

Jazz käänsi viimein katseensa takaisin edessään seisovaan poikaan. Jay keikkui kantapäillään kädet taskussa sen näköisenä, että yritti parhaansa mukaan näyttää siltä, ettei välittänyt tippaakaan hänen vastauksestaan, mutta välitti todellisuudessa vähän liikaa. Jazz rypisti otsaansa. Hän tunsi tuon ilmeen, tuon teeskennellyn välinpitämättömyyden, oli pakottanut sen omille kasvoilleen liian monta kertaa. Hän tiesi, mitä tuo ilme tarkoitti. Äkkiä hänen mieleensä kohosivat kaikki ne kerrat, kun Jay oli tullut juttelemaan hänelle ilman mitään varsinaista asiaa, pilkannut häntä silloinkin kun ei kiinnittänyt mitään huomiota muihin tyttöihin, muistanut hänen koko kirotun nimensä silloinkin, kun ei muistanut edes muiden rohkelikkotyttöjen luokka-astetta…

Voi Merlinin ikivanhat puuvilla-alushousut. Oliko Jay Conway, kaiken ärsyttävän alfa ja omega, hänen melkein-poikaystävänsä paras ystävä, itse asiassa ihastunut häneen? Hän puri lujasti huultaan estääkseen itseään taas nauramasta. Nyt kun hän ajatteli asiaa, se oli täysin loogista.

Se oli myös täysin monimutkaisen, sotkuisen, suoraan-kehnosta-naistenlehdestä-reväistyn ahdistavaa.

  ”Taidan jättää väliin”, Jazz sanoi pakotetun kevyellä äänellä. ”Ranteeni ei ole vielä unohtanut edelliskertaa.”

Itsevarma hymy Jayn kasvoilla lipsahti sekunnin murto-osaksi vain palatakseen saman tien voimalla takaisin.

  ”Omapahan on menetyksesi, Thomas. Toisen kerran sitten? Vai haikailetko edelleen putkiaivoisen kaverini perään? Koska ei millään pahalla, mutta varoitin jo – haaskaat aikaasi.”

Jazzin vatsaa väänsi, ja hänen kurkustaan karkasi etäisesti hysteeriseltä kuulostava naurahdus ennen kuin hän ehti estää itseään.

  ”Joo, niinhän sinä sanoit.”

 

**

 

Hän odotti, että huolettomasti viheltävä Jay oli kadonnut nurkan taakse, tunki sitten lehden koululaukkuunsa ja lähti etsimään oletettua poikaystäväänsä. Välittömästi häntä vastaan tuli iso, naurava lauma opiskelijoita koulupuvuissaan. Jazz vilkaisi kelloaan ja tajusi lauman olevan tulossa Suuresta Salista; päivällisaika oli juuri päättynyt. Hän ei vaivautunut etsimään Rediä väkijoukosta. Jostain tuntemattomasta syystä Red oli vältellyt häntä jo monta päivää niin tehokkaasti, että hän ei ollut nähnyt poikaa edes ruokasalissa. Hän oli puolittain varma siitä, että Red oli tehnyt jonkun sopimuksen kotitonttujen kanssa ja saanut ne toimittamaan päivän ateriat suoraan poikien makuusaliin. Se olisi niin tyypillistä Rediä.

Jazz lähti kävelemään väkijoukon mukana takaisin rohkelikkotornin suuntaan. Hänen edellään käveli Korpinkynnen seitsemäsluokkalainen huispauskapteeni Puuskupuh-poikaystävänsä kanssa; he pitivät toisiaan kädestä kiinni ja nauroivat. Jazz tunsi kateuden pistoksen niin kuin aina nähdessään jonkun, jolla oli vähemmän monimutkainen parisuhde kuin hänellä itsellään oli (oliko hänellä edes parisuhdetta?) Oli varmaan mukavaa olla noin… huoleton. Redin kanssa yhdessä oleminen oli monia asioita – ärsyttävää, turhauttavaa, verenpainetta nostavaa, vatsanpohjaa kutkuttavaa, öitä valvottavaa – mutta sana huoleton ei kuulunut siihen joukkoon. Suurimman osan ajasta Redin kanssa oleminen tuntui siltä kuin olisi yrittänyt pitää kiinni saippuapalasta, joka lipesi aina vain varoittamatta lattialle juuri, kun siitä luuli saaneensa kiinni. Toisinaan hänestä tuntui, että Red ymmärsi häntä paremmin kuin edes Sam tai Blacklockin kaksoset koskaan. Toisinaan – tällaisina hetkinä, kun Red vältteli häntä neljättä putkeen eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, miksi – hän taas tajusi ärsyttävän selvästi, ettei tuntenut poikaa ollenkaan.

Vika oli siinä, että Red ei puhunut. Jazz osasi lukea yhä paremmin hänen ilmeitään, tulkita, milloin hän oli pahalla päällä tai ahdistunut tai yritti näyttää välinpitämättömältä, vaikka oli oikeasti kaikkea muuta. Hän tiesi kyllä, milloin Red yritti vältellä häntä ja milloin poika oli oikeasti vain kiireinen. Yhtenä päivänä Red saattoi pysäyttää hänet käytävällä ja suudella alkovissa verhon takana kuin heidän molempien henki olisi riippunut siitä, seuraavana päivänä Red ei halunnut katsoa häntä silmiin, tai murjotti yksin rohkelikkotornissa. Olisi vain ollut kiva tietää syy.

Tosiasiassa hän tiesi Redistä – siitä oikeasta Redistä – hyvin vähän, ja senkin lähinnä päättelyn ja huhupuheiden ansiosta. Hän tiesi, että Red halusi Auroriakatemiaan, koska, no, jokainen Redin nimen joskus edes sivulauseessa kuullut tiesi sen. Hän tiesi, että Redillä oli perheongelmia, koska Jay oli joskus sanonut Samille jotain siihen viittaavaa ja koska Redin silmissä välähti myrskypilviä aina kun Jazz puhui omista vanhemmistaan. Hän tiesi, että Red inhosi muodonmuutoksia, koska poika hieroi ohimoitaan päänsärkyisen näköisenä aina, kun joutui tekemään kyseisen oppiaineen läksyjä. Mutta jos laskettiin yhteen ne asiat, jotka Red oli kertonut hänelle aivan itse, vapaaehtoisesti… hän ei tiennyt juuri mitään. Heillä oli aina liian kiire tehdä muuta kuin puhua, ja silloinkin kun he puhuivat, Red halusi kuulla Jazzista, tai esitti sarkastisia kommenttia, jotka eivät kertoneet mitään mistään.

  ”Miksi sinä oikein olet hänen kanssaan?” Sam oli kysynyt turhautuneena yhtenä iltana, kun Jazz oli taas pitänyt yhden naisen konserttia tyhjälle makuusalille uudesta lempikappaleestaan Red Stron on homeinen idiootti.

  ”Koska olen vakavasti itsetuhoinen enkä koskaan halua mitään, minkä saa helposti?”

  ”Kunhan et päätyisi itkemään jossakin vaiheessa.”

Jazz kohotti kulmiaan. ”Minä en itke, minä kirjoitan vihaisia kostolauluja.”

  ”Ikävä kyllä”, Sam mutisi ja sai tyynystä naamaansa.

**

Jazz oli puolimatkassa rohkelikkotorniin kun hän törmäsi käytävällä Silksiin. Pikkusisko oli tapansa mukaan tulossa kirjastosta käsissään niin iso kirjapino, että hädin tuskin näki sen yli eteensä. Silkadara Thomas, aikamme korpinkynsi.

  ”Aiotko oikeasti lukea nuo kaikki?”

  ”En, kun aion käyttää niitä yöpöytänä”, Silks huokaisi.

Jazz piti pienen tauon. ”Oletko nähnyt Red Stronia?”

  ”Red Stronia?”

  ”Seiskaluokkalainen rohkelikko, vetää kaksintaistelukerhoa.”

  ”Hän istui pihalla aikaisemmin. Kuulin kun McGarmiwa huusi hänelle jostakin.”

McGarmiwa huusi Redille, siinä vasta yllätys. ”Kiitti, pikkusisko. Minulla on Redille asiaa… kaksintaistelukerhosta.”

  ”Kai sitä voi silläkin nimellä kutsua”, Silks mutisi puoliääneen.

  ”Mitä?” Jazz hätkähti.

  ”Äh, älä viitsi, en minä ole sokea. Tiedän kyllä, että sinulla on jotain juttua Red Stronin kanssa. Tosin en ymmärrä miksi.” Silks irvisti. ”Hän on ärsyttävän täynnä itseään.”

Jazzin teki mieli korjata, että Silks oli täysin väärässä, mutta koska hänen omatkaan tunteensa Rediä kohtaan eivät olleet sillä hetkellä erityisen lämpimät, hän sanoi vain, että Silksin oli paras olla sanomatta mitään äidille ja isälle.

  ”Mitä annat jos olen hiljaa?”

  ”Älä yritä kiristää isosiskoasi, kakara.”

  ”Hauskaa riitelyä!” Silks huusi hänen peräänsä, kun hän kääntyi ja otti suunnan kohti ulko-ovea.

Hän hymähti. Silks tunsi hänet vähän turhan hyvin.

**

Hän löysi Redin istumasta järven rannalta sen näköisenä, että harkitsi syvästi jättävänsä taakseen julman maailman ja muuttavansa järveen jättiläiskalmarin seuralaiseksi. Red oli niin keskittynyt tuijottamaan järvelle, ettei huomannut hänen tuloaan ennen kuin hän jo seisoi parin metrin päässä ja selvitti kurkkuaan. Red säpsähti, ja pienen hetken verran Jazz näki jonkin paniikin kaltaisen häivähtävän pojan kasvoilla, ennen kuin tämä sai ilmeensä kuriin.

  ”Törmäsin äsken Jayhin.”

  ”Sattuiko?” Red kysyi ilmeettömästi.

  ”Hän pyysi minua ulos.” Jazz risti käsivarret rinnalleen ja odotti.

Red ei sanonut mitään, tuijotti vain häntä.

  ”Ilmeisesti hän ajatteli, että se olisi okei”, Jazz jatkoi itsepintaisesti. ”Koska hän ei nähtävästi tiennyt, että olen sinun kanssasi.”

  ”Kerroitko?” Red näytti siltä, että ei erityisemmin halunnut kuulla vastausta.

  ”Olisiko pitänyt?” Jazz ampui takaisin.

  ”Mieluiten ei”, mutisi Red.

Jazz huokaisi ja työnsi hiukset kärsimättömästi sivuun silmiltään. Hän odotti, että Red sanoisi jotakin, mitä tahansa, mutta poika vain tuijotti häntä hetken varautuneena ja käänsi sitten katseensa takaisin järvelle uskaltautuen ilmeisesti viimein luottamaan siihen, että hän ei työntäisi tätä järveen sillä sekunnilla kun tämä kääntäisi hänelle selkänsä. Pienen hetken verran Jazz haaveili tekevänsä juuri niin. Hän tunsi kiukun kohisevan suonissaan – kiukun ja kivun ja loukatun ylpeyden. Red käyttäytyi kuin hän olisi ollut joku – joku – joku kärpänen, joka meni kiltisti pois, lakkasi pörisemästä korvan juuressa jos siihen ei vain kiinnittänyt mitään huomiota. Hän tuijotti Redin viimeisen päälle torjuvaa olemusta ja tikkuseuraa selkää, ja äkkiä hänen oli hyvin vaikea muistaa, miksi hän ylipäätänsä vaivautui.

  ”Minulla on jalat”, Jazz tokaisi.

Red irrotti katseensa järvestä ja vilkaisi häntä päästä varpaisiin. ”Huomattu on.”

  ”Olen hemmetin hyvä käyttämään niitä.”

Red liikahti kauemmas järvenrannasta, epäilemättä peläten taas, että Jazz aikoi potkaista hänet järveen.

  ”En ole mikään likainen luutakomerosalaisuus, jolle ei tarvitse puhua päivänvalossa. Jos haluat leikkiä, että minua ei ole olemassa, ymmärrän kyllä vihjeen.” Jazz piti tauon varmistaakseen, että viesti meni perille. ”Osaan kyllä kävellä tieheni.”

Harppoessaan takaisin linnaan hän oli kuulevinaan Redin huutavan jotain hänen peräänsä – hänen nimensä, ehkä.  Hän ei kääntynyt katsomaan.

**

27.9.1972

 

Aurorin tärkein tehtävä on metsästää pimeyden velhoja.

Aurori on alituisesti valppaana.

Aurori noudattaa lakeja joka tilanteessa.

Aurori tottelee toimintatilanteessa aina esimiehensä käskyjä.

Aurori ei anna henkilökohtaisten tunteidensa vaikuttaa työskentelyynsä.

Aurori käyttää ainoastaan ministeriön hyväksymiä kirouksia ja manauksia.

Aurori pitää käytöksellään yllä ministeriön kunniaa myös yksityiselämässään.

  ”Aurorilla ei ole elämää”, Jazz mumisi puoliääneen kopioidessaan taululta Camelotta Tonksin Aurorin kultaisia sääntöjä pergamentille.

Hänen vieressään istuva Jaron Rodriquez pyrskähti.

Liidun raapiva ääni liitutaulua vasten lakkasi, Camelotta Tonks kiepsahti kannoillaan musta kaavunhelma heilahtaen ja siristi silmiään.

  ”Thomas. Onko tässä jotakin hauskaa?”

Jazzin teki mieli huomauttaa, että Jaron oli se, joka oli nauranut, ei suinkaan hän. Jaron kuitenkin lähetti hätämerkkejä silmillään ja vajosi syvemmälle tuoliinsa, ja hänen kävi poikaa sääliksi. Sen sijaan hän sanoi:

  ”Miten on mahdollista olla tehokas aurori, jos ei saa luottaa vaistoonsa?”

Tonksin sieraimet värisivät. ”Eläimet luottavat vaistoonsa. Pimeyden velhot luottavat vaistoonsa. Me emme ole eläimiä emmekä pimeyden velhoja, neiti Thomas.”

Tällä menolla me ei olla myöskään kovin hyviä pimeyden velhojen metsästäjiä, Jazz ajatteli turhautuneena.

  ”Auroreilla on lupa käyttää valtaa, jota muille taikayhteisön jäsenille ei ole suotu”, Tonks aloitti äänellä, joka kertoi, että seuraavaksi oli tiedossa pitkä ja unettava luento. ”Vallan toinen kääntöpuoli on kuitenkin vastuu. Taikayhteisön silmät ovat kaiken aikaa liimaantuneet meidän kaavunselkäämme. Jos yksikin meistä ylittää valtuutensa, jos yksikin meistä rikkoo sääntöjä, siitä kärsii koko auroriyhteisö. Sooloilijat eivät selviä tässä joukossa pitkään, neiti Thomas. Jo 1600-luvulla…”

**

  ”Kiitti vaan, Thomas”, Emmeline Vance huokaisi Tonksin teorialuennon jälkeen, kun he istuivat Auroriakatemian ruokalassa syömässä jotakin, jota näytti etäisesti ruoalta mutta haisi liian kauan vaatekaapin perällä pesemättömänä lojuneelta huispausunivormulta. ”Korvani eivät koskaan toivu Tonksin jäljiltä.”

Jazz kohautti harteitaan. ”Kysyin täysin loogisen kysymyksen.”

  ”Etkö ole vielä oppinut?” Charlotte Strike virnisti. ”Meidän ei pidä kysyä kysymyksiä, vaan totella.”

  ”En voi sille mitään”, Jazz huokaisi teeskennellyn dramaattisesti. ”Tulen aina epäluuloiseksi, kun joku yrittää käskeä minua olemaan ajattelematta omilla aivoillani. Se on joku omituinen huono puoli minussa – terve järki, varmaan.”

  ”No, korvani kiittävät jos pidät terveen järkesi seuraavan kerran piilossa siihen asti, että Tonks on poissa näköpiiristä”, Emmeline mumisi.

  ”En lupaa mitään.”

Keskustelu kääntyi muihin puheenaiheisiin. Jazz tökki innottomasti haarukalla epäilyttävää ruokaansa ja antoi katseensa kiertää ympäri ruokasalia. Pieni, hämärästi valaistu ruokala oli täynnä harjoituskaapuihin pukeutuneita opiskelijoita sekä valmistuneita auroreita virallisissa univormuissaan. Ensimmäistä kertaa Jazz tajusi, miten hiljaa kaikki olivat. Tylypahkan Suuressa Salissa oli aina ollut lounasaikaan niin kova meteli, että siellä olisi voinut soittaa rock-konsertin ilman, että kukaan olisi edes kuullut mitään. Auroriakatemian ruokalassa kaikki sen sijaan puhuivat vaimealla äänellä, pöydän yli toistensa puoleen kumartuneina, aivan kuin he olisivat kelluneet leimuavan tulivuoren yllä lasipallossa, joka voisi särkyä yhdestäkin liian voimakkaasta äänestä. Ja miksi ihmeessä kaikki olivat niin vakavia? Totta kai pimeyden velhojen nappaaminen oli vakavasti otettava asia, mutta sikäli kuin Jazz näki, ruokalassa ei ollut sillä hetkellä ainuttakaan sen lajin edustajaa, joten miksi ihmeessä he eivät olisi voineet rentoutua välillä?

Hän yritti kuvitella, mitä hänen ystävänsä tekivät sillä hetkellä. Max oli luultavasti kotona ja nukkui yhä, tai kirjoitti lauluja kylpyhuoneen suihkuverhoon. Chard oli työpaikallaan uusien loitsujen kehittämiskeskuksessa ja yritti kehitellä taikaa, joka karkottaisi menninkäiset puutarhasta ilman, että niihin tarvitsi koskea käsin. Chardin puheiden perusteella uusien loitsujen kehittämiskeskuksessa ei tosin juuri koskaan kehitetty mitään, vaan työntekijät lähinnä jahtasivat toisiaan ja yrittivät kirota toisensa aina vain omituisemmilla manauksilla. Ja Sam… Sam oli Australiassa räpsyttelemässä ripsiään jollekin kengurunhoitajalle nimeltä Jackson.

Jazz huokaisi syvään ja iski haarukkansa harvinaisen kaltoin kohdeltuun kirsikkatomaattiin niin, että se lennähti lautaselta ja kierähti pöydän alle. Oli luultavasti ainakin etäisesti huolestuttavaa, että sillä hetkellä hän tunsi pystyvänsä samaistumaan täysin tomaattiparan kohtaloon.

**

Työpäivän jälkeen Jazzin lokerossa odotti viesti. Menin jo. Jazz hymähti viestin äärimmäisen informatiiviselle sisällölle, taitteli sen kasaan ja työnsi taskuunsa. Red jätti hänelle saman viestin melkein joka päivä, ja joka päivä se tarkoitti samaa – Red oli lähtenyt kotiin ja odotti häntä asunnollaan. Olisi ollut kiva mennä joskus itse asiassa samaa matkaa kotiin, Jazz ajatteli kiskoessaan hikistä harjoituskaapua päänsä yli. Mutta se olisi tarkoittanut sitä, että he olisivat itse asiassa kertoneet maailmalle olevansa yhdessä ja, no – Jazzin mielestä Aurorin kultaiset säännöt olivat täyttä roskaa, mutta valitettavasti hänen pakkomielteinen poikaystävänsä suhtautui niihin kuin virallisiin elämänohjeisiin. Sitä oli vaikea ymmärtää – ei sitä, että Red halusi metsästää pimeyden velhoja, sen Jazz ymmärsi paremmin kuin hyvin. Mutta että Red – koulussa säännöille avoimesti päin naamaa nauranut Red – oli valmis tottelemaan Camelotta Tonksin ääliömäisiä rajoituksia…

Jonakin päivänä Red vielä kyllästyisi ja sytyttäisi Tonksin kaavun tuleen tai jotain muuta yhtä kohteliasta, siitä Jazz oli varma. Harmi vain, että hän olisi luultavasti itse sairastunut tylsyydestä johtuvaan mielenhäiriöön jo kauan ennen sitä.

  ”Me mennään Vuotikseen yksille, oletko tulossa?” Jazz havahtui siihen, että Emmeline seisoi odottavan näköisenä hänen lokeronsa vieressä.

Jazz väänsi huulilleen hymyn ja ravisti päätään. ”On muuta menoa.”

  ”Mitä, onko sinulla treffit, vai?”

  ”Joo, sohvan ja jäätelön kanssa.” Jazz huokaisi.

Redin viestilappunen poltteli hänen kaapunsa taskussa. Mutta häntä väsytti, ja hänen jokaista lihastaan särki, ja hän oli valmis kiroamaan Auroriakatemian aina Timbuktuun asti, ja hän oli melko varma että räjähtäisi, jos joutuisi viettämään illan kuunnellen Redin oodia auroriyhteisölle, kurille ja järjestykselle. Hän halusi vain ottaa lasillisen tonttuviiniä, lysähtää sohvalle ja sääliä itseään. Jos Max olisi jo herännyt, he voisivat raapustaa yhdessä haukkumalauluja siihen ainoaan kohtaan suihkuverhosta, jota ei ollut vielä koristeltu sanoituksilla.

**

Hän astui ulos hormitakasta tuhkaa aivastellen ja jäi seisomaan takan eteen olohuoneeseen, kuulosteli. Asunnossa oli hiljaista.

  ”Max?”

Ei vastausta. Joko Max oli ulkona, tai sitten sängyn pohjalla niin pahassa krapulassa, ettei pystynyt puhumaan. Jazz kohautti harteitaan, pudotti laukkunsa keskelle lattiaa ja ryhtyi kiskomaan vaatteita päältään. Sillä hetkellä hänellä oli mielessään yksi ainoa päämäärä: kylpy, pitkä ja niin lämmin, että hänen luunsa alkaisivat kiehua. Hän viskasi noidankaavun sohvan selkänojalle, pudotti paidan eteisen lattialle ja yritti parhaansa mukaan kävellä ja riisua housuja jalasta samaan aikaan, kunnes päätyi hyppimään yhdellä jalalla kohti kylpyhuonetta.

Lattialauta narahti, ja Jay Conway astui keittiöstä eteiskäytävään. Jazz tuijotti hetken miestä paikoilleen jähmettyneenä, kirosi sitten, taikoi kutsuloitsulla noidankaapunsa olohuoneesta ja veti sen päänsä yli.

  ”Älä minun takiani vaivaudu”, Jay huokaisi.

Jazz ei sanonut mitään, vaan kietoi noidankaavun tiukasti ympärilleen ja katseli miestä varuillaan. Hän ei ollut nähnyt Jayta melkein vuoteen, ei viime joulun jälkeen, jolloin oli törmännyt mieheen ollessaan käymässä Samin luona. Silloinkin Jay oli ollut humalassa, toivottanut hänelle kovaäänisesti hyvää joulua ja kadonnut huoneeseensa murjottamaan. Nyt mies sentään näytti olevan selvin päin, Jazz totesi tarkastellessaan miestä päästä varpaisiin.

Jay oli muuttunut kovasti sitten viime näkemän. Tylypahkassa hän oli ollut vielä pitkä ja hontelo, kuin puunrunko, joka ei ollut vielä lopettanut kasvamistaan. Nyt hän oli vantterampi, hartiat olivat leventyneet ja käsivarret vahvistuneet. Hänen entinen vallaton vaalea tukkansa oli leikattu lyhyeksi sängeksi päälaelle ja silmien alla oli tummat varjot. Juuri niiden silmien ilme sai Jazzin pitämään tiukemmin kiinni taikasauvastaan. Samin isoveljen ilme oli aina ollut sekoitus ilkikurisuutta ja jonkinasteista pahantahtoisuutta, mutta nyt miehen katseessa oli jotakin synkkää, jotakin, joka sai Jazzin asettamaan sanansa tarkoin.

  ”Olen aika varma, että en ole antanut sinulle avainta.”

  ”Joku taisi unohtaa langettaa suojaloitsut lähtiessään. Varmaan se tummatukkainen muusikkokaverisi. Näytti aika krapulaiselta mennessään ulos”, Jay sanoi huolettomasti.

Jazz kohotti kulmiaan. ”Tosi uskottavaa, Conway.”

  ”Älä viitsi. Miksi ihmeessä olisin halunnut murtautua asuntoosi?”

Jaa-a, kerro sinä minulle. ”Mene käymään kotona. Sam ja äitisi ovat huolissaan sinusta.”

Jay tuhahti jotakin ylisuojelevista naisista, ja hymyili sitten oudosti. ”Ei olla nähty pitkään aikaan, Thomas. Mitä Auroriakatemiaan kuuluu?”

Jazz tuijotti miestä. ”Ihan tosi, Conway? Murtauduit asuntooni, koska haluat kuulla, mitä Auroriakatemiaan kuuluu?

  ”Luulin että tulimme jo siihen tulokseen, että en ole murtautunut minnekään.”

  ”Jätin eriävän mielipiteen”, Jazz sanoi kevyesti. ”Voisitko mennä nyt? Olin menossa suihkuun.”

  ”Ja minä kun luulin, että riisuuduit vain minun vuokseni”, Jay huokaisi.

Jazz loi mieheen katseen, joka oli kaukana huvittuneesta.

  ”Ei kyllä ihme, jos tarvitset suihkua”, Jay sanoi nojaten ovenkarmiin sen näköisenä, että ei ollut todellakaan menossa minnekään lähiaikoina. Jazz huokaisi. ”Akatemiassa taidetaan rääkätä ihmisiä aika tehokkaasti.”

  ”Kuuluu työnkuvaan”, Jazz tokaisi.

Jay katsoi häntä tarkkaavaisesti.  ”Lyön vaikka vetoa, että olet jo henkisesti homehtumassa siellä.”

Jazz ei sanonut mitään. Jayn ei tarvinnut tietää, miten oikeaan oli osunut – se vain pullistaisi miehen egoa tarpeettomasti ja sitten mies ei ainakaan koskaan lähtisi.

  ”Arvaa mitä minä teen tätä nykyä?”

  ”En varmaan halua tietää”, Jazz mumisi.

Jay virnisti. ”Olen yksityisetsivä.”

  ”Mitä sinä muka etsit? Uusia keinoja ärsyttää ihmisiä? Okei, olet siinä kyllä luonnonlahjakkuus.”

  ”Mitä milloinkin”, Jay sanoi korostetun huolettomasti Jazzin piikistä välittämättä. ”Ihmisiä, esineitä, tietoa… Vapautin tänään pari kirjaa yhden vanhan käävän kirjastosta.”

  ”Onko se vanha kääpä samaa mieltä sanavalinnastasi?” Jazz kysyi kuivasti.

  ”Se on vain kohtalo, muru.” Jay kohautti olkiaan. ”Jos haluaa pitää jotain turvassa, kannattaa käyttää suojaloitsuja, ei jättää tavaroita ympäriinsä lojumaan.”

  ”Olet siis nykyään varas. Äitisi olisi varmaan tosi ylpeä.”

Ukkosmyrsky välkähti Jayn taivaansinisissä silmissä. ”Entä sinä sitten? Leikit neiti Auroria, koska poikaystävä tulee siitä onnelliseksi?”

  ”Jonakin päivänä joku vielä uskoo, että Redillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa”, Jazz mutisi itsekseen. ”Mutta se ei ole näköjään tämä päivä.”

  ”Voitko muka rehellisesti sanoa, että sinulla on hauskaa siellä? Kaikki ne säännöt ja tiukat ohjeet. Kun taas minä olen vapaa. Ja rikas”, Jay virnisti.

  ”Ja rikollinen.”

  ”Tykkään mieluummin termistä lain ulkopuolella toimiva henkilö. Miksi meidän pitäisi rajoittaa itseämme ja olla pitämättä hauskaa? Kukaan ei kärsi… ainakaan kovin pahasti.”

Jazz pyöritti silmiään.

  ”Älä vaan sano, että Pyhä Stron on tehnyt sinusta tylsän.”

  ”Pyhä Stron oli paras ystäväsi seitsemän vuotta.”

  ”Paino sanalla oli.

  ”Ihan oikeasti, kuinka kauan aiot vielä mököttää Redille? Hän ei ole sinun vihollisesi.”

  ”Totta kai hän on”, Jay sanoi toteavaan sävyyn kuin olisi puhunut säästä. ”Hän vei sinut.”

**

10.5.1971

 

Jazz oli täynnä ärtynyttä väsymystä työntäessään pimeyden voimilta suojautumisen luokan oven auki.

  ”No, mitä? Aiotko taas ladella jotain ympäripyöreää siitä, miten et osaa suhtautua hyvin useimpiin ihmisiin? Koska ei millään pahalla, mutta minua ei – ”

Red keskeytti hänen lauseensa suutelemalla häntä. Ainakin hän oli melko varma, että se oli Red – luokkahuoneessa ei ollut valoja eivätkä hänen silmänsä olleet vielä tottuneet pimeyteen. Poika kuitenkin tuoksui Rediltä ja suuteli kuin Red, joten Jazz uskalsi rentoutua. Sitten hän muisti, että hänen oli tarkoitus olla saanut tarpeekseen Redistä.

  ”Älä luule, että – ” hän yritti sihahtaa vasten Redin huulia, mutta unohti lauseen lopun, kun Red kietoi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet tiukasti itseään vasten. Hyvä on sitten, Jazz lupasi itselleen, pari minuuttia, ja sitten riittää. Hämärästi jossakin mielensä perukoilla hän tajusi, että hänen ei olisi pitänyt olla niin heikko, että hän oli nainen eikä muovailuvahaa – mutta kautta Merlinin, Red tiesi mitä teki! Mikä oli sinänsä omituista, koska sikäli kuin Jazz tiesi, poika ei ollut koskaan eläessään seurustellut kahta viikkoa kauempaa. Joko Red oli luonnonlahjakkuus tai sitten hänen historiassaan oli jotakin, mikä ei ollut levinnyt Tylypahkan yleiseen juoruverkostoon. Hän ottaisi asiasta selvää – heti kun lakkaisi suutelemasta Rediä – ei, vaan heti kun lakkaisi olemasta vihainen Redille, sitähän hänen oli –

  ”Ei.” Hän veti päänsä kauemmas, työnsi Redin kädet paitansa alta (missä vaiheessa ne olivat sinne päätyneet?) ja yritti palauttaa järjenjuoksunsa takaisin normaaliksi. ”Ei onnistu.”

  ”Jazz.” Red hengitti tavallista nopeammin. Hänen hiuksensa olivat pystyssä – epäilemättä Jazzin sormien jäljiltä – ja hän tuijotti edelleen Jazzin huulia kasvoillaan etäisesti juopunut ilme, josta Jazz olisi ollut äärimmäisen ylpeä jossain toisissa olosuhteissa. Nyt häntä vain ärsytti.

  ”Onko joku kuurouttanut sinut sitten viime näkemän? Sanoin, että minulle riittää.”

Red näytti siltä, että sanojen ääneen lausuminen aiheutti fyysistä kipua. ”En halua, että menet minnekään.”

  ”Niin, nyt!” Jazz nosti kätensä ilmaan. ”Mutta entä huomenna? Entä ylihuomenna tai milloin sitten ikinä päätätkin ahdistua jostakin, mistä minä en tiedä mikään? En ole mikään sätkynukke, Red!”

  ”Tiedetään! Merlin – ” Red yritti löytää oikeat sanat, mutta päätyi kiskomaan hiuksiaan.

Jazz naurahti ja käänsi katseensa pois, räpytteli kiivaasti silmiään. Tietenkään Red ei sanonut mitään – hän oli niin hyvä olemaan sanomatta mitään, että se varmaan kirjoitettaisiin vielä joskus hänen hautakiveensä. Tässä lepää Red Stron, joka ei koskaan sanonut, mitä ajatteli. Jazz katsoi poikaa hetken sanaakaan sanomatta, ravisti sitten päätään ja kääntyi hapuilemaan ovenkahvaa pimeässä.

  ”Inhoan sitä, että jollakulla on minulle väliä.” Redin ääni oli karhea ja hiljainen.

Jazz pysähtyi. Hänen päättäväisyytensä hälveni hetkellisesti, mutta hän kovetti itsensä saman tien. ”Oliko tuon tarkoitus olla romanttista?”

  ”Yritän selittää – ” Taas Rediltä loppuivat sanat kesken.

  ”Mitä? Että et osaa päättää, haluatko olla minun kanssani vai et?” Jazz sanoi. ”Se on tullut kyllä selväksi. Ja arvaa mitä, Red? Se on ihan hemmetin loukkaavaa.”

  ”Totta kai minä haluan – ”

  ”Miksi olet sitten vältellyt minua monta päivää?” Jazz risti käsivarret rinnalleen. ”Miksi Jay Conway kuvittelee, että me ei olla yhdessä?”

  ”Koska se on helpompaa, okei?” Red huokaisi.

  ”Helpompaa?”

  ”Joo, helpompaa!” Red alkoi harppoa edestakaisin kädet edelleen hiuksissa. ”Luuletko, että tämä oli suunniteltu juttu? Halusin vaan mennä Auroriakatemiaan ja tehdä pimeyden velhoista selvää ja – tulla jätetyksi rauhaan. Mutta ei, se ei käy Jazz Thomasille. Sinun oli pakko – ilmestyä kaksintaistelukerhoon ja – ja murtaa ranteesi ja – olla tiellä!”

Jazzin silmät kapenivat viiruiksi. ”Ai nyt minä olen tiellä? Voin poistaa sen ongelman saman tien.”

Hän kääntyi taas mennäkseen, mutta Redin käsi lennähti kaavun hihasta ja tarttui hänen käsivarteensa.

  ”Tiedätkö miten voi katsoa väkijoukkoa ja olla näkemättä kunnolla kenenkään kasvoja, koska kenelläkään ei ole väliä? Se oli minun taktiikkani Tylypahkassa, hemmetti, kuusi ja puoli vuotta”, Red naurahti ilottomasti. ”Ja nyt se ei enää onnistu. Olet tiellä.

Sen viimeisen lauseen kohdalla Redin äänessä häivähti jotakin, joka kuulosti epäilyttävästi hellyydeltä, ja Jazz tunsi henkisen muurinsa vapisevan uhkaavasti liitoksissaan. Hän katsoi itsepintaisesti toiseen suuntaan, ei halunnut kohdata Redin katsetta, ei halunnut tietää, mitä siinä mahdollisesti näkisi.

  ”Tiedän, että sinulla on jalat”, Red sanoi hiljaisella äänellä. ”Mutta en halua, että käytät niitä.”

  ”Onko tuon tarkoitus lohduttaa, kun välttelet minua neljättä päivää seuraavan kerran?” Jazz kysyi yrittäen saada ääneensä saman annoksen suuttumusta kuin aikaisemmin. Tällä kertaa hän joutui kuitenkin näkemään vaivaa sen eteen.

  ”Entä jos lupaan yrittää… olla välttelemättä enää?” Red tarttui hänen käteensä.

Jazz huokaisi. ”Sitä ei ikinä tapahdu, ja me molemmat tiedetään se.”

Red irrotti otteensa hänestä ja astui kauemmas kuin hän olisi tähdännyt harvinaisen hyvän kilpiloitsun heidän välilleen. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus.

Jazz halasi itseään tiukasti, katseli Rediä sanaakaan sanomatta. Hänen silmänsä olivat tottuneet tarpeeksi pimeyteen, että hän erotti luokkahuoneen hämärässäkin Redin kasvot, jälleen kerran huolellisen ilmeettömät silmät, jotka eivät äkkiä suostuneet kohtaamaan hänen katsettaan. Hän tajusi, että Red oli tullut niin pitkän matkan hänen peräänsä kuin suinkin pystyi, että jos hän kävelisi nyt pois, poika ei enää seuraisi vaan luovuttaisi.

Jazz puri huultaan niin, että tunsi veren maun suussaan. Hän tiesi järjellä, että hänen olisi pitänyt kävellä ulos huoneesta. Redillä oli selvästi ongelmia, ja halusiko hän muka haaskata aikaansa jonkun sellaisen kanssa, joka ei pystynyt edes sanomaan ääneen pitävänsä hänestä vaan puhui hänestä kolmannessa persoonassa? Okei, hän piti Redistä hurjasti, enemmän kuin kenestäkään koskaan, mutta se oli vain ihastus ja menisi varmasti ohi ja sitten hän löytäisi jonkun muun –

Hän ei halunnut löytää ketään muuta.

Red seisoi edelleen ilmeettömänä paikoillaan kuin olisi odottanut hänen kävelevän ulos ovesta sekunnilla millä hyvänsä. Jazzin mielessä kävi, että ehkä siksi Red oli sellainen kuin oli – koska aina aiemmin kaikki olivat kävelleet ulos ovesta. Hänen vatsaansa väänsi, ja hän teki päätöksensä.

Hän kaivoi kantapäänsä tiukemmin lattiaan.

  ”Ei sinun tarvitse olla minun kanssani joka sekunti. Kunhan vain – sanot kun tarvitset tilaa, okei?”

Redin katse lennähti saman tien hänen kasvoihinsa. Naamio pojan kasvoilla valahti pois, ja Jazz näki helpotuksen paistavan tämän silmistä.

  ”Okei.”

  ”Tai lähetät pöllön tai jotakin. Mutta älä sitä, joka puree, olen saanut tarpeeks-”

Red tarttui häntä kasvoista ja suuteli häntä. Se oli pitkä, harvinaisen perusteellinen suudelma, joka suorastaan kiljui sanaa vakavissaan, joka valui lämpönä aina hänen varpaisiinsa asti ja joka sai hänet kietomaan kätensä Redin kaulaan ja painautumaan lähemmäs, kunnes häntä tuntui että he yrittivät pujahtaa toistensa ihon alle, olisivat onnistuneet, jos kirotut vaatteet eivät olisi olleet tiellä. Redin kädet lipuivat hänen kasvoiltaan olkapäille ja sitten vyötärölle, työnsivät t-paidan syrjään ja silittivät paljasta selkää, jättivät jälkeensä polttavat vanat hänen iholleen. Red ohjasi häntä kävelemään takaapäin kunnes hänen selkänsä törmäsi luokkahuoneen seinään ja hän jäi nojaamaan sitä vasten. He suutelivat kunnes hapenpuute uhkasi, ja olivat sittenkin erossa vain muutaman pakollisen hengenvedon ajan, kunnes Jazz nykäisi Redin huulet taas omiaan vasten. Hänen sydämensä hakkasi niin kovaa, että saisi luultavasti sydänkohtauksen hetkenä minä hyvänsä, mutta ainakin hän kuolisi onnellisena –

  ”Krhm.”

He lennähtivät kauemmas toisistaan. Jazz kääntyi katsomaan odottaen näkevänsä luokkahuoneen ovella vahtimestari Voron tai professori Kuhnusarvion tai jonkun muun, joka jättäisi heidät sadan vuoden jälki-istuntoon parin sekunnin sisällä. Sen sijaan ovensuussa seisoi Jay Conway.

Red hieroi niskaansa. ”Jay – ”

  ”Tämäpä vasta mielenkiintoista.” Jay katsoi heitä hetken outo ilme silmissään. ”Käyttäkää ehkäisyloitsua, lapset. Stroneja on maailmassa jo ihan tarpeeksi.”

Sitten hän käveli ulos huoneesta ja paiskasi luokkahuoneen oven kiinni mennessään niin reippaasti, että haarniskatkin kolisivat käytävillä.

Red huokaisi ja nojasi otsaansa vasten Jazzin otsaa. ”Sehän meni hyvin.”

  ”No, nyt hän ainakin tietää.”

  ”Joo.” Mutta Red ei kuulostanut yhtään helpottuneelta . ”Nyt hän tietää.”

**

27.9.1972

 

  ”Ajatuksenjuoksusi on tosi loukkaavaa”, Jazz ilmoitti. ”Mitä oikein kuvittelet – että jos Rediä ei olisi, olisin halunnut automaattisesti olla sinun kanssasi? Ihan vain tiedoksi, olen Redin kanssa koska tykkään hänestä, en, koska hän sattui olemaan ensimmäinen mies, joka tuli vastaan.”

Jay puri hammasta. ”Hän tiesi miltä minusta tuntui. Hänen olisi pitänyt pysyä kaukana.”

  ”Ja tehdä minut onnettomaksi? Tosi romanttista, Jay.”

  ”Olisit voinut – ”

  ”Enkä olisi”, Jazz keskeytti. Hän yritti pehmentää äänensävyään. ”Sori, Jay, mutta en vain tunne sillä tavalla sinua kohtaan. Olet oikein kiva… no, ainakin silloin kun et ole murtautunut asuntooni. Mutta jostain omituisesta syystä minä pidän Redistä.”

Jayn aataminomena hyppi levottomasti ylös ja alas. ”Ja jos Rediä ei olisi?”

Jazz avasi suunsa tokaistakseen, että se oli täysin ääliömäinen ajatus, kun miehen ääni heidän takaansa sanoi kuivasti:

  ”Havittelet tyttöystävääni ja suunnittelet murhaani, Conway? Pitäisikö tässä loukkaantua?”

He kääntyivät ympäri. Red seisoi vähän matkan päässä ja katseli entistä parasta ystäväänsä varsin synkeän näköisenä. Hänen taikasauvansa ei osoittanut Jayn suuntaan, mutta hän puristi sitä otteessaan tavalla, joka kieli, että se vaati hänen osaltaan melkoista tahdonvoimaa.

  ”Red.” Jay laski kätensä omalle sauvalleen.

  ”Jay.”

  ”Voi herranpieksut.” Jazz loi katseensa kattoon. ”Älkää viitsikö olla noin dramaattisia! Te olette kuin jostain huonosta elokuvasta!”

  ”Mikä on elokuva?” Red kysyi kiinnostuneena, mutta ei irrottanut katsettaan Jaysta.

  ”Jästien viihdettä, mennään joskus kun lakkaat kyräilemästä parasta ystävääsi.”

  ”Vihollista”, Red ja Jay sanoivat yhteen ääneen, ja kyräilivät sitten toisiaan entistä murhaavammin, aivan kuin eivät olisi kestäneet ajatusta siitä, että ajattelivat samaa asiaa samaan aikaan.

  ”Ystävää, vihollista, pikkulasta, ihan miten vain”, Jazz huokaisi. ”Mene kotiin, Jay, en kestä näitä testosteronitasoja. Ja kautta Merlinin, kirjoita Samille.

Jay virnisti hienoisesti. ”Kun kuningatar käskee.”

  ”Ja Jay?” Red sanoi matalalla äänellä, kun Jay marssi hormitakan suuntaan. ”Älä enää murtaudu tyttöystäväni asuntoon, tai pidän huolen, että sinut pidätetään.”

  ”Ei minun tarvitsekaan”, Jay sanoi huolettomasti ja kohotti sitten kulmiaan Jazzille. ”Pidä mielessä, mitä sanoin. Nähdään toisella puolella, Thomas!”

Hän astui takkaan, heitti kourallisen hormipulveria liekkeihin ja katosi. Jazz veti syvään henkeä ja ravisti päätään. Vihdoinkin rauha.

Red tuijotti otsa rypyssä tyhjää tulisijaa. ”Mistä tuossa oli kyse?”

Jazz kohautti olkapäitään. ”Jay on Jay.”

  ”Jazzy.”

  ”Hän halusi minun… vaihtavan ammattia?”

  ”Ja poikaystävää.”

Jazz hymyili pienesti. ”Sitäkin.”

Red hieroi väsyneen näköisenä niskaansa. ”Joudun vielä pidättämään hänet jossain vaiheessa, eikö vain?”

  ”Tai voisit vain antaa olla”, Jazz ehdotti kuivasti. ”En usko että hän on mikään aikamme suurin pimeyden velho.”

  ”Vielä”, Red täsmensi synkästi. Sitten hän katsoi Jazzia tarkemmin ja kohotti kulmiaan. ”Miksi sinulla ei ole paitaa?”

  ”Olin menossa suihkuun, kun Conway Ärsyttävämpi ilmestyi paikalle.”

Redin silmät välkähtivät kiinnostuneesti.

Jazz työnsi noidankaavun harteiltaan. ”Pyytäisin sinut seuraksi, mutta en ole varma, olisiko se sopivaa. Tiedäthän Camelotta Tonksin aurorisäännöt. Aurori pitää aina käytöksellään yllä ministeriön kunniaa myös yksityiselämässään ja niin edespäin.”

  ”Tonks voi painua hiiteen”, Red sanoi ja veti paidan yhdellä kädellä pois päältään.

lauantai, 13. tammikuu 2018

Seitsemäs osa

And I'm so scared of losing you,

and I don't know what I could do about it.

 - Bear's Den: Agape

 

Seitsemäs osa

17.3.1971

Red istui ikkunalaudalla autiossa käytävässä jästitietoluokan ulkopuolella ja yritti keskittyä läksyihin. Puolet Tylypahkan opettajista olisi luultavasti väittänyt sitä historialliseksi tapahtumaksi, ja toinen puoli olisi todennäköisesti painunut suorinta tietä takaisin sänkyyn siinä uskossa, että näki edelleen unia. Seitsemäsluokkalainen rohkelikko Red Stron ei tehnyt läksyjä, ei, ellei tullut uhatuksi koulusta erottamisella, ja silloinkin hutaisten. Pimeyden voimilta suojautuminen oli ainoa asia, jonka eteen hän jaksoi nähdä vaivaa.

Ja oliko se mikään ihme, hän ajatteli synkästi tuijottaessaan tehtävänantoa edessään. Kirjoita vähintään kaksi jalkaa tahranpoistoloitsun käytöstä kotitalouden arkisissa haasteissa. Loitsuista oli tullut täysin hyödytön oppiaine sen jälkeen kun se siivoushullu professori Huhkunraikas oli saanut työn. Ikävä kyllä professori Huhkunraikas nautti myös oppilaiden koulusta erottamisella uhkailemisesta, joten Red tuijotti epätoivoisena tyhjää pergamenttia ja yritti keksiä edes yhden hyödyllisen käyttötilanteen tahranpoistoloitsulle, kun askelten ääni kantautui hänen korviinsa käytävän päästä. Hän ei vaivautunut kohottamaan katsettaan, ei edes sitten, kun askelten ääni tuli yhä lähemmäs ja pysähtyi sitten aivan hänen eteensä. Hän tunsi nuo kevyet askeleet, tunsi niiden omistajan ja tiesi, että tämä ei malttanut koskaan olla hiljaa muutamaa sekuntia kauempaa.

  ”Ollaanko me yhdessä?” Jazz Thomas kysyi täysin rauhallisesti kuin olisi kysynyt Redin mielipidettä huispausottelun tuloksista.

Red pudotti mustepullonsa ja kirosi, kun se särkyi kymmeniksi kappaleiksi kivilattialle lennättäen mustetta jokaiseen ilmansuuntaan. Hän kaivoi taikasauvan taskustaan, mutisi nopean korjausloitsun ja siivosi sitten lattian tahranpoistoloitsulla. Viimein hän kohotti katseensa.

Jazz seisoi hänen edessään toinen käsi lanteella ja kallisti päätään niin, että tulenoranssit hiukset valuivat toiselle olkapäälle. Tytön ilme oli odottava.

  ”Onko sillä väliä?”

  ”Ei oikeastaan.” Jazz kohautti harteitaan. ”Paitsi että Adam Belby pyysi minua ulos, ja halusin tietää, mitä vastata.”

Adam Belby? Kuka hemmetti oli Adam Belby, ja miksi tämä oli pyytänyt Jazzia ulos? Okei, se nyt oli ilmiselvää, mutta – viimeksi kun hän oli tarkastanut asian, kaikki pojat pelkäsivät Jazzia liikaa pyytääkseen ulos. Missä vaiheessa se oli muuttunut? Halusiko Jazz mennä Adam Belbyn kanssa ulos? Red toivoi, että olisi keksinyt jotakin älykästä sanottavaa, mutta hänestä tuntui epämääräisesti siltä, että hän saattaisi tukehtua jos yrittäisi puhua. Hän viittilöi mykkänä tahranpoistoesseen suuntaan.

Jazz kohotti kulmiaan. ”Okei, sinulla on selvästi kiire. Ei hätää, ratkaisen ongelman itse. Nähdään!”

Tyttö vilkaisi molempiin suuntiin käytävillä, painoi Redin poskelle nopean suudelman ja käveli sitten tiehensä kevein askelin, lanteet keinuen. Red jäi tuijottamaan tytön perään sanattomana. Melkein saman tien hänen takaraivossaan alkoi tykyttää se tuttu päänsärky, jonka hän oli muutaman viime viikon aikana oppinut yhdistämään Jazziin.

Aiheuttivatko tytöt yleisesti ottaen yhtä paljon päänsärkyä, vai oliko Jazz Thomas poikkeus? Red oli melkein varma jälkimmäisestä, mutta ei voinut kysyä keneltäkään, koska silloin hänen olisi pitänyt myöntää, että hänellä oli jotakin tekemistä Jazzin kanssa, ja se… se ei ollut vaihtoehto.

Ollaanko me yhdessä? Red kirosi kysymystä mielessään kerätessään tavaransa ja suunnistaessaan rohkelikkotorniin; läksyjen teosta ei tullut enää mitään. Hän ei tiennyt, miksi vaivautui olemaan yllättynyt – ystävänpäivän katastrofaalisista treffeistä oli aikaa yli kuukausi. Yli kuukausi hiippailua pimeillä käytävillä, suutelemista ja nauramista hylätyssä PVS-luokassa, merkitseviä katseita Suuressa Salissa kun kukaan ei huomannut. Ei ollut varsinaisesti mikään maailman suurin ihme, että Jazz halusi tietää, olivatko he yhdessä – pikemminkin oli ihme, että hän ei ollut kysynyt sitä aiemmin. Tosin Jazz ei ollut koskaan vaikuttanut kovin kiinnostuneelta sellaisista asioista. Hemmetti, miksi hänen piti olla äkkiä kiinnostunut sellaisista asioista?

***

Red käveli suoraan makuusaliin ja viskasi laukkunsa sängylle.

  ”Kuka hitossa on Adam Belby?”

Omalla sängyllään huispauslehteä lukeva Jonathan Tregonwell kohotti katseensa myötätuntoisen näköisenä. ”Kuulit siitä sitten.”

  ”Kuulin mistä?” Red heittäytyi sängylleen ja sulki silmänsä.

  ”Belby pyysi Jazz Thomasia Tylyahoon.”

Red piti silmänsä suljettuina ja äänensä huolellisen neutraalina tokaistessaan, että hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mistä Jonathan puhui – hän oli vain utelias, koska oli kuullut joidenkin tyttöjen hehkuttavan Belbyn huispaustaitoja.

Jonathan pärskähti. ”Tosi uskottavaa, Red. Ensinnäkin, sinä inhoat huispausta. Toisekseen, Belbyllä on kuulemma järkyttävä korkeanpaikankammo, joten hän tuskin on vuosisadan huispaaja.”

Red mumisi, että ei ollut hänen vikansa, jos Tylypahkan tytöt eivät tienneet mistä puhuivat.

Jonathan oli hetken hiljaa. ”Eli sinua ei oikeasti kiinnosta?”

  ”Mikä? Belbyn huispaustaidot?”

  ”Että Belby pyysi Jazzia treffeille.”

  ”Ei erityisemmin.” Olkapäiden kohauttaminen vaakatasossa sängyllä oli haastavaa, mutta Red teki niin siitä huolimatta osoittaakseen, miten täydellisen välinpitämätön oli.

  ”Eli… jos minulle tulisi tänään illalla vastustamaton halu murtautua PVS-luokkaan, en törmäisi sinuun ja Jazziin?”

Jonathanin äänensävy oli tietäväinen, ja Red tajusi saman tien, että valehteleminen ei kannattanut. Hän huokaisi.

  ”Tietääkö Conway?”

  ”Olen kiintynyt nättiin naamaani sellaisena kuin se on, joten en ole maininnut asiasta.” Jonathan piti pienen tauon. ”Mutta sinun pitäisi. Mielellään ennen kuin hänelle tulee vastustamaton halu murtautua PVS-luokkaan.”

  ”Joo.” Red tunsi päänsärkynsä yltyvän, kun hän vain kuvittelikin ottavansa Jazzin puheeksi Jayn kanssa. Hän ei ollut kiinnittänyt asiaan huomiota koskaan aiemmin – luultavasti siksi, että hän ei ollut kiinnittänyt huomiota Jazziin koskaan aiemmin, tai rehellisesti sanottuna kovin moneen muuhunkaan asiaan ympärillään – mutta Jazzin ja Jayn humalaisen Tylyahoreissun jälkeen hän oli alkanut kiinnittää huomiota, ja tajunnut hyvin nopeasti, että Jay tuijotti Jazzia harvinaisen paljon ihmiseksi, joka oli tavallisesti kiinnostunut vain omasta itsestään ja harmin aiheuttamisesta. Jay oli erittäin todennäköisesti vähintään epämääräisen kiinnostunut Jazzista, huonossa tapauksessa jopa ihastunut. Red tiesi vanhasta kokemuksesta, että Jay Conway, joka ei saanut haluamaansa, ei ollut sitä kaikista helpointa seuraa. Hän ei halunnut edes ajatella, minkälaista seuraa Jay Conway olisi, jos se, jota hän ei voinut saada, oli Jazz, ja syy siihen oli… Red.

Tai Adam Belby.

Red hieroi ohimoitaan. ”Kuka on Adam Belby?”

Hän piti katseensa tiukasti makuusalin kivisessä katossa. Häntä ei huvittanut nähdä omahyväistä ilmettä Jayn kasvoilla.

  ”Viidesluokkalainen luihuinen. Kitakivikerhossa.”

Red yritti päättää, mikä niistä häntä loukkasi eniten – että Jazz harkitsi menevänsä ulos viidesluokkalaisen kanssa, luihuisen kanssa vai jonkun sellaisen kanssa, jonka mielestä kitakivikerho oli järkevää ajanvietettä. Hän yritti muistella tuntemiaan viidesluokkalaisia luihuisia ja tajusi sitten, ettei muistanut heistä yhtäkään. No, oli kuka hyvänsä, Adam Belby oli taatusti mulkku.

  ”Hengitä, Red. Jazz antaa taatusti pakit. Te olette yhdessä, eikö niin?”

Ollaanko me yhdessä? Päänsärky yltyi entisestään.

  ”Ja eikö sinun sitä paitsi pitäisi olla siinä ammatinvalinnanohjauksessa Bellinin kanssa?”

  ”Hitto”, Red kirosi ja lennähti ylös sängyltä. Hän vilkaisi kelloa.

Hän oli myöhässä.

***

Pimeyden voimilta suojautumisen professori Bellini oli niitä harvoja aikuisia, joita Red itse asiassa kunnioitti. Tai no, oli ainakin kunnioittanut aiemmin – aina siihen asti, kunnes nainen oli määrännyt hänet vetämään sitä kirottua kaksintaistelukerhoa joka viikko. Redin oli pakko myöntää, että se oli hälventänyt hänen kunnioituksensa määrää melkoisesti. Mutta silti, professori Bellini oli ensimmäinen pätevä PVS-professori vuosikausiin, yhden vihaisen japanilaisen ja yhden hermoheikon mummon jälkeen, joten Red ei täysin inhonnut naista.

  ”Olen myöhässä, tiedetään”, hän mumisi kävellessään sisälle professori Bellinin työhuoneeseen. Se oli loputtoman mielenkiintoinen paikka täynnä erilaisia pimeitä taikaolentoja ja kiellettyjen kirjojen osastolle kuuluvia vanhoja kirjoja.

  ”Vain kymmenen minuuttia”, työpöydän takana esseitä korjaava professori Bellini sanoi huolettomasti ja viittilöi Rediä istumaan alas. ”Olen melkein pettynyt.”

Professori Bellini oli viisissäkymmenissä, kovaa vauhtia harmaantuva nainen, jonka haaleansinisten silmien terävä katse varoitti, ettei nainen sietänyt mitään turhuuksia. Siinä oli toinen syy, miksi Red ei täysin inhonnut häntä – heillä oli sama mielipide ajan haaskaamisesta ja sen haitoista.

  ”Aloitetaan sitten”, professori sanoi. ”Olet ollut aiemminkin ammatinvalinnanohjauksessa, joten tiedät, mistä on kyse. Asia on toki ajankohtaisempi kuin ennen, koska valmistumiseen on enää muutama kuukausi. Viimeksi kun puhuimme, ilmaisit, että olet kiinnostunut ryhtymään auroriksi. Onko sinulla edelleen sama suunnitelma?”

  ”On, professori.”

Professori Bellini nojasi leukaansa käsiinsä ja tarkasteli Rediä pitkään. ”Entä mikä on varasuunnitelmasi?”

  ”Varasuunnitelmani?” Red rypisti otsaansa.

  ”Niin, varasuunnitelmasi”, professori Bellini sanoi kärsimättömästi. ”Siltä varalta, että sinua ei hyväksytä Auroriakatemiaan.”

Red sävähti. Hän ei ollut koskaan erityisemmin ajatellut – halunnut ajatella – sitä nimenomaista vaihtoehtoa.

Professori Bellini huomasi ja huokaisi. ”Voi herranen, aika älä viitsi näyttää noin järkyttyneeltä, Stron. Yritän vain sanoa, että näissä asioissa kannattaa olla realistinen. Vain hyvin pieni osa hakijoista hyväksytään akatemiaan ja tiedät sen itsekin.”

  ”Oletko sitä mieltä, että minulla ei ole mahdollisuuksia?” Red pakotti ääneensä sen normaalin välinpitämättömän sävyn, jota käytti lähes aina aikuisille puhuessaan. Tosiasiassa häntä pelotti kuulla vastaus.

Professori Bellini käänsi katseensa papereihinsa. ”Tiedät itsekin , että pimeyden voimilta suojautumisen arvosanasi ovat loistavat, ja se painaa paljon. Mutta arvosanasi muodonmuutoksissa ja loitsuissa eivät ole sitä mitä pitäisi, joskin – ” nainen hymyili tuskin huomattavasti, ” – professorit McGarmiwa ja Huhkunraikas myöntävät, että se johtunee pääasiassa siitä, ettet viitsi nähdä vaivaa.”

Red mumisi, että näkisi ehkä enemmän vaivaa, jos he opiskelisivat suojeluksia, ei tahranpoistoloitsuja. Professori Bellinin kasvoilla häivähti ärsyttävän ymmärtäväinen ilme, ja välittömästi Red tiesi naisen kuulleen huhut: että hän ei asunut enää kotona, että hän ei ollut tervetullut sinne. Sitten nainen korjasi kasvonsa peruslukemille ja virkkoi kuivasti, että hänelläkin oli omat kysymyksenä professori Huhkunraikkaan opetusvalinnoista, mutta se ei muuttanut miksikään sitä tosiasiaa, että jos Red halusi saada tarvittavat arvosanat Auroriakatemiaa varten, hänen täytyi tehdä tosissaan töitä S.U.P.E.R.-kokeiden eteen.

  ”Tiedän että nykypäivänä ei ole muodikasta olla älykäs mutta kautta Merlinin sotkuisen parran, Stron, lakkaa piilottelemasta aivojasi ja käytä niitä!”

Red kohotti kulmiaan. ”Oliko vielä jotakin muuta, professori?”

  ”Itse asiassa on. Kysyin varasuunnitelmistasi, koska en ole täysin varma siitä, että tulet läpäisemään Auroriakatemian soveltuvuustestit.”

Sanat olivat kuin sangollinen jääkylmää vettä vasten kasvoja. Ei, vaan pikemminkin kuin sangollinen pitkiä, teräviä jääpuikkoja – ne iskeytyivät hänen kasvoilleen ja lamaannuttivat hänet täysin. Hän oli halunnut auroriksi neljätoistavuotiaasta lähtien. Kaikki tiesivät, että hän oli kuin syntynyt pimeyden voimilta suojautumista varten. Aiemmat pimeyden voimilta suojautumisen professorit olivat olleet samaa mieltä – se hermoheikko mummo oli melkein itkenyt liikutuksesta, koska ei ollut koskaan aiemmin ”nähnyt sellaista luontaista lahjakkuutta”, ja se vihainen japanilainen oli onnistunut olemaan astetta vähemmän vihainen muutaman sekunnin ajan sanoakseen, että uskoi, että Redillä oli edessä pitkä ja loistelias ura aurorien joukossa Koskaan, koskaan aiemmin kukaan ei ollut sanallakaan sanonut, että hän ei olisi soveltuva.

  ”Mitä tarkoitat?” Red kysyi, kun pystyi viimein puhumaan. Hänestä tuntui kuin hänen kielensä olisi muuttunut puuroksi hänen suussaan.

  ”Olet keskittynyt ja motivoitunut, se on hyvä asia. Mutta minua huolettaa, että saatat olla liiankin motivoitunut.”

Red rypisti otsassaan. Miten hemmetissä oli mahdollista olla liian motivoitunut?

  ”Stron, aurorin työssä ei ole kyse vain taidoista tai keskittymisestä. Aurorin työ on erittäin rankkaa henkisesti, ja valitettavasti akatemiassa on viime vuosina huomattu, että tietynlaisilla auroreilla on… taipumus palaa loppuun nopeasti. Viime aikoina Auroriakatemiassa on painotettu entistä enemmän tasapainoa, niin henkisellä tasolla kuin yksityiselämänkin puolella. En ole varma, ovatko he enää valmiita ottamaan riskiä.”

  ”Minä olen henkisesti tasapainoinen”, Red mutisi.

  ”Olet vihainen. Tiedän, miksi haluat ryhtyä auroriksi – ” Bellinin kasvoilla häivähti taas se myötätuntoinen ilme, ja Red tiesi naisen ajattelevan hänen perhettään, ” – ja usko pois, Stron, ymmärrän kyllä. Mutta pelkällä vihalla ei pötki kovin pitkälle, ei tässä työssä. Se palaa loppuun, ja sitten ei jää jäljelle mitään.”

  ”Eli – minun ei pitäisi inhota pimeyden velhoja ja haluta heittää heitä Azkabaniin?”

  ”Se ei voi olla ainoa asia elämässäsi. Miksi luulet, että määräsin sinut vetämään sitä kaksintaistelukerhoa?”

  ”Koska halusit tehdä elämästäni kurjaa?” Red ehdotti.

Professori Bellini pudisti päätään. ”Merlin, Stron, lupaa, ettet koskaan rupea opettajaksi. Ei – yritin antaa sinulle jotain muuta tekemistä kuin vihasi hautominen. Ajattelin, että voisit saada uusia ystäviä, löytää jonkin muun mielenkiinnon kohteen.”

  ”Minulla on jo ystäviä.” Red olisi halunnut sanoa, että hänellä oli myös muita mielenkiinnon kohteita, mutta hän pelkäsi professori Bellinin kysyvän, mitä ne olivat, eikä hän keksinyt sillä hetkellä yhtä ainutta asiaa, jonka olisi voinut mainita. Hyvä on, luihuisten kiroaminen oli toki yksi, mutta tosiasiassa se oli alkanut tuntua viime aikoina lapselliselta, ja sitä paitsi professori Bellini olisi luultavasti tulkinnut sen merkiksi hänen sisäisestä raivostaan tai siitä mitä hän sitten ikinä professorin mielestä hautoikin sisällään.

  ”Se on hyvä kuulla.” Professori Bellini hymyili tutkimatonta hymyä. ”Jatka samaan malliin. Elämässä on hyvä olla enemmänkin kuin yksi päämäärä. Usko pois, Auroriakatemia on tästä kanssani samaa mieltä.”

Onko tämä ammatinvalinnanohjaus vai terapiaistunto?  ”Oliko vielä jotain muuta, professori?”

  ”Ei – ellei sinulla ole jotakin kysyttävää.”

Redin ensimmäinen ajatus oli ravistaa päätään. Hän oli selvinnyt koulussa melkein seitsemän  vuotta paljastamatta kenellekään heikkouksiaan, eikä hänellä ollut aikomustakaan aloittaa nyt. Mutta kautta Merlinin, hän halusi tietää.

  ”Mitkä minun mahdollisuuteni ovat?”

Professori Bellini kohotti kulmiaan. ”Jos teet niin kuin sanoin – erittäin hyvät. Muussa tapauksessa – varasuunnitelma ei ole huono ajatus. Sinusta voisi olla turvapeikkojen kouluttajaksi, nyt kun ajattelen asiaa. Niitä ei haittaa, vaikka ohjaaja olisi vähän vihainen.”

**

Jonathan ja Jay olivat jo syömässä Suuressa Salissa, kun Red ehti paikalle. Oikeastaan hänellä ei ollut tippaakaan seurallinen olo, mutta hän oli kuolemassa nälkään, ja hänen kaverinsa olisivat vain tulleet epäluuloiseksi jos hän olisi mennyt jonnekin muualle istumaan. Niinpä hän pakotti kasvoilleen välinpitämättömän ilmeen, istui ystäviensä viereen rohkelikkopöydän keskivaiheille ja alkoi lastata jauhelihavuokaa lautaselleen sanaakaan sanomatta.

  ”Miten Bellinin kanssa meni?”

  ”Hyvin.” Redillä ei ollut aikomustakaan sanoa, että professori Bellinin mielestä hän sopisi turvapeikkojen kouluttavaksi – Jonathan ja Jay eivät ikinä lakkaisi nauramasta. Muutenkaan hänen ei tehnyt mieli avata sen enempää käymäänsä keskustelua ja sitä jäytävää epäilystä, joka professori Bellinin sanojen myötä oli alkanut nakertaa hänen vatsaansa.

Jonathan ja Jay vilkaisivat toisiaan, mutta eivät sanoneet mitään.

Red alkoi lappaa ruokaa suuhunsa, mutta se maistui tuhkalta hänen suussaan. Hän yritti kuvitella tilanteen, jossa ei tullutkaan valituksi Auroriakatemiaan. Mitä hän sitten tekisi? Päätyisikö hän baarimikoksi Vuotavaan Noidankattilaan? Hyvä idea sinänsä – paitsi että hän ei erityisemmin pitänyt useimmista ihmisistä, ja jos Jay ja Jonathan olivat mikään esimerkki laajemmasta ihmiskunnasta, hän arveli pitävänsä heistä vielä vähemmän humalassa. Hän voisi ryhtyä valmistamaan taikajuomia tilauksensa – paitsi että jossain vaiheessa hän luultavasti kyllästyisi eikä voisi vastustaa kiusausta lisätä juomaan vähän ylimääräisiä ainesosia, kuten kutinapulveria tai Ihmeellisen Karvankasvun Juomaa, ja sitten hän menettäisi toimilupansa ja päätyisi Azkabaniin. Ehkä hänen pitäisi tarjoutua ministeriön ankeuttajayhdyshenkilöksi – ne eivät ainakaan välittäneet vähääkään avuliaasta asiakaspalveluasenteesta. Ja kun otti huomioon, että Auroriakatemian hylkäys tekisi hänestä jo valmiiksi masentuneen, ei hänessä olisi enää jäljellä iloa, jota ankeuttajat voisivat kupata pois.

  ”Miten ihmeessä onnistuit saamaan ohjaajaksi Bellinin? Minua odottaa huomenna tapaaminen McGarmiwan kanssa”, Jay manasi.

Red kohautti harteitaan. ”Ehkä Bellini tykkää minusta salaa.”

  ”McGarmiwa ei edes yritä inhota minua salaa. Viimeksi hän sanoi, että olen kunnianhimottomin nahjus, jonka hän on ikinä nähnyt.”

Red oli melko varma siitä, että McGarmiwa ei olisi todellisuudessa sanonut niin. ”Ehkä koska se on totta?”

  ”Kiitos vain, Pimeyden Voimilta Suojautumisen Kuningas. Ikävä kyllä meidän kaikkien ensimmäiset sanat ei olleet äiti, isona minä haluan Auroriakatemiaan.

  ”Kyllä kai sinua jokin kiinnostaa?” Jonathan sanoi.

  ”No, joo – yleinen harmin ja kaaoksen aiheuttaminen, mutta siitä ei makseta. Miksi pitäisi kiinnostaa? Mistä lähtien töihin meneminen on ollut joku itseisarvo?”

  ”Mistä lähtien sinä olet tiennyt, mitä tarkoittaa itseisarvo?”

Jay yritti tuikata Rediä haarukalla kämmenselkään.

  ”Ja en tiedä”, Red jatkoi vetäen samalla kätensä turvaan pöydän alle, ” – töihin menemisellä  on varmaan jotain tekemistä rahan kanssa. Tiedäthän, sen jutun mitä ansaitaan. Ja millä maksetaan vuokraa ja ostetaan ruokaa.”

  ”Ja alkoholia”, Jonathan lisäsi. ”Sitä juttua mitä rakastat yli kaiken.”

  ”Taidan ruveta ammattivarkaaksi”, Jay mumisi synkän näköisenä.

  ”Saat sulmun jos sanot tuon McGarmiwalle huomenna”, Jonathan sanoi.

  ”Sulmun? Sulmun? Ei onnistu, ei alle sirpin!”

  ”McGarmiwan ärsyttäminen ei ole sirpin arvoista.”

  ”On silloin, kun minä sen teen!”

  ”Merlin, Jay, voisitko olla vielä vähän enemmän itserakas? Tai henkisesti kolmetoista?”

Jay ja Jonathan uppoutuivat kiivaaseen väittelyyn, jonka aiheina olivat Jayn oletettu itserakkaus ja taidot McGarmiwan ärsyttämisessä. Red ei kuitenkaan enää kuunnellut. Hänen koko huomionsa oli kiinnittynyt Suuren Salin ovelle, missä Jazz seisoi juttelemassa pitkän, tummatukkaisen pojan kanssa. Pojan kaavunhelma oli liian lyhyt, aivan kuin hän olisi venähtänyt paljon pituutta kesken kouluvuoden, ja viimeisen päälle kiristetyssä solmiossa oli väreinä luihuisen hopea ja vihreä. Oliko tuossa Adam Belby? Ainakin poika katsoi Jazzia ihastuneesti. Red totesi, ettei pitänyt siitä, kun toiset katsoivat Jazzia ihastuneesti.

Jazzin ilmettä hän ei taas osannut tulkita. Tyttö hymyili Jazz-hymyä – sitä leveää, huoletonta, hampaat paljastavaa hymyä, joka saattoi tarkoittaa aivan mitä tahansa alkaen lauseesta voi kyllä, haluaisin lähteä kanssasi luutakomeroon ja päättyen lauseeseen sinä et sitä tiedä, mutta suunnittelen parhaillaan hidasta ja kivuliasta murhaasi. Sitten Jazz nauroi ja laski kätensä oletetun Adam Belbyn käsivarrelle, sanoi jotakin ja käveli pois.

Red laski haarukkansa äänettömästi takaisin lautaselle. Oliko Jazz juuri suostunut lähtemään Adam Belbyn kanssa Tylyahoon? Oliko koko jutussa joku kiero naisten juoni – Jazz kysyi, olivatko he yhdessä, ja kun Red ei antanut toivottua vastausta (hyvä on, mitään vastausta), Jazz päätti kostaa je mennä ulos jonkun toisen kanssa? Vai halusiko Jazz lähteä Adam Belbyn kanssa ulos? Oliko hän kysynyt aamulla vain muodon vuoksi, ja kun Red ei ollut sanonut mitään, hän oli sännännyt sopimaan toisia treffejä helpottuneena siitä, ettei joutunut pitämään Redille ei-se-minusta-johdu-vaan-sinusta –puhetta.

  ”Kaikki okei, Red?” Jonathan kysyi ärsyttävän tietäväiseen sävyyn.

  ”Joo”, Red murahti ja käänsi katseensa ovelta.

Jazz aiheutti hänelle niin paljon päänsärkyä. Miksi ihmeessä hän edes vaivautui? Elämä oli ollut niin paljon helpompaa silloin kun he eivät olleet koskaan vielä puhunut toisilleen. Helpompaa, rauhallisempaa, vähemmän kivuliasta, keskittyneempää niihin asioihin, millä oli todella väliä…

Elämässä on hyvä olla muutakin kuin yksi päämäärä.

Red ravisti professori Bellinin äänen pois päästään.

**

Viimeisen muutaman viikon ajan Redillä ja Jazzilla oli ollut sanaton sopimus, jonka mukaan he tapasivat pimeyden voimilta suojautumisen luokassa lähes joka ilta. PVS-luokka oli looginen vaihtoehto, koska useimpia muita oppilaita ahdisti ympäri luokkaa häkeissään ja akvaarioissaan kolistelevat pimeyden olennot, tai ainakaan he eivät pitäneet ympäristöä tarpeeksi romanttisena, minkä lisäksi useimmat pelkäsivät professori Bellinin vihaa. Red ja Jazz eivät olleet kuitenkaan huolissaan sen enempää vihaisesta PVS-professorista kuin taikahämähäkeistäkään, joten heille PVS-luokka toimi oikein hyvin. Yleensä se, kumpi ensin ehti, murtautui sisälle lukittuun luokkaan ja toinen seurasi perässä heti kun pääsi irrottautumaan kavereistaan epäilyksiä herättämättä. Red tiesi, että Jazz odotti häntä luultavasti sinäkin iltana pimeyden voimilta suojautumisen luokassa. Puolivälissä matkalla PVS-luokkaan hän tajusi kuitenkin, että häntä ei huvittanut. Hän oli pahalla päällä, hän oli väsynyt, hän oli huolissaan, eikä hän halunnut puhua yhdellekään elävälle ihmiselle, kaikista vähiten Adam Belbyn kanssa flirttailevalle Jazzille.

Hän vaihtoi suuntaa lennosta ja suunnisti tähtitorniin, missä pari viidesluokkalaista rohkelikkoa kopeloivat toisiaan kuin olisivat yrittäneet päästä toistensa ihon alle. Red loi kaksikkoon synkeän katseen, joka sai nämä loikkaamaan kauemmas toisistaan ja pakenemaan portaita alas. Red pudisti päätään ja istui kylmälle ikkunalaudalle. Tähtitorniin jäi leijumaan viidesluokkalaisen rohkelikkotytön hajuvesi. Mitä se tyttöparka oli oikein tehnyt, ottanut kylvyn siinä vai?

Ulkona oli kirkas yö, sellainen, jolloin kaikki erottui tavanomaista selkeämmin ja pahaa-aavistamattomat ykkösluokkalaiset hätisteltiin ylös sängyistään tuijottelemaan tähtiä. Maaliskuun puolivälissä Tylypahkan pihamaa oli vielä paksun lumikerroksen peitossa. Red antoi katseensa kulkea yli pihamaan ja huispauskentän, kielletyn metsän ja jättiläiskalmarin järven. Viimeisten seitsemän vuoden ajan Tylypahka oli ollut hänen kotinsa, paljon enemmän kuin mikään paikka sitten – no, ikinä. Tai ei, ei se luultavasti pitänyt paikkaansa. Kyllä kai hän oli ollut muutaman ensimmäisen elinvuotensa ajan onnellinen kotona, ennen kuin oli tajunnut, että hänen vanhempansa eivät toimineet niin kuin normaalit vanhemmat toimivat ja että heidän moraalikäsityksensä eivät tulisi koskaan mahtumaan samalle mantereelle, saati sitten samaan taloon tai huoneeseen. Harmi vain, että hän ei muistanut niitä aikoja. Hän tiesi, että se oli poikkeuksellista – yleensä ihmisillä oli kuitenkin jonkinlaisia muistoja lapsuudestaan, muistikuvia jouluista ja syntymäpäivistä ja lomamatkoista. Redillä ei ollut mitään, vain välähdysmäisiä mielikuvia vihreästä villapaidasta tai keinusta, joita hän ei osannut yhdistää mihinkään. Ehkä se oli joku mielen omituinen, automaattinen suojauskeino. Oli helpompi vihata sellaista, mitä ei muistanut koskaan rakastaneensa.

Professori Bellini oli nähnyt hänen lävitseen kuin hän olisi ollut pala ikkunalasia. Yleensä kun ihmiset kysyivät, miksi hän halusi auroriksi, hän virnisti ja antoi helpon, ylimielisen vastauksen. Koska olen hyvä siinä. Kukaan ei ollut tarpeeksi rohkea tai tarpeeksi kiinnostunut kysyäkseen enempää. Mutta professori Bellini ei ollut kysynyt, hän oli tiennyt. Olet vihainen. Red inhosi sitä, kun joku luki häntä kuin avointa kirjaa.

Bellini oli ehkä pukenut ohjeensa hienoihin sanoihin, mutta oikeastaan hänen viestinsä oli naurettavan helppoa tiivistää yhteen lauseeseen: hanki elämä. Ja helppohan se oli sanoa, Red ajatteli synkästi. Professori Bellini ei ollut hänen päänsä sisässä, ei nähnyt sitä ajatusten myrskyä, joka raivosi hänen mielessään koko ajan, ei tuntenut sitä puhdasta vihaa, jonka hän tunsi melkein jokainen sekunti ja jonka hän pystyi pitämään poissa ainoastaan siksi, että oli niin tottunut elämään sen kanssa, että pystyi työntämään sen taka-alalle ja käyttäytymään kuin kuka tahansa normaali ihminen, joka ei ollut vähällä räjähtää tuhansiksi kappaleiksi hetkenä minä hyvänsä. Mutta helppoa sen kanssa eläminen ei ollut. Siitä irti päästäminen puolestaan oli mahdotonta. Suuttumus ja sen tuoma päämäärä oli pitänyt hänet liikkeessä niin pitkään, että häntä melkein pelotti mitä tapahtuisi, jos hän päästäisi viimein irti.

Hän puristi kätensä nyrkkiin.

  ”Ai. Olisi pitänyt arvata.”

Red olisi voinut sanoa samaa. Jazz oli onnistunut kiipeämään kiikkerät portaat ylös ääneti ja seisoi nyt ovensuussa kädet ristissä rinnalla. Red pidätti huokauksen.

  ”Mitä, onko sinulla joku tutka vai?”

  ”Se olisikin kätevää”, Jazz tuumasi. ”Red-tutka. Voisin kaupata sen Tylypahkan opettajille ja muuttaa miljonäärinä Australiaan.”

Red mulkaisi tyttöä synkästi.

  ”Mutta ei, itse asiassa törmäsin käytävässä pariin viidesluokkalaiseen rohkelikkoon, jotka manasivat Red Stronia, joka ei anna pussailla rauhassa tähtitornissa. Olet ilmeisesti ilonpilaaja.”

  ”Tai sitten säästin pari teiniä vahinkoraskaudelta”, Red huomautti.

  ”Matami Pomfrey lähettää varmaan kiitoskirjeen.”

Red toivoi, että Jazz olisi mennyt asiaan ja jättänyt hänet rauhaan. Ikävä kyllä Jazz ei ollut koskaan ollut kiinnostunut menemään suoraan asiaan, ei, jos ei se palvellut jotenkin hänen kieroutuneita tarkoitusperiään. Sen sijaan tyttö astui sisälle tähtitorniin ja käveli katsomaan ulos ikkunasta.

  ”Onko tuo Saturnus?”

  ”Ei aavistustakaan.”

  ”En ollut koskaan hereillä tähtitieteen tunneilla”, Jazz totesi.

  ”Ei ollut kukaan muukaan. Johtuu varmaan siitä, että ne järjestettiin yöllä.

Jazz kallisti päätään. ”Olet pahalla päällä.”

  ”Ai olenko? En huomannutkaan”, Red sanoi kuivasti.

  ”Älä viitsi.” Jazz loi katseensa kattoon. ”Ei sinun minulle tarvitse ilkeillä.”

  ”Juuri nyt minun tekee mieli ilkeillä kaikille, joten kannattaa häipyä, jos et halua joutua tulilinjalle.” Sekin oli varmaan jonkinlaista edistystä, Red ajatteli – vielä muutama kuukausi sitten hän ei olisi vaivautunut varoittamaan, vaan olisi nauttinut tilaisuudesta purkaa tunteitaan välittämättä siitä, keneen sattui.

Jazz ei mennyt minnekään. Sen sijaan tyttö katseli häntä pitkään ja mietteliäästi, kuin hän olisi ollut harvinaisen hankala sana Päivän Profeetan ristikossa, melkein kielen päällä mutta silti jossain ulottumattomissa. Sitten, hitaasti, Jazz tuli lähemmäs. Hän pysähtyi aivan Redin eteen, painoi kämmenensä Redin rintakehää vasten, nojautui lähemmäs ja suuteli häntä – hitaasti ja rauhallisesti ja keskittyneesti, suu pehmeänä hänen omaansa vasten, aivan kuin maailmassa ei olisi ollut sillä hetkellä mitään muuta, millä oli merkitystä. Ensin Redin teki mieli työntää tyttö kauemmas, mutta melkein välittömästi hän antoi periksi. Jazzin kädet kohosivat hänen hiuksiinsa, sormet hieroivat hänen päänahkaansa, ja hän huokaisi vasten Jazzin huulia.

Tässä oli se syy, miksi hän vaivautui. Tässä oli se syy, miksi hän kesti päänsäryn ja Adam Belbyn ja kysymykset, joihin hän ei osannut vastata – koska silloin kun hän oli Jazzin kanssa, Jazzin lähellä, suuteli Jazzia, takaraivossa rummuttava päänsärky vaimeni viimein ja katosi sitten kokonaan, kunnes hänestä tuntui, ettei hänen päätään särkisi enää koskaan. Jazzin lähellä vietetyt hetket olivat ainoita hetkiä, jolloin kaikki suuttumus ja levottomat ajatukset sulivat pois, jolloin hänen mielensä oli yksinkertaisesti hiljaa.

  ”Onko parempi?” Jazz kysyi niin, että hän tunsi sanat huuliaan vasten.

Red avasi silmänsä. ”Ole kiltti ja sano, että et aio mennä Tylyahoon kitakivikerhossa olevan luihuisen kanssa.”

Jazz hymyili leveää Jazz-hymyä, ja Red tajusi, että tyttö oli koko ajan odottanut hänet ottavan asian puheeksi.

  ”Luihuiseksi hän on itse asiassa ihan kelvollinen.”

  ”Luihuiset ei ole kelvollisia. Luihuiset luulee olevansa parempia kuin muut”, Red huomautti.

  ”No, joo – mutta hän kuvittelee olevansa parempi kuin muut koska on hyvännäköinen, ei, koska on sattunut syttymään puhdasveriseksi. Luihuiseksi se on ihan kivaa vaihtelua.”

  ”Silti. Hän on kitakivikerhossa”, Red totesi ja yritti jättää huomiotta pistoksen, jonka tunsi vatsansa pohjalla, kun Jazz kutsui jotakuta toista hyvännäköisesti. ”Kitakivikerho on luusereille.”

  ”Joo, samaa mieltä”, Jazz huokaisi ja kietoi kätensä Redin kaulaan. ”Siksi sanoinkin hänelle, että en voi mitenkään mennä ulos hänen kanssaan, koska tykkään jo jostakusta toisesta.”

  ”Ai.” Se ei ollut maailman älykkäin vastaus, mutta parempaankaan Red ei sillä nimenomaisella hetkellä pystynyt. Helpotus, jota hän Jazzin sanojen myötä tunsi, oli niin valtavaa, että se oli suorastaan naurettavaa. Hän oli iloinen siitä, että Jazzilla ei ollut kykyä lukea hänen ajatuksiaan.

  ”Joo. Ai.”

  ”No, se on – hyvä.” Kai. Mutta tosiasia oli, että hän ei halunnut Jazzin menevän ulos kenenkään toisen kanssa, että pelkkä ajatuskin sai hänen sisimpänä mutkalle. Tarkoittiko se sitä, että he olivat yhdessä?

Ahdistuksen täytyi paistaa hänen naamaltaan, sillä Jazz mumisi, että hänen pitäisi hengittää välillä. Sitten Jazzin sormet puristuivat hänen paidankaulukseensa ja Jazzin huulet liikkuivat hänen omiaan vasten ja hänen mielensä oli taas taivaallisen, ihmeellisen rauhaisa, ja kaikki päivän jännitys purkautui vähitellen hänen kehostaan.

Joo, ehkä he olivat yhdessä.

 

***

A/N: Otan muuten vastaan haasteita. Jos on joku tietty tapahtuma tai aikakausi, josta haluaisit lukea, saa vinkata kommenttiboksiin! :)

torstai, 4. tammikuu 2018

Psst...

Siltä varalta että joku tänne vielä eksyy - ajattelin tulla mainitsemaan, ettäMemoryn valmistumisen 10-vuotisjuhlan (2018) kunniaksi Red ja Jazz seikkailevat murhaavan romanttisissa merkkeissä Nanowrimo-projektissani:

Kiitos paljon tänne jätetyistä kommenteista :)

tiistai, 19. huhtikuu 2011

Ei otsikkoa

Ja jatkoa seuraa, bitte schön! Ihan alkuun varoitus, että kielioppivirheistä, kummallisista lauserakenteista ja yleisesti kehnosta tekstistä saatte syyttää sitä tosiasiaa, että: a) en ole kirjoitellut melkein mitään neljään kuukauteen ja b) täällä saarivaltiossa oleskelu tuhoaa hitaasti mutta varmasti suomenkielentaitoni. Käännössuomen professorit itkevät verta kielitaitoni takia kunhan joskus kotiudun takaisin Suomeen.

Niagara, kiitos! :)

Zey, kiitoksia :)

Eliza, enpä siitä johdonmukaisuudesta tiedä, itsestäni tuntuu, että näiden parin viime osan kirjoittaminen on ollut tosi vaikeaa kun mielipiteeni tästä kohtauksesta on muuttunut muutaman vuoden aikana sen verran paljon, ja niiden kahden mielipiteen yhteensovittaminen on sitten ollut melkoista taiteilua. No, hoidettu on, thänk juu :)

Eara, kiitos kiitos :)

Flora, eihän tämä kesken ole jäänyt vaikka jatkossa kyllä tuntuu aina kestävän... paha paha minä, haha. Tällä hetkellä ainoat ficit jotka on mun jatkonkirjoituslistalla on tämä ja Oliver/Katie-projektini Vuotiksessa, koetan olla ottamatta siihen enää enempää kun omiakin kirjoitusjuttuja on ja yleensäkin sen sopivan kirjoitusajan ja -mielialan löytäminen on nykyään työn ja tuskan takana kun on niin paljon muuta. Kiitos! :)

ann, kiitos :)

Magnum, ei ihan tarvinnut odottaa kesään asti (no, meillä Englannissa on teknisesti ottaen jo kesä, mutta puhutaan nyt teidän kesästä ;)) Kiitos!

Jazmín, tässä on nyt Tylyahokohta ennen kesää, tosin aika pikaisesti kirjoitettuna, koska en vain osannut kirjoittaa siitä sellaista täydellistä kuvausta, joka olisi myös toiminut tekstinä, syyttäkää kehnoa kirjoittajaa! :( Kiitoksia!

Piatta, kiitos paljon! :)

Giliath, kiitos! :)

Narniadara, kiitos! Minä henkilökohtaisesti olen kyllä vähän sitä mieltä, että tämä parivaljakko ei olisi ollenkaan niin jännä kirjoitettava jos olisivat molemmat jääneet henkiin...

Meriadoc, kiitoksia! :)

Capella, jos mulla menee jatkon kirjoittamiseen 4 kuukautta niin onhan se ihan reilua ettet sinäkään kommentoi sen nopeammin ;) hmm, kyllä, bongasit oikein, 14.2 on ystävänpäivä. Siitä saatat huomata pienen maininnan ensi luvussa. Kiitos!

Guépard, kiitos paljon! :) Olen edelleen sitä mieltä, että on äärimmäisen harmittavaa, että ficci loppuu kesken, ja olet myös oikeassa siinä, että puolen vuoden välein päivittyvä ficci ei ole paljon parempi... ikävä kyllä tällä hetkellä ainoat vaihtoehdot on kuitenkin, että päivitän tätä silloin kun mulla on aikaa omalta elämältä ja muilta kirjoitusprojekteilta kirjoittaa jatkoa (surullista kyllä, yliopistossa ei ole enää ollenkaan yhtä paljon kirjoitusaikaa kuin lukiossa... johtuu siitä, että lukiossa olin aika hyvä välttelemään läksyjentekoa). Mielestäni on kuitenkin parempi niin, että kirjoitan jatkoa silloin kun itsestä siltä tuntuu kuin että yritän kirjoittaa jatkoa vain muita miellyttääkseni, mikä sitten johtaa siihen, että kirjoittaminen ei ole kivaa ja tekstin tulos on myös ihan kauhea kun oma sydän ei ole siinä mukana. Kurjaahan se on, ja olen kyllä tosi pahoillani, kun musta on tullut näin epäaktiivinen kirjoittaja, koetan kyllä aina parantaa tapani mutta mutta mutta, ei se ole aina niin helppoa, ja nyt esim. täällä Englannissa ollessa oma elämä menee kyllä selkeästi kirjoittamisen edelle, koska kirjoittaa voin koko elämäni mutta Englannissa olen vain ehkä tämän yhden kerran, ymmärrätte varmaan ? :) Niin, ja sitten tämän ficin suhteen on vielä sekin, että en vakavissani usko, että saan tätä koskaan valmiiksi... Seitsemän vuotta kahden henkilön elämästä on aika pitkä aikaväli kirjoitettavaksi vaikka sen kuvaisikin näin episodeittain kuin minä olen tämän kanssa yrittänyt tehdä. En nyt yritä tässä sanoa, että olisin jättämässä tätä ficciä kesken, koska en ole - yritän kyllä parhaani mukaan saada tämän joskus loppuun, mutta noin niin kuin realistisesti ajateltuna en usko, että pystyn siihen :(

Kuudes osa

30.7.1972

Istuessaan kahvikuppi kädessä keittiön liian pienen pöydän ääressä Jazz lupasi pyhästi itselleen, ettei enää koskaan kutsuisi vanhempiaan käymään. Hän oli asunut uudessa kodissaan (no, hänen ja Blacklockin kaksosten uudessa kodissa, jos tarkkoja oltiin) kaksi viikkoa, ja tänään oli ensimmäinen kerta, kun hänen äitinsä näki asunnon. Jos Jazz olisi saanut päättää, hän ei olisi käynyt läpi suurta Rouva Thomasin Kritiikkikierrosta ainakaan kuukauteen, mutta eilen postilaatikkoon tipahtanut kirje oli muuttanut kaiken. Loppujen lopuksi, Jazz järkeili, jos hänen oli aivan pakko kuunnella äidin tuomitsemista ja nalkutusta, oli parempi kärsiä koko juttu läpi kerralla.
Niinpä tasan kello puoli kaksi eräänä heinäkuisena iltapäivänä Jazzin äiti ilmiintyi yhdistetyn Thomas-Blacklock-asunnon kynnykselle. Jazz oli hädin tuskin ehtinyt saada oven auki, kun rouva Thomas jo tiedotti, että Jazzin olisi ehdottomasti pitänyt valita parempi asuinalue; kulkuyhteydet olivat kammottavat, ja oliko Jazz nähnyt ykköskerroksessa asuvaa miestä, kyseessä oli varmasti Azkabanista karannut sarjamurhaaja. Sitten rouva Thomas riisui takkinsa, jätti sateenvarjonsa eteisen lattialle ja kiersi Jazzin uuden asunnon ympäri tarkemmin kuin kiinteistönvälittäjä.
  "Olen melko varma, että kylpyhuoneessa on hometta", Jazzin äiti julisti, kun Jazz seisoi keittiössä keittämässä kahvia.
  "Chard tietää hyvän homeloitsun."
  "Huoneeseesi paistaa aurinko koko päivän. Siellä on tukalan kuuma."
  "Kohta on talvi."
  "Käytävän lattia narisee."
  "Hyvä. Kukaan ei pääse hiipimään kimppuuni huomaamatta."
  "Asuinkumppanisi kukkaruukussa on menninkäisiä."
  "Max tekee niillä tieteellistä koetta. Hän lupasi hankkiutua niistä eroon viikossa."
Rouva Thomas asetti kädet lanteilleen ja puristi suunsa tiukaksi viivaksi kuin olisi kovasti yrittänyt keksiä vielä lisää vikoja Jazzin uudesta kodista. Viimein hän luovutti ja huokaisi.
  "No, ainakaan et asu enää sen pojan luona."
Jazz hymyili vinosti. Niinpä niin. Äiti kesti kyllä homeen ja narisevat lattiat ja menninkäiset, pahus, olisi luultavasti kestänyt myös vuotavan katon ja kolme puuttuvaa seinää niin kauan kuin se tarkoitti sitä, että Jazz ei asunut enää Redin luona. Mitä väliä sillä käytännössä oli, sitä Jazz ei täysin käsittänyt, koska hän nukkui joka tapauksessa Redin luona useampana yönä viikossa. Ehkä äiti oli vain harvinaisen hyvä huijaamaan itseään.
Heidän istuessaan keittiönpöydän ääressä juomassa kahvia ja syömässä Chardin leipomia, varsin kyseenalaisia suklaamuffineja Jazz mietti, miten voisi parhaiten tuoda kirjeen esille. Mitä enemmän hän asiaa käänteli, sitä enemmän hänestä alkoi tuntua, että hyvää tapaa ei ollut olemassakaan. Mitä tahansa hän sanoisikin, äiti reagoisi samalla tavalla. Mikä oli typerää, todella, Jazz ajatteli. Hän oli aina tehnyt täysin selväksi, että hänen tulevaisuutensa ei tulisi sisältämään uraa parantajana Mungossa tai palkintopokaalina jonkun rikkaan vanhan kuivaluumun käsipuolessa.
  "Onko kaikki hyvin, Dara? Näytät siltä kuin kärsisit vatsakivuista." Rouva Thomas vilkaisi epäluuloisena muffiniaan.
Jazz huokaisi ja pudotti omansa lautaselle. "Minun pitää kertoa sinulle jotakin."
  "Kautta Kirken, älä vain sano, että olet raskaana!"
Ja siinä oli siis ensimmäinen ajatus, joka hänen äitinsä päähän pälkähti. Jazz ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt itkeä vai nauraa.
  "Ei, äiti. Minä en ole raskaana."
  "Merlinille kiitos!" rouva Thomas huokaisi, mutta siristi sitten silmiään. "Et kai sinä ole menossa naimisiin?"
  "Mistä lähtien naimisiinmeno on muka ollut kovin korkealla minun listallani?"
  "Se ainakin on varmaa, että se ei ole kovin korkealla sen pojan listalla."
  "Sillä pojalla on nimi, ja nytkö sinä olet pahastunut siitä, että hän ei ole vielä kosinut minua? Koeta jo päättää, äiti!"
Jazzin äiti näytti jälleen siltä, että yritti parhaansa mukaan keksiä nasevia vastalauseita. Alistuneena Jazz huokaisi, ojensi kätensä ja nappasi Auroriakatemiasta saapuneen kirjeen ikkunalaudalta kukkaruukun alta. Oli parempi antaa äidin lukea se heti, ennen kuin tämä saisi päähänsä, että Jazz aikoi liittyä Velhojen Rauhanliikkeeseen ja ryhtyä polttamaan kidusruohoa Tiibetissä.
  "Siinä. Antaa mennä."
Rouva Thomas loi epäluuloisen katseen Jazziin ennen kuin veti pergamentin ulos kuorestaan ja antoi katseensa lipua ensimmäisten rivien ylitse. Jazz näki muutoksen äitinsä katseessa, kun sanojen merkitys upposi tämän tajuntaan. Hyvä neiti Thomas, minulla on suuri ilo ja kunnia ilmoittaa, että teidät on hyväksytty...
  "Ei. Ei. Ei!"
  "Äiti!" voihkaisi Jazz.
  "Minä en anna sinun tehdä tätä!"
  "Se on myöhäistä nyt", Jazz sanoi uhmakkaasti. "Lähetin vastauspöllön Auroriakatemiaan jo eilen illalla. Sanoin, että otan paikan vastaan."
  "Minun tyttäreni ei ryhdy auroriksi."
  "Olen sanonut miljoona kertaa, että aion liittyä. Sinä et pistänyt vastaan."
  "Luulin, että vitsailet! Että sinulla - että sinulla on joku - joku naurettava uhmaikä päällä!"
  "Uhmaikä? Minä en ole enää neljävuotias."
Rouva Thomas oli hetken hiljaa, tuijotti käsissään olevaa kirjettä lamaantuneena. Sitten hän kohotti katseensa ja katsoi Jazzia suoraan silmiin.
  "Tämä johtuu siitä pojasta, vai mitä?"
  "Mitä?"
  "Sinä haluat auroriksi, koska hänkin tekee niin."
  "Et voi olla tosissasi!" Jazz tunsi kalpenevansa suuttumuksesta. "Luuletko sinä ihan tosissasi, että minä aion ryhtyä auroriksi koska haluan miellyttää jotakuta? Mistä lähtien minä olen muka tehnyt jotakin siksi, että joku muu haluaa minun tekevän niin?"
  "Sinä olet erilainen hänen kanssaan", rouva Thomas syytti näyttäen siltä, että saattaisi pian purskahtaa itkuun. Pienen hetken ajan Jazzin teki mieli nousta ylös, kiertää pöydän ympäri ja halata äitiään. Sitten hän muisti, että äiti oli juuri syyttänyt, että hän oli hakenut Auroriakatemiaan vain Rediä miellyttääkseen, ja hän juurtui paikoilleen kädet nyrkkiin puristettuna.
  "Sinä olet rakastunut siihen poikaan", rouva Thomas tokaisi kuin olisi syyttänyt Jazzia kolmestatoista paloittelusurmasta kerralla.
Jazz naurahti epäuskoisesti. "Olen seurustellut Redin kanssa yli vuoden! Miksi sinä luulit minun olevan hänen kanssaan, koska hän on tosi rikas, vai?"
  "Älä viitsi käyttäytyä kuin minä olisin joku - joku vihollinen!"
  "Mikä sinä sitten olet?" Jazz kysyi hiljaa.
  "Minä olen sinun äitisi", rouva Thomas sanoi kiihtymyksestä kielivät punaiset läikät poskilla. "Olen sinun äitisi, enkä halua nähdä sinun vaarantavan henkeäsi jonkun sellaisen vuoksi, joka ei edes rakasta sinua."
  "Sinä et tiedä siitä asiasta mitään!"
Jazz toivoi, että olisi osannut käyttäytyä viileän rauhallisesti, hymyillä tyynesti ja sivuuttaa äitinsä syytökset olankohautuksella. Hän ei kuitenkaan voinut itselleen mitään. Äidin sanat suututtivat häntä siinä määrin, että hän pomppasi ylös pöydästä, käveli tiskialtaan luokse ja käänsi selkänsä. Hän ei halunnut katsoa äitiään silmiin juuri sillä nimenomaisella hetkellä.
  "Onko hän sanonut niin, sitten?"
  "Ei kuulu sinulle." Jazz tiesi kuulostavansa kiukuttelevalta kolmevuotiaalta ja inhosi sitä.
  "Eli ei."
  "Sinä et tiedä mistä puhut, okei? Red on... Hänellä on huonoja kokemuksia. Hän on varuillaan. Siinä kaikki."
  "Mutta jos hän rakastaisi sinua, kyllä kai hän olisi valmis ottamaan riskin?"
  "Sinä et tiedä mistä puhut", Jazz toisti ja kohautti olkapäitään. Hän halusi kovasti vaikuttaa rauhalliselta ja välinpitämättömältä, siltä, että äidin sanoilla ei ollut häneen mitään vaikutusta. Mutta niillä oli. Niillä oli, ja nimenomaan siksi hänen oli niin vaikeaa kääntyä ympäri ja katsoa äitiään silmiin. Rouva Thomasin katse oli inhottava, kiusallinen sekoitus suuttumusta ja sääliä. Mistä lähtien Jazz oli antanut jollekulle oikeuden sääliä itseään?
  "Minä en liity Auroriakatemiaan Redin vuoksi. Liityn Auroriakatemiaan, koska se vaikuttaa mielenkiintoiselta. Jos sinä et pidä siitä... Kurja juttu, mutta se on minun elämäni, vai mitä?"
Rouva Thomas oli pitkään hiljaa ja katsoi Jazzia kuin olisi yrittänyt lukea hänen ajatuksensa.
  "Kyllä", hän sanoi viimein. "Se on sinun elämäsi."
  "Hyvä."
  "Minun taitaa olla paras mennä nyt. Mutta Dara - " rouva Thomas asetti mukin pöydälle ja nousi ylös pöydästä. "Jos sinusta jossain vaiheessa - milloin tahansa - alkaa tuntua siltä, että tämä - tämä kaikki - ei ole sinua varten... Isäsi minä ja olemme aina tukenasi, kyllä kai sinä sen tiedät?"
Jazz nyökkäsi mykkänä. Yhtä lailla mykkänä hän sieti kosketuksen, kun äiti kietoi käsivartensa hänen ympärilleen anteeksipyytävään halaukseen. Aina vain mykkänä hän katseli, kuinka hänen äitinsä kietoi ohuen kesäviitan harteilleen ja käveli selkä suoraakin suorempana eteiseen. Vasta kun ulko-ovi oli sulkeutunut äidin takana Jazz nojasi selkänsä seinää vasten, sulki silmänsä ja huokaisi syvään.
Äiti oli väärässä. Äiti ei tuntenut Rediä - hitto soikoon, äiti ei edes halunnut tuntea Rediä! Red rakasti Jazzia. Mitä siitä, että hän ei ollut koskaan sanonut sitä ääneen, tai raapustanut pergamentille tai kirjoittanut huurtuneeseen ikkunaan? Ei Jazzkaan ollut varsinaisesti koskaan sanaista arkkuaan aiheesta avannut. Okei, hän ei halunnut säikäyttää Rediä Timbuktuun, ja jos täysin rehellisiä oltiin, joku naurettavaakin naurettavampi romanttinen puoli hänestä ehkä toivoi, että miehenä Red sanoisi sen ensin... Mutta Redin hiljaisuus ei kiusannut häntä. Ei missään nimessä. Loppujen lopuksi ne olivat vain sanoja, vain kolme typerää sanaa, joille kaikki typerät romanttiset kertomukset nyt vain asettivat liian paljon painoarvoa. Kuka tarvitsi sanoja, kun teot kertoivat niin paljon enemmän?
Jos vain Red ei olisi kuulostanut niin hemmetin iloiselta, kun Jazz oli kertonut hänelle Auroriakatemian hyväksymiskirjeestä eilen. Jos Red ei vain olisi saanut Jazzia tuntemaan itseään koiranpennuksi, jota kehuttiin hyvästä suorituksesta - silloin Jazzin olisi ehkä ollut helpompi asettaa äitinsä sanat syrjään, heittää ne huonojen kommenttien roskakoriin. Jos ja jos.
Jazzin synkät ajatukset keskeytyivät, kun harmaavalkoinen, hurjasti siipiään räpyttelevä varpuspöllö koputti ikkunaan. Se pöllö ei ainakaan ollut Auroriakatemiasta, Jazz ajatteli huvittuneena mennessään päästämään pöllön sisään. Heti ikkunan avauduttua muutaman sentin verran pöllö lennähti sisään ja pyrähti saman tien kolme kertaa keittiön ympäri kuin ei olisi osannut tai malttanut pysähtyä. Pöllön edesottamukset saivat Jazzin melkein hymyilemään ja unohtamaan iltapäivän kurjuuden - aina siihen saakka, kunnes hän sai napattua pergamenttikäärön pöllön jalasta ja näki lähettäjän nimen viestin lopussa.

Huhu kertoo, että eräs neiti Thomas tuli hyväksytyksi Auroriakatemiaan. Toivottavasti poikaystävä on nyt ylpeä sinusta. Jos kurinalainen elämä alkaa kyllästyttää, pidä mielessä, että sinulla on aina olemassa vaihtoehto.

Jay


Jazz murisi ääneen, repi viestin kappaleiksi, heitti palaset roskakoriin ja sytytti hetken mielijohteesta vielä roskakorin palamaan. Muutaman sekunnin kuluttua hän tuli järkiinsä ja pakotti itsensä suihkuttamaan vettä palavaan roskakoriin - mutta ne muutamat järjettömät sekunnit olivat tuntuneet pahuksen hyvältä.

***
14.2.1971

  "...ja sillä perusteella minä tulin viimein siihen tulokseen, että professori Binns on käsittänyt maahiskapinat täysin väärin."
Red kätki huonosti haukotuksensa vilkaisemalla rannekelloaan. Jazz pani merkille, että kyseessä oli jo kolmas kerta, kun poika oli katsonut kelloa viimeisen viiden minuutin aikana - ja pettymys paistoi selvästi tämän kasvoilta kun tämä tajusi, ettei viisari ollut juuri värähtänytkään sitten viime silmäyksen. Jazz käänsi päänsä toiseen suuntaan kätkeäkseen hymynsä. Jos Red näyttäisi enää yhtään epätoivoisemmalta, Jazz voisi alkaa myydä lippuja Kolmeen Luudanvarteen niin, että ihmiset saisivat tilaisuuden tulla katsomaan, kun seitsemäsluokkalainen rohkelikko tukehdutti itsensä lautasliinoilla.
  "Lisää kermakaljaa?" Red tiedusteli kaikkea muuta kuin innostuneesti.
  "Mikä ettei."
Red nousi pöydästä ja suunnisti kohti baaritiskiä yhtä innokkaasti kuin ainakin mies, joka tiesi olevansa matkalla mestauslavalle teloitettavaksi. Jazz mietti väkisinkin, olisiko hänen pitänyt tuntea edes vähän huonoa omaatuntoa. Red näytti todella ikävystyneeltä. Ehkä Jazz oli sittenkin vienyt tämän pistetään-Red-kärsimään-projektinsa vähän liian pitkälle. Hän oli etukäteen päättänyt olla koko päivän niin ikävystyttävä kuin mahdollista niin, että kun Red viimein helpottuneena päivän päätteeksi kaatuisi sänkyynsä poika vannoisi itsekseen, ettei enää koskaan loukkaisi Jazz Thomasin ylpeyttä. Ja ikävystyttävä Jazz oli myös ollut - heidän kävellessään Tylyahoon hän oli keskittynyt ruotimaan viikon sääennustetta erittäin yksityiskohtaisesti, suklaanhankkimisreissu Hunajaherttuassa oli sujunut McGarmiwan sukkien värin yhdenmukaisuutta pohtiessa ja kermakaljat Kolmessa Luudanvarressa olivat kadonneet maahiskapina-analyysin saattelemina. Ei ihme, jos Red kiristeli hampaitaan - Jazz oli melko varma siitä, ettei ollut sanonut ainuttakaan mielenkiintoista lausetta koko illan aikana. Oliko hän mennyt liian pitkälle? Niin oli ainakin antanut ymmärtää Samin ilme, kun tyttö oli törmännyt heihin Hunajaherttuassa. Sam oli pudistellut päätään kuin ainakin paheksuva äiti, joka oli pettynyt ainoan tyttärensä suoritukseen koulun balettiesityksessä. Vaikka ei Jazz teknisesti ottaen ollut tehnyt mitään väärää. Red oli omalla käytöksellään ansainnut jokaisen kuolettavan ikävystyttävän sanan, jonka Jazz hänen suuntaansa laukoi. Ja jos tämän iltapäivän seurauksena olisi se, että Red ei enää koskaan lähestyisi ainuttakaan naista... Sehän olisi vain ihmiskunnan yhteiseksi hyväksi.
Eikä Red sitä paitsi enää kovin kärsivältä näyttänyt, Jazz ajatteli kitkerästi nähdessään pojan juttelevan parille seitsemäsluokkalaiselle korpinkynnelle baaritiskillä. Ilmeisesti Redillä oli ainoastaan ongelmia, mitä kanssarohkelikkoihin tuli. Tai tyttöihin. Tai ehkä kyse oli ainoastaan hänestä. Okei, hän oli ollut koko päivän tahallaan ikävystyttävä, mutta kyllä kai Red olisi voinut itsekin jotakin sanoa sen sijaan, että antoi hänen dominoida keskustelua?
Ellei Red sitten ollut päättänyt säästää kallisarvoisia äänijäänteitään jollekulle täysin muulle.
Jazz pikemminkin haistoi kuin pani merkille Brianna Jenkinsin läsnäolon. Sama hajuvesipilvi, joka oli uhannut tukehduttaa Jazzin joka aamu jo melkein kuuden vuoden ajan leijaili nyt sisään Kolmen Luudanvarren ovesta ja suoraan baaritiskille, missä Red edelleen viivytteli kermakaljamukien kanssa. Red ehti hädin tuskin katseensa nostaa, kun Brianna - vaaleanpunainen, kikattava, viimeisen päälle huoliteltu Brianna - lennähti hänen kimppuunsa ja länttäsi huulikiilteellä kiillotetut huulensa hänen poskelleen. Briannan kirkas ääni kantoi niin kauas, että muutaman pöydän päässä istuva Jazz saattoi kuulla selkeästi hänen toivottavan Redille hyvää ystävänpäivää.
Hyvää ystävänpäivää? Jazz selasi nopeasti henkistä kalenteriaan. Oliko nyt ystävänpäivä? Hänellä ei ollut ollut siitä aavistustakaan. Normaalisti hän muisti ystävänpäivä olemassaolon oikein hyvin, kiitos vain - oli vaikeaa olla muistamatta, kun Jay Conway oli jo useamman vuoden ajan valinnut nimenomaan sen tietyn päivän tehdäkseen Jazzille jonkin ilkeän kepposen, kuten nyt vaikka muiluttaakseen syyhypulveria hänen kenkiinsä niin, että hän joutui kuluttamaan koko päivän raapimalla jalkapohjiaan kuin mielipuolinen. Tänä vuonna hän ja Jay olivat kuitenkin saavuttaneet jonkinlaisen epämääräisen kaveruusasteen suhteessaan, eikä kepposia ollut tullut. Niinpä Jazz ei ollut muistanut ystävänpäivääkään. Päivämäärä palautui hänen mieleensä vasta nyt kun hän näki Briannan kaivavan käsilaukustaan vaaleanpunaisen rusetilla koristellun nallen ja ojentavan sen Redille. Red ei olisi voinut näyttää järkyttyneemmältä, vaikka Brianna olisi itse pukeutunut vaaleanpunaiseen nallepukuun ja heiluttanut hulaa hänen edessään. Sitten Red vilkaisi Jazzia, ja - aivan kuin olisi äkkiä käsittänyt, että olemassa oli pahempiakin vaihtoehtoja kuin Brianna Jenkins vaaleanpunaisine nalleineen -  nojautui äkkiä eteenpäin ja kiitti Briannaa halauksella. Red, joka oli kerran hypännyt vapaaehtoisesti jättiläiskalmarin järveen paetakseen Briannaa ja Clischayta, joka oli tukehtua aamupuuroonsa joka kerta, kun jompikumpi blondikaksikosta hymyili hänelle pöydän yli, halasi vapaaehtoisesti kaksikon toista osapuolta?
Se oli henkilökohtainen loukkaus, eikä Jazzilla ollut epäilystäkään siitä, etteikö sitä olisi tarkoitettu hänelle. Koko sen ajan kun Red jutteli Briannan kanssa, hymyili Briannan typerille kommenteille ja kesti kärsivällisesti läpinäkyvääkin läpinäkyvämmät lähentely-yritykset Jazz kiehui kiukusta. Olkoonkin, että hän oli etukäteen päättänyt, että käyttäytyisi mahdollisimman ikävystyttävästi koko päivän ajaakseen Redin Pyhän Mungon partaalle - loppujen lopuksihan Red oli sen vain ansainnut - häntä alkoi väkisinkin ärsyttää. Hän oli Redin kanssa Tylyahossa. Hyvä on, kyseessä ei ehkä ollut mikään tavallinen tytön ja pojan välinen romanttinen Tylyahoiltapäivä, vaan pikemminkin ruumiinosien menettämisen pelosta syntynyt välttämättömyys, mutta silti. Silti, oli Redin velvollisuus kiinnittää häneen huomiota silloinkin kun hän oli ikävystyttävä ja jaaritteli maahiskapinoista ihan vain poikaa ärsyttääkseen.
Kun Red viimein aivan liian pitkän ajan päästä palasi takaisin pöytään, Jazz näki jo punaista. Normaalioloissa hän ei olisi käyttäytynyt niin lapsellisesti - hän oli itsenäinen nainen ja uskoi ylpeytensä säilyttämiseen viimeiseen asti - mutta sillä hetkellä häntä yksinkertaisesti Suututti. Red oli hädin tuskin ehtinyt työntää kermakaljamukin hänen eteensä, kun hän jo pomppasi jaloilleen ja ilmoitti palaavansa takaisin linnaan.
  "Mitä - ?"
Jazz oli ulkona ovesta ennen kuin Red ehti lopettamaan lausettaan. Hän ei pysähtynyt edes laittamaan talviviittaa ylleen, vaan yritti pujottaa lapasia käsiinsä ja kiristää viitan nyörejä samaan aikaan kun harppoi eteenpäin täyttä vauhtia upottavassa lumessa. EI kestänyt kauan, ennen kuin Red tavoitti hänet. Miksi Red oli edes vaivautunut juoksemaan hänen peräänsä, sitä hän ei käsittänyt - hemmetti soikoon, kaiken järjen mukaanhan Redin olisi pitänyt jäädä Kolmeen Luudanvarteen hyppimään riemusta, koska Jazz oli päästänyt hänet pahasta. Mutta ei, totta kai Redin omanarvontunto- ja loukkaantumisgeenien piti aktivoitua juuri sillä nimenomaisella sekunnilla. Hunajaherttuan nurkalla Red sai hänet kiinni, pysäytti hänet niille sijoilleen ja pyöräytti molemmista käsivarsista ympäri.
  "Mikä hitto sinun ongelmasi tällä kertaa on?"
  "Anteeksi kuinka?" Jazz nykäisi päänsä taaksepäin. Red kuulosti siltä kuin hän olisi ollut pahainen hemmoteltu neljävuotias, joka kiukutteli viiden minuutin välein, koska ei saanut karkkia! "Ei minulla ole mitään ongelmaa - jos sinua ei oteta lukuun!"
  "Minä olen ongelma? No, ehkä sinun sitten pitäisi juosta äkkiä kotiin, että pääset mahdollisimman kauas minusta", Red nälväisi.
  "Ehkä niin pitäisikin", Jazz ampui takaisin. "Sittenpähän sinä voit juosta kiireenvilkkaa takaisin Kolmeen Luudanvarteen viettämään ystävänpäivää Clischayn kanssa!"
  "Briannan", korjasi Red automaattisesti.
  "Clischay, Brianna, mistä lähtien niillä kahdella muka on ollut jotain eroa? Ei, hetkinen, älä sano - jommallakummalla on luomi paikassa, joka ei ole yleisesti tiedossa? Kenties kaikkien niiden vaaleanpunaisten röyhelöiden alla? Mikä on tietysti aika täydellistä, kun kyseessä on kerran ystävänpäivä."
  "Entä kenen kanssa sinä ajattelit viettää ystävänpäiväsi?" Red tiedusteli purevasti. "Jayn?"
  "Jos pitää valita sinun ja Jayn väliltä..."
  "Niin, koska sinä tunnet meidät molemmat niin hyvin."
  "Ainakin kaverisi osaa kommunikoida useammalla kielellä kuin sarkasmi!"
  "Sanoo tyttö, joka on suurin piirtein yhtä ystävällinen kuin tykinkuula."
  "Minä sentään puhun ihmisille!"
  "Ai sillä nimellä sitä nykyään kutsutaan?"
  "Mitä ihmettä?" Jazz tivasi ärsyyntyneenä.
Seuraavien minuuttien tapahtumat olivat myöhemmin Jazzilta hämärän peitossa. Jälkeenpäin hänestä tuntui siltä kuin joku olisi äkkiä pysäyttänyt universumin, kääntänyt sen kolme kertaa ympäri ja käynnistänyt uudelleen. Yhtenä hetkenä hän ja Red seisoivat vastakkain kädet puuskassa ja kumpikin valmiina käymään kiinni toistensa kurkkuun. Seuraavassa hetkessä Redin käsivarret olivat hänen ympärillään, hänen sormensa puristivat Redin t-paidan kaulusta ja hänen selkänsä raapi vasten Hunajaherttuan tiiliseinää, kun he huojuivat toisiaan vasten keskellä jotakin, jota saattoi kuvata ainoastaan Jazzin seitsemäntoistavuotiaan elämän parhaaksi suudelmaksi. Pisimmäksi, myös. Jazz oli melko varma siitä, että tilannetta oli jatkunut jo hyvän aikaa ennen kuin hänen huomiokykynsä oli jälleen alkanut toimia, ja vaikka Jazz arveli tarvitsevansa happea joskus lähiminuutteina, ei kummallakaan ollut aikomustakaan lopettaa.  Hitto soikoon, Jazz mietti sumuisesti mielessään, miksi ihmeessä kukaan ei ollut koskaan kertonut, että suuteleminen saattoi olla näin pahuksen addiktoivaa? Jazzin päässä pyöri. Tiiliseinä kaivautui kipeästi hänen selkäänsä ja Redin parransänki raapi hänen leukaansa, ja siitä huolimatta hän oli täysin varma siitä, ettei ollut koskaan tuntenut oloaan paremmaksi. Hämärästi hän tuli ajatelleeksi kaikkia niitä onnellisia pariskuntia, jotka huojahtelivat kaikki päivät Tylypahkan käytävillä toisiinsa kietoutuneena, muisti ne miljoonat kerrat, jolloin hän ja Sam olivat irvistelleet keskenään ilmiön naurettavuudelle. Nyt Jazzista alkoi tuntua siltä, että ilmiössä ei ollut mitään naurettavaa. Päinvastoin, jos suuteleminen kerran oli näin pyörryttävää Jazzista oli suoranainen ihme, että Tylypahkan seurustelevat parit pystyivät erkaantumaan toisistaan edes oppituntien ajaksi.
Se oli ohi yhtä silmänräpäyksessä kuin oli alkanutkin. Äkkiä Jazz tajusi, että Redin huulet olivat kadonneet hänen omiltaan, ja hänen sormensa, jotka olivat hetki sitten puristaneet Redin paidankaulusta kuin hengenhädässä, tavoittivat pelkkää ilmaa. Hän avasi silmänsä juuri ajoissa nähdäkseen Redin perääntyvän epävakaan näköisesti kuin poika olisi ollut humalassa. Ilme Redin kasvoilla oli tuhat kertaa järkyttyneempi kuin se, jonka Brianna Jenkinsin nallehyökkäys oli saanut aikaan.
  "Voi hitto..." Red mutisi katse hänen huuliinsa liimaantuneena.
Sitten poika kääntyi kannoillaan ja juoksi tiehensä jättäen Jazzin seisomaan yksin Hunajaherttuan eteen.

***
30.7.1972

Ensimmäistä kertaa viikkoihin Red nukahti ennen Jazzia. Viimeisinä viikkoina ennen Auroriakatemian lyhyttäkin lyhyemmän kesäloman alkua Red oli ollut niin levoton ja hermostunut arvosanoistaan, ettei pystynyt nukkumaan. Jazz oli usein herännyt keskellä yötä vain nähdäkseen Redin lojuvan vieressään toinen käsi pään alla, silmät auki ja katse lukkiutuneena katossa leijuvaan kattokruunuun. Totta kai Red oli saanut täydelliset arvosanat kaikesta mahdollisesta; Jazz ei viitsinyt edes vaivautua teeskentelemään yllättynyttä. Kulunut kuukausi oli kuitenkin käynyt niin kovasti Redin voimille, ettei hän jaksanut innostua Jazzin vauhdikkaista juhlistamissuunnitelmista, vaan ryömi heti ensimmäisen kuplaviinilasillisen jälkeen sänkyyn ja oli unessa puolessa minuutissa. Huvittunut Jazz riisui häneltä kengät jalasta, veti peiton hänen päälleen ja tyhjensi kaikessa rauhassa oman lasillisensa ennen kuin vaihtoi yöpaidan päälleen ja sujahti viileiden lakanoiden alle hänen viereensä. Sitten Jazz teki jotakin, mitä sai tehdä vain harvoin keskeytyksettä: katseli Rediä.
Että siinä osasi olla naurettavan kaunis mies.
Jazz ei olisi koskaan sanonut sitä ääneen, ei edes nyt, kun Red näytti olevan syvässä unessa. Jollakin tapaa kaunis ei tuntunut oikealta sanalta, kun sitä käytettiin kuvaamaan miestä, joka oli niin täydellisen aurori kuin Jazzin vieressä nukkuva mies oli vasta vuoden opiskelun jälkeen. Ja silti, katsellessaan Rediä, joka makasi sängyllä vatsallaan, kerrankin täysin rentona ja levollisena, Jazz ei voinut olla ajattelematta, että sana kaunis sopi täydellisesti. Hän tunsi itsensä erityiseksi. Hän oli ainoa, joka sai nähdä Redin tällä tavalla, aurorin ulkokuori pois sulaneena, kaikki valppaus kadonneena. Kuin näkisi kilpikonnan paljastavan vatsansa, Jazz ajatteli.
Hän ojensi kätensä ja silitti sormenpäillään Redin huulia; kääntyi ympäri, hautasi nenänsä Redin kaulakuoppaan ja hengitti syvään tämän tuoksua. Red tuoksui saippualta ja pesuaineelta ja yksinkertaisesti Rediltä.
Jazz veti syvään henkeä. Äiti ei tiennyt mistä puhui. Äidille kaikki oli niin mustavalkoista; hän ei pystynyt näkemään, miten pitkälle Red ja Jazz olivat jo tulleet. Jos äiti vain olisi tuntenut sen alkuaikojen Redin - sen, joka oli ensin niin päättämätön Jazzin suhteen, että vältteli häntä puolet ajasta, ja sitten niin puhtaasti kauhuissaan, että haastoi kaiken aikaa riitaa siinä toivossa, että Jazz viimein kävelisi lopullisesti tiehensä... Jos äiti olisi tuntenut sen Redin, kyllä kai hän olisi nähnyt, miten paljon asiat olivat jo muuttuneet? Oli ollut aika, jolloin Red ei ollut pystynyt sulkemaan silmiään Jazzin vieressä, ja tässä he nyt silti olivat. Kyllä kai sen täytyi merkitä jotakin? Enemmän kuin sanat?
Joten miksi tällaisina hetkinä sanat sitten kiusasivat hänen kurkkuaan, pyrkivät hänen kielensä päälle kuin linnunpoikaset kuorensa kätköissä kärsimättöminä karkaamaan ulkopuoliseen maailmaan, keskelle todellisuutta? Minä rakastan sinua. Minä rakastan sinua. Minärakastanminärakastanminärakastanminärakastansinua. Vihaisesti hän pakotti sanat takaisin sisälleen, peitti suunsa kämmenellään kuin olisi sillä tavalla voinut estää tunteitaan karkaamasta ilmoille.
Vielä ei ollut niiden aika.

***
14.2.1971

Aamuyöllä Jazz sai kirjeen. Hän ei ollut nukkunut koko yönä, vaan oli lojunut valveilla nihkeiden lakanoiden välissä ja käynyt päivän tapahtumia läpi mielessään yhä uudelleen ja uudelleen kuin olisi sillä tavoin voinut valaa niihin jotakin järkeä. Toivoton yritys.
Pöllön ärhäkkä koputus vasten makuusalin ikkunaa sai Jazzin säpsähtämään. Yllätys vaihtui hämmennykseksi, kun hän tunnisti pöllön Redille kuuluvaksi; sama lintu oli kuljettanut hänelle kehnoja vitsejä kaksintaistelukerhoa koskien, kun Red ei ollut vielä ollut kyllästynyt puhumaan hänelle. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen varmistaakseen, että toiset tytöt eivät olleet heränneet. Aihetta huoleen ei ollut; Sam kuorsasi edelleen reippaasti selällään, ja Brianna ja Clischay nukkuivat kumpikin sängyllään kippurassa kuin suloiset kissanpennut. Pahus soikoon, Jazz ajatteli hiipiessään paljain jaloin hyisen lattian poikki ikkunaan, kaksikko jopa nukkui täsmälleen samassa asennossa. Ja sitten Red vielä halusi hänen erottelevan heidän toisistaan?
  "Toisaalta, ei se olisi ensimmäinen outo idea, joka Redillä on viime aikoina ollut", Jazz mumisi pöllölle irrottaessaan kirjettä sen jalasta. "Olet varmaan samaa mieltä?"
Pöllö huhuili kärsimättömästi ja ravisti jalkaansa kuin sanoakseen, että halusi jo päästä takaisin nukkumaan. Tyypillistä, Jazz hymähti. Jopa Redin pöllö oli epäkohtelias. Hän avasi nopeasti solmut pöllön jalasta ja nappasi kirjeen ennen kuin se ehti pudota lattialle. Jos sitä kirjeeksi nyt saattoi sanoa, Jazz totesi rullatessaan viestin auki. Red oli kirjoittanut tasan yhden rivin, ja senkin informaatioarvo oli yhtä tyhjän kanssa.

Tule oleskeluhuoneeseen.

Jazz hieraisi silmiään, luki lauseen uudelleen, vilkaisi sitten kelloa ja luki viestin vielä kerran. Tule oleskeluhuoneeseen. Kello neljältä aamuyöllä. Oliko Red tosissaan? Sen jälkeen, kun oli juossut hänen luotaan Tylyahossa kuin kolmetoista mantikoria olisi ollut hänen kannoillaan? Hetken aikaa Jazz leikitteli ajatuksella, että jättäisi koko viestin huomiotta, ryömisi takaisin peiton alle ja antaisi Redin pohtia turhaan alakerrassa oliko hän tulossa vai ei. Sitten hän ravisti päätään. Ketä hän oikein kuvitteli huijaavansa? Hän oli aivan liian utelias sen suhteen, mitä Redillä sitten ikinä olikin sanottavanaan. Jos hän nyt yrittäisi mennä nukkumaan, hän päätyisi vain pyörimään levottomana sängyssään auringonnousuun saakka ja kiroaisi sitten itseään jälkeenpäin, kun ei ollut saanut tietää, mitä asiaa Redillä hänelle oli ollut. Hän rypisti lapun yöhousujensa taskuun ja hiipi takaisin sänkynsä luokse vetämään yösukat jalkoihinsa ja aamutakin ylleen.
Porraskäytävä oli pimeä ja hiljainen, kun Jazz käveli alakertaan. Kiviseinät tuntuivat suorastaan huokuvan kylmää hänen iholleen; hän kietoi aamutakin tiukemmin ylleen ja kipristi varpaansa suojaan lattian viileydeltä. Oleskeluhuoneen takassa palava tulen lämpö tuntui suloisemmalta kuin edes kuuma kaakao talvipakkasilla. Jazz hiipi lähemmäs, istui nojatuoliin lähelle takkaa ja ojensi palelevat varpaansa lähemmäs kohti tulta. Silloin hän näki viimein Redin.
Red istui sohvalla kyynärpäät polvia vasten leväten ja tuijotti tulta kuin ei olisi koskaan nähnyt mitään kiehtovampaa. Tai pikemminkin kuin ei olisi pystynyt irrottamaan katsettaan siitä, Jazz ajatteli, sillä vaikka Redin silmät olivat nauliintuneet leiskuviin liekkeihin oli hänen katseensa tyhjä, kuin hänen mielensä oli ollut jossain aivan toisaalla. Hän oli niin syvällä ajatuksissaan, ettei huomannut Jazzin läsnäoloa ennen kuin Jazz nojautui eteenpäin lämmittämään sormiaan tulen lähellä.
Red ei sanonut sanaakaan kääntyessään katsomaan häntä. Jazz vastasi katseeseen yhtä lailla hiljaisena. Mitä Redin pään sisässä oikein liikkui? Poika katsoi häntä kuin olisi nähnyt hänet, todella nähnyt hänet ensimmäistä kertaa eikä ollut vielä päättänyt, oliko hän ystävä vai vihollinen. 
  "En ikinä muista ystävänpäivän olemassaoloa."
Jazz räpytteli silmiään yllättyneenä. Jos se ei ollut kummallinen keskustelunavaus niin ei sitten mikään. Mutta Red tuijotti häntä kiinteästi, punnitsevasti, melkein haastavasti kuin lauseella olisi ollut jokin syvempi merkitys, jota hän ei vain pystynyt käsittämään.
Jazz veti syvään henkeä ja vastasi vakaasti katseeseen. "Minä muistan sen ainoastaan siksi, että Jay tekee unohtamisesta mahdotonta."
Redin suupielet vääntyivät. "Jay. Niinpä tietenkin."
  "Sinulla on omituinen suhtautuminen parhaaseen ystävääsi."
  "Minulla on omituinen suhtautuminen useimpiin ihmisiin." Sekin tuli melkein uhmakkaasti, kuin Red olisi haastanut hänet väittämään vastaan tai juoksemaan karkuun. Mutta Jazz sanoi ainoastaan:
  "Niin olen kuullut."
Oli niin paljon enemmän sellaista, mitä hän olisi voinut sanoa. Sarkastisia, riitaahaastavia lauseita, jotka saisivat epäilemättä Redin asettumaan puolustuskannalle ja ajautumaan sivuraiteille siinä, mitä ikinä yrittikään Jazzille sanoa. Normaalioloissa Jazz olisi ehkä tehnytkin niin, pyrkinyt palauttamaan kummallisen tilanteen normaaliksi käyttäytymällä kuin... no, Jazz Thomas. Ei kuitenkaan tällä kertaa. Hän ei osannut kuollakseenkaan selittää miksi, mutta hänet valtasi vahva tunne siitä, että tällä kertaa, tässä nimenomaisessa keskustelussa hänen vastauksillaan oli jokin syvempi merkitys, ja niinpä hän pyrki asettamaan sanansa tarkkaan.
  "Olen hyvä käymään ihmisten hermoille." Red sanoi senkin kuin olisi odottanut Jazzin panevan hänet tilille jostakin rikoksesta.
  "Minä olen vielä parempi", Jazz vastasi tyynesti.
  "Olen kironnut tyttöjä."
Jazz kohotti kulmaan epäuskoisena. Mitä Red oikein hänestä kuvitteli? "Olen kironnut aika monia poikia, joten tasoissa ollaan."
  "Pisin aika, jonka olen ollut jonkun kanssa on kolme viikkoa."
  "Läheisriippuvainen luuseri. Pistän paremmaksi. Kolme päivää. Kun olin seitsemänvuotias."
Redin suupieliä nyki, ja heidän välillään vallitseva jännitys hellitti otettaan hetkeksi. Mutta vain hetkeksi; Redin seuraava lause - vaimealla äänellä lausuttu, kuin hän olisi itsekin pelännyt sanojensa seurauksia - toi jännittyneen ilmapiirin voimalla takaisin.
  "Minä en ole rakastunut sinuun."
Jälkeenpäin Jazz käytti sitä hetkeä esimerkkinä tilanteesta, jolloin hän kuin ihmeen kautta onnistui löytämään oikeat sanat. Sitä ei tapahtunut monta kertaa; hän puhui liian suoraan liian usein, ja päätyi sitten kiertelemään silloin kun rehellisyydellä olisi kerrankin ollut oikea aika ja  ei ollut aavistustakaan siitä, mitä Red halusi hänen sanovan. Että hän oli täysin samaa mieltä, että pelkkä ajatuskin Redistä rakastuneena häneen oli naurettavaakin naurettavampi? Vai halusiko Red hänen olevan eri mieltä? Kautta Merlinin parran, hän ei tiennyt alkuunkaan. Ja niinpä, kuten aivan liian usein ollessaan hämillään, hän päätyi sanomaan mitä hänen mieleensä ensimmäisenä juolahti.
  "Niinhän sinä nyt luulet."
Se oli kammottavaa. Se oli typerää, se kuulosti itserakkaalta, kehnolta vitsiltä. Jazzin teki mieli haudata kasvonsa nojatuolin uumeniin. Mutta sitten Red nauroi, ja Jazz tajusi, että mikä hyvänsä testi tämä kummallistakin kummallisempi öinen keskustelu heidän välillään oli ollut, hän oli läpäissyt sen. Red nauroi, ja ensimmäistä kertaa koko pitkän vuorokauden aikana Jazz uskalsi rentoutua.
  "Se maahiskapinajuttu - " Red kysyi suupielet nykien. "Sinä teit sen tahallasi, vai mitä?"
  "Sinä ansaitsit sen."
  "Voi olla", Red totesi, ja Jazz tiesi heti, että sen lähemmäs anteeksipyyntöä hän ei tässä asiassa pojan kanssa pääsisi. Mutta sekin oli täysin okei, sillä seuraavassa hetkessä Red nousi ylös sohvalta, ravisti päätään ja venytteli kuin ei olisi äkkiä voinut tuntea oloaan rentoutuneemmaksi hänen seurassaan. Seuraavat sekunnit Jazz näki silmiensä edessä kuin hidastettuna:
Red kääntyi hänen puoleensa.
Red ojensi hänelle kätensä.
Red hymyili hänelle vinosti.
  "Kahvia keittiössä?" Red ehdotti.
 

***

A/N2: Se siitä tällä kertaa. Mie painelen ulos pänttäämään aurinkoon! :)