lauantai, 13. tammikuu 2018

Seitsemäs osa

And I'm so scared of losing you,

and I don't know what I could do about it.

 - Bear's Den: Agape

 

Seitsemäs osa

17.3.1971

Red istui ikkunalaudalla autiossa käytävässä jästitietoluokan ulkopuolella ja yritti keskittyä läksyihin. Puolet Tylypahkan opettajista olisi luultavasti väittänyt sitä historialliseksi tapahtumaksi, ja toinen puoli olisi todennäköisesti painunut suorinta tietä takaisin sänkyyn siinä uskossa, että näki edelleen unia. Seitsemäsluokkalainen rohkelikko Red Stron ei tehnyt läksyjä, ei, ellei tullut uhatuksi koulusta erottamisella, ja silloinkin hutaisten. Pimeyden voimilta suojautuminen oli ainoa asia, jonka eteen hän jaksoi nähdä vaivaa.

Ja oliko se mikään ihme, hän ajatteli synkästi tuijottaessaan tehtävänantoa edessään. Kirjoita vähintään kaksi jalkaa tahranpoistoloitsun käytöstä kotitalouden arkisissa haasteissa. Loitsuista oli tullut täysin hyödytön oppiaine sen jälkeen kun se siivoushullu professori Huhkunraikas oli saanut työn. Ikävä kyllä professori Huhkunraikas nautti myös oppilaiden koulusta erottamisella uhkailemisesta, joten Red tuijotti epätoivoisena tyhjää pergamenttia ja yritti keksiä edes yhden hyödyllisen käyttötilanteen tahranpoistoloitsulle, kun askelten ääni kantautui hänen korviinsa käytävän päästä. Hän ei vaivautunut kohottamaan katsettaan, ei edes sitten, kun askelten ääni tuli yhä lähemmäs ja pysähtyi sitten aivan hänen eteensä. Hän tunsi nuo kevyet askeleet, tunsi niiden omistajan ja tiesi, että tämä ei malttanut koskaan olla hiljaa muutamaa sekuntia kauempaa.

  ”Ollaanko me yhdessä?” Jazz Thomas kysyi täysin rauhallisesti kuin olisi kysynyt Redin mielipidettä huispausottelun tuloksista.

Red pudotti mustepullonsa ja kirosi, kun se särkyi kymmeniksi kappaleiksi kivilattialle lennättäen mustetta jokaiseen ilmansuuntaan. Hän kaivoi taikasauvan taskustaan, mutisi nopean korjausloitsun ja siivosi sitten lattian tahranpoistoloitsulla. Viimein hän kohotti katseensa.

Jazz seisoi hänen edessään toinen käsi lanteella ja kallisti päätään niin, että tulenoranssit hiukset valuivat toiselle olkapäälle. Tytön ilme oli odottava.

  ”Onko sillä väliä?”

  ”Ei oikeastaan.” Jazz kohautti harteitaan. ”Paitsi että Adam Belby pyysi minua ulos, ja halusin tietää, mitä vastata.”

Adam Belby? Kuka hemmetti oli Adam Belby, ja miksi tämä oli pyytänyt Jazzia ulos? Okei, se nyt oli ilmiselvää, mutta – viimeksi kun hän oli tarkastanut asian, kaikki pojat pelkäsivät Jazzia liikaa pyytääkseen ulos. Missä vaiheessa se oli muuttunut? Halusiko Jazz mennä Adam Belbyn kanssa ulos? Red toivoi, että olisi keksinyt jotakin älykästä sanottavaa, mutta hänestä tuntui epämääräisesti siltä, että hän saattaisi tukehtua jos yrittäisi puhua. Hän viittilöi mykkänä tahranpoistoesseen suuntaan.

Jazz kohotti kulmiaan. ”Okei, sinulla on selvästi kiire. Ei hätää, ratkaisen ongelman itse. Nähdään!”

Tyttö vilkaisi molempiin suuntiin käytävillä, painoi Redin poskelle nopean suudelman ja käveli sitten tiehensä kevein askelin, lanteet keinuen. Red jäi tuijottamaan tytön perään sanattomana. Melkein saman tien hänen takaraivossaan alkoi tykyttää se tuttu päänsärky, jonka hän oli muutaman viime viikon aikana oppinut yhdistämään Jazziin.

Aiheuttivatko tytöt yleisesti ottaen yhtä paljon päänsärkyä, vai oliko Jazz Thomas poikkeus? Red oli melkein varma jälkimmäisestä, mutta ei voinut kysyä keneltäkään, koska silloin hänen olisi pitänyt myöntää, että hänellä oli jotakin tekemistä Jazzin kanssa, ja se… se ei ollut vaihtoehto.

Ollaanko me yhdessä? Red kirosi kysymystä mielessään kerätessään tavaransa ja suunnistaessaan rohkelikkotorniin; läksyjen teosta ei tullut enää mitään. Hän ei tiennyt, miksi vaivautui olemaan yllättynyt – ystävänpäivän katastrofaalisista treffeistä oli aikaa yli kuukausi. Yli kuukausi hiippailua pimeillä käytävillä, suutelemista ja nauramista hylätyssä PVS-luokassa, merkitseviä katseita Suuressa Salissa kun kukaan ei huomannut. Ei ollut varsinaisesti mikään maailman suurin ihme, että Jazz halusi tietää, olivatko he yhdessä – pikemminkin oli ihme, että hän ei ollut kysynyt sitä aiemmin. Tosin Jazz ei ollut koskaan vaikuttanut kovin kiinnostuneelta sellaisista asioista. Hemmetti, miksi hänen piti olla äkkiä kiinnostunut sellaisista asioista?

***

Red käveli suoraan makuusaliin ja viskasi laukkunsa sängylle.

  ”Kuka hitossa on Adam Belby?”

Omalla sängyllään huispauslehteä lukeva Jonathan Tregonwell kohotti katseensa myötätuntoisen näköisenä. ”Kuulit siitä sitten.”

  ”Kuulin mistä?” Red heittäytyi sängylleen ja sulki silmänsä.

  ”Belby pyysi Jazz Thomasia Tylyahoon.”

Red piti silmänsä suljettuina ja äänensä huolellisen neutraalina tokaistessaan, että hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mistä Jonathan puhui – hän oli vain utelias, koska oli kuullut joidenkin tyttöjen hehkuttavan Belbyn huispaustaitoja.

Jonathan pärskähti. ”Tosi uskottavaa, Red. Ensinnäkin, sinä inhoat huispausta. Toisekseen, Belbyllä on kuulemma järkyttävä korkeanpaikankammo, joten hän tuskin on vuosisadan huispaaja.”

Red mumisi, että ei ollut hänen vikansa, jos Tylypahkan tytöt eivät tienneet mistä puhuivat.

Jonathan oli hetken hiljaa. ”Eli sinua ei oikeasti kiinnosta?”

  ”Mikä? Belbyn huispaustaidot?”

  ”Että Belby pyysi Jazzia treffeille.”

  ”Ei erityisemmin.” Olkapäiden kohauttaminen vaakatasossa sängyllä oli haastavaa, mutta Red teki niin siitä huolimatta osoittaakseen, miten täydellisen välinpitämätön oli.

  ”Eli… jos minulle tulisi tänään illalla vastustamaton halu murtautua PVS-luokkaan, en törmäisi sinuun ja Jazziin?”

Jonathanin äänensävy oli tietäväinen, ja Red tajusi saman tien, että valehteleminen ei kannattanut. Hän huokaisi.

  ”Tietääkö Conway?”

  ”Olen kiintynyt nättiin naamaani sellaisena kuin se on, joten en ole maininnut asiasta.” Jonathan piti pienen tauon. ”Mutta sinun pitäisi. Mielellään ennen kuin hänelle tulee vastustamaton halu murtautua PVS-luokkaan.”

  ”Joo.” Red tunsi päänsärkynsä yltyvän, kun hän vain kuvittelikin ottavansa Jazzin puheeksi Jayn kanssa. Hän ei ollut kiinnittänyt asiaan huomiota koskaan aiemmin – luultavasti siksi, että hän ei ollut kiinnittänyt huomiota Jazziin koskaan aiemmin, tai rehellisesti sanottuna kovin moneen muuhunkaan asiaan ympärillään – mutta Jazzin ja Jayn humalaisen Tylyahoreissun jälkeen hän oli alkanut kiinnittää huomiota, ja tajunnut hyvin nopeasti, että Jay tuijotti Jazzia harvinaisen paljon ihmiseksi, joka oli tavallisesti kiinnostunut vain omasta itsestään ja harmin aiheuttamisesta. Jay oli erittäin todennäköisesti vähintään epämääräisen kiinnostunut Jazzista, huonossa tapauksessa jopa ihastunut. Red tiesi vanhasta kokemuksesta, että Jay Conway, joka ei saanut haluamaansa, ei ollut sitä kaikista helpointa seuraa. Hän ei halunnut edes ajatella, minkälaista seuraa Jay Conway olisi, jos se, jota hän ei voinut saada, oli Jazz, ja syy siihen oli… Red.

Tai Adam Belby.

Red hieroi ohimoitaan. ”Kuka on Adam Belby?”

Hän piti katseensa tiukasti makuusalin kivisessä katossa. Häntä ei huvittanut nähdä omahyväistä ilmettä Jayn kasvoilla.

  ”Viidesluokkalainen luihuinen. Kitakivikerhossa.”

Red yritti päättää, mikä niistä häntä loukkasi eniten – että Jazz harkitsi menevänsä ulos viidesluokkalaisen kanssa, luihuisen kanssa vai jonkun sellaisen kanssa, jonka mielestä kitakivikerho oli järkevää ajanvietettä. Hän yritti muistella tuntemiaan viidesluokkalaisia luihuisia ja tajusi sitten, ettei muistanut heistä yhtäkään. No, oli kuka hyvänsä, Adam Belby oli taatusti mulkku.

  ”Hengitä, Red. Jazz antaa taatusti pakit. Te olette yhdessä, eikö niin?”

Ollaanko me yhdessä? Päänsärky yltyi entisestään.

  ”Ja eikö sinun sitä paitsi pitäisi olla siinä ammatinvalinnanohjauksessa Bellinin kanssa?”

  ”Hitto”, Red kirosi ja lennähti ylös sängyltä. Hän vilkaisi kelloa.

Hän oli myöhässä.

***

Pimeyden voimilta suojautumisen professori Bellini oli niitä harvoja aikuisia, joita Red itse asiassa kunnioitti. Tai no, oli ainakin kunnioittanut aiemmin – aina siihen asti, kunnes nainen oli määrännyt hänet vetämään sitä kirottua kaksintaistelukerhoa joka viikko. Redin oli pakko myöntää, että se oli hälventänyt hänen kunnioituksensa määrää melkoisesti. Mutta silti, professori Bellini oli ensimmäinen pätevä PVS-professori vuosikausiin, yhden vihaisen japanilaisen ja yhden hermoheikon mummon jälkeen, joten Red ei täysin inhonnut naista.

  ”Olen myöhässä, tiedetään”, hän mumisi kävellessään sisälle professori Bellinin työhuoneeseen. Se oli loputtoman mielenkiintoinen paikka täynnä erilaisia pimeitä taikaolentoja ja kiellettyjen kirjojen osastolle kuuluvia vanhoja kirjoja.

  ”Vain kymmenen minuuttia”, työpöydän takana esseitä korjaava professori Bellini sanoi huolettomasti ja viittilöi Rediä istumaan alas. ”Olen melkein pettynyt.”

Professori Bellini oli viisissäkymmenissä, kovaa vauhtia harmaantuva nainen, jonka haaleansinisten silmien terävä katse varoitti, ettei nainen sietänyt mitään turhuuksia. Siinä oli toinen syy, miksi Red ei täysin inhonnut häntä – heillä oli sama mielipide ajan haaskaamisesta ja sen haitoista.

  ”Aloitetaan sitten”, professori sanoi. ”Olet ollut aiemminkin ammatinvalinnanohjauksessa, joten tiedät, mistä on kyse. Asia on toki ajankohtaisempi kuin ennen, koska valmistumiseen on enää muutama kuukausi. Viimeksi kun puhuimme, ilmaisit, että olet kiinnostunut ryhtymään auroriksi. Onko sinulla edelleen sama suunnitelma?”

  ”On, professori.”

Professori Bellini nojasi leukaansa käsiinsä ja tarkasteli Rediä pitkään. ”Entä mikä on varasuunnitelmasi?”

  ”Varasuunnitelmani?” Red rypisti otsaansa.

  ”Niin, varasuunnitelmasi”, professori Bellini sanoi kärsimättömästi. ”Siltä varalta, että sinua ei hyväksytä Auroriakatemiaan.”

Red sävähti. Hän ei ollut koskaan erityisemmin ajatellut – halunnut ajatella – sitä nimenomaista vaihtoehtoa.

Professori Bellini huomasi ja huokaisi. ”Voi herranen, aika älä viitsi näyttää noin järkyttyneeltä, Stron. Yritän vain sanoa, että näissä asioissa kannattaa olla realistinen. Vain hyvin pieni osa hakijoista hyväksytään akatemiaan ja tiedät sen itsekin.”

  ”Oletko sitä mieltä, että minulla ei ole mahdollisuuksia?” Red pakotti ääneensä sen normaalin välinpitämättömän sävyn, jota käytti lähes aina aikuisille puhuessaan. Tosiasiassa häntä pelotti kuulla vastaus.

Professori Bellini käänsi katseensa papereihinsa. ”Tiedät itsekin , että pimeyden voimilta suojautumisen arvosanasi ovat loistavat, ja se painaa paljon. Mutta arvosanasi muodonmuutoksissa ja loitsuissa eivät ole sitä mitä pitäisi, joskin – ” nainen hymyili tuskin huomattavasti, ” – professorit McGarmiwa ja Huhkunraikas myöntävät, että se johtunee pääasiassa siitä, ettet viitsi nähdä vaivaa.”

Red mumisi, että näkisi ehkä enemmän vaivaa, jos he opiskelisivat suojeluksia, ei tahranpoistoloitsuja. Professori Bellinin kasvoilla häivähti ärsyttävän ymmärtäväinen ilme, ja välittömästi Red tiesi naisen kuulleen huhut: että hän ei asunut enää kotona, että hän ei ollut tervetullut sinne. Sitten nainen korjasi kasvonsa peruslukemille ja virkkoi kuivasti, että hänelläkin oli omat kysymyksenä professori Huhkunraikkaan opetusvalinnoista, mutta se ei muuttanut miksikään sitä tosiasiaa, että jos Red halusi saada tarvittavat arvosanat Auroriakatemiaa varten, hänen täytyi tehdä tosissaan töitä S.U.P.E.R.-kokeiden eteen.

  ”Tiedän että nykypäivänä ei ole muodikasta olla älykäs mutta kautta Merlinin sotkuisen parran, Stron, lakkaa piilottelemasta aivojasi ja käytä niitä!”

Red kohotti kulmiaan. ”Oliko vielä jotakin muuta, professori?”

  ”Itse asiassa on. Kysyin varasuunnitelmistasi, koska en ole täysin varma siitä, että tulet läpäisemään Auroriakatemian soveltuvuustestit.”

Sanat olivat kuin sangollinen jääkylmää vettä vasten kasvoja. Ei, vaan pikemminkin kuin sangollinen pitkiä, teräviä jääpuikkoja – ne iskeytyivät hänen kasvoilleen ja lamaannuttivat hänet täysin. Hän oli halunnut auroriksi neljätoistavuotiaasta lähtien. Kaikki tiesivät, että hän oli kuin syntynyt pimeyden voimilta suojautumista varten. Aiemmat pimeyden voimilta suojautumisen professorit olivat olleet samaa mieltä – se hermoheikko mummo oli melkein itkenyt liikutuksesta, koska ei ollut koskaan aiemmin ”nähnyt sellaista luontaista lahjakkuutta”, ja se vihainen japanilainen oli onnistunut olemaan astetta vähemmän vihainen muutaman sekunnin ajan sanoakseen, että uskoi, että Redillä oli edessä pitkä ja loistelias ura aurorien joukossa Koskaan, koskaan aiemmin kukaan ei ollut sanallakaan sanonut, että hän ei olisi soveltuva.

  ”Mitä tarkoitat?” Red kysyi, kun pystyi viimein puhumaan. Hänestä tuntui kuin hänen kielensä olisi muuttunut puuroksi hänen suussaan.

  ”Olet keskittynyt ja motivoitunut, se on hyvä asia. Mutta minua huolettaa, että saatat olla liiankin motivoitunut.”

Red rypisti otsassaan. Miten hemmetissä oli mahdollista olla liian motivoitunut?

  ”Stron, aurorin työssä ei ole kyse vain taidoista tai keskittymisestä. Aurorin työ on erittäin rankkaa henkisesti, ja valitettavasti akatemiassa on viime vuosina huomattu, että tietynlaisilla auroreilla on… taipumus palaa loppuun nopeasti. Viime aikoina Auroriakatemiassa on painotettu entistä enemmän tasapainoa, niin henkisellä tasolla kuin yksityiselämänkin puolella. En ole varma, ovatko he enää valmiita ottamaan riskiä.”

  ”Minä olen henkisesti tasapainoinen”, Red mutisi.

  ”Olet vihainen. Tiedän, miksi haluat ryhtyä auroriksi – ” Bellinin kasvoilla häivähti taas se myötätuntoinen ilme, ja Red tiesi naisen ajattelevan hänen perhettään, ” – ja usko pois, Stron, ymmärrän kyllä. Mutta pelkällä vihalla ei pötki kovin pitkälle, ei tässä työssä. Se palaa loppuun, ja sitten ei jää jäljelle mitään.”

  ”Eli – minun ei pitäisi inhota pimeyden velhoja ja haluta heittää heitä Azkabaniin?”

  ”Se ei voi olla ainoa asia elämässäsi. Miksi luulet, että määräsin sinut vetämään sitä kaksintaistelukerhoa?”

  ”Koska halusit tehdä elämästäni kurjaa?” Red ehdotti.

Professori Bellini pudisti päätään. ”Merlin, Stron, lupaa, ettet koskaan rupea opettajaksi. Ei – yritin antaa sinulle jotain muuta tekemistä kuin vihasi hautominen. Ajattelin, että voisit saada uusia ystäviä, löytää jonkin muun mielenkiinnon kohteen.”

  ”Minulla on jo ystäviä.” Red olisi halunnut sanoa, että hänellä oli myös muita mielenkiinnon kohteita, mutta hän pelkäsi professori Bellinin kysyvän, mitä ne olivat, eikä hän keksinyt sillä hetkellä yhtä ainutta asiaa, jonka olisi voinut mainita. Hyvä on, luihuisten kiroaminen oli toki yksi, mutta tosiasiassa se oli alkanut tuntua viime aikoina lapselliselta, ja sitä paitsi professori Bellini olisi luultavasti tulkinnut sen merkiksi hänen sisäisestä raivostaan tai siitä mitä hän sitten ikinä professorin mielestä hautoikin sisällään.

  ”Se on hyvä kuulla.” Professori Bellini hymyili tutkimatonta hymyä. ”Jatka samaan malliin. Elämässä on hyvä olla enemmänkin kuin yksi päämäärä. Usko pois, Auroriakatemia on tästä kanssani samaa mieltä.”

Onko tämä ammatinvalinnanohjaus vai terapiaistunto?  ”Oliko vielä jotain muuta, professori?”

  ”Ei – ellei sinulla ole jotakin kysyttävää.”

Redin ensimmäinen ajatus oli ravistaa päätään. Hän oli selvinnyt koulussa melkein seitsemän  vuotta paljastamatta kenellekään heikkouksiaan, eikä hänellä ollut aikomustakaan aloittaa nyt. Mutta kautta Merlinin, hän halusi tietää.

  ”Mitkä minun mahdollisuuteni ovat?”

Professori Bellini kohotti kulmiaan. ”Jos teet niin kuin sanoin – erittäin hyvät. Muussa tapauksessa – varasuunnitelma ei ole huono ajatus. Sinusta voisi olla turvapeikkojen kouluttajaksi, nyt kun ajattelen asiaa. Niitä ei haittaa, vaikka ohjaaja olisi vähän vihainen.”

**

Jonathan ja Jay olivat jo syömässä Suuressa Salissa, kun Red ehti paikalle. Oikeastaan hänellä ei ollut tippaakaan seurallinen olo, mutta hän oli kuolemassa nälkään, ja hänen kaverinsa olisivat vain tulleet epäluuloiseksi jos hän olisi mennyt jonnekin muualle istumaan. Niinpä hän pakotti kasvoilleen välinpitämättömän ilmeen, istui ystäviensä viereen rohkelikkopöydän keskivaiheille ja alkoi lastata jauhelihavuokaa lautaselleen sanaakaan sanomatta.

  ”Miten Bellinin kanssa meni?”

  ”Hyvin.” Redillä ei ollut aikomustakaan sanoa, että professori Bellinin mielestä hän sopisi turvapeikkojen kouluttavaksi – Jonathan ja Jay eivät ikinä lakkaisi nauramasta. Muutenkaan hänen ei tehnyt mieli avata sen enempää käymäänsä keskustelua ja sitä jäytävää epäilystä, joka professori Bellinin sanojen myötä oli alkanut nakertaa hänen vatsaansa.

Jonathan ja Jay vilkaisivat toisiaan, mutta eivät sanoneet mitään.

Red alkoi lappaa ruokaa suuhunsa, mutta se maistui tuhkalta hänen suussaan. Hän yritti kuvitella tilanteen, jossa ei tullutkaan valituksi Auroriakatemiaan. Mitä hän sitten tekisi? Päätyisikö hän baarimikoksi Vuotavaan Noidankattilaan? Hyvä idea sinänsä – paitsi että hän ei erityisemmin pitänyt useimmista ihmisistä, ja jos Jay ja Jonathan olivat mikään esimerkki laajemmasta ihmiskunnasta, hän arveli pitävänsä heistä vielä vähemmän humalassa. Hän voisi ryhtyä valmistamaan taikajuomia tilauksensa – paitsi että jossain vaiheessa hän luultavasti kyllästyisi eikä voisi vastustaa kiusausta lisätä juomaan vähän ylimääräisiä ainesosia, kuten kutinapulveria tai Ihmeellisen Karvankasvun Juomaa, ja sitten hän menettäisi toimilupansa ja päätyisi Azkabaniin. Ehkä hänen pitäisi tarjoutua ministeriön ankeuttajayhdyshenkilöksi – ne eivät ainakaan välittäneet vähääkään avuliaasta asiakaspalveluasenteesta. Ja kun otti huomioon, että Auroriakatemian hylkäys tekisi hänestä jo valmiiksi masentuneen, ei hänessä olisi enää jäljellä iloa, jota ankeuttajat voisivat kupata pois.

  ”Miten ihmeessä onnistuit saamaan ohjaajaksi Bellinin? Minua odottaa huomenna tapaaminen McGarmiwan kanssa”, Jay manasi.

Red kohautti harteitaan. ”Ehkä Bellini tykkää minusta salaa.”

  ”McGarmiwa ei edes yritä inhota minua salaa. Viimeksi hän sanoi, että olen kunnianhimottomin nahjus, jonka hän on ikinä nähnyt.”

Red oli melko varma siitä, että McGarmiwa ei olisi todellisuudessa sanonut niin. ”Ehkä koska se on totta?”

  ”Kiitos vain, Pimeyden Voimilta Suojautumisen Kuningas. Ikävä kyllä meidän kaikkien ensimmäiset sanat ei olleet äiti, isona minä haluan Auroriakatemiaan.

  ”Kyllä kai sinua jokin kiinnostaa?” Jonathan sanoi.

  ”No, joo – yleinen harmin ja kaaoksen aiheuttaminen, mutta siitä ei makseta. Miksi pitäisi kiinnostaa? Mistä lähtien töihin meneminen on ollut joku itseisarvo?”

  ”Mistä lähtien sinä olet tiennyt, mitä tarkoittaa itseisarvo?”

Jay yritti tuikata Rediä haarukalla kämmenselkään.

  ”Ja en tiedä”, Red jatkoi vetäen samalla kätensä turvaan pöydän alle, ” – töihin menemisellä  on varmaan jotain tekemistä rahan kanssa. Tiedäthän, sen jutun mitä ansaitaan. Ja millä maksetaan vuokraa ja ostetaan ruokaa.”

  ”Ja alkoholia”, Jonathan lisäsi. ”Sitä juttua mitä rakastat yli kaiken.”

  ”Taidan ruveta ammattivarkaaksi”, Jay mumisi synkän näköisenä.

  ”Saat sulmun jos sanot tuon McGarmiwalle huomenna”, Jonathan sanoi.

  ”Sulmun? Sulmun? Ei onnistu, ei alle sirpin!”

  ”McGarmiwan ärsyttäminen ei ole sirpin arvoista.”

  ”On silloin, kun minä sen teen!”

  ”Merlin, Jay, voisitko olla vielä vähän enemmän itserakas? Tai henkisesti kolmetoista?”

Jay ja Jonathan uppoutuivat kiivaaseen väittelyyn, jonka aiheina olivat Jayn oletettu itserakkaus ja taidot McGarmiwan ärsyttämisessä. Red ei kuitenkaan enää kuunnellut. Hänen koko huomionsa oli kiinnittynyt Suuren Salin ovelle, missä Jazz seisoi juttelemassa pitkän, tummatukkaisen pojan kanssa. Pojan kaavunhelma oli liian lyhyt, aivan kuin hän olisi venähtänyt paljon pituutta kesken kouluvuoden, ja viimeisen päälle kiristetyssä solmiossa oli väreinä luihuisen hopea ja vihreä. Oliko tuossa Adam Belby? Ainakin poika katsoi Jazzia ihastuneesti. Red totesi, ettei pitänyt siitä, kun toiset katsoivat Jazzia ihastuneesti.

Jazzin ilmettä hän ei taas osannut tulkita. Tyttö hymyili Jazz-hymyä – sitä leveää, huoletonta, hampaat paljastavaa hymyä, joka saattoi tarkoittaa aivan mitä tahansa alkaen lauseesta voi kyllä, haluaisin lähteä kanssasi luutakomeroon ja päättyen lauseeseen sinä et sitä tiedä, mutta suunnittelen parhaillaan hidasta ja kivuliasta murhaasi. Sitten Jazz nauroi ja laski kätensä oletetun Adam Belbyn käsivarrelle, sanoi jotakin ja käveli pois.

Red laski haarukkansa äänettömästi takaisin lautaselle. Oliko Jazz juuri suostunut lähtemään Adam Belbyn kanssa Tylyahoon? Oliko koko jutussa joku kiero naisten juoni – Jazz kysyi, olivatko he yhdessä, ja kun Red ei antanut toivottua vastausta (hyvä on, mitään vastausta), Jazz päätti kostaa je mennä ulos jonkun toisen kanssa? Vai halusiko Jazz lähteä Adam Belbyn kanssa ulos? Oliko hän kysynyt aamulla vain muodon vuoksi, ja kun Red ei ollut sanonut mitään, hän oli sännännyt sopimaan toisia treffejä helpottuneena siitä, ettei joutunut pitämään Redille ei-se-minusta-johdu-vaan-sinusta –puhetta.

  ”Kaikki okei, Red?” Jonathan kysyi ärsyttävän tietäväiseen sävyyn.

  ”Joo”, Red murahti ja käänsi katseensa ovelta.

Jazz aiheutti hänelle niin paljon päänsärkyä. Miksi ihmeessä hän edes vaivautui? Elämä oli ollut niin paljon helpompaa silloin kun he eivät olleet koskaan vielä puhunut toisilleen. Helpompaa, rauhallisempaa, vähemmän kivuliasta, keskittyneempää niihin asioihin, millä oli todella väliä…

Elämässä on hyvä olla muutakin kuin yksi päämäärä.

Red ravisti professori Bellinin äänen pois päästään.

**

Viimeisen muutaman viikon ajan Redillä ja Jazzilla oli ollut sanaton sopimus, jonka mukaan he tapasivat pimeyden voimilta suojautumisen luokassa lähes joka ilta. PVS-luokka oli looginen vaihtoehto, koska useimpia muita oppilaita ahdisti ympäri luokkaa häkeissään ja akvaarioissaan kolistelevat pimeyden olennot, tai ainakaan he eivät pitäneet ympäristöä tarpeeksi romanttisena, minkä lisäksi useimmat pelkäsivät professori Bellinin vihaa. Red ja Jazz eivät olleet kuitenkaan huolissaan sen enempää vihaisesta PVS-professorista kuin taikahämähäkeistäkään, joten heille PVS-luokka toimi oikein hyvin. Yleensä se, kumpi ensin ehti, murtautui sisälle lukittuun luokkaan ja toinen seurasi perässä heti kun pääsi irrottautumaan kavereistaan epäilyksiä herättämättä. Red tiesi, että Jazz odotti häntä luultavasti sinäkin iltana pimeyden voimilta suojautumisen luokassa. Puolivälissä matkalla PVS-luokkaan hän tajusi kuitenkin, että häntä ei huvittanut. Hän oli pahalla päällä, hän oli väsynyt, hän oli huolissaan, eikä hän halunnut puhua yhdellekään elävälle ihmiselle, kaikista vähiten Adam Belbyn kanssa flirttailevalle Jazzille.

Hän vaihtoi suuntaa lennosta ja suunnisti tähtitorniin, missä pari viidesluokkalaista rohkelikkoa kopeloivat toisiaan kuin olisivat yrittäneet päästä toistensa ihon alle. Red loi kaksikkoon synkeän katseen, joka sai nämä loikkaamaan kauemmas toisistaan ja pakenemaan portaita alas. Red pudisti päätään ja istui kylmälle ikkunalaudalle. Tähtitorniin jäi leijumaan viidesluokkalaisen rohkelikkotytön hajuvesi. Mitä se tyttöparka oli oikein tehnyt, ottanut kylvyn siinä vai?

Ulkona oli kirkas yö, sellainen, jolloin kaikki erottui tavanomaista selkeämmin ja pahaa-aavistamattomat ykkösluokkalaiset hätisteltiin ylös sängyistään tuijottelemaan tähtiä. Maaliskuun puolivälissä Tylypahkan pihamaa oli vielä paksun lumikerroksen peitossa. Red antoi katseensa kulkea yli pihamaan ja huispauskentän, kielletyn metsän ja jättiläiskalmarin järven. Viimeisten seitsemän vuoden ajan Tylypahka oli ollut hänen kotinsa, paljon enemmän kuin mikään paikka sitten – no, ikinä. Tai ei, ei se luultavasti pitänyt paikkaansa. Kyllä kai hän oli ollut muutaman ensimmäisen elinvuotensa ajan onnellinen kotona, ennen kuin oli tajunnut, että hänen vanhempansa eivät toimineet niin kuin normaalit vanhemmat toimivat ja että heidän moraalikäsityksensä eivät tulisi koskaan mahtumaan samalle mantereelle, saati sitten samaan taloon tai huoneeseen. Harmi vain, että hän ei muistanut niitä aikoja. Hän tiesi, että se oli poikkeuksellista – yleensä ihmisillä oli kuitenkin jonkinlaisia muistoja lapsuudestaan, muistikuvia jouluista ja syntymäpäivistä ja lomamatkoista. Redillä ei ollut mitään, vain välähdysmäisiä mielikuvia vihreästä villapaidasta tai keinusta, joita hän ei osannut yhdistää mihinkään. Ehkä se oli joku mielen omituinen, automaattinen suojauskeino. Oli helpompi vihata sellaista, mitä ei muistanut koskaan rakastaneensa.

Professori Bellini oli nähnyt hänen lävitseen kuin hän olisi ollut pala ikkunalasia. Yleensä kun ihmiset kysyivät, miksi hän halusi auroriksi, hän virnisti ja antoi helpon, ylimielisen vastauksen. Koska olen hyvä siinä. Kukaan ei ollut tarpeeksi rohkea tai tarpeeksi kiinnostunut kysyäkseen enempää. Mutta professori Bellini ei ollut kysynyt, hän oli tiennyt. Olet vihainen. Red inhosi sitä, kun joku luki häntä kuin avointa kirjaa.

Bellini oli ehkä pukenut ohjeensa hienoihin sanoihin, mutta oikeastaan hänen viestinsä oli naurettavan helppoa tiivistää yhteen lauseeseen: hanki elämä. Ja helppohan se oli sanoa, Red ajatteli synkästi. Professori Bellini ei ollut hänen päänsä sisässä, ei nähnyt sitä ajatusten myrskyä, joka raivosi hänen mielessään koko ajan, ei tuntenut sitä puhdasta vihaa, jonka hän tunsi melkein jokainen sekunti ja jonka hän pystyi pitämään poissa ainoastaan siksi, että oli niin tottunut elämään sen kanssa, että pystyi työntämään sen taka-alalle ja käyttäytymään kuin kuka tahansa normaali ihminen, joka ei ollut vähällä räjähtää tuhansiksi kappaleiksi hetkenä minä hyvänsä. Mutta helppoa sen kanssa eläminen ei ollut. Siitä irti päästäminen puolestaan oli mahdotonta. Suuttumus ja sen tuoma päämäärä oli pitänyt hänet liikkeessä niin pitkään, että häntä melkein pelotti mitä tapahtuisi, jos hän päästäisi viimein irti.

Hän puristi kätensä nyrkkiin.

  ”Ai. Olisi pitänyt arvata.”

Red olisi voinut sanoa samaa. Jazz oli onnistunut kiipeämään kiikkerät portaat ylös ääneti ja seisoi nyt ovensuussa kädet ristissä rinnalla. Red pidätti huokauksen.

  ”Mitä, onko sinulla joku tutka vai?”

  ”Se olisikin kätevää”, Jazz tuumasi. ”Red-tutka. Voisin kaupata sen Tylypahkan opettajille ja muuttaa miljonäärinä Australiaan.”

Red mulkaisi tyttöä synkästi.

  ”Mutta ei, itse asiassa törmäsin käytävässä pariin viidesluokkalaiseen rohkelikkoon, jotka manasivat Red Stronia, joka ei anna pussailla rauhassa tähtitornissa. Olet ilmeisesti ilonpilaaja.”

  ”Tai sitten säästin pari teiniä vahinkoraskaudelta”, Red huomautti.

  ”Matami Pomfrey lähettää varmaan kiitoskirjeen.”

Red toivoi, että Jazz olisi mennyt asiaan ja jättänyt hänet rauhaan. Ikävä kyllä Jazz ei ollut koskaan ollut kiinnostunut menemään suoraan asiaan, ei, jos ei se palvellut jotenkin hänen kieroutuneita tarkoitusperiään. Sen sijaan tyttö astui sisälle tähtitorniin ja käveli katsomaan ulos ikkunasta.

  ”Onko tuo Saturnus?”

  ”Ei aavistustakaan.”

  ”En ollut koskaan hereillä tähtitieteen tunneilla”, Jazz totesi.

  ”Ei ollut kukaan muukaan. Johtuu varmaan siitä, että ne järjestettiin yöllä.

Jazz kallisti päätään. ”Olet pahalla päällä.”

  ”Ai olenko? En huomannutkaan”, Red sanoi kuivasti.

  ”Älä viitsi.” Jazz loi katseensa kattoon. ”Ei sinun minulle tarvitse ilkeillä.”

  ”Juuri nyt minun tekee mieli ilkeillä kaikille, joten kannattaa häipyä, jos et halua joutua tulilinjalle.” Sekin oli varmaan jonkinlaista edistystä, Red ajatteli – vielä muutama kuukausi sitten hän ei olisi vaivautunut varoittamaan, vaan olisi nauttinut tilaisuudesta purkaa tunteitaan välittämättä siitä, keneen sattui.

Jazz ei mennyt minnekään. Sen sijaan tyttö katseli häntä pitkään ja mietteliäästi, kuin hän olisi ollut harvinaisen hankala sana Päivän Profeetan ristikossa, melkein kielen päällä mutta silti jossain ulottumattomissa. Sitten, hitaasti, Jazz tuli lähemmäs. Hän pysähtyi aivan Redin eteen, painoi kämmenensä Redin rintakehää vasten, nojautui lähemmäs ja suuteli häntä – hitaasti ja rauhallisesti ja keskittyneesti, suu pehmeänä hänen omaansa vasten, aivan kuin maailmassa ei olisi ollut sillä hetkellä mitään muuta, millä oli merkitystä. Ensin Redin teki mieli työntää tyttö kauemmas, mutta melkein välittömästi hän antoi periksi. Jazzin kädet kohosivat hänen hiuksiinsa, sormet hieroivat hänen päänahkaansa, ja hän huokaisi vasten Jazzin huulia.

Tässä oli se syy, miksi hän vaivautui. Tässä oli se syy, miksi hän kesti päänsäryn ja Adam Belbyn ja kysymykset, joihin hän ei osannut vastata – koska silloin kun hän oli Jazzin kanssa, Jazzin lähellä, suuteli Jazzia, takaraivossa rummuttava päänsärky vaimeni viimein ja katosi sitten kokonaan, kunnes hänestä tuntui, ettei hänen päätään särkisi enää koskaan. Jazzin lähellä vietetyt hetket olivat ainoita hetkiä, jolloin kaikki suuttumus ja levottomat ajatukset sulivat pois, jolloin hänen mielensä oli yksinkertaisesti hiljaa.

  ”Onko parempi?” Jazz kysyi niin, että hän tunsi sanat huuliaan vasten.

Red avasi silmänsä. ”Ole kiltti ja sano, että et aio mennä Tylyahoon kitakivikerhossa olevan luihuisen kanssa.”

Jazz hymyili leveää Jazz-hymyä, ja Red tajusi, että tyttö oli koko ajan odottanut hänet ottavan asian puheeksi.

  ”Luihuiseksi hän on itse asiassa ihan kelvollinen.”

  ”Luihuiset ei ole kelvollisia. Luihuiset luulee olevansa parempia kuin muut”, Red huomautti.

  ”No, joo – mutta hän kuvittelee olevansa parempi kuin muut koska on hyvännäköinen, ei, koska on sattunut syttymään puhdasveriseksi. Luihuiseksi se on ihan kivaa vaihtelua.”

  ”Silti. Hän on kitakivikerhossa”, Red totesi ja yritti jättää huomiotta pistoksen, jonka tunsi vatsansa pohjalla, kun Jazz kutsui jotakuta toista hyvännäköisesti. ”Kitakivikerho on luusereille.”

  ”Joo, samaa mieltä”, Jazz huokaisi ja kietoi kätensä Redin kaulaan. ”Siksi sanoinkin hänelle, että en voi mitenkään mennä ulos hänen kanssaan, koska tykkään jo jostakusta toisesta.”

  ”Ai.” Se ei ollut maailman älykkäin vastaus, mutta parempaankaan Red ei sillä nimenomaisella hetkellä pystynyt. Helpotus, jota hän Jazzin sanojen myötä tunsi, oli niin valtavaa, että se oli suorastaan naurettavaa. Hän oli iloinen siitä, että Jazzilla ei ollut kykyä lukea hänen ajatuksiaan.

  ”Joo. Ai.”

  ”No, se on – hyvä.” Kai. Mutta tosiasia oli, että hän ei halunnut Jazzin menevän ulos kenenkään toisen kanssa, että pelkkä ajatuskin sai hänen sisimpänä mutkalle. Tarkoittiko se sitä, että he olivat yhdessä?

Ahdistuksen täytyi paistaa hänen naamaltaan, sillä Jazz mumisi, että hänen pitäisi hengittää välillä. Sitten Jazzin sormet puristuivat hänen paidankaulukseensa ja Jazzin huulet liikkuivat hänen omiaan vasten ja hänen mielensä oli taas taivaallisen, ihmeellisen rauhaisa, ja kaikki päivän jännitys purkautui vähitellen hänen kehostaan.

Joo, ehkä he olivat yhdessä.

 

***

A/N: Otan muuten vastaan haasteita. Jos on joku tietty tapahtuma tai aikakausi, josta haluaisit lukea, saa vinkata kommenttiboksiin! :)

torstai, 4. tammikuu 2018

Psst...

Siltä varalta että joku tänne vielä eksyy - ajattelin tulla mainitsemaan, ettäMemoryn valmistumisen 10-vuotisjuhlan (2018) kunniaksi Red ja Jazz seikkailevat murhaavan romanttisissa merkkeissä Nanowrimo-projektissani:

Kiitos paljon tänne jätetyistä kommenteista :)

tiistai, 19. huhtikuu 2011

Ei otsikkoa

Ja jatkoa seuraa, bitte schön! Ihan alkuun varoitus, että kielioppivirheistä, kummallisista lauserakenteista ja yleisesti kehnosta tekstistä saatte syyttää sitä tosiasiaa, että: a) en ole kirjoitellut melkein mitään neljään kuukauteen ja b) täällä saarivaltiossa oleskelu tuhoaa hitaasti mutta varmasti suomenkielentaitoni. Käännössuomen professorit itkevät verta kielitaitoni takia kunhan joskus kotiudun takaisin Suomeen.

Niagara, kiitos! :)

Zey, kiitoksia :)

Eliza, enpä siitä johdonmukaisuudesta tiedä, itsestäni tuntuu, että näiden parin viime osan kirjoittaminen on ollut tosi vaikeaa kun mielipiteeni tästä kohtauksesta on muuttunut muutaman vuoden aikana sen verran paljon, ja niiden kahden mielipiteen yhteensovittaminen on sitten ollut melkoista taiteilua. No, hoidettu on, thänk juu :)

Eara, kiitos kiitos :)

Flora, eihän tämä kesken ole jäänyt vaikka jatkossa kyllä tuntuu aina kestävän... paha paha minä, haha. Tällä hetkellä ainoat ficit jotka on mun jatkonkirjoituslistalla on tämä ja Oliver/Katie-projektini Vuotiksessa, koetan olla ottamatta siihen enää enempää kun omiakin kirjoitusjuttuja on ja yleensäkin sen sopivan kirjoitusajan ja -mielialan löytäminen on nykyään työn ja tuskan takana kun on niin paljon muuta. Kiitos! :)

ann, kiitos :)

Magnum, ei ihan tarvinnut odottaa kesään asti (no, meillä Englannissa on teknisesti ottaen jo kesä, mutta puhutaan nyt teidän kesästä ;)) Kiitos!

Jazmín, tässä on nyt Tylyahokohta ennen kesää, tosin aika pikaisesti kirjoitettuna, koska en vain osannut kirjoittaa siitä sellaista täydellistä kuvausta, joka olisi myös toiminut tekstinä, syyttäkää kehnoa kirjoittajaa! :( Kiitoksia!

Piatta, kiitos paljon! :)

Giliath, kiitos! :)

Narniadara, kiitos! Minä henkilökohtaisesti olen kyllä vähän sitä mieltä, että tämä parivaljakko ei olisi ollenkaan niin jännä kirjoitettava jos olisivat molemmat jääneet henkiin...

Meriadoc, kiitoksia! :)

Capella, jos mulla menee jatkon kirjoittamiseen 4 kuukautta niin onhan se ihan reilua ettet sinäkään kommentoi sen nopeammin ;) hmm, kyllä, bongasit oikein, 14.2 on ystävänpäivä. Siitä saatat huomata pienen maininnan ensi luvussa. Kiitos!

Guépard, kiitos paljon! :) Olen edelleen sitä mieltä, että on äärimmäisen harmittavaa, että ficci loppuu kesken, ja olet myös oikeassa siinä, että puolen vuoden välein päivittyvä ficci ei ole paljon parempi... ikävä kyllä tällä hetkellä ainoat vaihtoehdot on kuitenkin, että päivitän tätä silloin kun mulla on aikaa omalta elämältä ja muilta kirjoitusprojekteilta kirjoittaa jatkoa (surullista kyllä, yliopistossa ei ole enää ollenkaan yhtä paljon kirjoitusaikaa kuin lukiossa... johtuu siitä, että lukiossa olin aika hyvä välttelemään läksyjentekoa). Mielestäni on kuitenkin parempi niin, että kirjoitan jatkoa silloin kun itsestä siltä tuntuu kuin että yritän kirjoittaa jatkoa vain muita miellyttääkseni, mikä sitten johtaa siihen, että kirjoittaminen ei ole kivaa ja tekstin tulos on myös ihan kauhea kun oma sydän ei ole siinä mukana. Kurjaahan se on, ja olen kyllä tosi pahoillani, kun musta on tullut näin epäaktiivinen kirjoittaja, koetan kyllä aina parantaa tapani mutta mutta mutta, ei se ole aina niin helppoa, ja nyt esim. täällä Englannissa ollessa oma elämä menee kyllä selkeästi kirjoittamisen edelle, koska kirjoittaa voin koko elämäni mutta Englannissa olen vain ehkä tämän yhden kerran, ymmärrätte varmaan ? :) Niin, ja sitten tämän ficin suhteen on vielä sekin, että en vakavissani usko, että saan tätä koskaan valmiiksi... Seitsemän vuotta kahden henkilön elämästä on aika pitkä aikaväli kirjoitettavaksi vaikka sen kuvaisikin näin episodeittain kuin minä olen tämän kanssa yrittänyt tehdä. En nyt yritä tässä sanoa, että olisin jättämässä tätä ficciä kesken, koska en ole - yritän kyllä parhaani mukaan saada tämän joskus loppuun, mutta noin niin kuin realistisesti ajateltuna en usko, että pystyn siihen :(

Kuudes osa

30.7.1972

Istuessaan kahvikuppi kädessä keittiön liian pienen pöydän ääressä Jazz lupasi pyhästi itselleen, ettei enää koskaan kutsuisi vanhempiaan käymään. Hän oli asunut uudessa kodissaan (no, hänen ja Blacklockin kaksosten uudessa kodissa, jos tarkkoja oltiin) kaksi viikkoa, ja tänään oli ensimmäinen kerta, kun hänen äitinsä näki asunnon. Jos Jazz olisi saanut päättää, hän ei olisi käynyt läpi suurta Rouva Thomasin Kritiikkikierrosta ainakaan kuukauteen, mutta eilen postilaatikkoon tipahtanut kirje oli muuttanut kaiken. Loppujen lopuksi, Jazz järkeili, jos hänen oli aivan pakko kuunnella äidin tuomitsemista ja nalkutusta, oli parempi kärsiä koko juttu läpi kerralla.
Niinpä tasan kello puoli kaksi eräänä heinäkuisena iltapäivänä Jazzin äiti ilmiintyi yhdistetyn Thomas-Blacklock-asunnon kynnykselle. Jazz oli hädin tuskin ehtinyt saada oven auki, kun rouva Thomas jo tiedotti, että Jazzin olisi ehdottomasti pitänyt valita parempi asuinalue; kulkuyhteydet olivat kammottavat, ja oliko Jazz nähnyt ykköskerroksessa asuvaa miestä, kyseessä oli varmasti Azkabanista karannut sarjamurhaaja. Sitten rouva Thomas riisui takkinsa, jätti sateenvarjonsa eteisen lattialle ja kiersi Jazzin uuden asunnon ympäri tarkemmin kuin kiinteistönvälittäjä.
  "Olen melko varma, että kylpyhuoneessa on hometta", Jazzin äiti julisti, kun Jazz seisoi keittiössä keittämässä kahvia.
  "Chard tietää hyvän homeloitsun."
  "Huoneeseesi paistaa aurinko koko päivän. Siellä on tukalan kuuma."
  "Kohta on talvi."
  "Käytävän lattia narisee."
  "Hyvä. Kukaan ei pääse hiipimään kimppuuni huomaamatta."
  "Asuinkumppanisi kukkaruukussa on menninkäisiä."
  "Max tekee niillä tieteellistä koetta. Hän lupasi hankkiutua niistä eroon viikossa."
Rouva Thomas asetti kädet lanteilleen ja puristi suunsa tiukaksi viivaksi kuin olisi kovasti yrittänyt keksiä vielä lisää vikoja Jazzin uudesta kodista. Viimein hän luovutti ja huokaisi.
  "No, ainakaan et asu enää sen pojan luona."
Jazz hymyili vinosti. Niinpä niin. Äiti kesti kyllä homeen ja narisevat lattiat ja menninkäiset, pahus, olisi luultavasti kestänyt myös vuotavan katon ja kolme puuttuvaa seinää niin kauan kuin se tarkoitti sitä, että Jazz ei asunut enää Redin luona. Mitä väliä sillä käytännössä oli, sitä Jazz ei täysin käsittänyt, koska hän nukkui joka tapauksessa Redin luona useampana yönä viikossa. Ehkä äiti oli vain harvinaisen hyvä huijaamaan itseään.
Heidän istuessaan keittiönpöydän ääressä juomassa kahvia ja syömässä Chardin leipomia, varsin kyseenalaisia suklaamuffineja Jazz mietti, miten voisi parhaiten tuoda kirjeen esille. Mitä enemmän hän asiaa käänteli, sitä enemmän hänestä alkoi tuntua, että hyvää tapaa ei ollut olemassakaan. Mitä tahansa hän sanoisikin, äiti reagoisi samalla tavalla. Mikä oli typerää, todella, Jazz ajatteli. Hän oli aina tehnyt täysin selväksi, että hänen tulevaisuutensa ei tulisi sisältämään uraa parantajana Mungossa tai palkintopokaalina jonkun rikkaan vanhan kuivaluumun käsipuolessa.
  "Onko kaikki hyvin, Dara? Näytät siltä kuin kärsisit vatsakivuista." Rouva Thomas vilkaisi epäluuloisena muffiniaan.
Jazz huokaisi ja pudotti omansa lautaselle. "Minun pitää kertoa sinulle jotakin."
  "Kautta Kirken, älä vain sano, että olet raskaana!"
Ja siinä oli siis ensimmäinen ajatus, joka hänen äitinsä päähän pälkähti. Jazz ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt itkeä vai nauraa.
  "Ei, äiti. Minä en ole raskaana."
  "Merlinille kiitos!" rouva Thomas huokaisi, mutta siristi sitten silmiään. "Et kai sinä ole menossa naimisiin?"
  "Mistä lähtien naimisiinmeno on muka ollut kovin korkealla minun listallani?"
  "Se ainakin on varmaa, että se ei ole kovin korkealla sen pojan listalla."
  "Sillä pojalla on nimi, ja nytkö sinä olet pahastunut siitä, että hän ei ole vielä kosinut minua? Koeta jo päättää, äiti!"
Jazzin äiti näytti jälleen siltä, että yritti parhaansa mukaan keksiä nasevia vastalauseita. Alistuneena Jazz huokaisi, ojensi kätensä ja nappasi Auroriakatemiasta saapuneen kirjeen ikkunalaudalta kukkaruukun alta. Oli parempi antaa äidin lukea se heti, ennen kuin tämä saisi päähänsä, että Jazz aikoi liittyä Velhojen Rauhanliikkeeseen ja ryhtyä polttamaan kidusruohoa Tiibetissä.
  "Siinä. Antaa mennä."
Rouva Thomas loi epäluuloisen katseen Jazziin ennen kuin veti pergamentin ulos kuorestaan ja antoi katseensa lipua ensimmäisten rivien ylitse. Jazz näki muutoksen äitinsä katseessa, kun sanojen merkitys upposi tämän tajuntaan. Hyvä neiti Thomas, minulla on suuri ilo ja kunnia ilmoittaa, että teidät on hyväksytty...
  "Ei. Ei. Ei!"
  "Äiti!" voihkaisi Jazz.
  "Minä en anna sinun tehdä tätä!"
  "Se on myöhäistä nyt", Jazz sanoi uhmakkaasti. "Lähetin vastauspöllön Auroriakatemiaan jo eilen illalla. Sanoin, että otan paikan vastaan."
  "Minun tyttäreni ei ryhdy auroriksi."
  "Olen sanonut miljoona kertaa, että aion liittyä. Sinä et pistänyt vastaan."
  "Luulin, että vitsailet! Että sinulla - että sinulla on joku - joku naurettava uhmaikä päällä!"
  "Uhmaikä? Minä en ole enää neljävuotias."
Rouva Thomas oli hetken hiljaa, tuijotti käsissään olevaa kirjettä lamaantuneena. Sitten hän kohotti katseensa ja katsoi Jazzia suoraan silmiin.
  "Tämä johtuu siitä pojasta, vai mitä?"
  "Mitä?"
  "Sinä haluat auroriksi, koska hänkin tekee niin."
  "Et voi olla tosissasi!" Jazz tunsi kalpenevansa suuttumuksesta. "Luuletko sinä ihan tosissasi, että minä aion ryhtyä auroriksi koska haluan miellyttää jotakuta? Mistä lähtien minä olen muka tehnyt jotakin siksi, että joku muu haluaa minun tekevän niin?"
  "Sinä olet erilainen hänen kanssaan", rouva Thomas syytti näyttäen siltä, että saattaisi pian purskahtaa itkuun. Pienen hetken ajan Jazzin teki mieli nousta ylös, kiertää pöydän ympäri ja halata äitiään. Sitten hän muisti, että äiti oli juuri syyttänyt, että hän oli hakenut Auroriakatemiaan vain Rediä miellyttääkseen, ja hän juurtui paikoilleen kädet nyrkkiin puristettuna.
  "Sinä olet rakastunut siihen poikaan", rouva Thomas tokaisi kuin olisi syyttänyt Jazzia kolmestatoista paloittelusurmasta kerralla.
Jazz naurahti epäuskoisesti. "Olen seurustellut Redin kanssa yli vuoden! Miksi sinä luulit minun olevan hänen kanssaan, koska hän on tosi rikas, vai?"
  "Älä viitsi käyttäytyä kuin minä olisin joku - joku vihollinen!"
  "Mikä sinä sitten olet?" Jazz kysyi hiljaa.
  "Minä olen sinun äitisi", rouva Thomas sanoi kiihtymyksestä kielivät punaiset läikät poskilla. "Olen sinun äitisi, enkä halua nähdä sinun vaarantavan henkeäsi jonkun sellaisen vuoksi, joka ei edes rakasta sinua."
  "Sinä et tiedä siitä asiasta mitään!"
Jazz toivoi, että olisi osannut käyttäytyä viileän rauhallisesti, hymyillä tyynesti ja sivuuttaa äitinsä syytökset olankohautuksella. Hän ei kuitenkaan voinut itselleen mitään. Äidin sanat suututtivat häntä siinä määrin, että hän pomppasi ylös pöydästä, käveli tiskialtaan luokse ja käänsi selkänsä. Hän ei halunnut katsoa äitiään silmiin juuri sillä nimenomaisella hetkellä.
  "Onko hän sanonut niin, sitten?"
  "Ei kuulu sinulle." Jazz tiesi kuulostavansa kiukuttelevalta kolmevuotiaalta ja inhosi sitä.
  "Eli ei."
  "Sinä et tiedä mistä puhut, okei? Red on... Hänellä on huonoja kokemuksia. Hän on varuillaan. Siinä kaikki."
  "Mutta jos hän rakastaisi sinua, kyllä kai hän olisi valmis ottamaan riskin?"
  "Sinä et tiedä mistä puhut", Jazz toisti ja kohautti olkapäitään. Hän halusi kovasti vaikuttaa rauhalliselta ja välinpitämättömältä, siltä, että äidin sanoilla ei ollut häneen mitään vaikutusta. Mutta niillä oli. Niillä oli, ja nimenomaan siksi hänen oli niin vaikeaa kääntyä ympäri ja katsoa äitiään silmiin. Rouva Thomasin katse oli inhottava, kiusallinen sekoitus suuttumusta ja sääliä. Mistä lähtien Jazz oli antanut jollekulle oikeuden sääliä itseään?
  "Minä en liity Auroriakatemiaan Redin vuoksi. Liityn Auroriakatemiaan, koska se vaikuttaa mielenkiintoiselta. Jos sinä et pidä siitä... Kurja juttu, mutta se on minun elämäni, vai mitä?"
Rouva Thomas oli pitkään hiljaa ja katsoi Jazzia kuin olisi yrittänyt lukea hänen ajatuksensa.
  "Kyllä", hän sanoi viimein. "Se on sinun elämäsi."
  "Hyvä."
  "Minun taitaa olla paras mennä nyt. Mutta Dara - " rouva Thomas asetti mukin pöydälle ja nousi ylös pöydästä. "Jos sinusta jossain vaiheessa - milloin tahansa - alkaa tuntua siltä, että tämä - tämä kaikki - ei ole sinua varten... Isäsi minä ja olemme aina tukenasi, kyllä kai sinä sen tiedät?"
Jazz nyökkäsi mykkänä. Yhtä lailla mykkänä hän sieti kosketuksen, kun äiti kietoi käsivartensa hänen ympärilleen anteeksipyytävään halaukseen. Aina vain mykkänä hän katseli, kuinka hänen äitinsä kietoi ohuen kesäviitan harteilleen ja käveli selkä suoraakin suorempana eteiseen. Vasta kun ulko-ovi oli sulkeutunut äidin takana Jazz nojasi selkänsä seinää vasten, sulki silmänsä ja huokaisi syvään.
Äiti oli väärässä. Äiti ei tuntenut Rediä - hitto soikoon, äiti ei edes halunnut tuntea Rediä! Red rakasti Jazzia. Mitä siitä, että hän ei ollut koskaan sanonut sitä ääneen, tai raapustanut pergamentille tai kirjoittanut huurtuneeseen ikkunaan? Ei Jazzkaan ollut varsinaisesti koskaan sanaista arkkuaan aiheesta avannut. Okei, hän ei halunnut säikäyttää Rediä Timbuktuun, ja jos täysin rehellisiä oltiin, joku naurettavaakin naurettavampi romanttinen puoli hänestä ehkä toivoi, että miehenä Red sanoisi sen ensin... Mutta Redin hiljaisuus ei kiusannut häntä. Ei missään nimessä. Loppujen lopuksi ne olivat vain sanoja, vain kolme typerää sanaa, joille kaikki typerät romanttiset kertomukset nyt vain asettivat liian paljon painoarvoa. Kuka tarvitsi sanoja, kun teot kertoivat niin paljon enemmän?
Jos vain Red ei olisi kuulostanut niin hemmetin iloiselta, kun Jazz oli kertonut hänelle Auroriakatemian hyväksymiskirjeestä eilen. Jos Red ei vain olisi saanut Jazzia tuntemaan itseään koiranpennuksi, jota kehuttiin hyvästä suorituksesta - silloin Jazzin olisi ehkä ollut helpompi asettaa äitinsä sanat syrjään, heittää ne huonojen kommenttien roskakoriin. Jos ja jos.
Jazzin synkät ajatukset keskeytyivät, kun harmaavalkoinen, hurjasti siipiään räpyttelevä varpuspöllö koputti ikkunaan. Se pöllö ei ainakaan ollut Auroriakatemiasta, Jazz ajatteli huvittuneena mennessään päästämään pöllön sisään. Heti ikkunan avauduttua muutaman sentin verran pöllö lennähti sisään ja pyrähti saman tien kolme kertaa keittiön ympäri kuin ei olisi osannut tai malttanut pysähtyä. Pöllön edesottamukset saivat Jazzin melkein hymyilemään ja unohtamaan iltapäivän kurjuuden - aina siihen saakka, kunnes hän sai napattua pergamenttikäärön pöllön jalasta ja näki lähettäjän nimen viestin lopussa.

Huhu kertoo, että eräs neiti Thomas tuli hyväksytyksi Auroriakatemiaan. Toivottavasti poikaystävä on nyt ylpeä sinusta. Jos kurinalainen elämä alkaa kyllästyttää, pidä mielessä, että sinulla on aina olemassa vaihtoehto.

Jay


Jazz murisi ääneen, repi viestin kappaleiksi, heitti palaset roskakoriin ja sytytti hetken mielijohteesta vielä roskakorin palamaan. Muutaman sekunnin kuluttua hän tuli järkiinsä ja pakotti itsensä suihkuttamaan vettä palavaan roskakoriin - mutta ne muutamat järjettömät sekunnit olivat tuntuneet pahuksen hyvältä.

***
14.2.1971

  "...ja sillä perusteella minä tulin viimein siihen tulokseen, että professori Binns on käsittänyt maahiskapinat täysin väärin."
Red kätki huonosti haukotuksensa vilkaisemalla rannekelloaan. Jazz pani merkille, että kyseessä oli jo kolmas kerta, kun poika oli katsonut kelloa viimeisen viiden minuutin aikana - ja pettymys paistoi selvästi tämän kasvoilta kun tämä tajusi, ettei viisari ollut juuri värähtänytkään sitten viime silmäyksen. Jazz käänsi päänsä toiseen suuntaan kätkeäkseen hymynsä. Jos Red näyttäisi enää yhtään epätoivoisemmalta, Jazz voisi alkaa myydä lippuja Kolmeen Luudanvarteen niin, että ihmiset saisivat tilaisuuden tulla katsomaan, kun seitsemäsluokkalainen rohkelikko tukehdutti itsensä lautasliinoilla.
  "Lisää kermakaljaa?" Red tiedusteli kaikkea muuta kuin innostuneesti.
  "Mikä ettei."
Red nousi pöydästä ja suunnisti kohti baaritiskiä yhtä innokkaasti kuin ainakin mies, joka tiesi olevansa matkalla mestauslavalle teloitettavaksi. Jazz mietti väkisinkin, olisiko hänen pitänyt tuntea edes vähän huonoa omaatuntoa. Red näytti todella ikävystyneeltä. Ehkä Jazz oli sittenkin vienyt tämän pistetään-Red-kärsimään-projektinsa vähän liian pitkälle. Hän oli etukäteen päättänyt olla koko päivän niin ikävystyttävä kuin mahdollista niin, että kun Red viimein helpottuneena päivän päätteeksi kaatuisi sänkyynsä poika vannoisi itsekseen, ettei enää koskaan loukkaisi Jazz Thomasin ylpeyttä. Ja ikävystyttävä Jazz oli myös ollut - heidän kävellessään Tylyahoon hän oli keskittynyt ruotimaan viikon sääennustetta erittäin yksityiskohtaisesti, suklaanhankkimisreissu Hunajaherttuassa oli sujunut McGarmiwan sukkien värin yhdenmukaisuutta pohtiessa ja kermakaljat Kolmessa Luudanvarressa olivat kadonneet maahiskapina-analyysin saattelemina. Ei ihme, jos Red kiristeli hampaitaan - Jazz oli melko varma siitä, ettei ollut sanonut ainuttakaan mielenkiintoista lausetta koko illan aikana. Oliko hän mennyt liian pitkälle? Niin oli ainakin antanut ymmärtää Samin ilme, kun tyttö oli törmännyt heihin Hunajaherttuassa. Sam oli pudistellut päätään kuin ainakin paheksuva äiti, joka oli pettynyt ainoan tyttärensä suoritukseen koulun balettiesityksessä. Vaikka ei Jazz teknisesti ottaen ollut tehnyt mitään väärää. Red oli omalla käytöksellään ansainnut jokaisen kuolettavan ikävystyttävän sanan, jonka Jazz hänen suuntaansa laukoi. Ja jos tämän iltapäivän seurauksena olisi se, että Red ei enää koskaan lähestyisi ainuttakaan naista... Sehän olisi vain ihmiskunnan yhteiseksi hyväksi.
Eikä Red sitä paitsi enää kovin kärsivältä näyttänyt, Jazz ajatteli kitkerästi nähdessään pojan juttelevan parille seitsemäsluokkalaiselle korpinkynnelle baaritiskillä. Ilmeisesti Redillä oli ainoastaan ongelmia, mitä kanssarohkelikkoihin tuli. Tai tyttöihin. Tai ehkä kyse oli ainoastaan hänestä. Okei, hän oli ollut koko päivän tahallaan ikävystyttävä, mutta kyllä kai Red olisi voinut itsekin jotakin sanoa sen sijaan, että antoi hänen dominoida keskustelua?
Ellei Red sitten ollut päättänyt säästää kallisarvoisia äänijäänteitään jollekulle täysin muulle.
Jazz pikemminkin haistoi kuin pani merkille Brianna Jenkinsin läsnäolon. Sama hajuvesipilvi, joka oli uhannut tukehduttaa Jazzin joka aamu jo melkein kuuden vuoden ajan leijaili nyt sisään Kolmen Luudanvarren ovesta ja suoraan baaritiskille, missä Red edelleen viivytteli kermakaljamukien kanssa. Red ehti hädin tuskin katseensa nostaa, kun Brianna - vaaleanpunainen, kikattava, viimeisen päälle huoliteltu Brianna - lennähti hänen kimppuunsa ja länttäsi huulikiilteellä kiillotetut huulensa hänen poskelleen. Briannan kirkas ääni kantoi niin kauas, että muutaman pöydän päässä istuva Jazz saattoi kuulla selkeästi hänen toivottavan Redille hyvää ystävänpäivää.
Hyvää ystävänpäivää? Jazz selasi nopeasti henkistä kalenteriaan. Oliko nyt ystävänpäivä? Hänellä ei ollut ollut siitä aavistustakaan. Normaalisti hän muisti ystävänpäivä olemassaolon oikein hyvin, kiitos vain - oli vaikeaa olla muistamatta, kun Jay Conway oli jo useamman vuoden ajan valinnut nimenomaan sen tietyn päivän tehdäkseen Jazzille jonkin ilkeän kepposen, kuten nyt vaikka muiluttaakseen syyhypulveria hänen kenkiinsä niin, että hän joutui kuluttamaan koko päivän raapimalla jalkapohjiaan kuin mielipuolinen. Tänä vuonna hän ja Jay olivat kuitenkin saavuttaneet jonkinlaisen epämääräisen kaveruusasteen suhteessaan, eikä kepposia ollut tullut. Niinpä Jazz ei ollut muistanut ystävänpäivääkään. Päivämäärä palautui hänen mieleensä vasta nyt kun hän näki Briannan kaivavan käsilaukustaan vaaleanpunaisen rusetilla koristellun nallen ja ojentavan sen Redille. Red ei olisi voinut näyttää järkyttyneemmältä, vaikka Brianna olisi itse pukeutunut vaaleanpunaiseen nallepukuun ja heiluttanut hulaa hänen edessään. Sitten Red vilkaisi Jazzia, ja - aivan kuin olisi äkkiä käsittänyt, että olemassa oli pahempiakin vaihtoehtoja kuin Brianna Jenkins vaaleanpunaisine nalleineen -  nojautui äkkiä eteenpäin ja kiitti Briannaa halauksella. Red, joka oli kerran hypännyt vapaaehtoisesti jättiläiskalmarin järveen paetakseen Briannaa ja Clischayta, joka oli tukehtua aamupuuroonsa joka kerta, kun jompikumpi blondikaksikosta hymyili hänelle pöydän yli, halasi vapaaehtoisesti kaksikon toista osapuolta?
Se oli henkilökohtainen loukkaus, eikä Jazzilla ollut epäilystäkään siitä, etteikö sitä olisi tarkoitettu hänelle. Koko sen ajan kun Red jutteli Briannan kanssa, hymyili Briannan typerille kommenteille ja kesti kärsivällisesti läpinäkyvääkin läpinäkyvämmät lähentely-yritykset Jazz kiehui kiukusta. Olkoonkin, että hän oli etukäteen päättänyt, että käyttäytyisi mahdollisimman ikävystyttävästi koko päivän ajaakseen Redin Pyhän Mungon partaalle - loppujen lopuksihan Red oli sen vain ansainnut - häntä alkoi väkisinkin ärsyttää. Hän oli Redin kanssa Tylyahossa. Hyvä on, kyseessä ei ehkä ollut mikään tavallinen tytön ja pojan välinen romanttinen Tylyahoiltapäivä, vaan pikemminkin ruumiinosien menettämisen pelosta syntynyt välttämättömyys, mutta silti. Silti, oli Redin velvollisuus kiinnittää häneen huomiota silloinkin kun hän oli ikävystyttävä ja jaaritteli maahiskapinoista ihan vain poikaa ärsyttääkseen.
Kun Red viimein aivan liian pitkän ajan päästä palasi takaisin pöytään, Jazz näki jo punaista. Normaalioloissa hän ei olisi käyttäytynyt niin lapsellisesti - hän oli itsenäinen nainen ja uskoi ylpeytensä säilyttämiseen viimeiseen asti - mutta sillä hetkellä häntä yksinkertaisesti Suututti. Red oli hädin tuskin ehtinyt työntää kermakaljamukin hänen eteensä, kun hän jo pomppasi jaloilleen ja ilmoitti palaavansa takaisin linnaan.
  "Mitä - ?"
Jazz oli ulkona ovesta ennen kuin Red ehti lopettamaan lausettaan. Hän ei pysähtynyt edes laittamaan talviviittaa ylleen, vaan yritti pujottaa lapasia käsiinsä ja kiristää viitan nyörejä samaan aikaan kun harppoi eteenpäin täyttä vauhtia upottavassa lumessa. EI kestänyt kauan, ennen kuin Red tavoitti hänet. Miksi Red oli edes vaivautunut juoksemaan hänen peräänsä, sitä hän ei käsittänyt - hemmetti soikoon, kaiken järjen mukaanhan Redin olisi pitänyt jäädä Kolmeen Luudanvarteen hyppimään riemusta, koska Jazz oli päästänyt hänet pahasta. Mutta ei, totta kai Redin omanarvontunto- ja loukkaantumisgeenien piti aktivoitua juuri sillä nimenomaisella sekunnilla. Hunajaherttuan nurkalla Red sai hänet kiinni, pysäytti hänet niille sijoilleen ja pyöräytti molemmista käsivarsista ympäri.
  "Mikä hitto sinun ongelmasi tällä kertaa on?"
  "Anteeksi kuinka?" Jazz nykäisi päänsä taaksepäin. Red kuulosti siltä kuin hän olisi ollut pahainen hemmoteltu neljävuotias, joka kiukutteli viiden minuutin välein, koska ei saanut karkkia! "Ei minulla ole mitään ongelmaa - jos sinua ei oteta lukuun!"
  "Minä olen ongelma? No, ehkä sinun sitten pitäisi juosta äkkiä kotiin, että pääset mahdollisimman kauas minusta", Red nälväisi.
  "Ehkä niin pitäisikin", Jazz ampui takaisin. "Sittenpähän sinä voit juosta kiireenvilkkaa takaisin Kolmeen Luudanvarteen viettämään ystävänpäivää Clischayn kanssa!"
  "Briannan", korjasi Red automaattisesti.
  "Clischay, Brianna, mistä lähtien niillä kahdella muka on ollut jotain eroa? Ei, hetkinen, älä sano - jommallakummalla on luomi paikassa, joka ei ole yleisesti tiedossa? Kenties kaikkien niiden vaaleanpunaisten röyhelöiden alla? Mikä on tietysti aika täydellistä, kun kyseessä on kerran ystävänpäivä."
  "Entä kenen kanssa sinä ajattelit viettää ystävänpäiväsi?" Red tiedusteli purevasti. "Jayn?"
  "Jos pitää valita sinun ja Jayn väliltä..."
  "Niin, koska sinä tunnet meidät molemmat niin hyvin."
  "Ainakin kaverisi osaa kommunikoida useammalla kielellä kuin sarkasmi!"
  "Sanoo tyttö, joka on suurin piirtein yhtä ystävällinen kuin tykinkuula."
  "Minä sentään puhun ihmisille!"
  "Ai sillä nimellä sitä nykyään kutsutaan?"
  "Mitä ihmettä?" Jazz tivasi ärsyyntyneenä.
Seuraavien minuuttien tapahtumat olivat myöhemmin Jazzilta hämärän peitossa. Jälkeenpäin hänestä tuntui siltä kuin joku olisi äkkiä pysäyttänyt universumin, kääntänyt sen kolme kertaa ympäri ja käynnistänyt uudelleen. Yhtenä hetkenä hän ja Red seisoivat vastakkain kädet puuskassa ja kumpikin valmiina käymään kiinni toistensa kurkkuun. Seuraavassa hetkessä Redin käsivarret olivat hänen ympärillään, hänen sormensa puristivat Redin t-paidan kaulusta ja hänen selkänsä raapi vasten Hunajaherttuan tiiliseinää, kun he huojuivat toisiaan vasten keskellä jotakin, jota saattoi kuvata ainoastaan Jazzin seitsemäntoistavuotiaan elämän parhaaksi suudelmaksi. Pisimmäksi, myös. Jazz oli melko varma siitä, että tilannetta oli jatkunut jo hyvän aikaa ennen kuin hänen huomiokykynsä oli jälleen alkanut toimia, ja vaikka Jazz arveli tarvitsevansa happea joskus lähiminuutteina, ei kummallakaan ollut aikomustakaan lopettaa.  Hitto soikoon, Jazz mietti sumuisesti mielessään, miksi ihmeessä kukaan ei ollut koskaan kertonut, että suuteleminen saattoi olla näin pahuksen addiktoivaa? Jazzin päässä pyöri. Tiiliseinä kaivautui kipeästi hänen selkäänsä ja Redin parransänki raapi hänen leukaansa, ja siitä huolimatta hän oli täysin varma siitä, ettei ollut koskaan tuntenut oloaan paremmaksi. Hämärästi hän tuli ajatelleeksi kaikkia niitä onnellisia pariskuntia, jotka huojahtelivat kaikki päivät Tylypahkan käytävillä toisiinsa kietoutuneena, muisti ne miljoonat kerrat, jolloin hän ja Sam olivat irvistelleet keskenään ilmiön naurettavuudelle. Nyt Jazzista alkoi tuntua siltä, että ilmiössä ei ollut mitään naurettavaa. Päinvastoin, jos suuteleminen kerran oli näin pyörryttävää Jazzista oli suoranainen ihme, että Tylypahkan seurustelevat parit pystyivät erkaantumaan toisistaan edes oppituntien ajaksi.
Se oli ohi yhtä silmänräpäyksessä kuin oli alkanutkin. Äkkiä Jazz tajusi, että Redin huulet olivat kadonneet hänen omiltaan, ja hänen sormensa, jotka olivat hetki sitten puristaneet Redin paidankaulusta kuin hengenhädässä, tavoittivat pelkkää ilmaa. Hän avasi silmänsä juuri ajoissa nähdäkseen Redin perääntyvän epävakaan näköisesti kuin poika olisi ollut humalassa. Ilme Redin kasvoilla oli tuhat kertaa järkyttyneempi kuin se, jonka Brianna Jenkinsin nallehyökkäys oli saanut aikaan.
  "Voi hitto..." Red mutisi katse hänen huuliinsa liimaantuneena.
Sitten poika kääntyi kannoillaan ja juoksi tiehensä jättäen Jazzin seisomaan yksin Hunajaherttuan eteen.

***
30.7.1972

Ensimmäistä kertaa viikkoihin Red nukahti ennen Jazzia. Viimeisinä viikkoina ennen Auroriakatemian lyhyttäkin lyhyemmän kesäloman alkua Red oli ollut niin levoton ja hermostunut arvosanoistaan, ettei pystynyt nukkumaan. Jazz oli usein herännyt keskellä yötä vain nähdäkseen Redin lojuvan vieressään toinen käsi pään alla, silmät auki ja katse lukkiutuneena katossa leijuvaan kattokruunuun. Totta kai Red oli saanut täydelliset arvosanat kaikesta mahdollisesta; Jazz ei viitsinyt edes vaivautua teeskentelemään yllättynyttä. Kulunut kuukausi oli kuitenkin käynyt niin kovasti Redin voimille, ettei hän jaksanut innostua Jazzin vauhdikkaista juhlistamissuunnitelmista, vaan ryömi heti ensimmäisen kuplaviinilasillisen jälkeen sänkyyn ja oli unessa puolessa minuutissa. Huvittunut Jazz riisui häneltä kengät jalasta, veti peiton hänen päälleen ja tyhjensi kaikessa rauhassa oman lasillisensa ennen kuin vaihtoi yöpaidan päälleen ja sujahti viileiden lakanoiden alle hänen viereensä. Sitten Jazz teki jotakin, mitä sai tehdä vain harvoin keskeytyksettä: katseli Rediä.
Että siinä osasi olla naurettavan kaunis mies.
Jazz ei olisi koskaan sanonut sitä ääneen, ei edes nyt, kun Red näytti olevan syvässä unessa. Jollakin tapaa kaunis ei tuntunut oikealta sanalta, kun sitä käytettiin kuvaamaan miestä, joka oli niin täydellisen aurori kuin Jazzin vieressä nukkuva mies oli vasta vuoden opiskelun jälkeen. Ja silti, katsellessaan Rediä, joka makasi sängyllä vatsallaan, kerrankin täysin rentona ja levollisena, Jazz ei voinut olla ajattelematta, että sana kaunis sopi täydellisesti. Hän tunsi itsensä erityiseksi. Hän oli ainoa, joka sai nähdä Redin tällä tavalla, aurorin ulkokuori pois sulaneena, kaikki valppaus kadonneena. Kuin näkisi kilpikonnan paljastavan vatsansa, Jazz ajatteli.
Hän ojensi kätensä ja silitti sormenpäillään Redin huulia; kääntyi ympäri, hautasi nenänsä Redin kaulakuoppaan ja hengitti syvään tämän tuoksua. Red tuoksui saippualta ja pesuaineelta ja yksinkertaisesti Rediltä.
Jazz veti syvään henkeä. Äiti ei tiennyt mistä puhui. Äidille kaikki oli niin mustavalkoista; hän ei pystynyt näkemään, miten pitkälle Red ja Jazz olivat jo tulleet. Jos äiti vain olisi tuntenut sen alkuaikojen Redin - sen, joka oli ensin niin päättämätön Jazzin suhteen, että vältteli häntä puolet ajasta, ja sitten niin puhtaasti kauhuissaan, että haastoi kaiken aikaa riitaa siinä toivossa, että Jazz viimein kävelisi lopullisesti tiehensä... Jos äiti olisi tuntenut sen Redin, kyllä kai hän olisi nähnyt, miten paljon asiat olivat jo muuttuneet? Oli ollut aika, jolloin Red ei ollut pystynyt sulkemaan silmiään Jazzin vieressä, ja tässä he nyt silti olivat. Kyllä kai sen täytyi merkitä jotakin? Enemmän kuin sanat?
Joten miksi tällaisina hetkinä sanat sitten kiusasivat hänen kurkkuaan, pyrkivät hänen kielensä päälle kuin linnunpoikaset kuorensa kätköissä kärsimättöminä karkaamaan ulkopuoliseen maailmaan, keskelle todellisuutta? Minä rakastan sinua. Minä rakastan sinua. Minärakastanminärakastanminärakastanminärakastansinua. Vihaisesti hän pakotti sanat takaisin sisälleen, peitti suunsa kämmenellään kuin olisi sillä tavalla voinut estää tunteitaan karkaamasta ilmoille.
Vielä ei ollut niiden aika.

***
14.2.1971

Aamuyöllä Jazz sai kirjeen. Hän ei ollut nukkunut koko yönä, vaan oli lojunut valveilla nihkeiden lakanoiden välissä ja käynyt päivän tapahtumia läpi mielessään yhä uudelleen ja uudelleen kuin olisi sillä tavoin voinut valaa niihin jotakin järkeä. Toivoton yritys.
Pöllön ärhäkkä koputus vasten makuusalin ikkunaa sai Jazzin säpsähtämään. Yllätys vaihtui hämmennykseksi, kun hän tunnisti pöllön Redille kuuluvaksi; sama lintu oli kuljettanut hänelle kehnoja vitsejä kaksintaistelukerhoa koskien, kun Red ei ollut vielä ollut kyllästynyt puhumaan hänelle. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen varmistaakseen, että toiset tytöt eivät olleet heränneet. Aihetta huoleen ei ollut; Sam kuorsasi edelleen reippaasti selällään, ja Brianna ja Clischay nukkuivat kumpikin sängyllään kippurassa kuin suloiset kissanpennut. Pahus soikoon, Jazz ajatteli hiipiessään paljain jaloin hyisen lattian poikki ikkunaan, kaksikko jopa nukkui täsmälleen samassa asennossa. Ja sitten Red vielä halusi hänen erottelevan heidän toisistaan?
  "Toisaalta, ei se olisi ensimmäinen outo idea, joka Redillä on viime aikoina ollut", Jazz mumisi pöllölle irrottaessaan kirjettä sen jalasta. "Olet varmaan samaa mieltä?"
Pöllö huhuili kärsimättömästi ja ravisti jalkaansa kuin sanoakseen, että halusi jo päästä takaisin nukkumaan. Tyypillistä, Jazz hymähti. Jopa Redin pöllö oli epäkohtelias. Hän avasi nopeasti solmut pöllön jalasta ja nappasi kirjeen ennen kuin se ehti pudota lattialle. Jos sitä kirjeeksi nyt saattoi sanoa, Jazz totesi rullatessaan viestin auki. Red oli kirjoittanut tasan yhden rivin, ja senkin informaatioarvo oli yhtä tyhjän kanssa.

Tule oleskeluhuoneeseen.

Jazz hieraisi silmiään, luki lauseen uudelleen, vilkaisi sitten kelloa ja luki viestin vielä kerran. Tule oleskeluhuoneeseen. Kello neljältä aamuyöllä. Oliko Red tosissaan? Sen jälkeen, kun oli juossut hänen luotaan Tylyahossa kuin kolmetoista mantikoria olisi ollut hänen kannoillaan? Hetken aikaa Jazz leikitteli ajatuksella, että jättäisi koko viestin huomiotta, ryömisi takaisin peiton alle ja antaisi Redin pohtia turhaan alakerrassa oliko hän tulossa vai ei. Sitten hän ravisti päätään. Ketä hän oikein kuvitteli huijaavansa? Hän oli aivan liian utelias sen suhteen, mitä Redillä sitten ikinä olikin sanottavanaan. Jos hän nyt yrittäisi mennä nukkumaan, hän päätyisi vain pyörimään levottomana sängyssään auringonnousuun saakka ja kiroaisi sitten itseään jälkeenpäin, kun ei ollut saanut tietää, mitä asiaa Redillä hänelle oli ollut. Hän rypisti lapun yöhousujensa taskuun ja hiipi takaisin sänkynsä luokse vetämään yösukat jalkoihinsa ja aamutakin ylleen.
Porraskäytävä oli pimeä ja hiljainen, kun Jazz käveli alakertaan. Kiviseinät tuntuivat suorastaan huokuvan kylmää hänen iholleen; hän kietoi aamutakin tiukemmin ylleen ja kipristi varpaansa suojaan lattian viileydeltä. Oleskeluhuoneen takassa palava tulen lämpö tuntui suloisemmalta kuin edes kuuma kaakao talvipakkasilla. Jazz hiipi lähemmäs, istui nojatuoliin lähelle takkaa ja ojensi palelevat varpaansa lähemmäs kohti tulta. Silloin hän näki viimein Redin.
Red istui sohvalla kyynärpäät polvia vasten leväten ja tuijotti tulta kuin ei olisi koskaan nähnyt mitään kiehtovampaa. Tai pikemminkin kuin ei olisi pystynyt irrottamaan katsettaan siitä, Jazz ajatteli, sillä vaikka Redin silmät olivat nauliintuneet leiskuviin liekkeihin oli hänen katseensa tyhjä, kuin hänen mielensä oli ollut jossain aivan toisaalla. Hän oli niin syvällä ajatuksissaan, ettei huomannut Jazzin läsnäoloa ennen kuin Jazz nojautui eteenpäin lämmittämään sormiaan tulen lähellä.
Red ei sanonut sanaakaan kääntyessään katsomaan häntä. Jazz vastasi katseeseen yhtä lailla hiljaisena. Mitä Redin pään sisässä oikein liikkui? Poika katsoi häntä kuin olisi nähnyt hänet, todella nähnyt hänet ensimmäistä kertaa eikä ollut vielä päättänyt, oliko hän ystävä vai vihollinen. 
  "En ikinä muista ystävänpäivän olemassaoloa."
Jazz räpytteli silmiään yllättyneenä. Jos se ei ollut kummallinen keskustelunavaus niin ei sitten mikään. Mutta Red tuijotti häntä kiinteästi, punnitsevasti, melkein haastavasti kuin lauseella olisi ollut jokin syvempi merkitys, jota hän ei vain pystynyt käsittämään.
Jazz veti syvään henkeä ja vastasi vakaasti katseeseen. "Minä muistan sen ainoastaan siksi, että Jay tekee unohtamisesta mahdotonta."
Redin suupielet vääntyivät. "Jay. Niinpä tietenkin."
  "Sinulla on omituinen suhtautuminen parhaaseen ystävääsi."
  "Minulla on omituinen suhtautuminen useimpiin ihmisiin." Sekin tuli melkein uhmakkaasti, kuin Red olisi haastanut hänet väittämään vastaan tai juoksemaan karkuun. Mutta Jazz sanoi ainoastaan:
  "Niin olen kuullut."
Oli niin paljon enemmän sellaista, mitä hän olisi voinut sanoa. Sarkastisia, riitaahaastavia lauseita, jotka saisivat epäilemättä Redin asettumaan puolustuskannalle ja ajautumaan sivuraiteille siinä, mitä ikinä yrittikään Jazzille sanoa. Normaalioloissa Jazz olisi ehkä tehnytkin niin, pyrkinyt palauttamaan kummallisen tilanteen normaaliksi käyttäytymällä kuin... no, Jazz Thomas. Ei kuitenkaan tällä kertaa. Hän ei osannut kuollakseenkaan selittää miksi, mutta hänet valtasi vahva tunne siitä, että tällä kertaa, tässä nimenomaisessa keskustelussa hänen vastauksillaan oli jokin syvempi merkitys, ja niinpä hän pyrki asettamaan sanansa tarkkaan.
  "Olen hyvä käymään ihmisten hermoille." Red sanoi senkin kuin olisi odottanut Jazzin panevan hänet tilille jostakin rikoksesta.
  "Minä olen vielä parempi", Jazz vastasi tyynesti.
  "Olen kironnut tyttöjä."
Jazz kohotti kulmaan epäuskoisena. Mitä Red oikein hänestä kuvitteli? "Olen kironnut aika monia poikia, joten tasoissa ollaan."
  "Pisin aika, jonka olen ollut jonkun kanssa on kolme viikkoa."
  "Läheisriippuvainen luuseri. Pistän paremmaksi. Kolme päivää. Kun olin seitsemänvuotias."
Redin suupieliä nyki, ja heidän välillään vallitseva jännitys hellitti otettaan hetkeksi. Mutta vain hetkeksi; Redin seuraava lause - vaimealla äänellä lausuttu, kuin hän olisi itsekin pelännyt sanojensa seurauksia - toi jännittyneen ilmapiirin voimalla takaisin.
  "Minä en ole rakastunut sinuun."
Jälkeenpäin Jazz käytti sitä hetkeä esimerkkinä tilanteesta, jolloin hän kuin ihmeen kautta onnistui löytämään oikeat sanat. Sitä ei tapahtunut monta kertaa; hän puhui liian suoraan liian usein, ja päätyi sitten kiertelemään silloin kun rehellisyydellä olisi kerrankin ollut oikea aika ja  ei ollut aavistustakaan siitä, mitä Red halusi hänen sanovan. Että hän oli täysin samaa mieltä, että pelkkä ajatuskin Redistä rakastuneena häneen oli naurettavaakin naurettavampi? Vai halusiko Red hänen olevan eri mieltä? Kautta Merlinin parran, hän ei tiennyt alkuunkaan. Ja niinpä, kuten aivan liian usein ollessaan hämillään, hän päätyi sanomaan mitä hänen mieleensä ensimmäisenä juolahti.
  "Niinhän sinä nyt luulet."
Se oli kammottavaa. Se oli typerää, se kuulosti itserakkaalta, kehnolta vitsiltä. Jazzin teki mieli haudata kasvonsa nojatuolin uumeniin. Mutta sitten Red nauroi, ja Jazz tajusi, että mikä hyvänsä testi tämä kummallistakin kummallisempi öinen keskustelu heidän välillään oli ollut, hän oli läpäissyt sen. Red nauroi, ja ensimmäistä kertaa koko pitkän vuorokauden aikana Jazz uskalsi rentoutua.
  "Se maahiskapinajuttu - " Red kysyi suupielet nykien. "Sinä teit sen tahallasi, vai mitä?"
  "Sinä ansaitsit sen."
  "Voi olla", Red totesi, ja Jazz tiesi heti, että sen lähemmäs anteeksipyyntöä hän ei tässä asiassa pojan kanssa pääsisi. Mutta sekin oli täysin okei, sillä seuraavassa hetkessä Red nousi ylös sohvalta, ravisti päätään ja venytteli kuin ei olisi äkkiä voinut tuntea oloaan rentoutuneemmaksi hänen seurassaan. Seuraavat sekunnit Jazz näki silmiensä edessä kuin hidastettuna:
Red kääntyi hänen puoleensa.
Red ojensi hänelle kätensä.
Red hymyili hänelle vinosti.
  "Kahvia keittiössä?" Red ehdotti.
 

***

A/N2: Se siitä tällä kertaa. Mie painelen ulos pänttäämään aurinkoon! :)

perjantai, 31. joulukuu 2010

Viides osa

Hyvää uuttavuotta vain kaikille! Oikeasti tämän uuden osan oli tarkoitus ilmestyä joulun kunniaksi, mutta sitten molemmat isosiskot tulivat jouluksi kotiin, ja kun kuitenkin ollaan kaikki kolme samassa talossa vain sen muutaman kerran vuodessa niin en sitten viitsinyt tuhlata aikaa kirjoittamiseen. Mutta ei se mitään, nytpähän päästään aloittamaan vuosi 2011 Redillä ja Jazzilla - toivon mukaan hyvä enne tämän ficin kannalta!

Tiedetään, olen ollut taas kamala laiskamato enkä ole kirjoitellut, mutta yliopisto ja Nanowrimo ja kaverit on vieneet ihan liikaa aikaa. Olen kahdentoista päivän päästä lähdössä puoleksi vuodeksi vaihto-oppilaaksi Englantiin, joten myönnetään, että ajatukset ei ole ihan pysyneet tekstissä. Sitä paitsi tämä nimenomainen osa oli ihan pahuksen vaikea kirjoittaa! Mulla on jotenkin ollut niin vahva mielikuva päässä tämän ja seuraavan osan kohtauksista, että sitten kun yritin laittaa niitä paperille... no, eihän siihen tyytyväinen voinut olla. Tämä nimenomainen osa on kirjoitettu uudestaan ainakin neljä kertaa ja sen myös näkee (vähän ristiriitaisesti tekstini huononee sitä mukaa mitä enemmän joudun kirjoittamaan samoja kohtauksia uudestaan, se siitä prosessikirjoittamisesta. Toisaalta olin siinä lukiossakin valtavan kehno, kirjoitan paremmin kun ei tarvitse ajatella, anteeksi vain.) 

Sitten vähän vastauksia kommentteihin - ei sillä, että ketään enää puolen vuoden päästä niitä enää välttämättä kiinnostaisi lukea... Mutta ajatus on tärkein, eh?

deltotus, kiitoksia vain :) kuten sanottu, minunkin oli vaikea kirjoittaa tuota törmäyskohtausta, koska kirjoittaapa sen miten monta kertaa tahansa, se ei ole ikinä niin kiva kuin kuvittelin. Saa syyttää puutteellisia kirjoittajantaitoja!

Jazmin, kiltisti kommentoiminen on hyvä asia, kiitos :) nyt tätä piti taas odottaa puoli vuotta, mutta ehkä seuraavan osan kanssa on jo parempi tuuri!

Magnum, kiitos paljon!

Capella, kiitos :) tämä uusi osa on nyt sitten siitä poikkeuksellinen, että pysyn koko ajan ihan vain yhdessä vuodessa, osa olisi muuten venynyt ihan liian kilometrimittaiseksi. Hmm, enpä ikinä olisi uskonut, että minä valitan jos osa meinaa venyä liian pitkäksi, mutta kun nykyään on nämä kiukkuiset niskat niin pitää vähän antaa niiden levätä ja lyhentää sopivissa väleissä.

Eara, kiitos, minunkin mielestä se osoittaa jo aika lailla uhrautumista, että Red menee kukkavarkaisiin, mutta mitäpä sitä ei rakkauden takia tekisi?

Maria, kiitos. Tottahan tuo on, että se taitaa olla suurempi järkytys, että osat tulee ajallaan kuin olisi jos ne tulisi pitkän ajan päästä... minkäs sille voi, hidas, hattarapäinen kirjoittaja on kyseessä.

agouti, kiitos kivasta kommentista :)

Anniina, kiiiitos :)

Giisa, sinä sentään vietit juhannusta jossakin, minä vietin sen töissä, jos oikein muistan... Olin siis kesällä ABC-liikenneasemalla töissä ja siellä tehtiin välillä yövuorojakin kun se oli 24/7 auki. Ei se kyllä pahemmin haitannut, hyvät rahat ja öisin oli sen verran hiljaista, että ehti ajatella omia tekstejään... Nyt sitten valvon muuten vaan kaikki yöt pää täynnä hahmojen tekemisiä! :D

Anni, kiitos :)

Pounci, kiitos :)

Soozie, kyllähän tämä saattaa päästä loppuun asti... joskus. Ei vaan, keväällä tämän pitäisi edistyä ihan reippaasti, koska olen ulkomailla vaihdossa ja siellä on kuitenkin kaikki sen verran uutta ja ihmeellistä, ettei energia varmaan riitä siihen, että keskittyisin uusiin projekteihin, joten tätä on ihan hyvä väsätä kun on kirjoitusolo, näistä hahmoista kun osaisi kirjoittaa vaikka puoliunessa!

Tyyppero, kiitos :)

Viides osa

12.2.1971

Red ei ollut koskaan pitänyt itseään erityisen pelokkaana ihmisenä. Pelokkaana häntä ei ollut myöskään pitänyt hänen äitinsä, joka oli viime tapaamisella kiljunut kurkku suorana, että Red oli röyhkein ja uhkarohkein nulikka, jonka maa päällään kantoi, tai professori McGarmiwa, joka oli jälki-istunnossa mutissut useammin kuin kerran, että Redin rangaitsemiseen tarvittaisiin vähintään lauma villiintyneitä lohikäärmeitä, kun mikään muu ei kerran tuntunut tehoavan. Redillä oli niin Tylypahkassa kun kotioloissakin rohkean ja huimapäisen ihmisen maine, ja hän oli ylpeä siitä. Siksi hänen olikin niin vaikea ymmärtää, miksi ihmeessä hänen vatsanpohjaansa kouraisi, kun hän näki vihaisen, syyttävän ilmeen Jazz Thomasin silmissä. Jazz näytti siltä kuin olisi halunnut itkeä. Vihreät silmät olivat tulvillaan kyyneleitä, mutta ne olivat lähtöisin suuttumuksesta, eivät kivusta tai surusta. Nekin kyyneleet Jazz pyyhki oitis terveellä kädellään pois, kuin ei olisi halunnut antaa Redille aihetta kuvitella, että mies olisi saattanut saada hänet itkemään. Siitä ei ollut epäilystäkään, Red ajatteli ihailevasti - Jassminadara Thomas oli pahuksen itsepäinen nainen.
Sitten Jazz syytti häntä ranteensa murtamisesta ja kaikki ihailevat tunteet kaikkosivat hänen mielestään. Jazz näytti siltä, että olisi mielellään ampaissut ylös lattialta ja käynyt kiinni Redin kurkkuun kuin vesikauhuinen koira. Red tunsi asettuvansa oitis puolustuskannalle.
  "Minä mitä?"
  "Sinä. Mursit. Minun. Ranteeni", sähisi Jazz. "Tavutanko sen vielä ranskaksi ja takaperin?"
  "Hetkinen, minä en ole murtanut yhtään mitään!"
  "Miten sitten selität sen, että minun ranteeni on murtunut?" Jazz kivahti. "Taikuutta vai?"
  "Mistä minä tiedän, ehkä sinun luustossasi on jotakin vikaa!" Red ärähti hermostuneena. Jazzin vihreiden silmien ilme sai hänet levottomaksi. Se oli ilme, joka kieli, että jos katse olisi voinut tappaa, Red olisi ollut jo mullan alla seitsemänä eri viipaleena. Kenen tahansa toisen tapauksessa Red ei olisi piitannut koko ilmeestä, sillä vaikka ihmiset ajattelivat usein pahantahtoisia ajatuksia, useimmat olivat joko liian järkeviä tai liian pelkureita toteuttaakseen niitä käytännössä. Red oli kuitenkin jo ehtinyt muodostaa Jazzista tarpeeksi vahvan mielikuvan tietääkseen, ettei tyttö ollut kumpaakaan, ei turhan järkevä eikä missään nimessä pelkuri.
  "Minun luustossani on jotain vikaa? Idiootti! Sinä olet se, jonka luustossa on vikaa - kunhan minä katkaisen sinun typerän, itserakkaan selkärankasi!"
Red otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Pois se hänestä, että hän antaisi mokoman pahantuulisen porkkanapään uhkailla itseään.
  "Olisi hauska nähdä, miten onnistut siinä sieltä lattialta käsin."
  "Aivan, lattialta käsin - koska sinä kuulakalloinen ääliö keilasit minut tänne!"
  "Oma on vikasi, kun harhailet humalassa käytävillä keskellä yötä!"
  "Itse et osaa katsoa eteesi!"
  "No anteeksi vain, jos en odottanut, että joku hemmetin humalainen nainen säntää esiin lähimmän kulman takaa! Mitä minun olisi pitänyt tehdä, näyttää suuntamerkkiä vai?"
  "Yleinen huomiokyky olisi ihan kivaa kehitystä!" Jazz huusi takaisin. "Mutta ei, tietenkään Red Stron ei voi katsoa eteensä, sehän olisi ihan liian alentavaa käytöstä Pimeyden Voimilta Suojautumisen Kuninkaalle! No, toivottavasti hallitset myös Naisen Verenhimoiselta Raivolta Suojautumisen, koska minä kiroan sinut omakätisesti muusiksi heti kun saan sauvakäteni toimintaan!"
  "Sen päivän kun näkisi!"
  "Voi kuule, se päivä tulee nopeammin kuin arvaatkaan! Sinuna lausuisin lämpimät jäähyväiset vehkeellesi, koska voin taata, että kunhan olet selvinnyt minusta sinä et ikinä edes ajattele lisääntymistä!"
  "Tuota, kaverit - " Jay pisti väliin.
  "Pää kiinni!" Red ja Jazz huusivat yhteen ääneen.
  "Anteeksi vain, mutta niin kiinnostava kuin tämä keskustelu onkin, voisinkohan mitenkään kiinnittää huomionne hetkeksi siihen tosiasiaan, että saamme kohta seuraa?"
Kaikki puhe katkesi kuin veitsellä leikattuna. Red unohti hetkellisesti riitansa Jazzin kanssa ja kiinnitti kaiken huomionsa ympäröivään hiljaisuuteen. Ei sillä, että hän olisi hetkeäkään epäillyt Jayn olevan väärässä - humalassakin poika oli suorastaan luonnonlahjakkuus, mitä vaikeuksien havaitsemiseen tuli. Silti Redin sydän jätti yhden lyönnin väliin, kun hän kuuli lähestyvät askeleet muuten äänettömästä käytävästä. 
  "Opettaja", Jay mutisi kireällä äänellä.
  "Tai vahtimestari", lisäsi Red. Hänellä ei ollut mitään intoa törmätä kumpaankaan. Oli paras liikkua nopeasti - mutta minne? Ties kuinka monennen kerran elämänsä aikana Red kirosi omaa kunniallisuuttaan, joka ei antanut hänelle lupaa pelastaa omaa nahkaansa ja jättää muita pulaan. Olkoonkin, että toiset olisivat häntä paljon pahemmassa pulassa, koska olivat lähteneet luvatta koulun mailta ja olivat kaiken lisäksi humalassa - Red oli joka tapauksessa ulkona aikarajan jälkeen, ja ihan yhtä syyllinen kuin muutkin. Joko he kaikki pääsisivät karkuun tai sitten he jäisivät yhdessä kiinni. Jostakin kumman syystä ensimmäinen vaihtoehto miellytti Rediä sillä hetkellä paljon enemmän kuin jälkimmäinen.
  "Jay", Red ärähti matalalla äänellä. "Sinä harhautat. Minä raahaan Jazzin... jonnekin."
  "Sinä et raahaa minua minnekään!" Jazz tiuskaisi lattianrajasta.
  "Miksi minä?" Jay kysyi pahantuulisesti.
  "Koska minä sanon niin!"
  "Kuka sanoi, että sinä saat päättää?"
  "Minä olen meistä ainoa, joka ei ole humalassa, mikä tarkoittaa sitä, että minä teen päätökset", Red sihahti takaisin.
  "Diktaattori", Jay mutisi, mutta teki kuitenkin niin kuin käskettiin ja lähti laahustamaan liioitellun kovaäänisesti viereiselle käytävälle. Redillä ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö harhautus onnistuisi. Humalassa tai ei, Jay oli mestari hankalien opettajien ja vahtimestarien harhauttamisessa. Edes pahantuulisena Jay ei antaisi heidän jäädä kiinni, sillä se olisi ollut vastoin niin ääneenlausumattomia kuin kirjoitettujakin ystävyyssääntöjä. Silti, ei kannattanut jäädä paikoilleen norkoilemaan siltä varalta, että joku yli-innokas opettaja päättäisi tarkastaa tämänkin käytävän. Red kääntyi ympäri jakaakseen tämän nimenomaisen tiedonmurusen Jazzin kanssa vain huomatakseen, että tyttö ei ollutkaan enää hänen jalkojensa juuressa lattialla. Humalaiseksi ja oletettavasti ranteensa murtaneeksi tytöksi Jazz oli noussut ylös lattialta suorastaan hämmästyttävän nopeasti ja marssi nyt hieman kiemurtelevin mutta sitäkin päättäväisemmin askelin toiseen suuntaan käytävällä. Redille tuli kiire hölkätä hänen peräänsä.
  "Minne sinä oikein luulet olevasi menossa?"
  "Makuusaliin, idiootti, minne muualle muka?"
  "Miten olisi sairaalasiipeen? Sinä mursit ranteesi, jos muistat."
  "Sinä mursit minun ranteeni!" Jazz kivahti. "Enkä minä voi mennä sairaalasiipeen. Vai luuletko, että matami Pomfreyta ei kiinnosta ollenkaan, miksi ihmeessä minä ilmestyn sinne keskellä yötä ja humalassa?"
Ei Jazz ihan tyhmä ollut humalassakaan, Red totesi ihailevasti. Hänellä itsellään matami Pomfreyn reaktio ei ollut käynyt edes mielessä, luultavasti siksi, että hän oli niin keskittynyt huolehtimaan Jazzin reaktiosta - ja siitä, mitä se voisi merkitä hänen kyvylleen levittää geenejään eteenpäin tulevaisuudessa.
  "Okei, ei sairaalasiipeen. Mutta mitä sinä sitten ajattelit tehdä? Nukkua murtuneen ranteen kanssa?"
  "Ajattelin juoda itseltäni tajun kankaalle", Jazz sähähti äkäisesti.
  "Minulla on parempi idea", Red sanoi, tarttui Jazzia terveestä käsivarresta ja lähti johdattamaan kohti keittiötä. Hänen kokemuksensa mukaan kotitontut olivat varsin hyviä korjaamaan kaikenlaisia ruumiinvammoja ja myös tekivät niin kyselemättä turhia kysymyksiä. Jazzin kävely oli kaikkea muuta kuin vakaata, ja Red olisi kietonut käsivartensa hänen vyötäisilleen tukea antamaan, mutta hän ravisti käden vihaisesti pois ja suuntasi Rediin katseen, joka olisi saanut elefantinkin kaatumaan kuolleena maahan.
  "Sinun ei tarvitse seurata minua! Löydän kyllä perille itsekin."
  "Sinä et edes tiedä, missä perillä on", Red huomautti järkevästi. "Sitä paitsi jonkun täytyy varmistaa, että et kävele päin seiniä."
  "Miksi en voinut mennä Jayn kanssa?" Jazz kysyi valittavaan sävyyn, joka ei olisi selvin päin koskaan eksynyt hänen huulilleen.
  "Jay on hyödytön kännikala."
  "Tiedoksesi annettakoon, että Jay Conway on herrasmies", Jazz sanoi humalaisen ylpeästi. "Toisin kuin eräät."
Tilanteesta huolimatta Rediä nauratti. Jazz oli toden totta huvittava alkoholin vaikutuksen alaisena. Kiukkuinen, pikkumainen ja irrationaalinen - kuin liioiteltu versio selväpäisestä itsestään. Mutta vaikka Jazzin tokaisu Jay Conwayn herrasmiesmäisyydestä oli paitsi kaukana totuudesta, myös selvästi humalaisen repliikkejä, ärsytti se silti Rediä siinä määrin, että hän huomasi toivovansa, että Jay jäisi sittenkin kiinni harhautusretkellään ja päätyisi jälki-istuntoon viikoksi. Tai kuukaudeksi.
  "Mitä sinä edes teit Tylyahossa Jayn kanssa?"
  "Olin juomassa."
  "Niin, sanoisin, että se on melko ilmeistä. Kysymys kuuluu, miksi ihmeessä?"
  "Miksi ei? Jay on ystäväni", Jazz sanoi uhmakkaasti. Tällä kertaa hän ei lopettanut lausettaan sanoihin toisin kuin eräät, mutta ilmeestä päätellen hän olisi yhtä hyvin voinut tehdä niin. Red osasi kyllä lukea syytöksen kun näki sellaisen toisen silmissä. Outo ristiriitainen tunne repi häntä kahtaalle. Toisaalta hänellä oli syyllinen olo siitä, että hän oli loukannut Jazzia mykkäkoulullaan, toisaalta osa hänestä huomasi hihkuvansa sisäisesti riemusta, koska Jazz ei ollut sittenkään suhtautunut täysin välinpitämättömästi hänen omituiseen käytökseensä. Mikä hemmetti häntä oikein vaivasi?
Red ravisti päätään. Hän oli selvästi sekoamassa kovaa vauhtia.
He jatkoivat matkaansa hiljaisuudessa. No, jos hiljaisuudeksi saattoi kutsua sitä, että Jazz kiroili ja haukkui Rediä puoliääneen koko matkan. Red ainakin kutsui sitä hiljaisuudeksi, sillä hän pyrki parhaansa mukaan päästämään Jazzin manaukset toisesta korvasta sisään ja samantien toisesta ulos. Osa uhkauksista oli sitä luokkaa, että olisivat hyvinkin voineet aiheuttaa heikommalle miehelle painajaisia, mikäli tämä erehtyisi päästämään ne päänsä sisään.
Red vilkaisi alaspäin Jazziin, joka näköjään itse sitä ollenkaan tajuamatta nojasi raskaasti häntä vasten ja antoi päänsä levätä hänen olkapäällään. Hemmetti, että Jazz oli kaunis vihaisena. Vihreät silmät kipunoivat, posket punoittivat suuttumuksesta ja punaiset huulet suolsivat kaiken aikaa uhkauksia siitä, miten Jazz repisi Rediltä korvat irti ja syöttäisi ne hevoskotkalle.
  "Mielenkiintoinen idea. Ehkä sinun pitäisi kertoa se taikaministeriön kiduttajille."
  "Minun pitäisi viedä sinut taikaministeriön kiduttajille."
  "¨Pahus, vaihda jo radiokanavaa! Itse sinä sen ranteesi mursit!"
  "Ai, että sinä vain satuit paikalle?" Jazz huusi toinen käsi lanteella.
  "Ihan niin! Se oli vahinko. Koska jos olisin tiennyt, miten ärsyttävä sinä olet, olisin ehdottomasti murtanut niskasi - ja tarkoituksella!"
Jazz niiskaisi. "No, hyvä, että me molemmat olemme tietoisia toistemme ärsyttävyydestä, niin voimme tästä eteenpäin pysyä poissa toistemme tieltä."
  "Ei ongelmaa", Red tokaisi vihaisesti. "Kunhan vain varoitat minua etukäteen ensi kerralla kun aiot harhailla humalassa ympäriinsä rakkaan ystäväsi Jayn kanssa, niin minä pysyn kyllä makuusalissani."
  "Olet nössö."
  "Itse olet alkoholissa marinoitu ämmä. Voisitko liikkua yhtään nopeampaa? Jotkut meistä haluaisivat nukkumaan tämän vuorokauden puolella."
  "Sen kun häivyt! En minä ole sinua henkivartijaksi pyytänyt!"
Red sulki silmänsä ja laski hitaasti kymmeneen. Merlin sen tiesi, että hänen teki mieli lähteä, jättää Jazz siihen keskelle käytävää ja kävellä tiehensä. Mitä se hänelle muka kuului, vaikka Jazz sattuisikin sammumaan käytävälle tai jäämään kiinni ja saamaan rangaistukseksi sadan vuoden jälki-istunnon? Hän ei ollut mikään Kiukkuisten Naisten Ritari, ja tällä menolla hän päätyisi vielä tarkoituksella murtamaan Jazzin toisenkin ranteen silkasta ärtymyksestä. Sitä paitsi hän oli päätöksensä jo tehnyt. Jazz Thomasin elämällä ei ollut mitään tekemistä hänen elämänsä kanssa. Olisi paljon viisaampaa häipyä hyvän sään aikana ja jättää Jazz huolehtimaan itsestään, tämä kun ei selvästi hänen huolenpitoaan kaivannut. Silti jokin esti Rediä lähtemästä, piteli häntä siinä Jazzin vierellä loputtomalta tuntuvalla vaelluksella kohti keittiötä. Hän ei osannut selittää sitä - hän ei yksinkertaisesti halunnut lähteä.
Hän huokaisi helpotuksesta, kun he viimein saavuttivat keittiöön johtavan muotokuvan.
  "Perillä ollaan. Kotitontut osaavat korjata kätesi."
  "Sepä kiva", Jazz sanoi hyisesti ja katseli itsepintaisesti toiseen suuntaan.
Red seisoi hetken paikoillaan epätietoisena ja huokaisi sitten alistuneesti.
  "Anteeksi, okei? Minä en murtanut sinun rannettasi, mutta anteeksi - hitto, anteeksi, että olin paikalla!"
Pahoittelu kuulosti säälittävältä Redin omissakin korvissa, eikä hän siksi juurikaan yllättynyt, kun Jazz ainoastaan tuhahti hänen sanoilleen ja kääntyi keittiöön johtavan salakäytävän puoleen. Red oli valmistautunut auttamaan häntä, mutta hän ilmoitti terävästi, että Red oli jo auttanut aivan tarpeeksi. Voimistelijamaisen notkeasti Jazz ponnisti ilmaan, tarttui terveellä kädellään kiinni muotokuva-aukon reunasta ja heilautti itsensä salakäytävään. Outo tyhjyyden tunne kouraisi Rediä vatsanpohjasta, kun Jazz sanoi jäätävään sävyyn, että Red voisi nyt mennä takaisin makuusaliin nukkumaan, hän pärjäisi kyllä yksinkin. Niin sairasta kuin se luultavasti olikin, pelkkä yksi raivostunut ja humalainen (Jazzin puolelta) keskustelu oli saanut Redin paremmalle tuulelle kuin mikään moneen päivään. Hieman yllättyneenä hän tajusi, että hän todella nautti Jazzin seurasta, silloinkin kun Jazz oli ärsyttävä ja syytti häntä aiheettomasti ruumiinosiensa murtamisesta. Ajatus siitä, että puolen sekunnin kuluttua Jazz katoaisi salakäytävän varjoihin eikä sen jälkeen varmastikaan enää sanoisi sanaakaan Redille sai Redin voimaan melkein kirjaimellisesti pahoin. Vielä kurjemmaksi hänen olonsa muuttui kun hän tajusi, että koko juttu oli hänen oma vikansa. Jos hän ei olisi ollut itsekäs juoruista piittaava idiootti, hän ja Jazz olisivat mitä todennäköisemmin olleet yhä puheväleissä. Mutta hän oli lakannut puhumasta Jazzille, ja nyt Jazz kävi Tylyahossa Jay Conwayn kanssa kuin he olisivat olleet hyvätkin ystävät, tai hitto soikoon, tyttöystävä ja poikaystävä! Red tiesi tuskallisen hyvin kieltäneensä kovaan ääneen olevansa millään tavalla kiinnostunut Jazz Thomasista, mutta sitä hän ei voinut kieltää, että pelkkä ajatuskin Jazzista ulkona Jay Conwayn kanssa sai hänet näkemään punaista. Kyse ei ollut pelkästään siitä, että Jaylla oli suurinpiirtein yhtä hyvät ihmissuhdetaidot kuin keskimääräisellä mantikorilla ja että Red ei olisi uskonut edes pahinta vihollistaan Jayn käsivarsille - Jazz olisi voinut olla menossa ulos vaikka parisuhdeterapeutin kanssa, eikä Red siltikään olisi pitänyt siitä. Itse asiassa ei pitää oli aivan liian lievä ilmaus. Red epäili, että olisi hyvinkin saattanut murhata parisuhdeterapeutin.
Sanat karkasivat hänen suustaan täysin varoittamatta. Merlin sen tiesi, että hän ei ollut harkinnut niitä hetkeäkään. Hän vain nojautui eteenpäin ja nappasi Jazzia kiinni käsivarresta, ja kun Jazz pyörähti ympäri täysin valmiina kiroamaan hänet vasenkätisesti aina Timbuktuun asti, hän huomasi oman äänensä puuskahtavan turhautuneena:
  "Tylyaho, ensi lauantaina?"
  "Mitä?" kivahti Jazz.
Red toisti murahtaen kysymyksensä. "Sano vain kyllä tai ei."
Jazz tuijotti häntä vihreät silmät salamoiden, kuin hänen kysymyksensä olisi loukannut tyttöä jollakin tavalla. Hän liikutti kätensä taikasauvalleen, täysin valmiina torjumaan jokaisen kirouksen, jonka Jazz saattaisi mahdollisesti ampua hänen suuntaansa. Mutta sitten Jazz ravisti päätään kärsimättömästi ja antoi käsiensä valahtaa sivuilleen kuin olisi sittenkin päättänyt olla pahoinpitelemättä Rediä sinä nimenomaisena yönä. Jazzin katse oli synkkä ja suu riidanhaluisena, ohuena viivana, kun hän tokaisi:
  "Okei."
  "Okei?" Red toisti epäuskoisesti.
  "Okei", Jazz sanoi, pyörähti ympäri ja marssi vihaisesti tiehensä.

***

"Hetkinen, onko tässä nyt varmasti kyseessä sama Red Stron? Tummanruskea tukka? Vihreät silmät? Hyvät käsilihakset? Painu hittoon siitä minua häiritsemästä-asenne? Naiskammo? Pakkomielle McGarmiwan ärsyttämiseen? Se Red Stron?"
  "Se ihan sama Red Stron", Jazz huokaisi väsyneesti ja suoristi koulupuvun punakultaista solmiota ennen kuin veti mustan noidankaavun päänsä ylitse. Hän todella toivoi, että Sam olisi lopettanut draamailun. Mutta Sam käyttäytyi aivan kuin Jazz olisi sitten viime näkemän kasvattanut itselleen vihreät hiukset, kolme päätä ja kurpitsat polvien paikalle.
  "Hän pyysi sinua Tylyahoon? Sitäkö sinä yrität minulle sanoa?"
Jazz pyöritti silmiään. "En, Sam, mitä minä yritän sanoa on, että Red murhasi Dumbledoren viime yönä, pamautti McGarmiwan paksuksi ja juoksentelee nyt ympäri pihamaita keijukaiseksi pukeutuneena."
  "No anteeksi, jos halusin varmistaa! Minua nyt vain ihmetyttää, miten on mahdollista, että Red Stron osoittaa vihdoin, vihdoin jonkinlaista kiinnostusta sinua kohtaan ja sinä käyttäydyt kuin depressiivinen fletkumato!" 
  "Minulla on krapula."
  "Sen siitä saa, kun lähtee juomaan minun veljeni kanssa. Mistä tulikin mieleen, että miten sinä onnistuit siinä? Yleensä hän ei koskaan lähde alempiarvoisten elämänmuotojen kanssa yhtään minnekään."
  "Haluatko sinä todella ruotia isoveljesi sielunelämää puoli kahdeksalta aamulla?" Jazz kysyi epätoivoisena.
  "Katsotaanpa... En. Sen sijaan minua todella kiinnostaa ruotia herra Stronin sielunelämää puoli kahdeksalta aamulla."
  "Herra Stronia pelotti, että minä kiroan häneltä miehuuden."
  "Ihan tosi?"
Jazz nyökkäsi rauhallisesti ja siirtyi sitomaan hiuksiaan poninhännälle. Kiitos kotitonttujen taikakeinojen hänen molemmat ranteensa olivat nyt ehjät ja toimintakunnossa. Hänen ulkonäköään kotitontut eivät ikävä kyllä olleet ymmärtäneet pelastaa. Hän näytti huonosti säilyneeltä haudanhaamulta pahana päivänä. Tummat silmäpussit saattoi aina meikata piiloon ja likaiset hiukset nostaa poninhännälle, mutta se ei muuttanut miksikään sitä tosiasiaa, että koko hänen olemuksensa huokui krapulaa viidensadan kilometrin päähän. Jos hän olisi tiennyt etukäteen olevansa menossa juomaan Jay Conwayn kanssa keskiviikkoiltana, hän olisi totta kai varannut krapulajuomaa valmiiksi, mutta hän ei ollut tiennyt, joten luonnollisesti hän saattoi syyttää vain itseään.
  "Miksi ihmeessä Red pelkäsi, että sinä kiroat häneltä miehuuden?"
  "Varmaan siksi, että minä uhkasin tehdä niin. Useampaan otteeseen."
Samin suu loksahti auki.
  "Hän ansaitsi sen", Jazz jatkoi rauhallisesti. "Olen ajatellut asiaa kovasti ja tullut siihen tulokseen, että hän on itsekäs, itserakas kinkkurulla, joka on pahaksi kaikille naisille."
  "Mutta... sinä palvot maata hänen jalkojensa alla!"
  "Enkä palvo!" Jazz kivahti.
Sam loi häneen paljonpuhuvan katseen.
  "No, okei, ehkä palvoin. Mutta se oli ennen kuin tajusin millainen hän oikeasti on."
Jazz jäi tuijottamaan ulos ikkunasta. Hänen oli vaikea unohtaa Redin ilmettä viime yönä, kun poika oli pyytänyt häntä kanssaan Tylyahoon. Se oli ollut turhautunut, vastentahtoinen - aivan kuin Redin mielestä mikään ei olisi voinut olla inhottavampaa kuin lähteä Jazzin kanssa yhtään minnekään, mutta poika olisi silti jostakin käsittämättömästä syystä päättänyt uhrautua ja tehdä niin. Jazzilla oli myös inhottava aavistus syystä, ja se näytti Redin kaikkea muuta kuin imartelevassa valossa. Oli vaikeaa käsittää, miten joku saattoi olla niin itserakas, että kuvitteli toisten käyttävän kaikki iltansa haaveilemalle treffeistä kanssaan. Mutta juuri niin itserakas Red ilmeisesti oli.
  "Tuota, Jazz... ei millään pahalla, mutta sinä olet kyllä käyttänyt aika monta iltaa haaveilemalla treffeistä hänen kanssaan."
  "Joten? En minä sitä hänelle ole sanonut! Mutta hän kuvittelee vakavissaan, että jos hän vain pyytää minua ulos, minä olen niin innoissani ja pyörällä päästäni, että annan hänelle oitis anteeksi kaiken ja unohdan, että hän on ikinä murtanutkaan minun rannettani! Ihan kuin minä olisin jotenkin imarreltu siitä, että joku pyytää minua ulos vain lepytelläkseen minua! Kiitos ei!" puuskahti Jazz. "Minä haluan, että minua pyydetään ulos siksi, että minä olen vastustamattoman ihana, ei siksi, että jollakin on syyllinen olo minun ranneluideni vuoksi!"
  "Eli... sinä sanoit ei?" Sam kysyi yrittäen turhaan seurata Jazzin varsin jazzthomasmaista ajatustenjuoksua.
  "Höh, en tietenkään sanonut!"
  "Okei..."
  "Red Stronille tekee hyvää oppia muutama asia toisten luustosta ja käytöstavoista. En todellakaan aio päästää häntä kuin mantikoria veräjästä ilmoittamalla, että hänen ei tarvitse viedä minua Tylyahoon. Jos se on kerran hänestä niin vastenmielistä... no voi surku, sitten hänen kai täytyy vain kärsiä."
Sam pudisteli päätään jossakin huvittuneen ja kauhistuneen välimaastossa. "Jazz, olet paras ystäväni ja niin poispäin, mutta kai sinä tiedät, että olet välillä vähän julma?"
  "Minä en ole julma, minä olen Naisellisen Koston Enkeli", Jazz ilmoitti rauhallisesti ja suunnisti aamupalalle.

***

Taikuuden historian tunti oli puuduttavan tylsä. Jazz ei tiennyt, miksi vaivautui kiinnittämään asiaan mitään huomiota - tosiasia nimittäin oli, että sanat taikuuden historian tunti ja puuduttavan tylsä olivat synonyymeja, jotka kaikki Tylypahkassa tunsivat. Silti silloin tällöin Jazz yllätti itsensä päivittelemästä tylsyyttään sekä pohtimasta, mitä sille voisi tehdä. Surullinen tosiasia oli, että ei mitään. Vielä neljänkymmenenviiden minuutin ajan hänen olisi pakko istua aloillaan ja kuunnella, miten professori Binns jauhoi monotonisella äänellä vuoden neljäkymmentäviisi punalakkikapinasta, joka oli päätynyt verisiin lopputuloksiin. Hän koetti viihdyttää itseään keksimällä haukkumalauluja opettajista, mutta se oli vaikeaa, kun taustalla kuului kaiken aikaa mutistuja vuosilukuja ja punalakkikapteenien nimiä.
Jazz oli juuri vaipumassa autuaaseen horrokseen, kun hänen pulpetilleen leijaili pieni perhosenmuotoinen pergamentinpalanen. Hän vilkaisi Samia kysyvästi, mutta tämä levitteli käsiään sen näköisenä, ettei ainakaan ollut lähettänyt hänelle mitään viestejä. Uteliaana Jazz taitteli paperinpalasen auki.

Onko krapula? Näytit aika kurjalta aamupalalla.
 - J


Jazzia hymyilytti. Hän raapusti pergamentilla pikaisen vastauksen, jossa ilmoitti, että krapula oli vähitellen hellittämässä otettaan, mutta samaa saattoi tuskin sanoa Jaysta, joka oli näyttänyt aamiaisella siltä, että saattaisi oksentaa puuroonsa hetkenä minä hyvänsä. Hetken mielijohteesta Jazz lisäsi viestiin vielä terävän kommentin siitä, miten Jay ei ilmeisestikään ollut jäänyt kiinni viime yönä. Sitten hän lausui puoliääneen näppärän pikku loitsun, joka lähetti viestin lentomatkalle ulos luokasta ja kohti tyrmiä, missä Jay oli todennäköisesti parhaillaan taikaliemitunnilla yhdessä Redin kanssa. Kyllä, Jazz osasi Redin lukujärjestyksen ulkoa. Kyllä, hän tiedosti itsekin, miten säälittävää se oikein oli.
  "Keneltä se oli?" Sam kysyi puoliääneen, kun Jazz nojautui taaksepäin tuolissaan.
  "Sinun veljeltäsi."
  "Minun veljeltäni? Merlin, hän käyttäytyy päivä päivältä oudommin. Minun täytyy kohta kirjoittaa äidille ja isälle ja sanoa, että heidän pitäisi tutkituttaa hänen päänsä."
Jazzia nauratti. Hänenkin oli myönnettävä, että Jay oli käyttäytynyt erittäin epäluonteenomaisesti viime aikoina. Ellei hän olisi paremmin tiennyt, hän olisi jopa saattanut sanoa, että hänestä ja Jaysta oli tulossa kovaa vauhtia kavereita. Ajatus tuntui omituiselta, mutta samalla jotenkin myös... mukavalta. Oli lohduttavaa tietää, että eräässä tietyssä ystäväkolmikossa oli ainakin yksi jäsen, joka ei ollut täysin ihmissuhdetaidoton imbesilli.
  "Mitä Jay edes halusi sinusta?"
  "Kysyi, miten krapulani jaksaa."
  "Seuraavaksi hän varmaan haluaa tulla hoitamaan sinun krapulaasi", Sam mumisi äänellä, joka oli täynnä ihmetystä.
Jazz kohautti olkapäitään ja vaipui takaisin onnelliseen horrostilaansa. Sen kuitenkin keskeytti jo muutaman minuutin kuluttua seuraava paperilappunen, jossa Jay ilmoitti eksyttäneensä professori Bellinin vaivatta ja voivansa nyt erinomaisen krapulaisesti, kiitos kysymästä. Viestin lopussa oleva hätäisesti sutaistu huomautus sai Jazzin kohottamaan kulmiaan.

Kuulin, että olet menossa Tylyahoon Reddien kanssa.

Jazz hutaisi nopeasti vastausviestin. Kuulit oikein. Paukapäinen kaverisi kutsui minut.

Ja sinä vastasit myöntävästi,
oli viesti, joka leijaili Jazzin pulpetille ennätysajassa.

Kymmenen pistettä pojalle, jolla on niin iso nenä, että hän ei voi olla tunkematta sitä joka paikkaan, Jazz viisasteli vastaukseksi.

Voinpas. Mutta tässä tapauksessa en. Minusta tuntui, että jonkun pitäisi varoittaa sinua.

Varoittaa mistä? Onko kaverisi hullu sarjamurhaaja, joka aikoo raiskata minut ja viskata silvotun ruumiini jättiläiskalmarin syötäväksi? (Käännettynä: älä huolehdi, isä.)

Älä viisastele, Jazz. Olet pikkusiskoni paras kaveri ja minusta olisi sääli, jos Reddie onnistuisi särkemään näsäviisaan pikku sydämesi.


Jazzin suupielet nytkähtivät. Olenko minä näkevinäni... huolta rivien välissä?

Äh, suksi kuuseen, Thomas. Mutta älä sano, että minä en olisi varoittanut. Kaverillani on ihmeellinen taito satuttaa naisia kun he sitä vähiten odottavat.

No, tätä naista sinun kaverisi ei satuta. Älä huoli, Conway. Minä tiedän, mitä teen.

Sen jälkeen viestit loppuivat, eikä Jazz voinut olla miettimättä, oliko hän onnistunut loukkaamaan Jayta, vai oliko poika yksinkertaisesti hyväksynyt tappion. Vielä enemmän häntä vaivasi se, mikä oli äkkiä saanut Jayn leikkimään parisuhdekonsulttia. Jay ei ollut yleisesti ottaen kovin kiinnostunut muiden asioista, ellei niihin sitten luettu luihuisten kiusaamista ja vahingontekoa, joten miksi hän tunki jatkuvasti nenäänsä Jazzin asioihin? Ja miksi hän oli niin innokas varoittamaan Jazzia Redistä? Okei, totta kai Red oli ajattelemattomuudellaan ja naiskammoisuudellaan onnistunut loukkaamaan paria tyttöä vuosien aikana, mutta ei hän sentään mikään sydänten terminaattori ollut. Jay sai koko jutun kuulostamaan siltä kuin Red olisi juonitellut kuukausitolkulla hänen siveytensä ja sydämensä viemiseksi. No, siinäpähän juonittelisi. Yksi itserakas pojankloppihan ei hänen siveyttään veisi, ja mitä hänen sydämeensä tuli, se oli jo tullut immuuniksi Red Stroniin liittyville kolhuille.
Vai oliko sittenkään? Taikajuomatunti oli lähestymässä loppuaan, kun Jazzin pulpetille leijaili vielä yksi pergamentinpalanen. Sen päälle oli kirjoitettu Jazzin nimi pienenpienellä käsialalla, jonka hän tunnisti liiankin hyvin - Redin käsialalla. Hänen mielialansa laski, kun hän tajusi, että Red luultavasti kirjoitti peruakseen Tylyahonkutsunsa, ja vaikka hän oli vannonut itselleen, ettei enää koskaan antaisi pojan särkeä sydäntään, hän ei voinut estää säröjä piirtymästä sydämensä pinnalle. Ne tekivät kipeää. Hemmetti, että ne tekivätkin kipeää.
Välittämättä Samin huolestuneesta katseesta Jazz veti syvään henkeä ja taitteli paperilapun auki. Sen sisältö oli jotakin aivan muuta kuin hän oli olettanut.

Lauantaina kymmeneltä aulassa.

Red ei ollut vaivautunut allekirjoittamaan viestiä. Joko hän oletti, että Jazz tunsi hänen käsialansa tai sitten hän oli varma siitä, että kukaan muu ei ollut kutsunut Jazzia kanssaan Tylyahoon lauantaina. Oli kyseessä kumpi tahansa, sillä ei ollut väliä; Jazz ei voinut estää virnettään leviämästä korvasta korvaan, kun hän rutisti viestin nyrkkiinsä. Silläkään ei ollut väliä, että Red oli lyhyessä ja ytimekkäässä viestissään onnistunut jälleen kerran kuulostamaan siltä kuin joku olisi repinyt häneltä hampaita ilman puudutusloitsua. Tärkeintä oli, että lauantai oli yhä voimassa ja että Jazz saisi sittenkin tilaisuuden näyttää Redille, mitä hänestä todella ajatteli.

***

Kuivatessaan hiuksiaan aivan liian aikaisin lauantaiaamuna Samantha Conway huomasi jälleen kerran pohdiskelevansa syvällisesti kaverien välisen huolenpidon rajoja ja sitä, milloin koittaisi se hetki, jolloin hänen pitäisi yksinkertaisesti lakata pohdiskelemasta ja toimittaa paras ystävänsä Pyhään Mungoon mielenterveysvelhojen tutkittavaksi. Ennen kaikkea häntä kiinnosti tietää, oliko se hetki koittanut nyt.
Kun Sam oli aamulla kahdeksan aikaan raottanut ensimmäisen kerran silmiään, Jazz oli ollut jo hereillä. Enemmän kuin hereillä, Jazz oli ollut jalkeilla, mikä oli tilastollisesti suoranainen ihme ennen kello kymmentä lauantaiaamuna. Märistä hiuksista päätellen Jazz oli jo käynyt suihkussa ja istui nyt tuijottamassa vaatekaappiaan kuin sinnikäs käärmeenlumooja, joka oli päättänyt antaa käärmeilleen vapaaviikonlopun lumoamisesta ja siirtynyt hypnotisoimaan sukkahousuja. Sam oli tyytynyt kohauttamaan harteitaan ja laahustamaan kylpyhuoneeseen. Se, mikä vaikutti omituiselta normaalin ihmisen silmissä saattoi hyvinkin olla täysin normaalia Jazz Thomasin mittapuulla, eikä siihen kannattanut kiinnittää sen enempää huomiota.
Jazz istui kuitenkin edelleen vaatekaapin edessä, kun Sam palasi kylpyhuoneesta kymmentä minuuttia myöhemmin. Jazzin olemus oli niin liikkumaton, että Sam ei voinut olla miettimättä, oliko hänen ystävänsä edes silmäänsä räpäyttänyt. Hänen mielessään kävi ajatus siitä, pitäisikö hänen sanoa jotakin, mutta lopulta hän tyytyi noutamaan pyyhkeensä sängynpäädystä ja meni sanaakaan sanomatta suihkuun.
Suihkun jälkeen Sam kuivasi hiuksensa kaikessa rauhassa, pesi hampaansa ja levitti kasvoilleen Matami Sydänkäpysen Huikaisevan Samettista Poskinukkavoidetta. Hän viivytteli kylpyhuoneessa niin kauan, että melkein kaikki huoneessa suihkun jäljiltä leijunut lämmin höyry oli ehtinyt haihtua. Astuessaan ulos kylpyhuoneesta hän puolittain odotti, että Jazz olisi siirtynyt patsasvaihteelta ylienergialoitsulla kirottu jänis-vaiheeseen, niin kuin aamuisin oli usein tapana käydä. Mutta ei; Jazz istui edelleen vaatekaapin edessä otsa rypyssä ja sen näköisenä, että yritti keksiä ratkaisua maailman kansojen nälänhätään ennen aamupalaa. Sam pelkäsi, että hänen ystävänsä aiheuttaisi itselleen tällä menolla vielä aivoverenvuodon. Hän meni Jazzin luo ja koputti tätä varovasti olkapäälle.
  "Jazz?"
Jazz säpsähti ja näytti palaavan takaisin valvetilaan. "Mitä?"
  "Onko kaikki okei?"
  "Mitä kello on?"
  "Puoli kymmenen."
  "Voi Merlinin varastetut alushousut ja kolme kurnuttavaa kentauria!" Jazz ponkaisi jaloilleen ja hyökkäsi vaatekaappinsa kimppuun kuin olisi päättänyt repiä sen omakätisesti kappaleiksi. Paitoja, housuja, kaapuja ja sukkia lensi lattialle sellaista vauhtia, että Sam ehti jo pelätä Neljännen Vaatesodan alkaneen tyttöjen makuusalissa. Hän peruutti varmuuden vuoksi pari askelta, ennen kuin kysyi uudestaan, oliko kaikki okei.
Vaatekaapin uumenista kuului kiukkuinen ääni, joka ilmoitti, että ei, asiat eivät todellakaan olleet hyvin. Jazzin oli tarkoitus tavata Red aulassa puolen tunnin kuluttua ja hän oli yhä yöpaidassa.
  "Joo, olet tuijottanut vaatekaappia ainakin viimeisen tunnin ajan. Vaateongelmia?" Sam kysyi myötätuntoisesti.
  "Arvaa vain", Jazz mutisi ja ilmestyi takaisin ihmisten ilmoille käsivarrellaan parempia päiviä nähneet farkut sekä oliivinvihreä, raidallinen paita, jonka hän oli saanut lahjaksi isoäidiltään kaksi joulua sitten ja jota hän ei ollut pitänyt sen loman jälkeen kertaakaan.
Sam kohotti kulmiaan. "Jos sinulla oikeasti meni puolitoista tuntia tuon asukokonaisuuden keksimiseen, en voi muuta kuin sääliä sinua. Vai luuletko, että Red hurmaantuu rikkinäisistä housunpolvista?"
  "Shh!" Jazz sihahti ja vilkuili hätääntyneenä ympärilleen.
  "Ei huolta, Brianna ja Clischay menivät aamupalalle jo tunti sitten. Huomautettuaan tosin ensin, miten aavemaista on asua samassa makuusalissa ilmielävän zombin kanssa."
Jazz ryhtyi vetämään vaatteita niskaansa. "Minä haluan näyttää siltä, että en ole uhrannut tippaakaan ajatusta ulkonäölleni."
  "Okei..."
  "Se on rankempaa kuin luulisi."
  "Ilmeisesti, jos sinun täytyy kerran ajatella asiaa puolitoista tuntia."
  "En halua, että Red alkaa kuvitella, että olen nähnyt vaivaa hänen vuokseen."
  "Vaikka, ironista kyllä, sinä olet itse asiassa nähnyt enemmän vaivaa hänen vuokseen kuin jos olisit vain pukeutunut normaalisti."
  "Joten? Ei hän sitä tiedä."
Sam pudisteli päätään. "Miksi et vain sano hänelle, että hän on mielestäsi itserakas kusipää, mutta että olet kyllä valmis menemään naimisiin hänen kanssaan ja hankkimaan viisi lasta heti kun asiantila muuttuu? Pääsisit paljon helpommalla."
  "Sanat helppo ja Red Stron eivät sovi sanaan lauseeseen."
  "Siltä tosiaan näyttää", Sam mumisi ja palasi kylpyhuoneeseen valmistautumaan omille, huomattavasti vaivattomammille Tylyahontreffeilleen.
Jazz nousi ylös sängyltä ja tarkasteli peilkuvaansa kriittisesti makuusalin seinällä roikkuvasta peilistä. Oliivinvihreä paita ei ollut leikkaukseltaan varsinaisesti maailman imartelevin, tummansiniset farkut olivat tosiaan rikki polvista ja oranssi hiuspehko näytti siltä, että se oli sipaistu poninhännälle viime tipassa. Joku toinen ei ehkä olisi pitänyt lopputuloksena kovinkaan tyydyttävänä, mutta Jazzilla ei ollut aihetta valittaa. Tavoite oli saavutettu; hän näytti siltä kuin ei olisi suonut ulkonäölleen ajatustakaan, vaikka todellisuudessa olikin nähnyt pukeutumisensa eteen enemmän vaivaa kuin kertaakaan elämänsä aikana. Oli paras olla lähtemättä minnekään Redin kanssa enää toista kertaa, Jazz vannotti itseään. Se oli aivan liian vaivalloista hänelle.
Kävellessään tasan kello kymmenen alakertaan Rediä tapaamaan hän ei voinut olla miettimättä, oliko ensimmäinenkään kerta ollut hyvä idea. Hänen vatsanpohjassaan lepatti perhosarmeijan lisäksi parvi yliaktiivisia varpusia, joutsenpesue ja pahantuulinen aarnikotka. Hän oli luvannut itselleen, että ei olisi innoissaan, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty; mitä lähemmäs hän pääsi ala-aulaa, sitä kevyemmältä hänen askeleensa tuntuivat. Ainoastaan kunnioituksesta itseään ja muita rakkaudessa pettyneitä naisia kohtaan hän hidasti askeleensa verkkaisiksi ja vastahakoisiksi. Aulaan johtavien portaiden alapäässä hän pysähtyi, veti syvään henkeä ja muistutti itselleen vielä kerran, että tässä ei ollut missään nimessä kyse treffeistä. Treffeihin vaadittiin yleensä molemminpuolista kiinnostusta, ja mitä Redin kiinnostukseen tuli... Red oli ainoastaan kiinnostunut pitämään jalkovälinsä turvassa. Pelkuri, Jazz ajatteli ylemmyydentuntoisesti, pakotti välinpitämättömän ilmeen kasvoilleen ja marssi aulaan Rediä tapaamaan.

 ***

Hemmetti, missä se nainen oikein viipyi? Red oli odotellut ala-aulassa odottamassa ainakin vartin, ja vähintään kymmenen minuuttia siitä ajasta hän oli odotellut yksin, sillä Jay oli kadonnut paikalta huomautettuaan ensin vahingoniloisesti, että Red näytti aivan alttarilla hermoilevalta sulhaselta.
  "Toisaalta, mikäs siinä. Hyvähän sitä on etukäteen harjoitella, koska ennen kuin arvaatkaan - auts!" Jay oli katsonut parhaaksi paeta paikalta mahdollisimman nopeasti, sillä Red oli vetänyt taikasauvansa esiin ja valmistautui kiroamaan hänen ihonsa vaaleanpunapilkulliseksi. Jonathan oli kadonnut saman tien mutisten itsekseen jotakin Jayn kurissapitämisestä ja vahinkojen minimoimisesta. Katsoessaan ystäviensä menoa Red ei voinut olla toivomatta, että olisi itsekin ollut menossa heidän mukaansa viettämään täydellisen tavallista, huoletonta Tylyahopäivää kermakaljan ja luihuisten kiroamisen muodossa. Inhottavinta oli tietää, että hän oli itse oman hautakivensä lumonnut. Mitä taikaliemihöyryjä hän oikein oli hengitellyt, kun oli saanut päähänsä kutsua Jazz Thomasin seurakseen Tylyahoon?
Ehkä, pieni ääni Redin pään sisässä sanoi, ehkä sinä ajattelit, että sinulla voisi olla hauskaa hänen kanssaan.
Red pärskähti. Hauskaa, niin varmaan. Jazz oli näyttänyt suurin piirtein yhtä innostuneelta suostumaan hänen pyyntöönsä kuin paatunut rangaistusvanki, jolle tarjottiin mahdollisuutta ankeuttajan suudelmaan. Red olisi halunnut pistää sen humalan piikkiin, mutta todisteet puhuivat muuta. Jazz oli kohdellut häntä koko viikon kuin ilmaa - no, kuin ilmaa, jolla oli tapana murtaa ihmisten ranneluita nyt ainakin. Useammin kuin kerran Redin oli tehnyt mieli marssia Jazzin luokse ja kysyä, mitä tytön luupäässä oikein liikkui. Se olisi kuitenkin vaikuttanut siltä kuin hän olisi seurannut Jazzin tekemisiä pakkomielteisesti, ja koska hän ei missään nimessä halunnut vaikuttaa siltä kuin olisi seurannut Jazzin tekemisiä pakkomielteisesti, hän oli päättänyt antaa olla. Loppujen lopuksi he viettäisivät koko päivän Tylyahossa; pakkohan Jazzin olisi jossakin vaiheessa jotakin sanoa.
Tai sitten ei, Red tajusi nähdessään Jazzin kävelevän itseään kohti. Jazzin ilme oli poissaoleva ja välinpitämätön, kuin tytön ajatukset olisivat askarrelleet jossakin kaukana. Redin nähdessään Jazz kohotti suupieliään parin millimetrin verran, pikemminkin kohteliaisuudesta kuin siksi, että olisi ollut ylitsevuotavan iloinen hänet nähdessään.
  "Kappas vain. Itse luunmurtaja. Montako rannetta olet murtanut sitten viime näkemän?"
  "Rohkelikon oma pikku alkoholisti." Red nyökäytti päätään alistuneena ja huokaisi. "Mennäänkö?"
 

***

A/N2: Hyvää hyvää uuttavuotta kaikille! Jos saa vihjata vähän, Sharran vuosi 2011 kehittyisi kummasti kommenteista... :)

perjantai, 18. kesäkuu 2010

Neljäs osa

Katsokaapas, miten nopea tällä kertaa olin! Yövuoroissa on se hyvä puoli, että siellä on aikaa ajatella - ja on oikeastaan pakko ajatella jotain helposti soljuvaa, että pysyy hereillä. Onneksi Red/Jazz on ihan viihdyttävää yöajateltavaa, keksin montakin kivaa kohtausta, joista tähän uusimpaan osaan pääsi ikävä kyllä toistaiseksi vain yksi. Anyways, naputtelin uuden osan tänään loppuun ja ajattelin lätkäistä nettiin. Seuraavaksi kirjoitan varmaan yhden osan kirjani puolelle, koska se on hitaasti etenevämpää hommaa kuin tämä ja koska nyt on seuraavana sen vuoro, mutta sitten näpyttelen varmaan taas tätä - tai riippuu miten on yövuoroja, tämä sopii paremmin väsyneiden hetkien hommaksi ja kirjaprojekti taas niille virkeille päiville. Joka tapauksessa, lopetanpa nyt jaarittelun :)

Itse tykkään tästä uudesta osasta kovasti, vaikka tässä ei tapahdu mitään kovin erikoista - teksti vain tuntui sujuvan kivasti. Aika höttöähän tämä teksti on tähän mennessä ollut, mutta siihen tulee piakkoin muutos. Ajattelin hoitaa tämän tekstin vähän hyppien elämänvaiheesta toiseen, eli ensin kirjoitan vielä joitakin osia Jazzin ja Redin varhaisvaiheita, sen jälkeen siirryn toiseen vaiheeseen. Hyppelemistä on pakko hoitaa, että selväisin seitsemästä vuodesta selvissä. Kakkososassa näkyy jo vähän syvällisempää kehitystä, joten toivottavasti jaksatte odotella sinne asti :)

Kiitos taas kaikille kommenteista. Näinhän tämä toimii, kun pelkkä sivuprojekti on kyseessä - te kommentoitte ja minä kirjoittelen sitten onnellisena :)

Capella, tosiaan nämä luvut ovat lyhyempiä pituudeltaan kuin Memin luvut... Toisaalta puolustaudun sanomalla, että kolmos- ja neloslukujen oli tarkoitus olla yksi ja sama osa, mutta päätin jakaa sen kahteen osaan, kun oli niin väsy ja työjuttuja, että en tiennyt milloin olisin saanut sen valmiiksi, ja ajattelin, että parempi lyhyempi osa kuin ei osaa ollenkaan, eikös? Ajattele tätä osaa vaikka kolme beenä ja lue putkeen kolmososan kanssa niin saat enemmän aikaa menemään ;) Kiiiitos :)

Jazmin, kiitoksia :) Minustakin Redin ja Jazzin riita oli kiva, ainakin sitä oli kiva kirjoittaa.

Niagara, kiitos :)

Anonyymi aka AE, itse olet mun idoli Samisi kanssa! :D Mesessä lauantaina tai sunnuntaina tai joskus? Oon tehny yövuoroputkea niin en oo jaksanut raahautua koneelle, jet lag on aika inhottava :( Kiiiitos :)

Magnum, hyvä että kannatti odottaa, kiitos :) Minustakin on ehkä mukavampi kirjoittaa tuota vuotta -72, siis aikuisempaa Jazzia ja Rediä, koska etenkin nuorempi Red ei ole ollenkaan niin hauska kirjoittaa. Toisaalta on mukavaa vaihtelua kirjoittaa molemmista hahmoista vähän epävarmempina versioina Pakkaskukkia-itsestään.

T, kiiitos paljon :)

deltotus, minustakin Redin ja Jazzin tappelu oli aika huippua kirjoittaa. Oon kirjoittanut molemmista hahmoista niin kauan, että ne tulevat automaattisesti meneepä sitten mille vaihtelee tahansa. Kyllä vain, Red lukee sarjakuvia, tai ainakin vuoden -72 Red tekee niin. Sehän on vielä teini-iässä, siis teen-pääte löytyy vielä ikävuosista. Että eiköhän Redille jotkut Ihmeaurorin seikkailut sarjakuvalehden muodossa kelpaa hyvin! Kiiiitoooos :)

Giisa, kiitoksia :) olen samaa mieltä, Red sopii siivousintoilijaksi. En ajatellut asiaa ennen kuin kirjoitin sen, mutta sitten kun rupesin katsomaan että mitäs tuli kirjoitettua niin totesin, että sehän sopii tosi hyvin Redin luonteeseen.

Tässä luvussa kuunneltua:

ABBA: Dum Dum Diddle

Ellie Goulding: Starry Eyed

Barbra Streisand: Woman In Love

Muse: Supermassive Black Hole

Dum-dum-diddle, to be your fiddle
To be so near you and not just hear you
Dum-dum-diddle, to be your fiddle
I think then maybe you'd see me, baby
You'd be mine
And we'd be together all the time
Wish I was, dum-dum-diddle, your darling fiddle

(ABBA: Dum Dum Diddle)

Next thing we're touching

(Ellie Goulding: Starry Eyed)

Neljäs osa

14.6.1972

  "Se itsekäs... omahyväinen... kaavoihinsakangistunut... parrakas... luolamies... ugh!"
Kiukkuiset äännähdykset säestivät Jazzin vaatekappaleiden matkaa syvälle matka-arkun uumeniin. Haukkumasanoja löytyi lisää jokaisen uuden paidan kohdalla, ja tilannetta sivusta seuraava Sam huomasi miettivänsä, mitä tapahtuisi, jos ne jossain vaiheessa loppuisivat kesken. Lopettaisiko Jazz manauksensa vai aloittaisiko yksinkertaisesti uuden kierroksen? Jazzin tuntien Sam oli valmis veikkaamaan jälkimmäistä.
Jazz säntäili pahantuulisesti ympäri huonetta. Toisenlaisissa olosuhteissa hän olisi ollut ylitsevuotavan iloinen siitä, että ylipäätänsä pystyi säntäilemään ilman pyörätuoleja ja kainalosauvoja; Pyhän Mungon parantajat olivat viimein poistaneet hänen kipsinsä ja parantaneet murtuneet luut, joten hänen jalkansa oli jälleen kuin uusi. Alunperin Jazz oli suunnitellut juhlivansa uudelleenlöytynyttä kävelykykyään Redin kanssa juottamalla miehen humalaan ja sitten käyttämällä miestä perusteellisesti hyväkseen, mutta sillä nimenomaisella hetkellä miehen pieksäminen tuntui paremmalta vaihtoehdolta. Vaan todennäköisesti Red säästyisi kummaltakin, sillä Jazzilla oli kaikki aikomukset pakata tavaransa ja kadota miehen jaloista ennen kuin tämä pääsisi kotiin Auroriakatemiasta. Red ei selvästikään kestänyt asua hänen kanssaan, joten oli parasta lakata yrittämästä hyvän sään aikana.
Jazz lennätti viimeisen sukkaparin matka-arkkuunsa ja kääntyi kutsumaan pöllöään orrelta makuuhuoneen ikkunalaudalta. Lautturi näytti kuitenkin nauttivan senhetkisestä olinpaikastaan suunnattomasti, eivätkä edes pöllönnamit saaneet houkuteltua sitä sen häkkiin. Jazz siristi silmiään. Hemmetin Red oli hemmotellut höyhenkasan niin pilalle, ettei se halunnut enää lähteä.
"Vakavissaan, haluaako Red tehdä elämästäni kurjaa?"
Sam pärskähti. Jazz kiepsahti ympäri taikasauva kädessä.
  "Mitä sinä naurat?"
  "En mitään." Sam silmäili taikasauvaa varautuneesti. Ei Jazz häntä kiroaisi, sen hän tiesi - hän oli ainoa, joka Redin lisäksi jaksoi aina kuunnella Jazzin valitusta, joten Jazzilla ei ollut oikeastaan vaihtoehtoja - mutta Jazz oli niin pahalla tuulella, että saattaisi hyvinkin loitsia hänen hiuksensa vihreäksi, tai jotakin muuta yhtä ärsyttävää. Oli siis parempi vastata.
  "Sitä vain, että sikäli kuin minä tiedän, Red on yrittänyt juuri päinvastaista."
  "Mitä sinä tarkoitat?"
  "No, kun sinä muutit tänne - "
  " - vastoin parempaa tietoani", murisi Jazz.
  " - vastoin parempaa tietoasi, Red oikeasti halusi, että sinä viihtyisit. Hän lähetti Jonathanin utelemaan minulta, mitä sinä tykkäät syödä aamupalaksi!"
  "Oikeasti?" Jazz kysyi epäluuloisesti. Se ei kuulostanut ollenkaan siltä Red Stronilta, jonka he kaikki tunsivat ja jota he rakastivat.
  "Oikeasti", nyökytteli Sam. "Tosin hän yritti naamioida koko jutun niin, että mukamas Jonathan olisi se, jota kiinnosti sinun aamuiset ruokailutottumuksesi, mutta - no, ei kai hän voi vakavissaan kuvitella, että olisin niin typerä?"
Jazz istui sängynreunalle kourallinen pöllönnameja käsissään. Kuin kutsusta Lautturi suvaitsi viimein lehähtää alas orreltaan ja istui hänen käsivarrelleen napsimaan nameja huolellisesti yksi kerrallaan. Nyt olisi ollut loistava tilaisuus heilauttaa lintu häkkiin ja lukita sinne, mutta äkkiä Jazzia ei enää huvittanut. Okei, Red saattoi olla kaavoihinsakangistunut parrakas luolamies, joka ei kestänyt lattialla lojuvia vaatekappaleita niin hyvin kuin olisi pitänyt, mutta ei mies sentään täysin kamalaa asuinseuraa ollut ollut. Jazzin täytyi myöntää, että Red oli arvannut hänen aamiaistottumuksensa täysin oikein. Ottaen huomioon sen, että hän tykkäsi syödä aamuisin viinirypäleitä ja paahdettua hapanleipää arvaaminen ei ollut kovin helppoa, joten ilmeisesti Red oli tosiaan pyytänyt Samilta apua. Ja oli muitakin juttuja - se, miten Red oli kantanut hänelle särkylääkettä aina kun hänen jalkaansa sattui, miten Red oli antanut hänen käyttää kaiken lämpöisen veden suihkusta (vaikka valittikin siitä silmittömästi jälkeenpäin) ja miten Red tarjoutui usein auttamaan häntä harjoittelemaan Auroriakatemian pääsykokeisiin - joskin Jazz epäili miehen auttamishalun johtuvan suurimmaksi osaksi siitä, että heidän kaksintaistelunsa tuppasivat päättymään siihen, että he kiskoivat toisiltaan vaatteet päältä.
Kuten aina, ajatus Redin vaatteiden riisumisesta sai typerän hymyn nousemaan Jazzin huulille.
 "Olenko minä idiootti, Sam?"
  "Riippuu näkökulmasta."
  "Minulla on hyvännäköinen, hyväkroppainen poikaystävä, joka kutsui minut vapaaehtoisesti asumaan asuntoonsa, vaikka useimpia miehiä saisi uhata peukaloruuvilla, että saisi jättää edes hammasharjan kylpyhuoneeseen. Ja tässä minä olen lähdössä. Olenko minä idiootti?" toisti Jazz.
  "Ehkä sinä olet pikemminkin... äkkipikainen."
  "Äkkipikainen." Jazz maisteli sanaa suussaan. Sam taisi olla oikeassa. "Okei, minä jään. Siihen asti, että Red tulee kotiin. Mutta jos hän sanoo vielä sanankin siitä, miten sotkuista täällä on... No, sitten minä häivyn. Lopullisesti."
  "Voi Jazz", huokaisi Sam. "Et kai sinä tosissasi usko, että jättäisit Redin joskus?"

***

5.2.1971

Joku viisas nainen oli joskus sanonut, että oikean ihmisen näkeminen saattoi parantaa päivää vähintään kolmella arvosanalla. Jazzin mielestä teoria oli typerä. Hän oli sentään ollut korviaan myöten rakastunut Red Stroniin jo kolmeneljäsosaikuisuutta, eikä pojan näkeminen ollut koskaan pahemmin parantanut hänen päiväänsä. Päinvastoin, jos hän sattui olemaan jo valmiiksi negatiivisella tuulella Redin näkeminen sai hänen mielialansa laskemaan entisestään, koska se muistutti häntä siitä, miten epätodennäköistä oli, että Red koskaan katsoisi häntä kuin Tyttöä. Viime aikoina Jazz oli kuitenkin alkanut nähdä väittämässä valon. Viime aikoina; tarkemmin ottaen siitä pitäen, kun Red oli alkanut moikata häntä käytävässä. Loogisesti ajateltuna oli suorastaan naurettavaa miten yksi ainoa yksitavuinen tervehdys piristi Jazzin päivää, mutta mistä lähtien rakkaus oli ollut loogista? Olkoonkin, että kyseessä oli vain yksi tavu - niin kauan kun Red lausui sen yhden tavun vapaaehtoisesti, se oli Jazzin (ja useimpien muidenkin) kirjoissa pienoinen ihme. Se yksi ainoa tavu todisti, että Red tiedosti Jazzin olemassaolon, eikä pistänyt sitä pahakseen. Mitä muuta Jazz voisi vielä vaatia? No, Redin sidottuna sängynpäätyynsä vaikka noin kahdenkymmenenneljän tunnin ajaksi, mutta se  puolestaan oli jo kokonaan toinen tarina.
Jazz pystyi vaivoin hillitsemään hymynsä, kun Red käveli vastaan kulman takaa. Red näytti synkältä ja jurolta, mutta se ei Jazzia masentanut - tähän mennessä hän oli huomannut, että se taisi olla pitkälti Redin perusilme.
  "Huomenta, Red."

Red vilkaisi nopeasti hänen suuntaansa ja katsoi sitten poispäin - kuin olisi nähnyt hiiren lattialla hiirenloukussa, mutta ei olisi viitsinyt tehdä asialle mitään. Ensi alkuun Jazz luuli, että Red ei ollut jostain syystä huomannut häntä, mutta sitten hän näki välähdyksen pojan vihreissä silmissä. Red oli huomannut hänet kyllä, mutta päätti jostain syystä teeskennellä, ettei ollut nähnyt häntä. Jazzin suu loksahti auki. Mistäpäin nyt tuuli?
Jazzin mieliala laski oitis miinuksen puolelle.
Älä vedä hätäisiä johtopäätöksiä, hänen mielensä komensi. Ehkä Redillä on vain huono päivä.
Mutta mitä pidemmälle viikko venyi, sitä selvemmäksi kävi, ettei kyse ollut vain huonosta päivästä. Kaikkien muiden seurassa Red vaikutti kyllä hyväntuuliselta, eikä pojalla ollut mitään ongelmia tervehtiä ystäviään käytävässä - Jazzia lukuunottamatta. Kun Jazz tuli paikalle, Red kuitenkin teeskenteli parhaansa mukaan, että häntä ei ollut olemassa. Ei Red varsinaisesti Jazzia vältellyt - ei hän sentään juossut kiljuen karkuun, kun Jazz tuli paikalle, vaikka Jazz epäili, että hän olisi kyllä halunnut. Red vain ei huomioinut häntä mitenkään. Ei sanonut mitään, ei katsonut häntä, eikä missään nimessä koskettanut. Ei Red aiemminkaan ollut vähän väliä tunkemassa tassujaan iholle, mutta nyt poika näytti tarkoituksella pitävän häneen vähintään kahden metrin välimatkan. Kuin olisi pelännyt jotakin - mutta mitä? Jazzin ajatukset lipuivat heidän edelliseen kaksintaisteluunsa tiistaina. Oliko hän silloin loukannut Rediä jotenkin? Hitto, ei kai Red ollut suuttunut siitä, että Jazz oli voittanut? Ei, ei Red voinut olla niin tyttö. Mutta toisaalta kyse oli pimeyden voimilta suojautumisesta. Sitten Jazz muisti, että Red oli käyttäytynyt kaksintaisteluharjoitusten jälkeen ihan normaalisti. Mikä ikinä olikin suututtanut pojan, se oli tapahtunut yön aikana.
Mutta mitä pahaa minä olen yön aikana voinut tehdä? Olenko kävellyt unissani hänen makuusaliinsa ja läiminyt häntä pitkin korvia?
Äkkiä Jazzin mieleen nousi toinen, paljon todennäköisempi - ja samalla kauhistuttavampi - vaihtoehto. Entä jos Red oli viimein tajunnut, miten toivottoman rakastunut häneen Jazz oli? Red oli ennenkin tehnyt paniikkiratkaisuja, mitä tyttöihin tuli - hitto, poikahan laukkasi Briannaa ja Clischayta karkuun kuin öljytty hevoskotka. Jos Red oli saanut tietää Jazzin tunteista, ei ollut mikään ihme, että poika oli päättänyt vältellä häntä. Vaan kurjalta se tuntui yhtä kaikki. Jazz olisi kelpuuttanut mieluummin minkä tahansa muun selityksen. Jotenkin, jollakin asteella hän oli aina elätellyt toiveita siitä, että jos Red näkisi hänet, todella näkisi hänet, poika saattaisi ehkä rakastua häneen. Oli surkeaa tajuta, että Red näki hänet kyllä, mutta oli tullut siihen tulokseen, ettei pitänyt näkemästään.
Viimeinen niitti Jazzin surkeuteen iskettiin seuraavana tiistaina kaksintaisteluharjoituksissa, kun Red vaihtoi kaksintaisteluparia. Red oli jo lavalla odottamassa, kun Jazz käveli saliin vähän ennen kaksintaistelukerhon alkua - ja Redin seurassa seisoi äärimmäisen omahyväisen näköinen Jay Conway. Se, että Red oli ollut niin epätoivoinen päästäkseen eroon Jazzista, että oli pyytänyt parikseen Jayn - Jayn, joka käytti seuraavan tunnin yrittämällä nolata Redin noin sadallakolmellakymmenelläyhdellä eri tavalla - tuntui nyrkiniskulta Jazzin vatsanpohjalle. Ainoa asia, joka esti häntä kääntymästä saman tien ympäri ja lähtemästä Suuresta Salista oli se, että hän ei halunnut näyttää Redille, miten kurjalta hänestä tuntui. Sitä paitsi Brianna ja Clischay kärkkyivät lähettyvillä vahingoniloisen näköisinä, selvästi pohjattoman iloisina siitä, että Red ei ollut kelpuuttanut Jazziakaan.
Jazz selviytyi kaksintaisteluharjoituksista läpi kuvittelemalla Redin kasvot Samin kasvojen tilalle aina kun käytti jotakin kirousta. Tunnin päätyttyä hän paineli suorinta tietä kuudesluokkalaisten rohkelikkotyttöjen makuusaliin ja tarttui kitaraansa. Tavallisesti musiikki auttoi sulkemaan pois kaikki negatiiviset tunteet - no, yleensäkin kaikki tunteet. Nyt keskittymisestä ei kuitenkaan tullut mitään. Jazz yritti kirjoittaa uutta laulua, mutta ainoa, mitä hänen mieleensä tuli oli rallatus:
  "Red Stron on ii-dii-oo-ttii, Red Stron on ii-dii-oo-ttii, Red Stron on hoo-mee-ii-nen ii-dii-oo-tti!"
  "Niinkö huonosti on asiat?"
Jazz mulkaisi pahasti Samia, joka uhmasi tuskallista kuolemaa seisomalla ovensuussa.
  "Onko sinulla silmät päässä vai ei?"
  "On. Ja olet oikeassa, Red Stron on homeinen idiootti." Sam silmäili Jazzia varautuneesti ja istui sitten vastakkaiselle sängylle turvallisen välimatkan päähän. "En vain tiennyt, että olet alkanut kirjoitella lauluja aiheesta."
  "Enpä tiedä." Jazzin suupieliä nyki väkisinkin. "Voisi olla hitti."
  "Ainakin Tylypahkan pettyneiden tyttöjen keskuudessa."
  "Tylypahkan pettyneiden tyttöjen." Jazz irvisti. "Hitto, minä taidan kuulua siihen kerhoon."
  "Vain jos päätät kuulua."
  "Mitä filosofista roskaa tuo on olevinaan? Minä en ole tarpeeksi hyvä Red Stronille. Red Stron on sitä mieltä, että minä en ole tarpeeksi hyvä Red Stronille."
  "Et sinä sitä voi tietää. Ehkä hän pitää mykkäkoulua jostain muusta syystä."
  "Niin kuin mistä? Sylkäisinkö minä vahingossa hänen puuroonsa? Ei, Sam, hän on kyllä tehnyt mielipiteensä minusta selväksi."
  "Ja mistä lähtien sinä olet antanut yhden pojan mielipiteen haitata sinua?"
  "Tästä lähtien. Kuvittelin aina, että jos saan tilaisuuden näyttää, miten hyvä tyyppi olen, se riittää. Mutta olen tehnyt sen selväksi, eikä se riittänyt. Mitä vaihtoehtoja minulle jää paitsi ottaa hänen mielipiteensä huomioon?"
  "Työntää hänet alas tähtitornista?"
Jazz purskahti nauruun ja halasi Samia. Sam ainakin oli kunnon ystävä.

***
 

  "Ei sitä kannata ottaa henkilökohtaisesti."
Jazz kohotti katseensa muodonmuutosesseestä ja kohotti kulmiaan uteliaasti nähdessään Jayn ilmestyneen pöydän päähän. Hän ei osannut päättää, kumpi oli omituisempaa - se, että ihmeellinen Jay Conway oli vaivautunut kirjastoon saakka, vai se, että poika puhui Jazzille vapaaehtoisesti. Nilkkimäisen parhaan ystävänsä tavoin Jay viihtyi omissa oloissaan ja avasi suunsa vain harvojen ja valittujen seurassa. Tähän saakka Jazzin teoria oli, että Jay oli juuttunut pysyvästi murrosikään, sillä jopa omalle siskolle puhuminen tuppasi tuottamaan Jaylle vaikeuksia. Viimeisen muutaman viikon aikana oli kuitenkin tapahtunut huimaa kehitystä; Jaykin oli alkanut moikkailla Jazzia käytävässä ja huomautti välillä ohikulkiessaan jotain huvittavaa. Varsinaisia keskusteluja he eivät olleet kuitenkaan tähän mennessä käyneet.
  "Mitä? Nojatuolin muuttamista virtahevoksi? Olet ehdottomasti oikeassa." Jazz irvisti takkuilevaa muodonmuutosesseetään, josta puuttui vielä yhden jalan verran pituutta.
  "Puhun Redistä."
Jazz katsahti Jayta yllättyneenä. Poika keikkui kantapäillään kädet taskuissa ja pää kallellaan. Jay näytti siltä kuin olisi tarkkaillut laboratoriorottaa keskellä jännittävää koetta.
  "Kiitos tiedosta, mutta vain apina ottaisi Redin tekemiset henkilökohtaisesti. Ei millään pahalla kaveriasi kohtaan."
  "Hän loukkasi sinua."
Jazz hymähti. "Ei varsinaisesti."
  "Kuule, kuten sanottu, älä ota sitä henkilökohtaisesti. Se ei johdu sinusta. Red on putkinäköinen paukapää. Hänellä on pään sisällä pelkkää Auroriakatemian propagandaa ja jalkovälissä taikasauva."
Jazz kohotti kulmiaan.
  "Äh, ei siinä mielessä. Minä en tiedä mitään Redin jalkovälin sisällöstä", Jay sanoi inhoavaan sävyyn. "Yritän vain sanoa, että hän on niin keskittynyt armaaseen pimeyden voimilta suojautumiseensa, ettei tunnistaisi hyvää naista, vaikka sellainen iskisi häntä nyrkillä kasvoihin. Mikä on varmaan käynyt pari kertaa mielessäsi."
Jazzia alkoi hymyilyttää väkisinkin. Normaalisti Jay piti itsestään niin kovaa meteliä, ettei tullut vahingossakaan sanoneeksi mitään älykästä, mutta todellisuudessa poika osasi olla varsin tarkkanäköinen, kun häntä sattui kiinnostamaan. Sitä Jazz ei käsittänyt, miksi ihmeessä Jay vaivautui olemaan niin tarkkanäköinen hänen tunne-elämänsä kohdalla - tähän saakka pikkusiskon paras ystävä oli ollut Jaylle lähinnä torakka kengänpohjassa.
  "Mistä tämä äkillinen into puolustella Rediä?"
Jay kohautti harteitaan. "Kuka sanoo, että yriätän puolustella Rediä? Ehkä minä yritän vain saada sinut tajuamaan, että hän ei ole vaivan arvoinen."
  "Kiitos, olen huomannut sen itsekin." Jazz hymyili ilottomasti. "Aika nopeasti, itse asiassa."
  "Lähdetäänkö siinä tapauksessa baariin? Juhlistamaan sinun valaistumistasi?"
  "Baariin."
  "Niin."
  "Keskiviikkoiltana kello kahdeksan."
  "Niin."
  "Sisäoppilaitoksessa."
  "Niin."
  "Josta ei saa poistua."
  "Niin."
  "Jälki-istunnon ja erottamisen uhalla."
Jay hymyili leveästi. "Luuletko sinä oikeasti, että minä jäisin kiinni?"
Siitä Jazzilla ei ollut aavistustakaan, mutta eipä häntä toisaalta paljon kiinnostanutkaan. Hän ei jäisi kiinni, kun luvattomasta hiippailusta oli kyse. Ja, okei, ehkä se ei ollut maailman viisain idea, mutta aina ei kannattanut olla viisas, ja Jazz oli kipeästi hauskanpidon tarpeessa. Hän oli masennellut Redin vuoksi jo yli viikon; nyt sai riittää. Sam veljineen oli oikeassa. Red oli ehkä sitä mieltä, että Jazz ei ollut minkään arvoinen, mutta hän tiesi paremmin. Hän oli hauska. Hän oli mukava - no, ainakin silloin kun halusi. Hän oli kivannäköinen ja omaperäinen ja soitti pahuksen hyvin kitaraa. Jos Red ei sitä tajunnut, se oli hänen menetyksensä, ei Jazzin. Jazz ei aikonut enää haaskata aikaansa poikaan, joka selvästi piti itseään liian hyvänä kaikille tytöille maailmassa.
  "Okei", Jazz sanoi ja rullasi pergamenttinsa kasaan. "Mennään vaan."

***
14.6.1972

Kello oli puoli yhdeksän illalla, kun ovi kävi. Siihen mennessä Jazzin Rediä kohtaan tuntema suuttumus oli ehtinyt autuaasti lauhtua ja palata takaisin; viimeisen tunnin ajan hän oli vilkuillut kelloa miettien, oliko Red tullut tapetuksi Auroriakatemian oppitunnilla vai viivyttelikö poika tahallaan. Jos kyseessä oli jälkimmäinen syy, Jazz kävelisi saman tien matkatavaroineen ulos ovesta. Mies, joka pelkäsi konflikteja ei ollut vaivannäön arvoinen.
  "Jassminadara?"
  "Keittiössä, ääliö!"
Red ilmestyi keittiön ovelle kärsineen näköinen kukkakimppu kädessään. Kärsineeltä näytti Red itsekin, Jazz totesi tarkastellessaan miestä. Näköjään mies ei ollut viivytellyt tahallaan - alkoholi se oli, joka Rediä oli viivyttänyt. Nyt mies kuitenkin näytti selvältä, mistä oli epäilemättä kiittäminen Jonathanin ihmeellisiä humalankarkotuspillereitä.
He tarkastelivat toisiaan varautuneesti. Sitten Red ojensi kukkakimppua Jazzia kohti ja virnisti.
  "Olen pahoillani."
Jazz kohotti toista kulmaansa.  "Etkä ole."
  "Et sinäkään."
He jakoivat yhteisymmärrystä kuvastavan hymyn. Ja koska Red oli tuonut hänelle kukkia, ja koska kukat oli ilmiselvästi revitty Auroriakatemian sisäpihalta, joka sentään oli yksi velhoavan Lontoon tarkoimmin vartioiduista paikoista, Jazz meni kietomaan kätensä Redin kaulaan.
  "Miten jalka jaksaa?"
Jazz ojensi kipsitöntä, lyhyen farkkuhameen paljastamaa säärtään Redin suuntaan.
  "Kuin uusi."
  "Katsotaanpa tarkemmin."
Red nappasi Jazzin vaivatta syliinsä ja heivasi tiskipöydän reunalle istumaan. Sillä lailla aseteltuna he olivat melkein samanpituiset; Jazzin päälaki kohosi pari senttiä Redin yläpuolelle. Redin ei tarvinnut taivuttaa itseään paljonkaan tarkastellessaan Jazzin jalkaa. Hän otti Jazzin nilkan käteensä ja suoristi polven, juoksutti sormiaan kevyesti pitkin säären pintaa. Hän kumartui ja painoi suudelman Jazzin sääriluun pinnalle, siihen, mihin kipsi oli aiemmin päättynyt. Jazz värähti.
  "Neiti Thomas, jalkanne on kaikin puolin terve ja kaunis." Red suuteli uudelleen.
Jazz hymyili ovelasti. "Herra Stron on hyvä ja kehuu lisää."
  "Enpä tiedä. Mitä minä siitä hyödyn?"
  "Pidemmän päälle..." Jazz veti jalkansa Redin otteesta, koukisti sen miehen vyötärölle ja veti lähemmäs, itseään vasten. "Hyvinkin paljon."
Red ojensi käsivartensa vasten tiskipöytää Jazzin molemmin puolin ja vangitsi hänen alahuulensa pehmeästi omiensa väliin. Jazzista oli samaan aikaan sekä valtavan ihanaa että valtavan hassua, että vielä yli vuoden jälkeenkin Redin huulet hänen omillaan saivat hänen sydämensä kääntymään tällä lailla uneksuvasti ympäri rinnassa. Hän tunsi olonsa rennoksi ja jännittyneeksi, voimattomaksi ja sähköistyneeksi yhtä aikaa. Pehmeänä ja varovaisena alkanut huulten kosketus muuttui kärsimättömämmäksi, mutta ei hätäiseksi; sillä hetkellä heillä oli kaikki aika maailmassa. Red auttoi Jazzin ulos vaatteistaan ja nosti hänet syliinsä; antoi käsiensä ja huultensa vaeltaa hänen kaulaansa pitkin yhä alemmas. Jazzin selkä kaareutui väkisinkin, kun Red suuteli hänen rintojaan.
  "Olemme väärässä huoneessa..."
  "Kuka se nyt onkaan siisteysfriikki?"
Ja siitä, Red ajatteli, siitä huomautuksesta hän saisi vielä maksaa.
Hän odotti sitä innolla.

***

12.2.1971

Jay Conway oli kadonnut. Normaalisti Red ei olisi pitänyt sitä huolestuttavana, mutta kun he viimeksi olivat nähneet, Jay oli ollut menossa kirjastoon - paikkaan, jonne häntä ei yleensä saanut edes kidutuskirouksella uhattuna. Siitä oli nyt kuusi tuntia; kello oli neljä aamuyöllä, eikä Jayta näkynyt missään. Selittämätön katoaminen yhdistettynä epämääräiseen päämäärään, Jayn luonteenlaatuun sekä siihen tosiasiaan, että matami Prilli inhosi Jayta enemmän kuin koiperhosia kirjakäärön välissä sai Redin epäilemään, että kirjaston valtiatar oli hyvinkin saattanut tappaa Jayn ja haudata salaisten kirjojen osastolle.
  "Mitä se sinua kiinnostaa, missä Jay on?" Jonathan kysyi ärtyneenä, kun Red keskeytti hänen huispausveikkauksensa neljännen kerran vartin sisällä. "Tiedät kyllä, että hän on luultavasti painunut Tylyahoon ja etsinyt itselleen naisen. Mitä sivumennen sanottuna sinun pitäisi kokeilla, niin hermosi eivät ehkä olisi koko ajan noin kireällä."
  "Pää kiinni."
  "Oho, osuiko arkaan paikkaan? Red, älä viitsi olla jääräpää. Jos sinua kiinnostaa puhua hänelle niin sen kun puhut. Ei sinua siitä Azkabaniin heitetä."
  "En tiedä mistä puhut."
  "Tiedät kyllä", huokaisi Jonathan. "Paremmin kuin hyvin."
  "Äh", murahti Red. "Painun keittiöön. Nähdään."
Käytävillä oli pimeää ja hiljaista, kun Red hiipi kohti keittiötä. Missä tahansa Jay hiippailikin, Tylypahkan käytävillä tämä ei ollut. Red vaelteli jonkin aikaa päämäärättömästi itsekseen, kunnes viimein otti suunnan kohti keittiötä. Ei hänellä oikeastaan ollut nälkä - itse asiassa hän oli niin pahalla tuulella, että pieninkin ruuanmurunen luultavasti takertuisi hänen kurkkuunsa ja tukehduttaisi hänet. Silti, keittiössä ainakin saisi olla rauhassa.
Rediä ärsytti, että Jonathan oli oikeassa. Hän oli pysynyt päätöksessään ihailtavasti; hän ei ollut sanonut Jazz Thomasille sanaakaan, ei ollut vilkaissut kertaakaan tytön suuntaan sen jälkeen, kun oli päättänyt, että juoruista oli tultava loppu. Päätös oli selvästi ollut järkevä. Ensin käytävillä oli kuulunut puhetta - ihmiset olivat arvuutelleet, miksi Red äkkiä leikki, ettei Jazzia ollut olemassakaan. Puheet lakkasivat kuitenkin nopeasti, niin kuin Red oli arvellutkin. Hän saattoi olla kaksintaistelukerhon vetäjä, mutta ei hän sentään niin jännittävä tyyppi ollut, että ihmiset jaksaisivat juoruta hänen olemattomista naisjutuistaan päivätolkulla. Hänet jätettiin jälleen rauhaan ja se oli täydellistä.
Mitä Red ei ollut kuitenkaan ottanut huomioon oli se, miten häiritsevältä Jazzin vältteleminen tuntui. Hänelle oli tullut huono omatunto, mitä ei ollut tapahtunut ihmisaikoihin. Jazz oli näyttänyt niin hämmästyneeltä ja... loukkaantuneelta, kun Red oli äkkiä alkanut katsoa hänen lävitseen, kävellä ohitse sanaakaan sanomatta. Red oli itsekin valmis myöntämään, että se ei ollut reilusti tehty. Jazz oli todennäköisesti alkanut laskea hänet kaveriensa joukkoon, ja siinä hän meni ja teki sen kuvitelman tyhjäksi parissa hetkessä.
Redin ei kuitenkaan tarvinnut potea huonoa omaatuntoa kauan, sillä loukkaantunut ilme katosi Jazzin kasvoilta nopeasti. Kaksi päivää, ja Jazz käveli hänen ohitseen ilmeettömästi, välinpitämättömästi, vilkaisemattakaan hänen suuntaansa - toisin sanoen täsmälleen samalla tavalla kuin hän käyttäytyi Jazzin kohdatessaan. Hän ei osannut sanoa, miksi se kiusasi häntä. Hänenhän olisi pitänyt olla iloinen, että hänen omatuntonsa sai levätä, mutta jostain syystä Jazzin välinpitämättömän ilmeen näköinen harmitti ja ärsytti häntä kerran toisensa jälkeen. Hän olisi halunnut pyyhkiä ilmeen pois, saada ärtymyksen nousemaan Jazzin kasvoille kutsumalla tyttöä tämän oikealla nimellä, saada tämän nauramaan pilkkaamalla McGarmiwaa. Kaksintaistelukerhossa oli ankeaa ilman Jazzia. Jay teki kyllä parhaansa, mutta Red oli aina ollut heistä se taitavampi, eikä harjoituksissa ollut mitään jännitystä. Ja niin paljon kuin Rediä inhottikin myöntää sitä edes itselleen, hänellä oli omalla tavallaan ikävä Jazzin kanssa puhumista. Jazz oli ennalta-arvaamaton ja omaperäinen, saattoi sanoa mitä tahansa. Sen lisäksi oli harvinaisen virkistävää puhua jollekulle, joka ei kääntänyt kaikkea sanottua miehekkään kaksimielisesti.
Siitä se vain johtui, Red vakuutti itselleen harppoessaan käytäviä pitkin. Jazz oli tyttö, ja hänestä oli virkistävää jutella tytön kanssa, koska normaalisti hänellä oli seuranaan vain Jay ja Jonathan. Ja, okei, ehkä hänellä oli vähän ikävä Jazzia, mutta se johtui vain siitä, että Jazz sai hänet nauramaan. Hän tottuisi kyllä. Kuka nyt yhtä tyttöä kaipaisi. Varsinkaan sellaista, joka aiheutti pelkkiä juoruja.
Hmm, mietitäänpä... sinä?
Pää kiinni.
Minua ei ole yhtä helppo vaientaa kuin Jonathania.
Ääni Redin pään sisässä oli vahingoniloinen. Arvaa miksi? Koska minä olen oikeassa.
Red tuhahti ääneen ja lakkasi keskustelemasta itsensä kanssa. Väliäkö sillä, mitä pienet äänet hänen päänsä sisässä sanoivat, hän tiesi olevansa oikeassa. Hän oli hyvä unohtamaan ihmisiä, oli aina ollut. Koulu loppuisi muutaman kuukauden kuluttua, ja kesällä Red hakisi opiskelemaan Auroriakatemiaan; todennäköisyys oli suuri, että sen jälkeen hän ei näkisi Jazzia enää ikinä. Lontoo oli suuri kaupunki ja Auroriakatemiassa oli aina kiire. Hyvä kun Red muistaisi edes omaa nimeään siellä ollessaan, saati sitten jonkun tytön nimeä.
Miksi se tyttö ei sitten lakannut jäytämästä hänen ajatuksiaan?
Vihaisena itselleen Red nopeutti askeliaan ja harppoi kulman taakse. Yksi hemmetin nainen ei kyllä -
BÄNG. Redistä tuntui kuin hän olisi törmännyt seinään. Jokin kova iskeytyi häntä vasten, ja seuraavassa hetkessä hän huomasi kompastuvansa omiin jalkoihinsa kuin mikäkin kymmenenvuotias balettikoulun debytantti. Kaatuessaan voimalla lattialle hän totesi, ettei ollut missään nimessä kävellyt päin seinää - ellei sanottu seinä sitten ollut kaatunut hänen mukanaan ja alkanut kiroilla kuin Irvetan asiakaspalvelija työvuoron jälkeen.
  "Merlinin isoäidin veljenpojan alushousut ja niiden sisältö!" tytön ääni manasi.
Red kohotti päätään. "Jazz?"
  "Red." Jazz katsoi häntä suoraan silmiin - no, ainakin melkein; Red ei voinut olla huomaamatta, että tytöllä oli pieniä vaikeuksia kohdistaa katsettaan. Jazz taisi olla humalassa.
  "Red." Tällä kertaa nimen lausui pojan ääni - ääni, jonka Red tunsi hyvin. Kääntäessään katseensa hän näki yhtä lailla humalaisen parhaan ystävänsä huojuvan heidän yläpuolelleen synkän näköisenä.
  "Jay."
Missä hitossa Jazz oli ollut Jayn kanssa - ja miksi? Jokin inhottava, nimeämätön tunne kouraisi Redin vatsanpohjaa.
  "Hienoa, nyt me kaikki tunnemme toisemme", synkeä ääni kirahti lattialta. "Voisiko joku nyt auttaa minut ylös? Eräs Omahyväinen Paskapää Joka Jääköön Nimeämättä kumautti minusta ilmat pihalle."
Ennen kuin Red ehti liikkua, Jay oli jo hoippunut lähemmäs ja tarttunut Jazzin käteen. Kahden yhteenliitetyn käden näkeminen sai ikävän tunteen Redin vatsanpohjalla voimistumaan, polttelemaan hänen kurkussaan kuin laava, joka oli aikeissa purkautua. Tunne kuitenkin katosi, kun Jazz huusi kivusta - kovaäänisemmin kuin olisi selvin päin tehnyt - ja vajosi toisen kätensä päälle lattialle.
  "Mitä nyt?" Red oli salamana jaloillaan ja Jazzin vieressä.
Jazzin vihreissä silmissä kiiltelivät kiukkuiset kyyneleet. "Sinä mursit minun ranteeni."
 

***

A/N2: Dun dun dun BAD ROBOT! Mitä jos tehdään niin, että minä menen yövuoroon ja sillä aikaa te kommentoitte?