She's got lions in her heart
A fire in her soul
He's got a beast in his belly
That's so hard to control

(The Script: Superheroes)

Yhdeksäs osa

7.7.1971

  ”Kiva kämppä.”

Jazz yritti parhaansa mukaan kuulostaa siltä, että tarkoitti, mitä sanoi. Tosiasia kuitenkin oli, että Redin asunnon näkeminen teki hänet surulliseksi. Se oli pieni ja hämärä, vain yksi huone ja keittiönurkkaus jästipubin yläkerrassa. Asunnon koko tai valon puute ei kuitenkaan ei ollut se, mikä sai hänet masentumaan, vaan se, miten tyhjää asunnossa oli. Vain välttämättömät huonekalut ja pino kirjoja ja papereita, ei valokuvia tai tauluja tai muistoesineitä tai mitään muutakaan, mikä olisi saanut asunnon näyttämään siltä, että se oli itse asiassa jonkun koti. Jazz ajatteli omaa huonettaan, sen kotoisaa kaaosta ja vuosien varrella kertynyttä valokuvien, kirjojen, kirjelappusten ja hassujen esineiden kirjoa. Hän ei meinannut koskaan löytää huoneestaan mitään silloin kun tarvitsi, mutta se oli sivuseikka – hänen huoneensa näytti siltä, että siellä asuttiin, että sen asukkaalla oli elämä ja historia ja ihmisiä ympärillään. Redin asunto puolestaan huusi yksinäisyyttä.

Jazz ei voinut olla ajattelematta Tylypahkassa kuulemiaan huhuja siitä, miten Red ei ollut väleissä vanhempiensa kanssa, miten poika oli asunut omillaan jo kauan. Red ei ollut koskaan sanonut sanaakaan vanhemmistaan, eikä Jazz ollut kysynyt. Miten sellaisen asian pystyi ottamaan puheeksi? Hei kulta, onko totta, että vanhempasi ovat kamalia ihmisiä? Mutta Redin pelkistetyssä asunnossa seisominen työnsi kysymyksen väkisinkin etualalle, kunnes se leijui heidän välissään kuin aave, näkymättömänä mutta selvästi siinä. Redkin tunsi selvästi kysymyksen ilmassa, sillä poika hieroi niskaansa hänen katsettaan vältellen ja mutisi jotakin kahvin keittämisestä. Jazzin kävi saman tien Rediä sääliksi, ja hän tarttui Rediä paidanhelmasta ennen kuin tämä ehti kadota keittiöön.

  ”Hei.”

Red kääntyi ympäri varautuneen näköisenä. Jazz nousi varpailleen, punoi sormensa Redin sormien lomaan ja suuteli viivasuoraa suuta, kunnes Red rentoutui huokaisten ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. Jonkin aikaa he suutelivat hitaasti ja kiireettömästi, hetkeen uppoutuen. Pian se ei kuitenkaan enää riittänyt, vaan suudelmat muuttuivat vaativammiksi ja hätäisemmiksi, kädet vaeltelivat levottomasti sinne tänne, vartalot painautuivat lähemmäs. Jazzin ajatukset muuttuivat sumuksi kuten aina, kun hän oli Redin kanssa tällä tavalla, ja pitkään hän ei tiedostanut mitään muuta kuin Redin huulet hänen huulillaan, Redin kädet hänen lanteillaan, vetämässä häntä lähemmäs, niin lähelle kuin mahdollista. Kun hänen aivonsa seuraavan kerran päättivät tehdä tilannekatsauksen, hän huomasi heidän päätyneen sängylle. Hänen säärensä olivat kietoutuneet Redin vyötäisille, hänen paitansa oli lentänyt lattialle ja hänen omat sormensa vetivät parhaillaan Redin paitaa pois.

Hän rysähti kertaheitolla takaisin todellisuuteen, ja hiipivä paniikki alkoi kaivaa jalansijaa hänen mielensä perukoille. Hän tajusi terävästi, että he eivät olleet enää Tylypahkassa, että he olivat kahden Redin asunnossa ja että ensimmäistä kertaa ikinä heidän ei tarvinnut pelätä, että joku tulisi keskeyttämään heidät ja jättämään heidät jälki-istuntoon. Tylypahkan luokkahuoneissa yllätetyksi tulemisen vaara oli ollut kaiken aikaa läsnä, ja usein Jazz oli jopa kironnut sitä, kun olisi halunnut aina vain lähemmäs mutta oli joutunut pitämään itsensä kurissa siltä varalta, että McGarmiwa osuisi paikalle. Nyt McGarmiwa-uhkaa ei enää ollut olemassa – ja hän oli hermostunut.

Hän tiesi itsekin, että oli se oli typerää. Hän luotti Rediin (enimmäkseen). Hän halusi Rediä (enemmän kuin enimmäkseen). Kun hän oli Redin kanssa, hänestä tuntui usein siltä, että maailma lakkasi olemasta tai ainakin pysähtyi väliaikaisesti. Mutta… seksi oli silti hermostuttava ajatus.  Lähinnä koska se oli uusi kokemus, Jazz myönsi itselleen. Uusi kokemus, jossa hän haluaisi olla hyvä, mutta mistä hän voisi tietää olisiko hyvä, kun ei saanut tilaisuutta harjoitella? Se oli vähän kuin olisi ottanut osaa huispausotteluun ilman, että koskaan edes ollut luudan kyydissä. Sitä piti vain luottaa siihen, että keho tietäisi mitä tehdä vaistomaisesti, ilman ohjeistusta, ja yleisön tarkkaavaisten silmien alla. Ja sitten kun otti huomioon sen tosiasian, että luudanvarren selässä hänen kehonsa ei tosiaankaan tiennyt automaattisesti, mitä tehdä… Entä jos hän olisi täysin surkea? Pelko tuntui typerältä ja vieraalta – hän ei koskaan pelännyt olevansa huono jossakin, hän joko luotti itseensä tai ei yksinkertaisesti välittänyt tarpeeksi – mutta siellä se vain oli, mustana mörkönä hänen takaraivossaan.

Äkkiä hän tajusi, että Red oli lakannut suutelemasta häntä ja katsoi häntä läpitunkevasti. Kysymys oli jo Redin huulilla. Jazz torjui sen hätäisesti ensimmäisellä lauseella, joka hänen mieleensä tuli ja joka varmasti kääntäisi Redin ajatukset muualle:

  ”Olen metamorfimaagi.”

Red tuijotti häntä hetken sanaakaan sanomatta. ”Okei.”

Sitten Redin huulet palasivat hänen omilleen, ja hän ehti jo ajatella keskustelun olleen siinä. Mutta kosketuksesta huomasi, että Redin ajatukset vaelsivat jo jossakin muualla, eikä Jazz yllättynyt, kun Red hetken kuluttua kierähti hänen vierelleen sängylle ja kysyi:

  ”Miltä näytät oikeasti?”

Kipu, joka leimahti Jazzin lävitse, oli nopea ja odottamaton. ”Onko sillä väliä?”

Hän ei halunnut katsoa Rediä odottaessaan vastausta, ei halunnut tietää, mitä näkisi tämän kasvoilla. Redin vastausta ei kuitenkaan kuulunut, vaan heidän välilleen laskeutui pitkä, vaivaantunut hiljaisuus, sellainen, jonka olisi voinut viipaloida palasiksi ja taitella siististi kirjekuoriin.

  ”Selvä.” Jazz pomppasi jaloilleen, nappasi paitansa lattialta ja nykäisi sen äkäisin liikkein päälleen. ”Nähdään, Stron.”

**

22.11.1972

  ”Tämä alkaa olla jo naurettavaa.” Camelotta Tonks haroi haisunäädän häntää muistuttavia hiuksiaan ja harppoi edestakaisin työpöytänsä edessä.

Jazz oli hiljaa mielessään samaa mieltä – koko juttu oli naurettava. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan istui liikkumatta paikallaan tuolissaan ja odotti.

  ”Olet tuleva aurori. Kun me hyväksymme jonkun tähän koulutusohjelmaan – äärimmäisen valikoivaan koulutusohjelmaan – me odotamme, että se joku myös käyttää  kaikkia taitojaan taikayhteiskunnan hyväksi.”

Tonks pysähtyi hänen eteensä ja loi häneen läpitunkevan katseen kuin olisi yrittänyt saada hänet tottelemaan pelkän tuijotuksen voimalla. Hän vastasi katseeseen silmääkään räpäyttämättä.

  ”Onko muodonmuutostyöskentelyssäni jotakin huomautettavaa? Sain tänään täydet pisteet naamiointiloitsuista.”

  ”Naamiointiloitsuista! Sinä et tarvitse naamiointiloitsuja. Olet metamorfimaagi!”

  ”Minun ei tarvitse käyttää jotain taitoa vain siksi, että satuin syntymään kyseisen ominaisuuden kanssa.” Jazzin ääni oli viileä.

  ”Älä ole typerä”, Tonks kivahti. ”Totta kai sinun tarvitsee. Käsitätkö ollenkaan, miten suuri apu metamorfimaageista on taistelussa pimeyden velhoja vastaan? Meillä on heitä aivan liian vähän – ja sinä haluat leikkiä, että kykyäsi ei ole olemassa?”

  ”Viimeksi kun tarkastin, olin noita, enkä työkalu.”

Tonksin kädet vapisivat kuin nainen olisi haaveissaan kietonut ne hänen henkitorvensa ympärille, tai tarttunut taikasauvaansa ja kironnut hänet Timbuktuun ja takaisin. Sitten nainen näytti äkkiä tajuavan sen itsekin ja laski kädet sivuilleen, hengitti muutaman kerran sisään ja ulos, silotti kaapunsa etumusta.

  ”Thomas, minäkin olen metamorfimaagi. Tiedän, että tavallisesta poikkeavien kykyjen omaaminen voi olla… pelottavaa. Mutta olen täällä sinua varten, jos haluat puhua.”

Jazz yritti kuvitella itsensä avautumassa Camelotta Tonksille syvimmistä huolistaan ja peloistaan. Hän pystyi pitämään ilmeensä peruslukemilla vain vaivoin. ”Ei minua pelota. En vain halua käyttää niitä taitoja.”

Tonksin silmissä välähti, ja nainen joutui selvästi kamppailemaan itsensä kanssa pysyäkseen rauhallisena. ”Tiedätkö, mitä vastaan me taistelemme?”

  ”Tiedän.”

  ”Itseään Vo-Voldemortiksi nimittävä velho haluaa tuhota elämäntapamme ja sen rauhallisen yhteiskunnan, jonka olemme suurella vaivalla rakentaneet. Tiedätkö, millä nimellä hänen kannattajansa kutsuvat itseään?”

Jazz ei sanonut mitään.

  ”Kuolonsyöjät.” Tonks sylkäisi. ”Kuin popsisivat kuolemaa aamupalaksi. Sano minun sanoneen, ei kestä kauan, ennen kuin he kylvävät sitä jäljessään!”

  ”Vähän niin kuin me?” Kysymys karkasi Jazzin suusta ennen kuin hän ehti estää itseään. No, se oli ollut vain ajan kysymys – se oli ollut hänen mielessään koko päivän.

  ”Anteeksi kuinka?”

  ”Luin Päivän Profeetan. Oliko Isaiah Clarke todella niin vaarallinen, että auroreilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tappaa hänet? Viimeksi kun tarkastin, meikäläiset eivät saa käyttää anteeksiantamattomia kirouksia.”

Vielä.

Tonks jähmettyi paikoilleen, mutta oli mahdotonta sanoa, johtuiko se järkytyksestä vai raivosta. Hänen sieraimensa värisivät, kun hän ilmoitti viimein, että Clarken kohtalo oli toki ollut valitettava, mutta mies oli uhannut häntä pidättämään tulleiden auroreiden henkeä, eikä siinä tilanteessa ollut vaihtoehtoa.

  ”Raportin mukaan auroreita oli kolme, ja Clarkea vain yksi”, sanoi Jazz. ”Ja hän uhkasi heidän kaikkien henkeä? Kirjakaupan myyjäksi hän oli varmaan sitten aika mahtava pimeyden velho.”

  ”Kaikkia tietoja ei paljasteta Päivän Profeetalle.”

  ”Mutta ne ei varmaan valehdelleet kirjoittaessaan, että Clarkella oli neljävuotias poika. Ja että se poika oli paikalla, tiedäthän, kun ystävällismieliset aurorit tappoivat hänen isänsä.”

Tonks oli selvästi poissa tolaltaan mutistessaan, että kyseessä oli ollut ”virhearvio, mitä valitettavin virhearvio”. Jazz oli arvannut, että hän sanoisi niin – se oli ollut auroriosaston virallinen kanta myös Päivän Profeetassa.

  ”Mitä niille kolmelle aurorille kävi? Niille, jotka tekivät virhearvion.”

Tonks suoristi selkänsä. Itsevarmuus palasi takaisin ääneensä kun hän ilmoitti, että aurorien toiminta ja sen oikeutus arvioitaisiin osaston sisäisissä toimielimissä – eikä sen prosessin ratkaisut kuuluneet ensimmäisen vuoden auroriopiskelijalle, jolla oli vielä paljon opittavaa kurista ja tottelemisesta.

  ”Siltä näyttää”, Jazz sanoi inhoten ja työnsi tuolin kauemmas pöydän reunasta niin. ”Oliko vielä jotain muuta?”

  ”Ei tällä kertaa. Mutta oletan – vaadin – että harkitset vielä kantaasi muodonmuuttamisen suhteen. Meillä olisi paljon käyttöä sinun taidoillesi.”

  ”Pidetään mielessä.” Jazz nyökkäsi lyhyesti ja harppoi ulos huoneesta.

Hän tiesi jo, ettei tulisi uhraamaan aurori Tonksin vaatimuksille ajatuksen murustakaan. Mitä Auroriakatemiaan tuli, hän ei ollut metamorfimaagi, ja mitä pikemmin Tonks nielisi ajatuksen, sen parempi.

**

10.7.1971

Jälleen kerran Red huomasi olevansa Erittäin Vihaisen Tyttöystävän ylpeä omistaja. Hän oli selvästi sanonut jotakin väärin muutama päivä sitten asunnollaan, koska hänen pöllönsä oli palannut jo kahdesti Jazzin luota ilman vastausta, jälkimmäisellä kerralla erittäin loukkaantuneen näköisenä aivan kuin Jazz olisi käskenyt sen näyttää nyrpeältä, tai kertonut sille, mistä sen omistajaa syytettiin. Pöllö oli lennähtänyt suoraan orrelleen höyheniään sukimaan, ja mulkoillut sieltä Rediä keltaisilla silmillään sen näköisenä, että nokkaisi, jos hän tulisi lähemmäs. Red ei ollut yrittänyt kolmatta kertaa.

Miltä näytät oikeasti? Sikäli kuin Red tiesi, metamorfimaageista puhuttaessa se oli täysin looginen kysymys. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, oliko Jazzin nykyinen ulkonäkö se todellinen versio. Jazz oli joskus osoittanut hänelle pikkusiskonsa koulun käytävällä, ja hän oli nähnyt Jazzin katoavan pikkusiskonsa kanssa laiturilta 9 ja kolme neljännestä vain vähän yli viikko sitten. Sokeakin näki, että siskokset eivät muistuttaneet toisiaan tippaakaan. Siinä missä Jazz oli oranssitukkainen ja vihreäsilmäinen, oli hänen pikkusiskonsa vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen. Silks Thomas oli pitkä ja laiha, kun taas Jazz oli keskimittainen ja siskoaan selvästi kurvikkaampi. Silksillä oli hyppyrimäkinenä ja ovaalinmuotoiset kasvot, Jazzilla oli viivasuora nenä ja terävä leuka. Joko he olivat saaneet vanhemmiltaan täysin erilaiset geenit tai sitten Jazz oli jossain vaiheessa päättänyt, että ei halunnut näyttää siskoltaan. Onko sillä väliä? Jazzin ääni oli ollut lattea kun tyttö oli kysynyt kysymyksen. Red ei vieläkään tiennyt varmaksi vastausta. Hän tiesi vain, että tuntui omituiselta olla jonkun kanssa ilman, että oli välttämättä koskaan nähnyt tämän todellisia kasvoja. Entä jos todellisella Jazzilla olisi syyliä ja keltaiset hampaat? Oliko hän pinnallinen, jos välitti sellaisesta?

Hän olisi halunnut kysyä Jonathanin mielipidettä, mutta ottaen huomioon että Jazzilta oli kestänyt melkein puoli vuotta mainita metamorfimaagiasiasta edes hänelle, ei ollut kovin vaikeaa arvata, että tyttö ei erityisemmin arvostaisi jos hän levittäisi tietoa eteenpäin. Niinpä hän pysyi hiljaa, loitsi tyynystään harjoitusvastustajan ja ryhtyi harjoittelemaan estomanauksia. Auroriakatemian pääsykokeisiin oli enää kolme päivää aikaa, eikä hänellä ollut varaa ajatella mitään muuta.

Todellisuudessa hän ei ollut huolissaan estomanaustensa tasosta, hän tiesi olevansa PVS-loitsuissa vähintään Auroriakatemian ykkösvuotisten tasoa ellei parempikin. Mutta manausten harjoitteleminen oli rauhoittavaa, rutiininomaista, ja auttoi häntä olemaan ajattelematta sitä, mitä hän todella pelkäsi: henkistä puolta. Kaikki sanoivat, että Auroriakatemian pääsykoehaastatteluun osallistuminen oli suurin piirtein yhtä mukavaa kuin jos olisi ollut labyrintissa pakoileva hiiri, jota joku yritti keihästää haarukalla. Ja sitten oli vielä se pahuksen testi, jossa tuli lukituksi huoneeseen, jonka ainoa tarkoitus oli heittää kokelaan pahimmat pelot tämän silmille. Redillä oli omat aavistuksensa siitä, mitä hänen pahimmat pelkonsa olivat, ja hän oli puolittain varma, että yksi vilkaisu niihin saisi Auroriakatemian sulkemaan häneltä ovensa ikuisiksi ajoiksi.

Hän pyyhki hikeä otsaltaan, loitsi harjoitusvastustajansa takaisin tyynyksi ja teki kutsuloitsun vesipullolle, joka lennähti sivupöydältä suoraan hänen käteensä.

  ”Onko lohikäärmeenkouluttajille pääsykokeita?”

Jonathan nosti katseensa kirjastaan (Vaarallista seuraa? Lohikäärmeenkouluttajan näin-elät-pidempään –opas). ”Oli ennen, mutta niin moni kuoli pääsykokeissa että niistä luovuttiin. Nyt meillä on vain kirjallinen koe ja haastattelu oppisopimusohjaajan kanssa.”

  ”Onnekas.” Red heittäytyi sängylle istumaan. Hän oli melko varma, että Auroriakatemiassa ei luovuttaisi pääsykokeista vaikka puolet kokelaista sattuisikin menehtymään pääsykokeissa.

  ”Ne oppisopimusohjaajat ovat kuulemma tosi hankalia. Ottavat ohjattavaksi sen, kenestä tykkäävät, taidoista viis.”

  ”No, sitten sinulla ei ole mitään aihetta huoleen. Viimeksi kun tarkastin, kaikki tykkäävät sinusta.”

Jonathan virnisti ja laittoi kirjan sivuun. ”Se on huolella hankittu taito, josta olen äärimmäisen ylpeä.”

  ”Miksi ihmeessä? Se tarkoittaa lähinnä sitä, että olet harmiton.”

Red väisti sulkakynää, jonka Jonathan lähetti lentämään hänen päätään kohti. Se lensi hänen tyynylleen ja tahrasi sen musteeseen. Hän ei ollut huolissaan – kiitos sen ääliön professori Huhkunraikkaan hän osasi erinomaisen tahranpoistoloitsun.

  ”En tule varmaan koskaan ymmärtämään, miksi sana harmiton on sinun ja Jayn mielestä niin suuri loukkaus.”

Jay, niin. Jayn mainitseminen sai Redin mielialan laskemaan kuin lentomanauksensa menettänyt luudanvarsi. Hän ei ollut puhunut Jayn kanssa sen jälkeen kun koulu oli loppunut. Siinä ei ollut sinänsä mitään yllättävää, he näkivät yleensäkin toisiaan kesälomalla vain satunnaisesti. Mutta kun otti huomioon sen, että Jay oli käyttäytynyt omituisesti koko loppukevään, aina siitä asti, kun oli nähnyt Redin ja Jazzin PVS-luokassa… No, ei ollut vaikeaa päätellä, mistä Jayn omituinen käytös johtui. Hän ei ollut sanonut missään vaiheessa mitään ääneen – mutta eipä hän ollut puhunut Redille paljon muutenkaan, ja silloin kun puhui, sanoihin oli sotkettu piikkilankaa. Yhden kerran PVS-tunnilla kaksintaisteluharjoituksissa Jay oli kironnut hänelle patteja naamaan vaikka tarkoitus oli ollut käyttää kilpiloitsua, ja kun Red oli menettänyt hermonsa, Jay oli vain kohauttanut olkapäitään ja sanonut, että se oli ollut vahinko ja refleksi. Mutta hänen silmänsä olivat välkähtäneet tavalla, joka sanoi jotakin aivan muuta.

  ”Oletko kuullut Jaysta?”

Jonathan mutisi, että Jay oli lähettänyt pöllön eilen ja ehdottanut ryyppyretkeä Tylyahossa. Jonathanin vaivaantuneesta ilmeestä oli helppo päätellä hänen tietävän täsmälleen, että Red ei ollut saanut samanlaista kirjettä.

Red huokaisi ja heittäytyi selälleen sängylle, tuijotti kellastunutta kattoa, joka oli aivan liian monen kärpäsen hautausmaa. Yksi hämähäkinseittiin tarttunut perhonenkin oli joukossa. Sen siivet hapristuivat kovaa vauhtia; syystä tai toisesta hämähäkki ei ollut palannut hakemaan lounastaan.

  ”Luuletko että koko juttu olisi mennyt paremmin jos olisin puhunut hänelle etukäteen?”

  ”Rehellisesti sanottuna? Tuskin.”

  ”Niin arvelinkin”, Red mumisi.

Hän oli miettinyt asiaa tuntikaupalla, ja todennut sitten masentuneena, että jos hän olisi halunnut pitää Jayn iloisena, hänellä olisi ollut vain yksi vaihtoehto: pysyä kaukana Jazzista. Hän oli harkinnut sitäkin, muutaman epäluonteenomaisen itseuhrautuvaisen minuutin ajan. Sitten Jazz oli läimäyttänyt häntä pergamentilla takaraivoon ja sanonut, että ei se silti tekisi Jayta onnelliseksi, koska hän ei halunnut olla Jayn kanssa, oli Red kuvioissa tai ei. Red onnistuisi ainoastaan tekemään heidät kaikki kolme onnettomiksi pelkän Jayn sijasta, ja mitä järkeä siinä oli? Redin oli pakko myöntää, että Jazzin sanoissa oli järkeä (”Totta kai niissä on järkeä, minä en ole ääliö, toisin kuin eräät!”), minkä lisäksi vaakakupissa painoi se, että hän tiesi tasan tarkkaan, että Jay ei olisi koskaan tehnyt samaa uhrausta hänen vuokseen. Oliko se reilua? Ei. Tuntuiko se kivalta? Ei. Mutta Jazz oli tehnyt täysin selväksi, että Redistä kaukana pysyminen tekisi hänet onnettomaksi, ja jostain syystä Red ei kestänyt tehdä Jazzia onnettomaksi.

Jay olisi luultavasti sanonut, että sillä ei ollut väliä – hän oli tuntenut Redin paljon kauemmin kuin Jazz, ja hänen tunteillaan olisi pitänyt olla etuajo-oikeus. Red yritti parhaansa mukaan olla ajattelematta sitä tosiasiaa, että Jay oli luultavasti oikeassa.

  ”Haluatko kuulustella aurorilainsäädäntöä? En ole varma, muistanko sitä kokonaan.”

Jonathan näytti helpottuneelta puheenaiheenvaihdoksesta. ”Jos tenttaat minulta lohikäärmeen anatomiaa sen jälkeen.”

  ”Joo, totta kai”, Red huokaisi ja lennätti oppikirjansa huoneen halki Jonathanille.

Jonathan etsi oikean kohdan kirjasta. ”Okei, missä tilanteessa aurori saa suorittaa kotietsinnän?”

Red tunsi rentoutuvansa saman tien. Hän ei ehkä hallinnut elämänsä monimutkaisia ihmissuhteita kovin hyvin, mutta tämän hän ainakin osasi.

**

22.11.1972

  ”Se on vaan niin – hemmetin – epäreilua.”

Jazz harppoi edestakaisin Redin pienessä keittiössä kuin joku olisi tähdännyt häntä ikiliikkujaloitsulla jalkoihin. Redin teki mieli tarttua häntä käsivarresta ja pysäyttää hänet, mutta hän epäili, että yrityksestä ei seuraisi mitään hyvää. Sen sijaan hän nojasi tiskialtaan reunaan ja risti käsivarret rinnalleen.

  ”Jos Clarke heittäytyi väkivaltaiseksi, niillä auroreilla ei ollut luultavasti vaihtoehtoa.”

  ”Ei ollut vaihtoehtoa?” Jazz naurahti ja jatkoi harppomista. ”Viimeksi kun tarkastin, tainnutustaika oli edelleen käytössä.”

  ”Paineen alla voi olla vaikeaa toimia järkevästi. Kaikki tekevät virheitä joskus.”

Red ei ollut itsekään varma, miksi puolusti aurorikolmikkoa, joka oli käyttänyt avada kedavraa Isaiah Clarkeen tämän neljävuotiaan pojan silmien edessä. Ehkä siksi, että hänkin oli tuleva aurori ja tiedosti, että jonakin päivänä hän saattaisi olla se, joka teki työssään virhearvion. Yhtä kaikki aurorien puolustaminen oli selvästi virhe, koska Jazz lakkasi viimein ravaamasta edestakaisin ja kääntyi luomaan hänen katseen, joka liikkui murhaavuudeltaan samassa asteikossa basiliskin kanssa.

  ”Kaikki tekevät virheitä joskus? Sano se sille neljävuotiaalle pojalle joka ihmettelee, miksi isä ei tule enää kotiin.”

  ”En tarkoittanut sitä sillä tavalla.” Red yritti pysyä rauhallisena. ”Ja olen varma, että se tappokirousta käyttänyt aurori saa rangaistuksen.”

  ”Älä viitsi. Yksikään niistä auroreista ei tule koskaan istumaan päivääkään Azkabanissa, ja sinä tiedät sen. Ministeriö höpisee pari päivää jotain sisäisistä tutkimuksista ja kurinpidollisista toimenpiteistä, ja ensi kuussa ne aurorit ovat taas työvuorolistalla koska kuka yhdestä kuolonsyöjästä nyt välittää!”

  ”No, siinä on järkeä”, Redin oli pakko sanoa. ”Voldemort ei ole mikään hyvä tyyppi, eikä kukaan käskenyt Clarkea liittymään hänen kannattajiinsa.”

  ”Ja siinäkö se raja menee?”

  ”Mitä?”

  ”Jos kannattaa väärää tyyppiä, on automaattisesti pahis.”

  ”Tässä ei ole kyse mistään neuvostovaaleista ja poliittisista erimielisyyksistä. Tiedät kyllä, että Voldemortia epäillään murhista. Monikossa.”

  ”Voldemortia, joo. Entä Clarkea? Oliko hän murhannut ketään? Ei. Oliko hän pahoinpidellyt ketään? Ei. Aurorit kävivät hänen kimppuunsa, koska hänellä oli väärä tatuointi käsivarressa!”

  ”Häntä epäiltiin pimeiden taikaesineiden hallussapidosta”, Red sanoi.

  ”Joo, epäiltiin! Viimeksi kun tarkastin, tässä maassa oli vielä oikeus reiluun oikeudenkäyntiin!”

Red hieroi otsaansa. ”Aurorit mokasivat Clarken kanssa, se on selvä. Mutta Clarke ei ollut mikään viaton sivustakatsoja. Hän oli sotkeutunut vaarallisten esineiden kauppaan ja kannatti täysin tyytyväisenä pimeyden velhoa, jota epäillään murhista!”

  ”Ja hänellä oli myös poika ja vaimo, joita hän rakasti”, Jazz sanoi ja jatkoi taas harppomista. ”Hän ei ollut läpeensä paha.”

  ”Siinäkö menee raja? Jos rakastaa jotakuta, ei ole paha, riippumatta siitä mitä tekee?”

  ”Ei tietenkään! Mutta jos hänen rikosrekisteriään katsotaan, hän ei ollut tehnyt mitään tosi pahaa! Pikkurikoksia, joo, ehkä. Entä sitten? Puolet ministeriöstä harrastaa laittomuuksia ja toinen puoli katsoo toiseen suuntaan, kunhan saa tarpeeksi ison lahjuksen tai kutsun ministerin kesäasunnolle ensi vuonna.”

  ”Se on eri asia.”

  ”Onko? Millä tavalla se on eri asia?”

  ”Meidän puolellamme ei haluta kenellekään pahaa, siksi”, Red murahti.

Jazz kallisti päätään. ”Hassua että mies on silti kuollut.”

Red oli vähällä ampua takaisin, että mikä Jazzin ratkaisu sitten oli – että he kaikki hautautuisivat koteihinsa eivätkä edes yrittäisi pysäyttää pimeyden voimia, ihan vain siksi, että joku saattaisi joskus tehdä virheen? Sanat olivat jo hänen huulillaan, vihaisina ja valmiina viiltämään, kun äkkiä Jazz keskeytti harppomisensa ja jäi nojaamaan pöydän reunaa vasten. Vasta silloin Red huomasi että Jazz näytti tavallista kalpeammalta ja että tytön silmien alla oli tummat varjot. Liian myöhään hän tajusi, että oli suhtautunut keskusteluun kuin riitaan, vaikka ei Jazz hänelle ollut vihainen.

  ”Hei.” Hän ylitti lattian kahdella askeleella ja tarttui Jazzia olkapäistä, yritti tavoittaa tytön katseen. ”Kaikki okei?”

Jazz ei vastannut, vaan puri huultaan. Red yritti löytää oikeat sanat sanottavaksi, mutta juuri silloin keittiön ikkunaan koputettiin. Red kääntyi ärtyneenä katsomaan. Ikkunalaudalla lasin toisella puolella istui likaisenruskea pöllö, jota hän ei muistanut nähneensä koskaan aiemmin. Viesti pöllön katseessa oli selvä: Avaa ikkuna tai muuten.

Red irrotti otteensa Jazzista ja meni hakemaan pöllöltä kirjeen. Hän työnsi pöllönnamin linnun nokkaan saadakseen sen häipymään, taitteli kirjeen auki, luki pari ensimmäistä riviä ja kirosi ääneen.

  ”Mitä?”

  ”Jay on pidätetty.”

Hän luki kirjeen läpi tarkemmin. Taikalainvartijaosastolla työskentelevä Catharina Wells ilmoitti asiasta, koska halusi olla kohtelias, muistan, että Jay Conway oli ystäväsi koulussa. Wells ei selvästikään ollut kartalla heidän ystävyytensä myöhemmistä käänteistä.

Red haroi hiuksiaan. ”Puhutaan lisää myöhemmin, okei? Menen katsomaan, mikä Jayn tilanne on.”

  ”Tulen mukaan.”

Red pudisti päätään. ”Parempi, että menen yksin.”

  ”Ja te päädytte kiroamaan toisenne varaosiksi viidessä minuutissa? Joo, tosi hyvä idea.” Jazz kuulosti jo paljon enemmän tavalliselta Jazzilta.

  ”Taikalainvartijaosastolla? Tuskin.”

Jazz mutisi jotakin sen suuntaista, että miehistä ei koskaan tiennyt, mutta ei pistänyt enempää vastaan, vaikka hänen ilmeensä paljastikin, että hän ei uskonut Rediä tippaakaan. Ilmiintyessään taikalainvartijaosastolle Red tajusi syynkin: hän oli näköjään ollenkaan ajattelematta vetänyt taikasauvan taskustaan ja puristi sitä nyt tiukasti kädessään.

**

11.7.1971

Perhepäivälliset. Vaikeasti vältettäviä, toisinaan siedettäviä, loput ajasta lähinnä rasittavia. Jazz tiesi, että hänen ei olisi pitänyt valittaa – toisin kuin Red, hän oli sentään vielä tervetullut omaan kotiinsa ja tuli enimmäkseen toimeen omien vanhempiensa kanssa. Tosin tulla toimeen oli ilmaisuna aika epäselvä, Jazz mietti lusikoidessaan keittoa suuhunsa. Isä ja hän olivat tehneet kysymys-vastaus –dialogista taidetta: hän pyysi rahaa ja isä vastasi, hän pyysi lupaa mennä Samin luo yöksi tai jonkun kotibileisiin ja isä vastasi, isä kysyi miten koulussa meni ja hän vastasi yhdellä sanalla. Äidin kanssa kommunikointi oli siirtynyt ajat sitten sanojen toiselle puolelle. Aina säännöllisin väliajoin Jazz vilkaisi äidin suuntaan ja näki äidin katsovan häntä otsa rypyssä, aivan kuin äiti olisi yrittänyt miettiä, miksi ihmeessä hänestä oli tullut sellainen kuin tuli, eikä sellainen kuin mainoslehtisessä luvattiin. Yleensä keskustelua ruokapöydässä pitivät äiti ja isä, jotka juttelivat keskenään työkavereista tai naapureista tai naapureiden lapsista, jotka viettivät liikaa aikaa pubissa tai olivat erehtyneet saamaan lapsia ennen kuin menivät naimisiin asti. Aina silloin tällöin keskusteluun liittyi Silks, kirjojensa kanssa viihtyvä, täydellinen pikkusisko, joka ei tehnyt koskaan väärää.

Ja kun Silks avasi suunsa ja katsoi tarpeelliseksi ilmoittaa äidille ja isälle, että Jazzilla oli poikaystävä, oli Jazzin hetkellisesti aika vaikea muistaa, miksi ihmeessä perheettömyys olisi niin suuri tragedia.

Isä veti keittoa väärään kurkkuun Silksin sanojen myötä ja alkoi yskiä. Jazzin katse oli kuitenkin äidissä, joka laski lusikan lautaselleen ja kääntyi katsomaan häntä ensin yllättyneenä, sitten pohjattoman ilahtuneena – aivan kuin hän olisi vihdoin tehnyt edes yhden niistä normaaleista asioista, joita äiti oli listannut vuosien varrella tavoitelistalleen ja viivannut sitten pettyneenä yli yksi toisensa jälkeen, kun oli käynyt ilmi, että Jazz oli suurimman osan ajasta jotain aivan muuta kuin mitä toivottiin. Nyt äidin silmät säteilivät.

  ”Poikaystävä? Voi miten hauskaa! Tunnemmeko me hänet? Onko hän rohkelikossa? Ooh, se on naapurin Michael, vai mitä, hän on aina katsonut sinua sillä silmällä, hänen äitinsä sanoi – ”

  ”Ei se ole Michael”, Silks sanoi näyttäen siltä, että nautti tilanteesta suunnattomasti. Kirottu pikkusisko. Jazz lupasi itselleen, että tekisi Silksin koulukirjoihin reikiä heti kun siskon silmä vain välttäisi.

  ”Kuka sitten?”

Silks avasi suunsa vastatakseen, mutta sanat vaihtuivat älähdykseen, kun Jazz potkaisi häntä terävästi sääreen pöydän alla.

  ”Silks on ajasta jäljessä. Minulla ei ole poikaystävää.”

  ”Ai mistä lähtien? Koska olen aika varma, että – ”

Jazz potkaisi Silksiä uudemman kerran, ja seurasi potkua katseella, joka tavutti hitaasti ja huolellisesti, että sanakin vielä ja poltan kirjastosi. Silks vaikeni ja vajosi syvemmälle tuoliinsa nyrpeän näköisenä.

  ”Ai ei ole?” äidin ilme oli kuin ilmapallolla, josta oli juuri puhkaistu ilmat. Siinä sitä taas mentiin – äiti oli pettynyt kelvottomaan tyttäreensä, joka ei käyttäytynyt kuten normaalit teini-ikäiset. Tosin ei äiti varmaan olisi ilahtunut sen enempää, jos olisi tiennyt, kuka hänen poikaystävänsä oli, Jazz ajatteli.

  ”Ei. Tylypahkassa oli yksi tyyppi vähän aikaa, mutta siitä ei tullut mitään.” Hän otti kasvoilleen surullisen ilmeen, koska tiesi, että se pysäyttäisi kaikki kysymykset ja saisi säälivirran kanavoitumaan hänen suuntaansa. Musertuneelta näyttäminen ei ollut edes kovin vaikeaa, kun hän ajatteli keskusteltuaan Redin kanssa edellisenä päivänä, omaa kysymystään – onko sillä väliä – ja Redin hiljaisuutta, joka oli sanonut enemmän kuin yksi McGarmiwan kolmen jalan esseistä ikinä.

  ”Loukkasiko joku minun tyttöäni?” Isän kasvot punehtuivat. ”Jos saan sen nulikan käsiini – ”

  ”Hengitä, isä”, Jazz huokaisi tietämättä, ollako iloinen koska isä välitti, vai ollako loukkaantunut koska isä kuvitteli, että hän ei pystynyt puolustamaan itse omaa kunniaansa. ”Se oli molemminpuolista. Olen onnellisesti yksin juuri nyt.”

Ovikello soi.

  ”Se on varmaan Lena”, Silks sanoi ja ponkaisi ylös tuolistaan ja ulko-ovelle. ”Moi Lena, olen vielä syöm-”

Silksin puhe katkesi kuin veitsellä leikaten. Isä liikahti aikeissa mennä eteiseen, kun Silks tuli takaisin kädet puuskassa.

  ”Jazz, sinua kysytään. Se on se tyyppi, joka ei ole poikaystäväsi.”

Äiti ja isä alkoivat molemmat nousta tuoleistaan, äiti uteliaana, isä kasvot punehtuen. Jazz työnsi tuolinsa taaksepäin ja teki vauhdikkaan sprintin eteiseen, potkaisi kengät nopeasti jalkaansa ja tuuppasi ovensuussa seisovan Redin ulos ovesta.

  ”Mennään!”

Hän nappasi Rediä kädestä ja lähti kiskomaan kadulle. Jostain heidän selkänsä takaa kuului isän huuto:

  ”Hei! Hei sinä siellä! Pojannulikka! Seis!”

Jazz ei kääntynyt katsomaan, vaan johdatti Rediä vauhdilla eteenpäin, kunnes he olivat puiston reunalla turvallisen välimatkan päässä talosta. Vasta sitten hän pysähtyi, irrotti otteensa Redistä ja kääntyi katsomaan poikaa.

Red työnsi kädet taskuihinsa. ”Mielenkiintoinen vastaanotto.”

  ”Mitä ihmettä sinä meinasit?” Jazz sihahti. ”Vanhempani eivät tiedä olemassaolostasi!”

  ”Ai siksi isäsi kutsui minua pojannulikaksi ja kuulosti siltä, että suunnittelee murhaani?”

  ”Silks yritti kertoa sinusta. Minä valehtelin. Isä veti omat johtopäätökset.”

Jos Jazz ei olisi tiennyt paremmin, hän olisi väittänyt, että Redin kasvoilla häivähtävä ilme oli loukkaantunut. Ilme oli kuitenkin poissa, ennen kuin hän ehti katsoa toisen kerran, ja hän vakuutti itselleen, että oli nähnyt harhoja. Mitä se Rediä kiinnosti, mitä hänen vanhempansa ajattelivat? Vanhemmat oli Redille ylimmän luokan kirosana.

  ”Mistä minä olisin voinut tietää, mitä vanhempasi tietävät?” Redin ääni oli syyttävä. ”Halusin puhua sinulle. Et vastaa viesteihin.”

  ”Kannattaa lukea rivien välistä. Minä en halua puhua sinulle.”

  ”Miksi?” Red kysyi rauhallisesti.

  ”Mitä miksi?”

  ”Jos haluat olla suuttunut minulle, minulla on oikeus tietää, miksi.”

  ”Eikö se ole ilmiselvää?”

  ”Ei täältä katsottuna.”

  ”Hanki silmälasit.”

  ”Jazz.”

  ”Älä jazzittele minua niin kuin olisin pikkulapsi! Olet ehkä vuoden vanhempi, mutta minä olen nainen ja edellä kehityksessä.”

  ”Tosi kehittynyttä – pidät mykkäkoulua, koska kysyin yhden kysymyksen”, Red ärähti.

  ”Eli sinä tiedät, mistä olen suuttunut”, Jazz sanoi voitonriemuisesti.

  ”En ymmärrä, mistä olet suuttunut. Se oli täysin looginen kysymys.”

  ”Miksi?” Jazz laittoi kätensä puuskaan. ”Koska jos olen oikeasti ruma, et pidäkään minusta enää?”

Jossakin mielensä perukoilla hän tiesi, että kysymys ei ollut ehkä täysin reilu – ulkonäköönhän hänkin oli Redissä ensin ihastunut. Sitten hän puolustautui huomauttamalla itselleen, että hän ei ollut koskaan välittänyt siitä, oliko Redin ulkonäkö aito vai ei.

  ”En minä sitä tarkoita!”

  ”Miksi sillä sitten on väliä? Näytän siltä miltä haluan näyttää. Miksi se ei riitä?”

  ”Voisit olla kuka vaan”, Red sanoi. ”Voisit kävellä kadulla vastaan enkä tietäisi, koska en tiedä, miltä oikeasti näytät. Se on vähän häiritsevää.”

  ”Arvaa mikä muu on häiritsevää? Se, ettei kelpaa sellaisena kuin on.”

Hän kääntyi ympäri ja käveli pois. Hän oli puolimatkassa kohti kotia, kun puistosta kuului vaimea räksähdys, joka kertoi Redin kaikkoontuneen tiehensä.

**

22.11.1972

Catharina Wells oli ollut Redin kanssa samalla luokalla, ja puuskupuh. Jokin aika sitten Red oli kuullut, että Wells oli mennyt töihin taikalainvartijaosaston tutkintavankilaan. Hän oli ihmetellyt silloin, miten ihmeessä puuskupuh päätyi töihin putkaan juoppoja ja pikkurikollisia paimentamaan, mutta nyt hän oli siitä yksinomaan kiitollinen. Wells oli puuskupuh, mikä tarkoitti sitä, että hän oli ennen kaikkea reilu – ja reiluuden nimissä hän antoi Redin puhua entiselle parhaalle ystävälleen ilman taikalainvartijoiden läsnäoloa.

  ”Tee palvelus, jooko? Pyydä häntä lopettamaan viattomien työntekijöiden uhkailu. Se vain pahentaa hänen asemaansa.” Wells hymyili avatessaan hänelle selliosaston oven.

  ”Yritetään.”

Kun Red oli nähnyt Jayn edellisen kerran, Jay oli murtautunut Jazzin asuntoon ja haaveillut ääneen maailmasta, jossa Rediä ei olisi. Nyt Jay istui taikalainvartijaosaston pidätyssellissä ja syljeskeli kaikessa rauhassa kattoon kuin ei olisi ollut eläessään huolissaan mistään. Hän nosti katseensa kuullessaan oven kolahtavan, ja naurahti nähdessään Redin.

  ”No mutta tämäpä vasta yllätys”; hän sanoi sarkastisesti. ”Ettei siinä vaan olisi paras ystäväni. Ei kun hetkinen, olet nykyään viholliseni. Mitä kuuluu, Stron? Tulitko lukemaan minulle oikeuteni? Olisit ottanut Jazzin mukaan, hän on paljon kivempaa katseltavaa.”

  ”Juttelin taikalainvartijoille.” Red piti äänensä rauhallisena, teeskenteli, että ei ollut kiinnittänyt Jayn sanoihin mitään huomiota. ”Jäit kuulemma kiinni varkaudesta.”

Jay levitteli käsiään. ”Tykkään enemmän termistä omaisuuden vapauttaminen, mutta taikalainvartijat ovat niin kapeakatseisia.”

  ”Olisi ollut viisaampaa vapauttaa omaisuutta jossain muualla kuin taikaministerin serkun kellarissa”, Red huomautti. ”Taikaministeri haluaa päänahkasi.”

  ”Oliko sinulla asiaakin vai haluatko vain olla vahingoniloinen?”

  ”Taikalainvartijat sanoivat, että varastit kirjoja. Uteliaisuuteni heräsi”, Red sanoi kevyesti. ”Viimeksi kun tarkastin, et osannut lukea.”

  ”Ainakaan minä en ole koskaan käyttänyt PVS-kirjaa unikaverina.”

  ”Miksi yritit varastaa kirjoja, Jay?”

  ”Hmm, yritän ilmaista tämän nätisti”, Jay sanoi pilkallisesti. ”Ei kuulu sinulle. Painu hittoon, Stron.”

  ”Okei sitten.” Red kohautti harteitaan. ”Ajattelin auttaa sinua, mutta jos vietät mieluummin laatuaikaa Azkabanissa…”

Jay nousi ylös pölyiseltä kivilattialta ja tuli kalterien luo seisomaan. ”Auttaa minua? Miten?”

  ”Taikalainvartijat ovat minulle palveluksen velkaa. He päästävät sinut todennäköisesti sakoilla, jos ehdotan sitä heille.”

  ”Miksi ehdottaisit? Me ollaan vihollisia.”

  ”Sanotaan sitä vaikka tilien tasaamiseksi.”

Jay alkoi nauraa. ”Ei se tasaa tilejä. Ei lähellekään.”

  ”Ei sitten”, Red sanoi ja yritti näyttää siltä, että Jayn vastaus ei vaivannut häntä ollenkaan. ”Puhun taikalainvartijoille silti.”

  ”Olet ääliö.”

  ”Ehkä. Mutta minä en ollut se, joka lakkasi olemasta sinun ystäväsi.” Red kääntyi mennäkseen. ”Ehkä jonakin päivänä jopa tajuat sen.”

 Jay tuhahti. ”Sitten kun helvetti jäätyy umpeen.”

  ”Ja Conway? Pysy poissa vaikeuksista”, Red sanoi kääntymättä ympäri. ”Seuraavalla kerralla en enää tule väliin.”

 ”Ei tarvitsekaan!”

Red poistui selliosastolta ja meni etsimään ystävällismielisiä taikalainvartijoita suostuteltavaksi. Hän huomasi melkein toivovansa, että se olisi viimeinen kerta, kun hän kuulisi Jay Conwaysta. Takaraivossaan hän kuitenkin tiesi, että toivo oli turha – ja että tästä eteenpäin hänen oli syytä olla varuillaan, koska Jay ei selvästikään hautonut kovin lämpimiä tunteita häntä kohtaan.

**

13.7.1971

  ”Stron, Mildred!”

Red nousi ketterästi ylös odotusaulan lattialta ja harppoi lattian poikki äänen suuntaan. Kuten aina, oman kirotun etunimen kuuleminen herätti hänessä lähinnä murhanhimoisia aikomuksia, mutta ottaen huomioon, että kirotun etunimen lausuja oli päättämässä Auroriakatemian valinnoista, hän työnsi murhanhimoiset tunteet taka-alalle ja pakotti kasvonsa neutraaliksi.

  ”Stron?” Haastatteluhuoneen ovella seisova nainen tarkasteli häntä päästä varpaisiin. Naisella oli haisunäädän häntää muistuttavat mustavalkoiset hiukset, pistävä ilme ja pergamenttirulla kädessä.

Red nyökkäsi varautuneena.

  ”Tervetuloa Auroriakatemian valintakoehaastatteluun. Olen Camelotta Tonks. Tule peremmälle, niin aloitetaan.”

Red astui naisen perässä haastatteluhuoneeseen. Se oli kuin mikä tahansa luokkahuone, ja palautti välittömästi mieleen ikäviä muistoja kaikista niistä kerroista, kun hän oli ollut luokkahuoneessa jonkun opettajan haukuttavana. Keskellä huonetta oli yksi tuoli, johon Tonks viittasi häntä istumaan. Tonks itse istui kolmen pöydän riviin tyhjälle paikalle. Hänen vieressään oli arpikasvoinen aurori, jonka Red tunnisti Alastor Vauhkomieleksi – mies oli legenda jo eläessään. Vauhkomielen vieressä istuvan, etäisesti sutta muistuttavan terävänenäisen miehen kuvan Red oli puolestaan nähnyt uutisissa. Manico Visardo, yliaurori.

  ”Tämän haastattelun tarkoituksena on selvittää sopivuutesi Auroriakatemiaan”, Tonks sanoi. ”Valitsemme opiskelijat tiukalla seulalla, koska emme halua haaskata kenenkään aikaa. Pyydämme siis, että vastaat rehellisesti.”

Red nyökkäsi.

  ”Aloitetaan siis. Minulla on tässä edessäni viimeisimmän pimeyden voimilta suojautumisen opettajasi kirjoittama suosituskirje. Hän kirjoittaa, että olet äärimmäisen taitava oppilas – silloin kun haluat olla. Haluatko avata meille, mitä professorisi tällä tarkoittaa?”

Red nielaisi ja kirosi mielessään professori Bellinin, joka näköjään halusi varmistaa, että hän päätyisi turvapeikkojen kouluttajaksi. Hän yritti muotoilla vastauksen, joka olisi riittävän rehellinen, mutta ei sulkisi häneltä Auroriakatemian ovia ikuisiksi ajoiksi. Hän sanoi, että oli ollut ajoittain kärsimätön, ja huono motivoitumaan asioista, joita ei pitänyt millään tavalla hyödyllisinä.

  ”Eli uskot olevasi koulutettua opettajaa parempi arvioimaan jonkin asian hyödyllisyyden.”

Red tajusi saman tien, että Auroriakatemian haastattelun ei ollut tarkoitus olla reilu, vaan provosoida hänet paljastamaan huonoimmat puolensa ja menettämään malttinsa. Tonks hädin tuskin kuunteli vastausta, ennen kuin ampui seuraavan kysymyksen:

Luuliko hän, että aurori pärjäsi pelkillä pimeyden voimilta suojautumisen taidoilla?

Jos tehtävää johtava aurori antaisi käskyn, jota hän ei pitänyt mielekkäänä, jättäisikö hän senkin huomiotta?

Oliko totta, että hän oli huono kunnioittamaan auktoriteetteja?

Oliko hänellä ennakkoluuloja jotakin ihmisryhmää kohtaan?

Miksi hänellä ei ollut ollut harrastuksia koulussa?

Miksi hän ei ollut ollut valvoja- tai johtajaoppilas koulussa?

Ja sitten, viimein, melkein tunnin kestäneen kuulustelun päätteeksi:

  ”Isäsi on muuten taikalainvartijaosaston hallussa alakerrassa. Päätti kuulemma uhkailla jästejä humalassa. Haluaisitko mennä sanomaan hei?”

Red halusi sillä hetkellä vain yhtä asiaa: kirota pilkallisen ilmeen pois Tonksin kasvoilta. Hän onnistui pitämään ilmeensä peruslukemilla vain vaivoin, ja oli varma, että Tonks tiesi sen.

  ”En ole puhunut hänelle yli vuoteen. En näe mitään syytä aloittaa nyt.”

**

Red oli kestänyt valintakoehaastattelun, jonka aikana hänelle oli käynyt täysin selväksi, että kysymyksiä esittävä Tonks halusi hänet Auroriakatemiaan suurin piirtein yhtä kovasti kuin halusi sytyttää asuntonsa tuleen ja astui vapaaehtoisesti liekkeihin. Visardo ja Vauhkomieli eivät olleet esittäneet koko haastattelun aikana yhtään kysymystä, joten heidän kannastaan Redillä ei ollut aavistustakaan, mutta jos yksi kolmikosta oli hänen hyväksymistään vastaan, eivät mahdollisuudet näyttäneet kummoisilta. Haastattelun jälkeen hänet oli viety pelkohuoneeseen kohtaamaan pahimmat pelkonsa sillä aikaa, kun vihamielinen kolmikko tarkasteli lasin takaa, arvosteli hänen pelkojaan ja toivoi hänen epäonnistuvan.

  ”Olen yllättynyt”, Tonks oli sanonut, kun hän puolen tunnin kuluttua astui takaisin käytävään jalat vapisten, mutta pelkonsa voittaneena. ”Luulin, että pahin pelkosi olisi jotakin… erilaista.”

Red oli vain nielaissut pystymättä vastaamaan. Hänkin oli luullut, että hänen pelkonsa olisivat olleet jotakin muuta. Omia vanhempiaan hän oli osannut odottaa, he vierailivat yhä säännöllisesti hänen unissaan. Oma kuva peilissä kuolonsyöjätatuoinnilla varustettuna, sekin oli ollut ilmiselvää – ja juuri se oli taatusti viimeinen naula Auroriakatemia-nimisen haaveen arkkuun. Epäonnistumisen pelko, sekin oli ollut odotettavissa.

Hän ei ollut odottanut näkevänsä Jazzia.

Hän oli tullut kotiin vihaisena, pettyneenä, hämmentyneenä, varmana tulevaisuudestaan turvapeikkojen kouluttajana ja mielessään vain yksi tavoite: humala, niin nopeasti kuin mahdollista. Kaksi tuntia myöhemmin hän oli hyvää vauhtia matkalla. Huone hänen ympärillään pyöri tottelevaisesti mukana aina kun hän käänsi päätään, ja kaikki tuntui mukavan kaukaiselta ja epätärkeältä, kuin hänen ja todellisuuden välille olisi vedetty suojaverho. Entinen paras ystävä, joka vihasi häntä? Ei väliä. Jästejä uhkaileva humalainen isä taikalainvartijoiden sellissä? Mitä siitä. Raivostunut tyttöystävä? Kuka sellaisia kaipasi. Vuosien vaivannäkö hukkaan heitettynä ja edessä epävarma tulevaisuus? Hah, ei kiinnostanut.

Eikö muka? Pieni, ärsyttävän selväpäinen ääni hänen takaraivossaan kuiskasi. Hän vaiensi äänen menemällä keittiöön hakemaan lisää juotavaa.

Keittiön ovella hän törmäsi Jazziin.

Humalainen sumu hälveni hetkeksi, ja muutaman sekunnin ajan hän näki Jazzin sellaisena kuin oli nähnyt pelkohuoneen painajaisessaan: liikkumattomana, valkoisena, kuolleena. Sitten näky haihtui, ja hän tajusi, että keittiön ovella seisova Jazz oli erittäin elävä – elävä ja varautuneen näköinen ja puristi valokuva-albumia rintaansa vasten.

  ”Olet humalassa.”

  ”Kymmenen pistettä rohkelikolle.” Red alkoi nauraa. Se oli ilotonta naurua, joka kaikui kitkeränä pitkin keittiön seiniä. ”Harmi, että McGarmiwa ei ole täällä!”

  ”Mene nukkumaan. Olet juonut ihan tarpeeksi.”

  ”Mikä versio Jazzista sinä olet?” Red siristi silmiään.

Jazz pyöritti silmiään. ”Se versio, joka lähtee nyt kotiin. Öitä, Red.”

Kuva kuolleesta Jazzista välähti jälleen Redin silmien edessä. Humalassa hänen oli vaikea päättää, kumpi Jazz suututti häntä sillä hetkellä enemmän, hänen painajaisiinsa tunkeutuva kuollut vai metamorfimaagi elävä, joka saattoi olla kuka tahansa ja joka kieltäytyi puhumasta hänelle ja käyttäytyi sitten kuin vika olisi ollut hänessä, kun todellisuudessa oli – oli Jazzin syytä, että hän ei pääsisi Auroriakatemiaan! Jos Jazzin mykkäkoulu ei olisi aiheuttanut hänelle päänvaivaa, hän olisi pystynyt valmistautumaan paremmin akatemian pääsykokeisiin ja sitten hän olisi keksinyt parempia vastauksia sen Tonksin kysymyksiin eikä olisi pilannut mahdollisuuksiaan. Jep, koko juttu oli Jazzin vika.

Hän heräsi ajatuksistaan ja tajusi, että Jazz marssi jo kohti ulko-ovea valokuva-albumi sylissään.

  ”Mene sitten!” Hän huusi tytön tikkusuoralle selälle. ”Oli jo aikakin! Olet vain tiellä!”

Sulkeutuvan oven läimähdys oli korvia huumaava. Red tuijotti tyhjää eteistä hetken, ja hoippui sitten vessaan oksentamaan.

 - Sharra

Oh, you're in my veins
And I cannot get you out
Oh, you're all I taste
At night inside of my mouth

Andrew Belle feat. Erin Mccarley: In My Veins

Kahdeksas osa

21.9.1972

  ”Millaista Auroriakatemiassa on?”

Sam Conwayn vaalea pää kellui olohuoneen takan liekeissä. Loput Samista oli sillä hetkellä Intiassa, tai Indonesiassa ehkä - Jazz ei ollut täysin varma. Samin hiukset olivat vaaleammat kuin ennen, kasvot ruskettuneemmat, ja sillä hetkellä Jazz huomasi toivovansa syvästi, että missä tahansa i-alkuisessa paikassa Sam sitten olikin, hän olisi ollut siellä myös. Hänen jokaista lihastaan särki, hän haisi hieltä, hän ei ollut ehtinyt nukkua tarpeeksi päiväkausiin, ja kaiken kaikkiaan hänen oli hyvin vaikea muistaa, miksi ihmeessä oli halunnut välttämättä lähteä opiskelemaan sen sijaan, että olisi lähtenyt kiertämään maailmaa ystävänsä kanssa.

  ”Rehellisesti sanottuna? Tylsää.” 

  ”Ihmeellisessä agenttikoulussa tylsää? Vaikea uskoa.”

  ”Joo, no – ”, Jazz irvisti, ” – kenelläkään ihmeellisessä agenttikoulussa ei ole hirveästi huumorintajua. Vanha kunnon McGarmiwa oli rento ja hauskanpitoa rakastava tyyppi Auroriakatemian opettajiin verrattuna.”

  ”Mitä sitten odotit?” Sam kysyi. ”Aurorit metsästää pimeyden velhoja työkseen. Pakko kai sellainen koulutus on ottaa vakavasti.”

  ”Joo”, Jazz huokaisi. ”Mutta pimeyden velhojen metsästäjiksi aurorit ovat aika… rajoittuneita.”

Hänen korviaan särki edelleen – vain paria tuntia aiemmin kaksintaisteluopettaja Camelotta Tonks oli huutanut hänelle koko epäluonnollisen laajojen keuhkojensa voimalla, koska hän oli kehdannut potkaista kaksintaistelupariaan jalkoväliin kesken harjoituksen. Olet auroriopiskelija, etkä pahainen jästi baaritappelussa, Thomas! Käyttäydy sen mukaisesti! Jazz oli vetänyt syvään henkeä ja huomauttanut sitten, että Jaron oli juuri onnistunut viemään hänen taikasauvansa – mitä hänen olisi pitänyt tehdä jos kyseessä olisi ollut oikea kaksintaistelu, jäädä kiltisti odottamaan avada kedavraa vai? Tonks oli vain katsonut häntä nenänvarttaan pitkin ja sanonut, että todellinen aurori ei koskaan, koskaan menettänyt taikasauvaansa kaksintaistelussa.

Sam pidätteli naurua, kun Jazz sai vuodatuksensa loppuun. ”Ehkä opettajasi uskoo evoluutioon. Jos aurori menettää sauvansa, aurori joutaa kuolemaan?”

  ”Oikeasti, joka puolella on pelkkiä sääntöjä. Mitä järkeä on noudattaa miljoonia sääntöjä, jos pimeyden velhot ei kuitenkaan pelaa samoilla säännöillä?”

  ”Toivottavasti et sanonut tuota sille Tonksille.”

  ”Ei kannata. Se nainen vihaa minua jo valmiiksi.”

Hyvä on, ehkä vihata oli vähän turhan ylidramaattinen sana, mutta Camelotta Tonks oli ottanut hänet heti ensimmäisestä päivästä lähtien silmätikukseen. Mikään, mitä hän teki, ei kelvannut naiselle – hänen sauvatyöskentelynsä oli liian huolimatonta, hänen askelluksensa tehotonta, ja miksi, kautta Merlinin, miksi hän ei voinut koskaan noudattaa sääntöjä? Ärsyttävintä oli, että Jazz oli nähnyt Jaronin ja Emmelinen tekevän jatkuvasti samoja virheitä ja selviävän ilman huomautusta. Jatkuva arvostelu tuntui väkisinkin henkilökohtaiselta. Kun otti huomioon, että Tonks oli metamorfimaagi… No, kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt olla Jazzin puolella, mutta ei nähtävästi. Ehkä se juuri naista ärsyttikin – että hän oli tehnyt alusta asti selväksi, että halusi pitää sen puolen itsestään piilossa.

  ”Mitä Intiaan kuuluu?” Jazz vaihtoi puheenaihetta. Tonksin ajatteleminen aiheutti hänelle aina päänsärkyä.

  ”Indonesiaan.”

Jazz virnisti. ”Hyvä yritys.”

  ”Täällä on tosi mielenkiintoista, paikallinen taikakulttuuri on kiehtova yhdistelmä taikauskoa ja pitkälle kehitettyä, tieteellistä noituutta. Olen oppinut paljon.”

  ”Käännettynä: olet ollut koko ajan uima-altaalla?” Jazz veikkasi.

  ”Joo”, Sam huokaisi. ”McGarmiwa pyörtyisi jos tietäisi. Mutta Merlin, Kirke ja Arhippa, että täkäläiset tekevät hyviä drinkkejä.”

  ”Mihin menet seuraavaksi?”

  ”Hmm, varmaan Australiaan.”

Jazz puristi silmät kiinni. ”Kuka tarvitsee aurorikoulutusta? Haluan Australiaan.”

  ”Mutta kuka meitä sitten suojelee kieroilta pimeyden velhoilta?” Sam virnisti ja vakavoitui sitten. ”Hei, kieroista velhoista puheen ollen, oletko kuullut mitään veljestäni?”

  ”En pariin kuukauteen.” Jazzin mieliala synkkeni, kun hän muisteli kesällä saamaansa kirjettä, jossa Jay Conway onnitteli häntä Auroriakatemiaan pääsystä ja kehotti harkitsemaan muita vaihtoehtoja. Hän ei ollut vastannut viestiin, eikä Jay ollut yrittänyt uudelleen.

  ”Hemmetti.”

  ”Onko kaikki ok?”

  ”Ei aavistustakaan”, Sam huokaisi. ”Äiti ei ole kuullut Jaysta kuukausiin ja alkaa panikoida. Minustakin se on vähän outoa, mutta toisaalta… Jay on Jay.”

  ”Mitä Jay tekee nykyään?” Jazz ajatteli kirjettä, jossa poika oli muistuttanut, että aina oli olemassa vaihtoehto, jos kurinalainen elämä alkaisi kyllästyttää.

  ”Väitti etsivänsä itseään viimeksi kun juteltiin.” Sam yritti hymyillä. ”Mutta hei, jos ärsyttävä isoveljeni on yhteydessä sinuun niin ilmoittele, jooko? Hän on ääliö, mutta olisi silti kiva tietää, että hän on edelleen hengissä.”

Jazz lupasi huudella hormiverkossa saman tien, jos näkisi Jaysta vilaustakaan. ”Mutta luultavasti hän pysyy kaukana minusta. Älä unohda, että poikaystäväni on veljesi vihollinen numero yksi.”

  ”Hemmetin idiootti Jay”, Sam murisi. ”Miksi ihmeessä hän ei voi käsitellä pettymyksiään niin kuin normaalit ihmiset?”

**

10.5.1971

  ”Mitä luet?”

Ikkunalaudalla istuva Jazz ehti juuri ja juuri kohottaa katseensa MeNoidista, kun hänen edessään seisova Jay Conway nähtävästi päätti odottaneensa vastausta kysymykseensä liian kauan, nappasi lehden hänen kädestään ja vilkaisi sen kantta.

  ”Seitsemän hyödyllistä loitsua makuuhuoneeseen, joita äitisi ei halua sinun tietävän.” Jay vislasi. ”Haluatko sivistää meitä muitakin?”

  ”Hanki oma lehti”, Jazz sanoi herttaisesti hymyillen ja otti lehden takaisin. ”Toiset meistä itse asiassa maksavat tilauksesta.”

  ”Ja loput meistä kyseenalaistavat teidän mielenterveytenne”, Jay tokaisi, mutta yritti silti lukea ylösalaisin, mitä lehdessä sanottiin. Jazz laittoi lehden kiinni ja asetti sen viereensä ikkunalaudalle Jayn pettyneestä huokauksesta välittämättä. Hän risti säärensä ja venytteli.

  ”Joten, mitä haluat, Conway?”

  ”Mikä saa sinut kuvittelemaan, että haluan jotakin?”

  ”Hmm, ehkä se, että et ole puhunut minulle moneen viikkoon?”

  ”Olen ollut kiireinen.”

  ”En taida haluta tietää, minkä kanssa”, Jazz mutisi.

Jay virnisti tyytyväisenä. ”Et haluakaan. Mennäänkö tänään Tylyahoon?”

  ”Mitä?”

  ”Mennäänkö illalla Tylyahoon? Viime kerrasta on ikuisuus.”

Jazz oli hiljaa niin pitkään, että poika naurahti ja kysyi, oliko hänen kuulossaan jotain vikana. Jazz ravistautui hereille ajatuksistaan ja muistutti, että viimeksi kun he olivat hiippailleet salaa Tylyahoon, he olivat juoneet aivan liikaa ja jääneet melkein kiinni, minkä lisäksi hän oli murtanut ranteensa.

  ”Se sattui, sivumennen sanoen.”

  ”Se oli Redin vika, ei Tylyahon.”

  ”Red on edelleen olemassa”, Jazz huomautti.

Jay kohautti harteitaan. ”Ehkä Reddie-poju pysyy tällä kertaa makuusalissaan.”

Jazz tuijotti poikaa pitkään sanaakaan sanomatta. Sitten hän alkoi nauraa. Red viettämässä yksinäistä iltaa makuusalissa sillä aikaa kun hän hiippailisi Tylyahossa Jay Conwayn kanssa, siinä vasta todennäköinen skenaario. Missä universumissa Jay oikein eli tätä nykyä, muurahaisten valtakunnassa vai? Hän nauroi niin kovasti, että hänen vatsaansa alkoi sattua. Sitten hän näki Jayn kurtistavan kulmiaan ja tajusi, että poika oli tosissaan. Nauru pyyhkiytyi saman tien pois hänen huuliltaan. Jos Jay oli vakavissaan, se saattoi tarkoittaa vain yhtä asiaa…

Jay ei tiennyt, että hän oli Redin kanssa.

Jazz toivoi, että olisi voinut rehellisesti sanoa tuntevansa pelkkää ärtymystä. Ärtymystä, tai suuttumusta ehkä – sellaista naisellista loukkaantuneisuutta, joka oli täynnä raivoa ja joka purkautui ennen pitkää vihaisena huutona, tai potkuna jalkoväliin; sellaista suuttumusta, josta ei voinut edes puhua samassa lauseessa säälittävyyden kanssa. Tosiasia kuitenkin oli, että hän ei tuntenut ärtymystä tai raivoa, vaan kipua. Hän oli ollut Redin kanssa melkein kolme kuukautta, eikä Red ollut katsonut tarpeelliseksi mainita asiasta parhaalle ystävälleen.

Jazz käänsi katseensa pois. Hänen sormensa puristuivat ikkunalaudan reunan ympärille niin tiukasti, että kämmeniin sattui.

  ”Haloo? Tylypahka kutsuu Jassminadaraa?”

  ”Älä käytä sitä nimeä”, Jazz mutisi huomattavasti vähemmän terävästi kuin yleensä.

  ”Tylyaho, tänään illalla?”

Jazz käänsi viimein katseensa takaisin edessään seisovaan poikaan. Jay keikkui kantapäillään kädet taskussa sen näköisenä, että yritti parhaansa mukaan näyttää siltä, ettei välittänyt tippaakaan hänen vastauksestaan, mutta välitti todellisuudessa vähän liikaa. Jazz rypisti otsaansa. Hän tunsi tuon ilmeen, tuon teeskennellyn välinpitämättömyyden, oli pakottanut sen omille kasvoilleen liian monta kertaa. Hän tiesi, mitä tuo ilme tarkoitti. Äkkiä hänen mieleensä kohosivat kaikki ne kerrat, kun Jay oli tullut juttelemaan hänelle ilman mitään varsinaista asiaa, pilkannut häntä silloinkin kun ei kiinnittänyt mitään huomiota muihin tyttöihin, muistanut hänen koko kirotun nimensä silloinkin, kun ei muistanut edes muiden rohkelikkotyttöjen luokka-astetta…

Voi Merlinin ikivanhat puuvilla-alushousut. Oliko Jay Conway, kaiken ärsyttävän alfa ja omega, hänen melkein-poikaystävänsä paras ystävä, itse asiassa ihastunut häneen? Hän puri lujasti huultaan estääkseen itseään taas nauramasta. Nyt kun hän ajatteli asiaa, se oli täysin loogista.

Se oli myös täysin monimutkaisen, sotkuisen, suoraan-kehnosta-naistenlehdestä-reväistyn ahdistavaa.

  ”Taidan jättää väliin”, Jazz sanoi pakotetun kevyellä äänellä. ”Ranteeni ei ole vielä unohtanut edelliskertaa.”

Itsevarma hymy Jayn kasvoilla lipsahti sekunnin murto-osaksi vain palatakseen saman tien voimalla takaisin.

  ”Omapahan on menetyksesi, Thomas. Toisen kerran sitten? Vai haikailetko edelleen putkiaivoisen kaverini perään? Koska ei millään pahalla, mutta varoitin jo – haaskaat aikaasi.”

Jazzin vatsaa väänsi, ja hänen kurkustaan karkasi etäisesti hysteeriseltä kuulostava naurahdus ennen kuin hän ehti estää itseään.

  ”Joo, niinhän sinä sanoit.”

**

Hän odotti, että huolettomasti viheltävä Jay oli kadonnut nurkan taakse, tunki sitten lehden koululaukkuunsa ja lähti etsimään oletettua poikaystäväänsä. Välittömästi häntä vastaan tuli iso, naurava lauma opiskelijoita koulupuvuissaan. Jazz vilkaisi kelloaan ja tajusi lauman olevan tulossa Suuresta Salista; päivällisaika oli juuri päättynyt. Hän ei vaivautunut etsimään Rediä väkijoukosta. Jostain tuntemattomasta syystä Red oli vältellyt häntä jo monta päivää niin tehokkaasti, että hän ei ollut nähnyt poikaa edes ruokasalissa. Hän oli puolittain varma siitä, että Red oli tehnyt jonkun sopimuksen kotitonttujen kanssa ja saanut ne toimittamaan päivän ateriat suoraan poikien makuusaliin. Se olisi niin tyypillistä Rediä.

Jazz lähti kävelemään väkijoukon mukana takaisin rohkelikkotornin suuntaan. Hänen edellään käveli Korpinkynnen seitsemäsluokkalainen huispauskapteeni Puuskupuh-poikaystävänsä kanssa; he pitivät toisiaan kädestä kiinni ja nauroivat. Jazz tunsi kateuden pistoksen niin kuin aina nähdessään jonkun, jolla oli vähemmän monimutkainen parisuhde kuin hänellä itsellään oli (oliko hänellä edes parisuhdetta?) Oli varmaan mukavaa olla noin… huoleton. Redin kanssa yhdessä oleminen oli monia asioita – ärsyttävää, turhauttavaa, verenpainetta nostavaa, vatsanpohjaa kutkuttavaa, öitä valvottavaa – mutta sana huoleton ei kuulunut siihen joukkoon. Suurimman osan ajasta Redin kanssa oleminen tuntui siltä kuin olisi yrittänyt pitää kiinni saippuapalasta, joka lipesi aina vain varoittamatta lattialle juuri, kun siitä luuli saaneensa kiinni. Toisinaan hänestä tuntui, että Red ymmärsi häntä paremmin kuin edes Sam tai Blacklockin kaksoset koskaan. Toisinaan – tällaisina hetkinä, kun Red vältteli häntä neljättä putkeen eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, miksi – hän taas tajusi ärsyttävän selvästi, ettei tuntenut poikaa ollenkaan.

Vika oli siinä, että Red ei puhunut. Jazz osasi lukea yhä paremmin hänen ilmeitään, tulkita, milloin hän oli pahalla päällä tai ahdistunut tai yritti näyttää välinpitämättömältä, vaikka oli oikeasti kaikkea muuta. Hän tiesi kyllä, milloin Red yritti vältellä häntä ja milloin poika oli oikeasti vain kiireinen. Yhtenä päivänä Red saattoi pysäyttää hänet käytävällä ja suudella alkovissa verhon takana kuin heidän molempien henki olisi riippunut siitä, seuraavana päivänä Red ei halunnut katsoa häntä silmiin, tai murjotti yksin rohkelikkotornissa. Olisi vain ollut kiva tietää syy.

Tosiasiassa hän tiesi Redistä – siitä oikeasta Redistä – hyvin vähän, ja senkin lähinnä päättelyn ja huhupuheiden ansiosta. Hän tiesi, että Red halusi Auroriakatemiaan, koska, no, jokainen Redin nimen joskus edes sivulauseessa kuullut tiesi sen. Hän tiesi, että Redillä oli perheongelmia, koska Jay oli joskus sanonut Samille jotain siihen viittaavaa ja koska Redin silmissä välähti myrskypilviä aina kun Jazz puhui omista vanhemmistaan. Hän tiesi, että Red inhosi muodonmuutoksia, koska poika hieroi ohimoitaan päänsärkyisen näköisenä aina, kun joutui tekemään kyseisen oppiaineen läksyjä. Mutta jos laskettiin yhteen ne asiat, jotka Red oli kertonut hänelle aivan itse, vapaaehtoisesti… hän ei tiennyt juuri mitään. Heillä oli aina liian kiire tehdä muuta kuin puhua, ja silloinkin kun he puhuivat, Red halusi kuulla Jazzista, tai esitti sarkastisia kommenttia, jotka eivät kertoneet mitään mistään.

  ”Miksi sinä oikein olet hänen kanssaan?” Sam oli kysynyt turhautuneena yhtenä iltana, kun Jazz oli taas pitänyt yhden naisen konserttia tyhjälle makuusalille uudesta lempikappaleestaan Red Stron on homeinen idiootti.

  ”Koska olen vakavasti itsetuhoinen enkä koskaan halua mitään, minkä saa helposti?”

  ”Kunhan et päätyisi itkemään jossakin vaiheessa.”

Jazz kohotti kulmiaan. ”Minä en itke, minä kirjoitan vihaisia kostolauluja.”

  ”Ikävä kyllä”, Sam mutisi ja sai tyynystä naamaansa.

**

Jazz oli puolimatkassa rohkelikkotorniin kun hän törmäsi käytävällä Silksiin. Pikkusisko oli tapansa mukaan tulossa kirjastosta käsissään niin iso kirjapino, että hädin tuskin näki sen yli eteensä. Silkadara Thomas, aikamme korpinkynsi.

  ”Aiotko oikeasti lukea nuo kaikki?”

  ”En, kun aion käyttää niitä yöpöytänä”, Silks huokaisi.

Jazz piti pienen tauon. ”Oletko nähnyt Red Stronia?”

  ”Red Stronia?”

  ”Seiskaluokkalainen rohkelikko, vetää kaksintaistelukerhoa.”

  ”Hän istui pihalla aikaisemmin. Kuulin kun McGarmiwa huusi hänelle jostakin.”

McGarmiwa huusi Redille, siinä vasta yllätys. ”Kiitti, pikkusisko. Minulla on Redille asiaa… kaksintaistelukerhosta.”

  ”Kai sitä voi silläkin nimellä kutsua”, Silks mutisi puoliääneen.

  ”Mitä?” Jazz hätkähti.

  ”Äh, älä viitsi, en minä ole sokea. Tiedän kyllä, että sinulla on jotain juttua Red Stronin kanssa. Tosin en ymmärrä miksi.” Silks irvisti. ”Hän on ärsyttävän täynnä itseään.”

Jazzin teki mieli korjata, että Silks oli täysin väärässä, mutta koska hänen omatkaan tunteensa Rediä kohtaan eivät olleet sillä hetkellä erityisen lämpimät, hän sanoi vain, että Silksin oli paras olla sanomatta mitään äidille ja isälle.

  ”Mitä annat jos olen hiljaa?”

  ”Älä yritä kiristää isosiskoasi, kakara.”

  ”Hauskaa riitelyä!” Silks huusi hänen peräänsä, kun hän kääntyi ja otti suunnan kohti ulko-ovea.

Hän hymähti. Silks tunsi hänet vähän turhan hyvin.

**

Hän löysi Redin istumasta järven rannalta sen näköisenä, että harkitsi syvästi jättävänsä taakseen julman maailman ja muuttavansa järveen jättiläiskalmarin seuralaiseksi. Red oli niin keskittynyt tuijottamaan järvelle, ettei huomannut hänen tuloaan ennen kuin hän jo seisoi parin metrin päässä ja selvitti kurkkuaan. Red säpsähti, ja pienen hetken verran Jazz näki jonkin paniikin kaltaisen häivähtävän pojan kasvoilla, ennen kuin tämä sai ilmeensä kuriin.

  ”Törmäsin äsken Jayhin.”

  ”Sattuiko?” Red kysyi ilmeettömästi.

  ”Hän pyysi minua ulos.” Jazz risti käsivarret rinnalleen ja odotti.

Red ei sanonut mitään, tuijotti vain häntä.

  ”Ilmeisesti hän ajatteli, että se olisi okei”, Jazz jatkoi itsepintaisesti. ”Koska hän ei nähtävästi tiennyt, että olen sinun kanssasi.”

  ”Kerroitko?” Red näytti siltä, että ei erityisemmin halunnut kuulla vastausta.

  ”Olisiko pitänyt?” Jazz ampui takaisin.

  ”Mieluiten ei”, mutisi Red.

Jazz huokaisi ja työnsi hiukset kärsimättömästi sivuun silmiltään. Hän odotti, että Red sanoisi jotakin, mitä tahansa, mutta poika vain tuijotti häntä hetken varautuneena ja käänsi sitten katseensa takaisin järvelle uskaltautuen ilmeisesti viimein luottamaan siihen, että hän ei työntäisi tätä järveen sillä sekunnilla kun tämä kääntäisi hänelle selkänsä. Pienen hetken verran Jazz haaveili tekevänsä juuri niin. Hän tunsi kiukun kohisevan suonissaan – kiukun ja kivun ja loukatun ylpeyden. Red käyttäytyi kuin hän olisi ollut joku – joku – joku kärpänen, joka meni kiltisti pois, lakkasi pörisemästä korvan juuressa jos siihen ei vain kiinnittänyt mitään huomiota. Hän tuijotti Redin viimeisen päälle torjuvaa olemusta ja tikkuseuraa selkää, ja äkkiä hänen oli hyvin vaikea muistaa, miksi hän ylipäätänsä vaivautui.

  ”Minulla on jalat”, Jazz tokaisi.

Red irrotti katseensa järvestä ja vilkaisi häntä päästä varpaisiin. ”Huomattu on.”

  ”Olen hemmetin hyvä käyttämään niitä.”

Red liikahti kauemmas järvenrannasta, epäilemättä peläten taas, että Jazz aikoi potkaista hänet järveen.

  ”En ole mikään likainen luutakomerosalaisuus, jolle ei tarvitse puhua päivänvalossa. Jos haluat leikkiä, että minua ei ole olemassa, ymmärrän kyllä vihjeen.” Jazz piti tauon varmistaakseen, että viesti meni perille. ”Osaan kyllä kävellä tieheni.”

Harppoessaan takaisin linnaan hän oli kuulevinaan Redin huutavan jotain hänen peräänsä – hänen nimensä, ehkä.  Hän ei kääntynyt katsomaan.

**

27.9.1972

Aurorin tärkein tehtävä on metsästää pimeyden velhoja.

Aurori on alituisesti valppaana.

Aurori noudattaa lakeja joka tilanteessa.

Aurori tottelee toimintatilanteessa aina esimiehensä käskyjä.

Aurori ei anna henkilökohtaisten tunteidensa vaikuttaa työskentelyynsä.

Aurori käyttää ainoastaan ministeriön hyväksymiä kirouksia ja manauksia.

Aurori pitää käytöksellään yllä ministeriön kunniaa myös yksityiselämässään.

  ”Aurorilla ei ole elämää”, Jazz mumisi puoliääneen kopioidessaan taululta Camelotta Tonksin Aurorin kultaisia sääntöjä pergamentille.

Hänen vieressään istuva Jaron Rodriquez pyrskähti.

Liidun raapiva ääni liitutaulua vasten lakkasi, Camelotta Tonks kiepsahti kannoillaan musta kaavunhelma heilahtaen ja siristi silmiään.

  ”Thomas. Onko tässä jotakin hauskaa?”

Jazzin teki mieli huomauttaa, että Jaron oli se, joka oli nauranut, ei suinkaan hän. Jaron kuitenkin lähetti hätämerkkejä silmillään ja vajosi syvemmälle tuoliinsa, ja hänen kävi poikaa sääliksi. Sen sijaan hän sanoi:

  ”Miten on mahdollista olla tehokas aurori, jos ei saa luottaa vaistoonsa?”

Tonksin sieraimet värisivät. ”Eläimet luottavat vaistoonsa. Pimeyden velhot luottavat vaistoonsa. Me emme ole eläimiä emmekä pimeyden velhoja, neiti Thomas.”

Tällä menolla me ei olla myöskään kovin hyviä pimeyden velhojen metsästäjiä, Jazz ajatteli turhautuneena.

  ”Auroreilla on lupa käyttää valtaa, jota muille taikayhteisön jäsenille ei ole suotu”, Tonks aloitti äänellä, joka kertoi, että seuraavaksi oli tiedossa pitkä ja unettava luento. ”Vallan toinen kääntöpuoli on kuitenkin vastuu. Taikayhteisön silmät ovat kaiken aikaa liimaantuneet meidän kaavunselkäämme. Jos yksikin meistä ylittää valtuutensa, jos yksikin meistä rikkoo sääntöjä, siitä kärsii koko auroriyhteisö. Sooloilijat eivät selviä tässä joukossa pitkään, neiti Thomas. Jo 1600-luvulla…”

**

  ”Kiitti vaan, Thomas”, Emmeline Vance huokaisi Tonksin teorialuennon jälkeen, kun he istuivat Auroriakatemian ruokalassa syömässä jotakin, jota näytti etäisesti ruoalta mutta haisi liian kauan vaatekaapin perällä pesemättömänä lojuneelta huispausunivormulta. ”Korvani eivät koskaan toivu Tonksin jäljiltä.”

Jazz kohautti harteitaan. ”Kysyin täysin loogisen kysymyksen.”

  ”Etkö ole vielä oppinut?” Charlotte Strike virnisti. ”Meidän ei pidä kysyä kysymyksiä, vaan totella.”

  ”En voi sille mitään”, Jazz huokaisi teeskennellyn dramaattisesti. ”Tulen aina epäluuloiseksi, kun joku yrittää käskeä minua olemaan ajattelematta omilla aivoillani. Se on joku omituinen huono puoli minussa – terve järki, varmaan.”

  ”No, korvani kiittävät jos pidät terveen järkesi seuraavan kerran piilossa siihen asti, että Tonks on poissa näköpiiristä”, Emmeline mumisi.

  ”En lupaa mitään.”

Keskustelu kääntyi muihin puheenaiheisiin. Jazz tökki innottomasti haarukalla epäilyttävää ruokaansa ja antoi katseensa kiertää ympäri ruokasalia. Pieni, hämärästi valaistu ruokala oli täynnä harjoituskaapuihin pukeutuneita opiskelijoita sekä valmistuneita auroreita virallisissa univormuissaan. Ensimmäistä kertaa Jazz tajusi, miten hiljaa kaikki olivat. Tylypahkan Suuressa Salissa oli aina ollut lounasaikaan niin kova meteli, että siellä olisi voinut soittaa rock-konsertin ilman, että kukaan olisi edes kuullut mitään. Auroriakatemian ruokalassa kaikki sen sijaan puhuivat vaimealla äänellä, pöydän yli toistensa puoleen kumartuneina, aivan kuin he olisivat kelluneet leimuavan tulivuoren yllä lasipallossa, joka voisi särkyä yhdestäkin liian voimakkaasta äänestä. Ja miksi ihmeessä kaikki olivat niin vakavia? Totta kai pimeyden velhojen nappaaminen oli vakavasti otettava asia, mutta sikäli kuin Jazz näki, ruokalassa ei ollut sillä hetkellä ainuttakaan sen lajin edustajaa, joten miksi ihmeessä he eivät olisi voineet rentoutua välillä?

Hän yritti kuvitella, mitä hänen ystävänsä tekivät sillä hetkellä. Max oli luultavasti kotona ja nukkui yhä, tai kirjoitti lauluja kylpyhuoneen suihkuverhoon. Chard oli työpaikallaan uusien loitsujen kehittämiskeskuksessa ja yritti kehitellä taikaa, joka karkottaisi menninkäiset puutarhasta ilman, että niihin tarvitsi koskea käsin. Chardin puheiden perusteella uusien loitsujen kehittämiskeskuksessa ei tosin juuri koskaan kehitetty mitään, vaan työntekijät lähinnä jahtasivat toisiaan ja yrittivät kirota toisensa aina vain omituisemmilla manauksilla. Ja Sam… Sam oli Australiassa räpsyttelemässä ripsiään jollekin kengurunhoitajalle nimeltä Jackson.

Jazz huokaisi syvään ja iski haarukkansa harvinaisen kaltoin kohdeltuun kirsikkatomaattiin niin, että se lennähti lautaselta ja kierähti pöydän alle. Oli luultavasti ainakin etäisesti huolestuttavaa, että sillä hetkellä hän tunsi pystyvänsä samaistumaan täysin tomaattiparan kohtaloon.

**

Työpäivän jälkeen Jazzin lokerossa odotti viesti. Menin jo. Jazz hymähti viestin äärimmäisen informatiiviselle sisällölle, taitteli sen kasaan ja työnsi taskuunsa. Red jätti hänelle saman viestin melkein joka päivä, ja joka päivä se tarkoitti samaa – Red oli lähtenyt kotiin ja odotti häntä asunnollaan. Olisi ollut kiva mennä joskus itse asiassa samaa matkaa kotiin, Jazz ajatteli kiskoessaan hikistä harjoituskaapua päänsä yli. Mutta se olisi tarkoittanut sitä, että he olisivat itse asiassa kertoneet maailmalle olevansa yhdessä ja, no – Jazzin mielestä Aurorin kultaiset säännöt olivat täyttä roskaa, mutta valitettavasti hänen pakkomielteinen poikaystävänsä suhtautui niihin kuin virallisiin elämänohjeisiin. Sitä oli vaikea ymmärtää – ei sitä, että Red halusi metsästää pimeyden velhoja, sen Jazz ymmärsi paremmin kuin hyvin. Mutta että Red – koulussa säännöille avoimesti päin naamaa nauranut Red – oli valmis tottelemaan Camelotta Tonksin ääliömäisiä rajoituksia…

Jonakin päivänä Red vielä kyllästyisi ja sytyttäisi Tonksin kaavun tuleen tai jotain muuta yhtä kohteliasta, siitä Jazz oli varma. Harmi vain, että hän olisi luultavasti itse sairastunut tylsyydestä johtuvaan mielenhäiriöön jo kauan ennen sitä.

  ”Me mennään Vuotikseen yksille, oletko tulossa?” Jazz havahtui siihen, että Emmeline seisoi odottavan näköisenä hänen lokeronsa vieressä.

Jazz väänsi huulilleen hymyn ja ravisti päätään. ”On muuta menoa.”

  ”Mitä, onko sinulla treffit, vai?”

  ”Joo, sohvan ja jäätelön kanssa.” Jazz huokaisi.

Redin viestilappunen poltteli hänen kaapunsa taskussa. Mutta häntä väsytti, ja hänen jokaista lihastaan särki, ja hän oli valmis kiroamaan Auroriakatemian aina Timbuktuun asti, ja hän oli melko varma että räjähtäisi, jos joutuisi viettämään illan kuunnellen Redin oodia auroriyhteisölle, kurille ja järjestykselle. Hän halusi vain ottaa lasillisen tonttuviiniä, lysähtää sohvalle ja sääliä itseään. Jos Max olisi jo herännyt, he voisivat raapustaa yhdessä haukkumalauluja siihen ainoaan kohtaan suihkuverhosta, jota ei ollut vielä koristeltu sanoituksilla.

**

Hän astui ulos hormitakasta tuhkaa aivastellen ja jäi seisomaan takan eteen olohuoneeseen, kuulosteli. Asunnossa oli hiljaista.

  ”Max?”

Ei vastausta. Joko Max oli ulkona, tai sitten sängyn pohjalla niin pahassa krapulassa, ettei pystynyt puhumaan. Jazz kohautti harteitaan, pudotti laukkunsa keskelle lattiaa ja ryhtyi kiskomaan vaatteita päältään. Sillä hetkellä hänellä oli mielessään yksi ainoa päämäärä: kylpy, pitkä ja niin lämmin, että hänen luunsa alkaisivat kiehua. Hän viskasi noidankaavun sohvan selkänojalle, pudotti paidan eteisen lattialle ja yritti parhaansa mukaan kävellä ja riisua housuja jalasta samaan aikaan, kunnes päätyi hyppimään yhdellä jalalla kohti kylpyhuonetta.

Lattialauta narahti, ja Jay Conway astui keittiöstä eteiskäytävään. Jazz tuijotti hetken miestä paikoilleen jähmettyneenä, kirosi sitten, taikoi kutsuloitsulla noidankaapunsa olohuoneesta ja veti sen päänsä yli.

  ”Älä minun takiani vaivaudu”, Jay huokaisi.

Jazz ei sanonut mitään, vaan kietoi noidankaavun tiukasti ympärilleen ja katseli miestä varuillaan. Hän ei ollut nähnyt Jayta melkein vuoteen, ei viime joulun jälkeen, jolloin oli törmännyt mieheen ollessaan käymässä Samin luona. Silloinkin Jay oli ollut humalassa, toivottanut hänelle kovaäänisesti hyvää joulua ja kadonnut huoneeseensa murjottamaan. Nyt mies sentään näytti olevan selvin päin, Jazz totesi tarkastellessaan miestä päästä varpaisiin.

Jay oli muuttunut kovasti sitten viime näkemän. Tylypahkassa hän oli ollut vielä pitkä ja hontelo, kuin puunrunko, joka ei ollut vielä lopettanut kasvamistaan. Nyt hän oli vantterampi, hartiat olivat leventyneet ja käsivarret vahvistuneet. Hänen entinen vallaton vaalea tukkansa oli leikattu lyhyeksi sängeksi päälaelle ja silmien alla oli tummat varjot. Juuri niiden silmien ilme sai Jazzin pitämään tiukemmin kiinni taikasauvastaan. Samin isoveljen ilme oli aina ollut sekoitus ilkikurisuutta ja jonkinasteista pahantahtoisuutta, mutta nyt miehen katseessa oli jotakin synkkää, jotakin, joka sai Jazzin asettamaan sanansa tarkoin.

  ”Olen aika varma, että en ole antanut sinulle avainta.”

  ”Joku taisi unohtaa langettaa suojaloitsut lähtiessään. Varmaan se tummatukkainen muusikkokaverisi. Näytti aika krapulaiselta mennessään ulos”, Jay sanoi huolettomasti.

Jazz kohotti kulmiaan. ”Tosi uskottavaa, Conway.”

  ”Älä viitsi. Miksi ihmeessä olisin halunnut murtautua asuntoosi?”

Jaa-a, kerro sinä minulle. ”Mene käymään kotona. Sam ja äitisi ovat huolissaan sinusta.”

Jay tuhahti jotakin ylisuojelevista naisista, ja hymyili sitten oudosti. ”Ei olla nähty pitkään aikaan, Thomas. Mitä Auroriakatemiaan kuuluu?”

Jazz tuijotti miestä. ”Ihan tosi, Conway? Murtauduit asuntooni, koska haluat kuulla, mitä Auroriakatemiaan kuuluu?”

  ”Luulin että tulimme jo siihen tulokseen, että en ole murtautunut minnekään.”

  ”Jätin eriävän mielipiteen”, Jazz sanoi kevyesti. ”Voisitko mennä nyt? Olin menossa suihkuun.”

  ”Ja minä kun luulin, että riisuuduit vain minun vuokseni”, Jay huokaisi.

Jazz loi mieheen katseen, joka oli kaukana huvittuneesta.

  ”Ei kyllä ihme, jos tarvitset suihkua”, Jay sanoi nojaten ovenkarmiin sen näköisenä, että ei ollut todellakaan menossa minnekään lähiaikoina. Jazz huokaisi. ”Akatemiassa taidetaan rääkätä ihmisiä aika tehokkaasti.”

  ”Kuuluu työnkuvaan”, Jazz tokaisi.

Jay katsoi häntä tarkkaavaisesti.  ”Lyön vaikka vetoa, että olet jo henkisesti homehtumassa siellä.”

Jazz ei sanonut mitään. Jayn ei tarvinnut tietää, miten oikeaan oli osunut – se vain pullistaisi miehen egoa tarpeettomasti ja sitten mies ei ainakaan koskaan lähtisi.

  ”Arvaa mitä minä teen tätä nykyä?”

  ”En varmaan halua tietää”, Jazz mumisi.

Jay virnisti. ”Olen yksityisetsivä.”

  ”Mitä sinä muka etsit? Uusia keinoja ärsyttää ihmisiä? Okei, olet siinä kyllä luonnonlahjakkuus.”

  ”Mitä milloinkin”, Jay sanoi korostetun huolettomasti Jazzin piikistä välittämättä. ”Ihmisiä, esineitä, tietoa… Vapautin tänään pari kirjaa yhden vanhan käävän kirjastosta.”

  ”Onko se vanha kääpä samaa mieltä sanavalinnastasi?” Jazz kysyi kuivasti.

  ”Se on vain kohtalo, muru.” Jay kohautti olkiaan. ”Jos haluaa pitää jotain turvassa, kannattaa käyttää suojaloitsuja, ei jättää tavaroita ympäriinsä lojumaan.”

  ”Olet siis nykyään varas. Äitisi olisi varmaan tosi ylpeä.”

Ukkosmyrsky välkähti Jayn taivaansinisissä silmissä. ”Entä sinä sitten? Leikit neiti Auroria, koska poikaystävä tulee siitä onnelliseksi?”

  ”Jonakin päivänä joku vielä uskoo, että Redillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa”, Jazz mutisi itsekseen. ”Mutta se ei ole näköjään tämä päivä.”

  ”Voitko muka rehellisesti sanoa, että sinulla on hauskaa siellä? Kaikki ne säännöt ja tiukat ohjeet. Kun taas minä olen vapaa. Ja rikas”, Jay virnisti.

  ”Ja rikollinen.”

  ”Tykkään mieluummin termistä lain ulkopuolella toimiva henkilö. Miksi meidän pitäisi rajoittaa itseämme ja olla pitämättä hauskaa? Kukaan ei kärsi… ainakaan kovin pahasti.”

Jazz pyöritti silmiään.

  ”Älä vaan sano, että Pyhä Stron on tehnyt sinusta tylsän.”

  ”Pyhä Stron oli paras ystäväsi seitsemän vuotta.”

  ”Paino sanalla oli.”

  ”Ihan oikeasti, kuinka kauan aiot vielä mököttää Redille? Hän ei ole sinun vihollisesi.”

  ”Totta kai hän on”, Jay sanoi toteavaan sävyyn kuin olisi puhunut säästä. ”Hän vei sinut.”

**

10.5.1971

Jazz oli täynnä ärtynyttä väsymystä työntäessään pimeyden voimilta suojautumisen luokan oven auki.

  ”No, mitä? Aiotko taas ladella jotain ympäripyöreää siitä, miten et osaa suhtautua hyvin useimpiin ihmisiin? Koska ei millään pahalla, mutta minua ei – ”

Red keskeytti hänen lauseensa suutelemalla häntä. Ainakin hän oli melko varma, että se oli Red – luokkahuoneessa ei ollut valoja eivätkä hänen silmänsä olleet vielä tottuneet pimeyteen. Poika kuitenkin tuoksui Rediltä ja suuteli kuin Red, joten Jazz uskalsi rentoutua. Sitten hän muisti, että hänen oli tarkoitus olla saanut tarpeekseen Redistä.

  ”Älä luule, että – ” hän yritti sihahtaa vasten Redin huulia, mutta unohti lauseen lopun, kun Red kietoi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet tiukasti itseään vasten. Hyvä on sitten, Jazz lupasi itselleen, pari minuuttia, ja sitten riittää. Hämärästi jossakin mielensä perukoilla hän tajusi, että hänen ei olisi pitänyt olla niin heikko, että hän oli nainen eikä muovailuvahaa – mutta kautta Merlinin, Red tiesi mitä teki! Mikä oli sinänsä omituista, koska sikäli kuin Jazz tiesi, poika ei ollut koskaan eläessään seurustellut kahta viikkoa kauempaa. Joko Red oli luonnonlahjakkuus tai sitten hänen historiassaan oli jotakin, mikä ei ollut levinnyt Tylypahkan yleiseen juoruverkostoon. Hän ottaisi asiasta selvää – heti kun lakkaisi suutelemasta Rediä – ei, vaan heti kun lakkaisi olemasta vihainen Redille, sitähän hänen oli –

  ”Ei.” Hän veti päänsä kauemmas, työnsi Redin kädet paitansa alta (missä vaiheessa ne olivat sinne päätyneet?) ja yritti palauttaa järjenjuoksunsa takaisin normaaliksi. ”Ei onnistu.”

  ”Jazz.” Red hengitti tavallista nopeammin. Hänen hiuksensa olivat pystyssä – epäilemättä Jazzin sormien jäljiltä – ja hän tuijotti edelleen Jazzin huulia kasvoillaan etäisesti juopunut ilme, josta Jazz olisi ollut äärimmäisen ylpeä jossain toisissa olosuhteissa. Nyt häntä vain ärsytti.

  ”Onko joku kuurouttanut sinut sitten viime näkemän? Sanoin, että minulle riittää.”

Red näytti siltä, että sanojen ääneen lausuminen aiheutti fyysistä kipua. ”En halua, että menet minnekään.”

  ”Niin, nyt!” Jazz nosti kätensä ilmaan. ”Mutta entä huomenna? Entä ylihuomenna tai milloin sitten ikinä päätätkin ahdistua jostakin, mistä minä en tiedä mikään? En ole mikään sätkynukke, Red!”

  ”Tiedetään! Merlin – ” Red yritti löytää oikeat sanat, mutta päätyi kiskomaan hiuksiaan.

Jazz naurahti ja käänsi katseensa pois, räpytteli kiivaasti silmiään. Tietenkään Red ei sanonut mitään – hän oli niin hyvä olemaan sanomatta mitään, että se varmaan kirjoitettaisiin vielä joskus hänen hautakiveensä. Tässä lepää Red Stron, joka ei koskaan sanonut, mitä ajatteli. Jazz katsoi poikaa hetken sanaakaan sanomatta, ravisti sitten päätään ja kääntyi hapuilemaan ovenkahvaa pimeässä.

  ”Inhoan sitä, että jollakulla on minulle väliä.” Redin ääni oli karhea ja hiljainen.

Jazz pysähtyi. Hänen päättäväisyytensä hälveni hetkellisesti, mutta hän kovetti itsensä saman tien. ”Oliko tuon tarkoitus olla romanttista?”

  ”Yritän selittää – ” Taas Rediltä loppuivat sanat kesken.

  ”Mitä? Että et osaa päättää, haluatko olla minun kanssani vai et?” Jazz sanoi. ”Se on tullut kyllä selväksi. Ja arvaa mitä, Red? Se on ihan hemmetin loukkaavaa.”

  ”Totta kai minä haluan – ”

  ”Miksi olet sitten vältellyt minua monta päivää?” Jazz risti käsivarret rinnalleen. ”Miksi Jay Conway kuvittelee, että me ei olla yhdessä?”

  ”Koska se on helpompaa, okei?” Red huokaisi.

  ”Helpompaa?”

  ”Joo, helpompaa!” Red alkoi harppoa edestakaisin kädet edelleen hiuksissa. ”Luuletko, että tämä oli suunniteltu juttu? Halusin vaan mennä Auroriakatemiaan ja tehdä pimeyden velhoista selvää ja – tulla jätetyksi rauhaan. Mutta ei, se ei käy Jazz Thomasille. Sinun oli pakko – ilmestyä kaksintaistelukerhoon ja – ja murtaa ranteesi ja – olla tiellä!”

Jazzin silmät kapenivat viiruiksi. ”Ai nyt minä olen tiellä? Voin poistaa sen ongelman saman tien.”

Hän kääntyi taas mennäkseen, mutta Redin käsi lennähti kaavun hihasta ja tarttui hänen käsivarteensa.

  ”Tiedätkö miten voi katsoa väkijoukkoa ja olla näkemättä kunnolla kenenkään kasvoja, koska kenelläkään ei ole väliä? Se oli minun taktiikkani Tylypahkassa, hemmetti, kuusi ja puoli vuotta”, Red naurahti ilottomasti. ”Ja nyt se ei enää onnistu. Olet tiellä.”

Sen viimeisen lauseen kohdalla Redin äänessä häivähti jotakin, joka kuulosti epäilyttävästi hellyydeltä, ja Jazz tunsi henkisen muurinsa vapisevan uhkaavasti liitoksissaan. Hän katsoi itsepintaisesti toiseen suuntaan, ei halunnut kohdata Redin katsetta, ei halunnut tietää, mitä siinä mahdollisesti näkisi.

  ”Tiedän, että sinulla on jalat”, Red sanoi hiljaisella äänellä. ”Mutta en halua, että käytät niitä.”

  ”Onko tuon tarkoitus lohduttaa, kun välttelet minua neljättä päivää seuraavan kerran?” Jazz kysyi yrittäen saada ääneensä saman annoksen suuttumusta kuin aikaisemmin. Tällä kertaa hän joutui kuitenkin näkemään vaivaa sen eteen.

  ”Entä jos lupaan yrittää… olla välttelemättä enää?” Red tarttui hänen käteensä.

Jazz huokaisi. ”Sitä ei ikinä tapahdu, ja me molemmat tiedetään se.”

Red irrotti otteensa hänestä ja astui kauemmas kuin hän olisi tähdännyt harvinaisen hyvän kilpiloitsun heidän välilleen. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus.

Jazz halasi itseään tiukasti, katseli Rediä sanaakaan sanomatta. Hänen silmänsä olivat tottuneet tarpeeksi pimeyteen, että hän erotti luokkahuoneen hämärässäkin Redin kasvot, jälleen kerran huolellisen ilmeettömät silmät, jotka eivät äkkiä suostuneet kohtaamaan hänen katsettaan. Hän tajusi, että Red oli tullut niin pitkän matkan hänen peräänsä kuin suinkin pystyi, että jos hän kävelisi nyt pois, poika ei enää seuraisi vaan luovuttaisi.

Jazz puri huultaan niin, että tunsi veren maun suussaan. Hän tiesi järjellä, että hänen olisi pitänyt kävellä ulos huoneesta. Redillä oli selvästi ongelmia, ja halusiko hän muka haaskata aikaansa jonkun sellaisen kanssa, joka ei pystynyt edes sanomaan ääneen pitävänsä hänestä vaan puhui hänestä kolmannessa persoonassa? Okei, hän piti Redistä hurjasti, enemmän kuin kenestäkään koskaan, mutta se oli vain ihastus ja menisi varmasti ohi ja sitten hän löytäisi jonkun muun –

Hän ei halunnut löytää ketään muuta.

Red seisoi edelleen ilmeettömänä paikoillaan kuin olisi odottanut hänen kävelevän ulos ovesta sekunnilla millä hyvänsä. Jazzin mielessä kävi, että ehkä siksi Red oli sellainen kuin oli – koska aina aiemmin kaikki olivat kävelleet ulos ovesta. Hänen vatsaansa väänsi, ja hän teki päätöksensä.

Hän kaivoi kantapäänsä tiukemmin lattiaan.

  ”Ei sinun tarvitse olla minun kanssani joka sekunti. Kunhan vain – sanot kun tarvitset tilaa, okei?”

Redin katse lennähti saman tien hänen kasvoihinsa. Naamio pojan kasvoilla valahti pois, ja Jazz näki helpotuksen paistavan tämän silmistä.

  ”Okei.”

  ”Tai lähetät pöllön tai jotakin. Mutta älä sitä, joka puree, olen saanut tarpeeks-”

Red tarttui häntä kasvoista ja suuteli häntä. Se oli pitkä, harvinaisen perusteellinen suudelma, joka suorastaan kiljui sanaa vakavissaan, joka valui lämpönä aina hänen varpaisiinsa asti ja joka sai hänet kietomaan kätensä Redin kaulaan ja painautumaan lähemmäs, kunnes häntä tuntui että he yrittivät pujahtaa toistensa ihon alle, olisivat onnistuneet, jos kirotut vaatteet eivät olisi olleet tiellä. Redin kädet lipuivat hänen kasvoiltaan olkapäille ja sitten vyötärölle, työnsivät t-paidan syrjään ja silittivät paljasta selkää, jättivät jälkeensä polttavat vanat hänen iholleen. Red ohjasi häntä kävelemään takaapäin kunnes hänen selkänsä törmäsi luokkahuoneen seinään ja hän jäi nojaamaan sitä vasten. He suutelivat kunnes hapenpuute uhkasi, ja olivat sittenkin erossa vain muutaman pakollisen hengenvedon ajan, kunnes Jazz nykäisi Redin huulet taas omiaan vasten. Hänen sydämensä hakkasi niin kovaa, että saisi luultavasti sydänkohtauksen hetkenä minä hyvänsä, mutta ainakin hän kuolisi onnellisena –

  ”Krhm.”

He lennähtivät kauemmas toisistaan. Jazz kääntyi katsomaan odottaen näkevänsä luokkahuoneen ovella vahtimestari Voron tai professori Kuhnusarvion tai jonkun muun, joka jättäisi heidät sadan vuoden jälki-istuntoon parin sekunnin sisällä. Sen sijaan ovensuussa seisoi Jay Conway.

Red hieroi niskaansa. ”Jay – ”

  ”Tämäpä vasta mielenkiintoista.” Jay katsoi heitä hetken outo ilme silmissään. ”Käyttäkää ehkäisyloitsua, lapset. Stroneja on maailmassa jo ihan tarpeeksi.”

Sitten hän käveli ulos huoneesta ja paiskasi luokkahuoneen oven kiinni mennessään niin reippaasti, että haarniskatkin kolisivat käytävillä.

Red huokaisi ja nojasi otsaansa vasten Jazzin otsaa. ”Sehän meni hyvin.”

  ”No, nyt hän ainakin tietää.”

  ”Joo.” Mutta Red ei kuulostanut yhtään helpottuneelta . ”Nyt hän tietää.”

**

27.9.1972

  ”Ajatuksenjuoksusi on tosi loukkaavaa”, Jazz ilmoitti. ”Mitä oikein kuvittelet – että jos Rediä ei olisi, olisin halunnut automaattisesti olla sinun kanssasi? Ihan vain tiedoksi, olen Redin kanssa koska tykkään hänestä, en, koska hän sattui olemaan ensimmäinen mies, joka tuli vastaan.”

Jay puri hammasta. ”Hän tiesi miltä minusta tuntui. Hänen olisi pitänyt pysyä kaukana.”

  ”Ja tehdä minut onnettomaksi? Tosi romanttista, Jay.”

  ”Olisit voinut – ”

  ”Enkä olisi”, Jazz keskeytti. Hän yritti pehmentää äänensävyään. ”Sori, Jay, mutta en vain tunne sillä tavalla sinua kohtaan. Olet oikein kiva… no, ainakin silloin kun et ole murtautunut asuntooni. Mutta jostain omituisesta syystä minä pidän Redistä.”

Jayn aataminomena hyppi levottomasti ylös ja alas. ”Ja jos Rediä ei olisi?”

Jazz avasi suunsa tokaistakseen, että se oli täysin ääliömäinen ajatus, kun miehen ääni heidän takaansa sanoi kuivasti:

  ”Havittelet tyttöystävääni ja suunnittelet murhaani, Conway? Pitäisikö tässä loukkaantua?”

He kääntyivät ympäri. Red seisoi vähän matkan päässä ja katseli entistä parasta ystäväänsä varsin synkeän näköisenä. Hänen taikasauvansa ei osoittanut Jayn suuntaan, mutta hän puristi sitä otteessaan tavalla, joka kieli, että se vaati hänen osaltaan melkoista tahdonvoimaa.

  ”Red.” Jay laski kätensä omalle sauvalleen.

  ”Jay.”

  ”Voi herranpieksut.” Jazz loi katseensa kattoon. ”Älkää viitsikö olla noin dramaattisia! Te olette kuin jostain huonosta elokuvasta!”

  ”Mikä on elokuva?” Red kysyi kiinnostuneena, mutta ei irrottanut katsettaan Jaysta.

  ”Jästien viihdettä, mennään joskus kun lakkaat kyräilemästä parasta ystävääsi.”

  ”Vihollista”, Red ja Jay sanoivat yhteen ääneen, ja kyräilivät sitten toisiaan entistä murhaavammin, aivan kuin eivät olisi kestäneet ajatusta siitä, että ajattelivat samaa asiaa samaan aikaan.

  ”Ystävää, vihollista, pikkulasta, ihan miten vain”, Jazz huokaisi. ”Mene kotiin, Jay, en kestä näitä testosteronitasoja. Ja kautta Merlinin, kirjoita Samille.”

Jay virnisti hienoisesti. ”Kun kuningatar käskee.”

  ”Ja Jay?” Red sanoi matalalla äänellä, kun Jay marssi hormitakan suuntaan. ”Älä enää murtaudu tyttöystäväni asuntoon, tai pidän huolen, että sinut pidätetään.”

  ”Ei minun tarvitsekaan”, Jay sanoi huolettomasti ja kohotti sitten kulmiaan Jazzille. ”Pidä mielessä, mitä sanoin. Nähdään toisella puolella, Thomas!”

Hän astui takkaan, heitti kourallisen hormipulveria liekkeihin ja katosi. Jazz veti syvään henkeä ja ravisti päätään. Vihdoinkin rauha.

Red tuijotti otsa rypyssä tyhjää tulisijaa. ”Mistä tuossa oli kyse?”

Jazz kohautti olkapäitään. ”Jay on Jay.”

  ”Jazzy.”

  ”Hän halusi minun… vaihtavan ammattia?”

  ”Ja poikaystävää.”

Jazz hymyili pienesti. ”Sitäkin.”

Red hieroi väsyneen näköisenä niskaansa. ”Joudun vielä pidättämään hänet jossain vaiheessa, eikö vain?”

  ”Tai voisit vain antaa olla”, Jazz ehdotti kuivasti. ”En usko että hän on mikään aikamme suurin pimeyden velho.”

  ”Vielä”, Red täsmensi synkästi. Sitten hän katsoi Jazzia tarkemmin ja kohotti kulmiaan. ”Miksi sinulla ei ole paitaa?”

  ”Olin menossa suihkuun, kun Conway Ärsyttävämpi ilmestyi paikalle.”

Redin silmät välkähtivät kiinnostuneesti.

Jazz työnsi noidankaavun harteiltaan. ”Pyytäisin sinut seuraksi, mutta en ole varma, olisiko se sopivaa. Tiedäthän Camelotta Tonksin aurorisäännöt. Aurori pitää aina käytöksellään yllä ministeriön kunniaa myös yksityiselämässään ja niin edespäin.”

  ”Tonks voi painua hiiteen”, Red sanoi ja veti paidan yhdellä kädellä pois päältään.

and I don't know what I could do about it.

 - Bear's Den: Agape

Seitsemäs osa

17.3.1971

Red istui ikkunalaudalla autiossa käytävässä jästitietoluokan ulkopuolella ja yritti keskittyä läksyihin. Puolet Tylypahkan opettajista olisi luultavasti väittänyt sitä historialliseksi tapahtumaksi, ja toinen puoli olisi todennäköisesti painunut suorinta tietä takaisin sänkyyn siinä uskossa, että näki edelleen unia. Seitsemäsluokkalainen rohkelikko Red Stron ei tehnyt läksyjä, ei, ellei tullut uhatuksi koulusta erottamisella, ja silloinkin hutaisten. Pimeyden voimilta suojautuminen oli ainoa asia, jonka eteen hän jaksoi nähdä vaivaa.

Ja oliko se mikään ihme, hän ajatteli synkästi tuijottaessaan tehtävänantoa edessään. Kirjoita vähintään kaksi jalkaa tahranpoistoloitsun käytöstä kotitalouden arkisissa haasteissa. Loitsuista oli tullut täysin hyödytön oppiaine sen jälkeen kun se siivoushullu professori Huhkunraikas oli saanut työn. Ikävä kyllä professori Huhkunraikas nautti myös oppilaiden koulusta erottamisella uhkailemisesta, joten Red tuijotti epätoivoisena tyhjää pergamenttia ja yritti keksiä edes yhden hyödyllisen käyttötilanteen tahranpoistoloitsulle, kun askelten ääni kantautui hänen korviinsa käytävän päästä. Hän ei vaivautunut kohottamaan katsettaan, ei edes sitten, kun askelten ääni tuli yhä lähemmäs ja pysähtyi sitten aivan hänen eteensä. Hän tunsi nuo kevyet askeleet, tunsi niiden omistajan ja tiesi, että tämä ei malttanut koskaan olla hiljaa muutamaa sekuntia kauempaa.

  ”Ollaanko me yhdessä?” Jazz Thomas kysyi täysin rauhallisesti kuin olisi kysynyt Redin mielipidettä huispausottelun tuloksista.

Red pudotti mustepullonsa ja kirosi, kun se särkyi kymmeniksi kappaleiksi kivilattialle lennättäen mustetta jokaiseen ilmansuuntaan. Hän kaivoi taikasauvan taskustaan, mutisi nopean korjausloitsun ja siivosi sitten lattian tahranpoistoloitsulla. Viimein hän kohotti katseensa.

Jazz seisoi hänen edessään toinen käsi lanteella ja kallisti päätään niin, että tulenoranssit hiukset valuivat toiselle olkapäälle. Tytön ilme oli odottava.

  ”Onko sillä väliä?”

  ”Ei oikeastaan.” Jazz kohautti harteitaan. ”Paitsi että Adam Belby pyysi minua ulos, ja halusin tietää, mitä vastata.”

Adam Belby? Kuka hemmetti oli Adam Belby, ja miksi tämä oli pyytänyt Jazzia ulos? Okei, se nyt oli ilmiselvää, mutta – viimeksi kun hän oli tarkastanut asian, kaikki pojat pelkäsivät Jazzia liikaa pyytääkseen ulos. Missä vaiheessa se oli muuttunut? Halusiko Jazz mennä Adam Belbyn kanssa ulos? Red toivoi, että olisi keksinyt jotakin älykästä sanottavaa, mutta hänestä tuntui epämääräisesti siltä, että hän saattaisi tukehtua jos yrittäisi puhua. Hän viittilöi mykkänä tahranpoistoesseen suuntaan.

Jazz kohotti kulmiaan. ”Okei, sinulla on selvästi kiire. Ei hätää, ratkaisen ongelman itse. Nähdään!”

Tyttö vilkaisi molempiin suuntiin käytävillä, painoi Redin poskelle nopean suudelman ja käveli sitten tiehensä kevein askelin, lanteet keinuen. Red jäi tuijottamaan tytön perään sanattomana. Melkein saman tien hänen takaraivossaan alkoi tykyttää se tuttu päänsärky, jonka hän oli muutaman viime viikon aikana oppinut yhdistämään Jazziin.

Aiheuttivatko tytöt yleisesti ottaen yhtä paljon päänsärkyä, vai oliko Jazz Thomas poikkeus? Red oli melkein varma jälkimmäisestä, mutta ei voinut kysyä keneltäkään, koska silloin hänen olisi pitänyt myöntää, että hänellä oli jotakin tekemistä Jazzin kanssa, ja se… se ei ollut vaihtoehto.

Ollaanko me yhdessä? Red kirosi kysymystä mielessään kerätessään tavaransa ja suunnistaessaan rohkelikkotorniin; läksyjen teosta ei tullut enää mitään. Hän ei tiennyt, miksi vaivautui olemaan yllättynyt – ystävänpäivän katastrofaalisista treffeistä oli aikaa yli kuukausi. Yli kuukausi hiippailua pimeillä käytävillä, suutelemista ja nauramista hylätyssä PVS-luokassa, merkitseviä katseita Suuressa Salissa kun kukaan ei huomannut. Ei ollut varsinaisesti mikään maailman suurin ihme, että Jazz halusi tietää, olivatko he yhdessä – pikemminkin oli ihme, että hän ei ollut kysynyt sitä aiemmin. Tosin Jazz ei ollut koskaan vaikuttanut kovin kiinnostuneelta sellaisista asioista. Hemmetti, miksi hänen piti olla äkkiä kiinnostunut sellaisista asioista?

***

Red käveli suoraan makuusaliin ja viskasi laukkunsa sängylle.

  ”Kuka hitossa on Adam Belby?”

Omalla sängyllään huispauslehteä lukeva Jonathan Tregonwell kohotti katseensa myötätuntoisen näköisenä. ”Kuulit siitä sitten.”

  ”Kuulin mistä?” Red heittäytyi sängylleen ja sulki silmänsä.

  ”Belby pyysi Jazz Thomasia Tylyahoon.”

Red piti silmänsä suljettuina ja äänensä huolellisen neutraalina tokaistessaan, että hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mistä Jonathan puhui – hän oli vain utelias, koska oli kuullut joidenkin tyttöjen hehkuttavan Belbyn huispaustaitoja.

Jonathan pärskähti. ”Tosi uskottavaa, Red. Ensinnäkin, sinä inhoat huispausta. Toisekseen, Belbyllä on kuulemma järkyttävä korkeanpaikankammo, joten hän tuskin on vuosisadan huispaaja.”

Red mumisi, että ei ollut hänen vikansa, jos Tylypahkan tytöt eivät tienneet mistä puhuivat.

Jonathan oli hetken hiljaa. ”Eli sinua ei oikeasti kiinnosta?”

  ”Mikä? Belbyn huispaustaidot?”

  ”Että Belby pyysi Jazzia treffeille.”

  ”Ei erityisemmin.” Olkapäiden kohauttaminen vaakatasossa sängyllä oli haastavaa, mutta Red teki niin siitä huolimatta osoittaakseen, miten täydellisen välinpitämätön oli.

  ”Eli… jos minulle tulisi tänään illalla vastustamaton halu murtautua PVS-luokkaan, en törmäisi sinuun ja Jazziin?”

Jonathanin äänensävy oli tietäväinen, ja Red tajusi saman tien, että valehteleminen ei kannattanut. Hän huokaisi.

  ”Tietääkö Conway?”

  ”Olen kiintynyt nättiin naamaani sellaisena kuin se on, joten en ole maininnut asiasta.” Jonathan piti pienen tauon. ”Mutta sinun pitäisi. Mielellään ennen kuin hänelle tulee vastustamaton halu murtautua PVS-luokkaan.”

  ”Joo.” Red tunsi päänsärkynsä yltyvän, kun hän vain kuvittelikin ottavansa Jazzin puheeksi Jayn kanssa. Hän ei ollut kiinnittänyt asiaan huomiota koskaan aiemmin – luultavasti siksi, että hän ei ollut kiinnittänyt huomiota Jazziin koskaan aiemmin, tai rehellisesti sanottuna kovin moneen muuhunkaan asiaan ympärillään – mutta Jazzin ja Jayn humalaisen Tylyahoreissun jälkeen hän oli alkanut kiinnittää huomiota, ja tajunnut hyvin nopeasti, että Jay tuijotti Jazzia harvinaisen paljon ihmiseksi, joka oli tavallisesti kiinnostunut vain omasta itsestään ja harmin aiheuttamisesta. Jay oli erittäin todennäköisesti vähintään epämääräisen kiinnostunut Jazzista, huonossa tapauksessa jopa ihastunut. Red tiesi vanhasta kokemuksesta, että Jay Conway, joka ei saanut haluamaansa, ei ollut sitä kaikista helpointa seuraa. Hän ei halunnut edes ajatella, minkälaista seuraa Jay Conway olisi, jos se, jota hän ei voinut saada, oli Jazz, ja syy siihen oli… Red.

Tai Adam Belby.

Red hieroi ohimoitaan. ”Kuka on Adam Belby?”

Hän piti katseensa tiukasti makuusalin kivisessä katossa. Häntä ei huvittanut nähdä omahyväistä ilmettä Jayn kasvoilla.

  ”Viidesluokkalainen luihuinen. Kitakivikerhossa.”

Red yritti päättää, mikä niistä häntä loukkasi eniten – että Jazz harkitsi menevänsä ulos viidesluokkalaisen kanssa, luihuisen kanssa vai jonkun sellaisen kanssa, jonka mielestä kitakivikerho oli järkevää ajanvietettä. Hän yritti muistella tuntemiaan viidesluokkalaisia luihuisia ja tajusi sitten, ettei muistanut heistä yhtäkään. No, oli kuka hyvänsä, Adam Belby oli taatusti mulkku.

  ”Hengitä, Red. Jazz antaa taatusti pakit. Te olette yhdessä, eikö niin?”

Ollaanko me yhdessä? Päänsärky yltyi entisestään.

  ”Ja eikö sinun sitä paitsi pitäisi olla siinä ammatinvalinnanohjauksessa Bellinin kanssa?”

  ”Hitto”, Red kirosi ja lennähti ylös sängyltä. Hän vilkaisi kelloa.

Hän oli myöhässä.

***

Pimeyden voimilta suojautumisen professori Bellini oli niitä harvoja aikuisia, joita Red itse asiassa kunnioitti. Tai no, oli ainakin kunnioittanut aiemmin – aina siihen asti, kunnes nainen oli määrännyt hänet vetämään sitä kirottua kaksintaistelukerhoa joka viikko. Redin oli pakko myöntää, että se oli hälventänyt hänen kunnioituksensa määrää melkoisesti. Mutta silti, professori Bellini oli ensimmäinen pätevä PVS-professori vuosikausiin, yhden vihaisen japanilaisen ja yhden hermoheikon mummon jälkeen, joten Red ei täysin inhonnut naista.

  ”Olen myöhässä, tiedetään”, hän mumisi kävellessään sisälle professori Bellinin työhuoneeseen. Se oli loputtoman mielenkiintoinen paikka täynnä erilaisia pimeitä taikaolentoja ja kiellettyjen kirjojen osastolle kuuluvia vanhoja kirjoja.

  ”Vain kymmenen minuuttia”, työpöydän takana esseitä korjaava professori Bellini sanoi huolettomasti ja viittilöi Rediä istumaan alas. ”Olen melkein pettynyt.”

Professori Bellini oli viisissäkymmenissä, kovaa vauhtia harmaantuva nainen, jonka haaleansinisten silmien terävä katse varoitti, ettei nainen sietänyt mitään turhuuksia. Siinä oli toinen syy, miksi Red ei täysin inhonnut häntä – heillä oli sama mielipide ajan haaskaamisesta ja sen haitoista.

  ”Aloitetaan sitten”, professori sanoi. ”Olet ollut aiemminkin ammatinvalinnanohjauksessa, joten tiedät, mistä on kyse. Asia on toki ajankohtaisempi kuin ennen, koska valmistumiseen on enää muutama kuukausi. Viimeksi kun puhuimme, ilmaisit, että olet kiinnostunut ryhtymään auroriksi. Onko sinulla edelleen sama suunnitelma?”

  ”On, professori.”

Professori Bellini nojasi leukaansa käsiinsä ja tarkasteli Rediä pitkään. ”Entä mikä on varasuunnitelmasi?”

  ”Varasuunnitelmani?” Red rypisti otsaansa.

  ”Niin, varasuunnitelmasi”, professori Bellini sanoi kärsimättömästi. ”Siltä varalta, että sinua ei hyväksytä Auroriakatemiaan.”

Red sävähti. Hän ei ollut koskaan erityisemmin ajatellut – halunnut ajatella – sitä nimenomaista vaihtoehtoa.

Professori Bellini huomasi ja huokaisi. ”Voi herranen, aika älä viitsi näyttää noin järkyttyneeltä, Stron. Yritän vain sanoa, että näissä asioissa kannattaa olla realistinen. Vain hyvin pieni osa hakijoista hyväksytään akatemiaan ja tiedät sen itsekin.”

  ”Oletko sitä mieltä, että minulla ei ole mahdollisuuksia?” Red pakotti ääneensä sen normaalin välinpitämättömän sävyn, jota käytti lähes aina aikuisille puhuessaan. Tosiasiassa häntä pelotti kuulla vastaus.

Professori Bellini käänsi katseensa papereihinsa. ”Tiedät itsekin , että pimeyden voimilta suojautumisen arvosanasi ovat loistavat, ja se painaa paljon. Mutta arvosanasi muodonmuutoksissa ja loitsuissa eivät ole sitä mitä pitäisi, joskin – ” nainen hymyili tuskin huomattavasti, ” – professorit McGarmiwa ja Huhkunraikas myöntävät, että se johtunee pääasiassa siitä, ettet viitsi nähdä vaivaa.”

Red mumisi, että näkisi ehkä enemmän vaivaa, jos he opiskelisivat suojeluksia, ei tahranpoistoloitsuja. Professori Bellinin kasvoilla häivähti ärsyttävän ymmärtäväinen ilme, ja välittömästi Red tiesi naisen kuulleen huhut: että hän ei asunut enää kotona, että hän ei ollut tervetullut sinne. Sitten nainen korjasi kasvonsa peruslukemille ja virkkoi kuivasti, että hänelläkin oli omat kysymyksenä professori Huhkunraikkaan opetusvalinnoista, mutta se ei muuttanut miksikään sitä tosiasiaa, että jos Red halusi saada tarvittavat arvosanat Auroriakatemiaa varten, hänen täytyi tehdä tosissaan töitä S.U.P.E.R.-kokeiden eteen.

  ”Tiedän että nykypäivänä ei ole muodikasta olla älykäs mutta kautta Merlinin sotkuisen parran, Stron, lakkaa piilottelemasta aivojasi ja käytä niitä!”

Red kohotti kulmiaan. ”Oliko vielä jotakin muuta, professori?”

  ”Itse asiassa on. Kysyin varasuunnitelmistasi, koska en ole täysin varma siitä, että tulet läpäisemään Auroriakatemian soveltuvuustestit.”

Sanat olivat kuin sangollinen jääkylmää vettä vasten kasvoja. Ei, vaan pikemminkin kuin sangollinen pitkiä, teräviä jääpuikkoja – ne iskeytyivät hänen kasvoilleen ja lamaannuttivat hänet täysin. Hän oli halunnut auroriksi neljätoistavuotiaasta lähtien. Kaikki tiesivät, että hän oli kuin syntynyt pimeyden voimilta suojautumista varten. Aiemmat pimeyden voimilta suojautumisen professorit olivat olleet samaa mieltä – se hermoheikko mummo oli melkein itkenyt liikutuksesta, koska ei ollut koskaan aiemmin ”nähnyt sellaista luontaista lahjakkuutta”, ja se vihainen japanilainen oli onnistunut olemaan astetta vähemmän vihainen muutaman sekunnin ajan sanoakseen, että uskoi, että Redillä oli edessä pitkä ja loistelias ura aurorien joukossa Koskaan, koskaan aiemmin kukaan ei ollut sanallakaan sanonut, että hän ei olisi soveltuva.

  ”Mitä tarkoitat?” Red kysyi, kun pystyi viimein puhumaan. Hänestä tuntui kuin hänen kielensä olisi muuttunut puuroksi hänen suussaan.

  ”Olet keskittynyt ja motivoitunut, se on hyvä asia. Mutta minua huolettaa, että saatat olla liiankin motivoitunut.”

Red rypisti otsassaan. Miten hemmetissä oli mahdollista olla liian motivoitunut?

  ”Stron, aurorin työssä ei ole kyse vain taidoista tai keskittymisestä. Aurorin työ on erittäin rankkaa henkisesti, ja valitettavasti akatemiassa on viime vuosina huomattu, että tietynlaisilla auroreilla on… taipumus palaa loppuun nopeasti. Viime aikoina Auroriakatemiassa on painotettu entistä enemmän tasapainoa, niin henkisellä tasolla kuin yksityiselämänkin puolella. En ole varma, ovatko he enää valmiita ottamaan riskiä.”

  ”Minä olen henkisesti tasapainoinen”, Red mutisi.

  ”Olet vihainen. Tiedän, miksi haluat ryhtyä auroriksi – ” Bellinin kasvoilla häivähti taas se myötätuntoinen ilme, ja Red tiesi naisen ajattelevan hänen perhettään, ” – ja usko pois, Stron, ymmärrän kyllä. Mutta pelkällä vihalla ei pötki kovin pitkälle, ei tässä työssä. Se palaa loppuun, ja sitten ei jää jäljelle mitään.”

  ”Eli – minun ei pitäisi inhota pimeyden velhoja ja haluta heittää heitä Azkabaniin?”

  ”Se ei voi olla ainoa asia elämässäsi. Miksi luulet, että määräsin sinut vetämään sitä kaksintaistelukerhoa?”

  ”Koska halusit tehdä elämästäni kurjaa?” Red ehdotti.

Professori Bellini pudisti päätään. ”Merlin, Stron, lupaa, ettet koskaan rupea opettajaksi. Ei – yritin antaa sinulle jotain muuta tekemistä kuin vihasi hautominen. Ajattelin, että voisit saada uusia ystäviä, löytää jonkin muun mielenkiinnon kohteen.”

  ”Minulla on jo ystäviä.” Red olisi halunnut sanoa, että hänellä oli myös muita mielenkiinnon kohteita, mutta hän pelkäsi professori Bellinin kysyvän, mitä ne olivat, eikä hän keksinyt sillä hetkellä yhtä ainutta asiaa, jonka olisi voinut mainita. Hyvä on, luihuisten kiroaminen oli toki yksi, mutta tosiasiassa se oli alkanut tuntua viime aikoina lapselliselta, ja sitä paitsi professori Bellini olisi luultavasti tulkinnut sen merkiksi hänen sisäisestä raivostaan tai siitä mitä hän sitten ikinä professorin mielestä hautoikin sisällään.

  ”Se on hyvä kuulla.” Professori Bellini hymyili tutkimatonta hymyä. ”Jatka samaan malliin. Elämässä on hyvä olla enemmänkin kuin yksi päämäärä. Usko pois, Auroriakatemia on tästä kanssani samaa mieltä.”

Onko tämä ammatinvalinnanohjaus vai terapiaistunto?  ”Oliko vielä jotain muuta, professori?”

  ”Ei – ellei sinulla ole jotakin kysyttävää.”

Redin ensimmäinen ajatus oli ravistaa päätään. Hän oli selvinnyt koulussa melkein seitsemän  vuotta paljastamatta kenellekään heikkouksiaan, eikä hänellä ollut aikomustakaan aloittaa nyt. Mutta kautta Merlinin, hän halusi tietää.

  ”Mitkä minun mahdollisuuteni ovat?”

Professori Bellini kohotti kulmiaan. ”Jos teet niin kuin sanoin – erittäin hyvät. Muussa tapauksessa – varasuunnitelma ei ole huono ajatus. Sinusta voisi olla turvapeikkojen kouluttajaksi, nyt kun ajattelen asiaa. Niitä ei haittaa, vaikka ohjaaja olisi vähän vihainen.”

**

Jonathan ja Jay olivat jo syömässä Suuressa Salissa, kun Red ehti paikalle. Oikeastaan hänellä ei ollut tippaakaan seurallinen olo, mutta hän oli kuolemassa nälkään, ja hänen kaverinsa olisivat vain tulleet epäluuloiseksi jos hän olisi mennyt jonnekin muualle istumaan. Niinpä hän pakotti kasvoilleen välinpitämättömän ilmeen, istui ystäviensä viereen rohkelikkopöydän keskivaiheille ja alkoi lastata jauhelihavuokaa lautaselleen sanaakaan sanomatta.

  ”Miten Bellinin kanssa meni?”

  ”Hyvin.” Redillä ei ollut aikomustakaan sanoa, että professori Bellinin mielestä hän sopisi turvapeikkojen kouluttavaksi – Jonathan ja Jay eivät ikinä lakkaisi nauramasta. Muutenkaan hänen ei tehnyt mieli avata sen enempää käymäänsä keskustelua ja sitä jäytävää epäilystä, joka professori Bellinin sanojen myötä oli alkanut nakertaa hänen vatsaansa.

Jonathan ja Jay vilkaisivat toisiaan, mutta eivät sanoneet mitään.

Red alkoi lappaa ruokaa suuhunsa, mutta se maistui tuhkalta hänen suussaan. Hän yritti kuvitella tilanteen, jossa ei tullutkaan valituksi Auroriakatemiaan. Mitä hän sitten tekisi? Päätyisikö hän baarimikoksi Vuotavaan Noidankattilaan? Hyvä idea sinänsä – paitsi että hän ei erityisemmin pitänyt useimmista ihmisistä, ja jos Jay ja Jonathan olivat mikään esimerkki laajemmasta ihmiskunnasta, hän arveli pitävänsä heistä vielä vähemmän humalassa. Hän voisi ryhtyä valmistamaan taikajuomia tilauksensa – paitsi että jossain vaiheessa hän luultavasti kyllästyisi eikä voisi vastustaa kiusausta lisätä juomaan vähän ylimääräisiä ainesosia, kuten kutinapulveria tai Ihmeellisen Karvankasvun Juomaa, ja sitten hän menettäisi toimilupansa ja päätyisi Azkabaniin. Ehkä hänen pitäisi tarjoutua ministeriön ankeuttajayhdyshenkilöksi – ne eivät ainakaan välittäneet vähääkään avuliaasta asiakaspalveluasenteesta. Ja kun otti huomioon, että Auroriakatemian hylkäys tekisi hänestä jo valmiiksi masentuneen, ei hänessä olisi enää jäljellä iloa, jota ankeuttajat voisivat kupata pois.

  ”Miten ihmeessä onnistuit saamaan ohjaajaksi Bellinin? Minua odottaa huomenna tapaaminen McGarmiwan kanssa”, Jay manasi.

Red kohautti harteitaan. ”Ehkä Bellini tykkää minusta salaa.”

  ”McGarmiwa ei edes yritä inhota minua salaa. Viimeksi hän sanoi, että olen kunnianhimottomin nahjus, jonka hän on ikinä nähnyt.”

Red oli melko varma siitä, että McGarmiwa ei olisi todellisuudessa sanonut niin. ”Ehkä koska se on totta?”

  ”Kiitos vain, Pimeyden Voimilta Suojautumisen Kuningas. Ikävä kyllä meidän kaikkien ensimmäiset sanat ei olleet äiti, isona minä haluan Auroriakatemiaan.”

  ”Kyllä kai sinua jokin kiinnostaa?” Jonathan sanoi.

  ”No, joo – yleinen harmin ja kaaoksen aiheuttaminen, mutta siitä ei makseta. Miksi pitäisi kiinnostaa? Mistä lähtien töihin meneminen on ollut joku itseisarvo?”

  ”Mistä lähtien sinä olet tiennyt, mitä tarkoittaa itseisarvo?”

Jay yritti tuikata Rediä haarukalla kämmenselkään.

  ”Ja en tiedä”, Red jatkoi vetäen samalla kätensä turvaan pöydän alle, ” – töihin menemisellä  on varmaan jotain tekemistä rahan kanssa. Tiedäthän, sen jutun mitä ansaitaan. Ja millä maksetaan vuokraa ja ostetaan ruokaa.”

  ”Ja alkoholia”, Jonathan lisäsi. ”Sitä juttua mitä rakastat yli kaiken.”

  ”Taidan ruveta ammattivarkaaksi”, Jay mumisi synkän näköisenä.

  ”Saat sulmun jos sanot tuon McGarmiwalle huomenna”, Jonathan sanoi.

  ”Sulmun? Sulmun? Ei onnistu, ei alle sirpin!”

  ”McGarmiwan ärsyttäminen ei ole sirpin arvoista.”

  ”On silloin, kun minä sen teen!”

  ”Merlin, Jay, voisitko olla vielä vähän enemmän itserakas? Tai henkisesti kolmetoista?”

Jay ja Jonathan uppoutuivat kiivaaseen väittelyyn, jonka aiheina olivat Jayn oletettu itserakkaus ja taidot McGarmiwan ärsyttämisessä. Red ei kuitenkaan enää kuunnellut. Hänen koko huomionsa oli kiinnittynyt Suuren Salin ovelle, missä Jazz seisoi juttelemassa pitkän, tummatukkaisen pojan kanssa. Pojan kaavunhelma oli liian lyhyt, aivan kuin hän olisi venähtänyt paljon pituutta kesken kouluvuoden, ja viimeisen päälle kiristetyssä solmiossa oli väreinä luihuisen hopea ja vihreä. Oliko tuossa Adam Belby? Ainakin poika katsoi Jazzia ihastuneesti. Red totesi, ettei pitänyt siitä, kun toiset katsoivat Jazzia ihastuneesti.

Jazzin ilmettä hän ei taas osannut tulkita. Tyttö hymyili Jazz-hymyä – sitä leveää, huoletonta, hampaat paljastavaa hymyä, joka saattoi tarkoittaa aivan mitä tahansa alkaen lauseesta voi kyllä, haluaisin lähteä kanssasi luutakomeroon ja päättyen lauseeseen sinä et sitä tiedä, mutta suunnittelen parhaillaan hidasta ja kivuliasta murhaasi. Sitten Jazz nauroi ja laski kätensä oletetun Adam Belbyn käsivarrelle, sanoi jotakin ja käveli pois.

Red laski haarukkansa äänettömästi takaisin lautaselle. Oliko Jazz juuri suostunut lähtemään Adam Belbyn kanssa Tylyahoon? Oliko koko jutussa joku kiero naisten juoni – Jazz kysyi, olivatko he yhdessä, ja kun Red ei antanut toivottua vastausta (hyvä on, mitään vastausta), Jazz päätti kostaa je mennä ulos jonkun toisen kanssa? Vai halusiko Jazz lähteä Adam Belbyn kanssa ulos? Oliko hän kysynyt aamulla vain muodon vuoksi, ja kun Red ei ollut sanonut mitään, hän oli sännännyt sopimaan toisia treffejä helpottuneena siitä, ettei joutunut pitämään Redille ei-se-minusta-johdu-vaan-sinusta –puhetta.

  ”Kaikki okei, Red?” Jonathan kysyi ärsyttävän tietäväiseen sävyyn.

  ”Joo”, Red murahti ja käänsi katseensa ovelta.

Jazz aiheutti hänelle niin paljon päänsärkyä. Miksi ihmeessä hän edes vaivautui? Elämä oli ollut niin paljon helpompaa silloin kun he eivät olleet koskaan vielä puhunut toisilleen. Helpompaa, rauhallisempaa, vähemmän kivuliasta, keskittyneempää niihin asioihin, millä oli todella väliä…

Elämässä on hyvä olla muutakin kuin yksi päämäärä.

Red ravisti professori Bellinin äänen pois päästään.

**

Viimeisen muutaman viikon ajan Redillä ja Jazzilla oli ollut sanaton sopimus, jonka mukaan he tapasivat pimeyden voimilta suojautumisen luokassa lähes joka ilta. PVS-luokka oli looginen vaihtoehto, koska useimpia muita oppilaita ahdisti ympäri luokkaa häkeissään ja akvaarioissaan kolistelevat pimeyden olennot, tai ainakaan he eivät pitäneet ympäristöä tarpeeksi romanttisena, minkä lisäksi useimmat pelkäsivät professori Bellinin vihaa. Red ja Jazz eivät olleet kuitenkaan huolissaan sen enempää vihaisesta PVS-professorista kuin taikahämähäkeistäkään, joten heille PVS-luokka toimi oikein hyvin. Yleensä se, kumpi ensin ehti, murtautui sisälle lukittuun luokkaan ja toinen seurasi perässä heti kun pääsi irrottautumaan kavereistaan epäilyksiä herättämättä. Red tiesi, että Jazz odotti häntä luultavasti sinäkin iltana pimeyden voimilta suojautumisen luokassa. Puolivälissä matkalla PVS-luokkaan hän tajusi kuitenkin, että häntä ei huvittanut. Hän oli pahalla päällä, hän oli väsynyt, hän oli huolissaan, eikä hän halunnut puhua yhdellekään elävälle ihmiselle, kaikista vähiten Adam Belbyn kanssa flirttailevalle Jazzille.

Hän vaihtoi suuntaa lennosta ja suunnisti tähtitorniin, missä pari viidesluokkalaista rohkelikkoa kopeloivat toisiaan kuin olisivat yrittäneet päästä toistensa ihon alle. Red loi kaksikkoon synkeän katseen, joka sai nämä loikkaamaan kauemmas toisistaan ja pakenemaan portaita alas. Red pudisti päätään ja istui kylmälle ikkunalaudalle. Tähtitorniin jäi leijumaan viidesluokkalaisen rohkelikkotytön hajuvesi. Mitä se tyttöparka oli oikein tehnyt, ottanut kylvyn siinä vai?

Ulkona oli kirkas yö, sellainen, jolloin kaikki erottui tavanomaista selkeämmin ja pahaa-aavistamattomat ykkösluokkalaiset hätisteltiin ylös sängyistään tuijottelemaan tähtiä. Maaliskuun puolivälissä Tylypahkan pihamaa oli vielä paksun lumikerroksen peitossa. Red antoi katseensa kulkea yli pihamaan ja huispauskentän, kielletyn metsän ja jättiläiskalmarin järven. Viimeisten seitsemän vuoden ajan Tylypahka oli ollut hänen kotinsa, paljon enemmän kuin mikään paikka sitten – no, ikinä. Tai ei, ei se luultavasti pitänyt paikkaansa. Kyllä kai hän oli ollut muutaman ensimmäisen elinvuotensa ajan onnellinen kotona, ennen kuin oli tajunnut, että hänen vanhempansa eivät toimineet niin kuin normaalit vanhemmat toimivat ja että heidän moraalikäsityksensä eivät tulisi koskaan mahtumaan samalle mantereelle, saati sitten samaan taloon tai huoneeseen. Harmi vain, että hän ei muistanut niitä aikoja. Hän tiesi, että se oli poikkeuksellista – yleensä ihmisillä oli kuitenkin jonkinlaisia muistoja lapsuudestaan, muistikuvia jouluista ja syntymäpäivistä ja lomamatkoista. Redillä ei ollut mitään, vain välähdysmäisiä mielikuvia vihreästä villapaidasta tai keinusta, joita hän ei osannut yhdistää mihinkään. Ehkä se oli joku mielen omituinen, automaattinen suojauskeino. Oli helpompi vihata sellaista, mitä ei muistanut koskaan rakastaneensa.

Professori Bellini oli nähnyt hänen lävitseen kuin hän olisi ollut pala ikkunalasia. Yleensä kun ihmiset kysyivät, miksi hän halusi auroriksi, hän virnisti ja antoi helpon, ylimielisen vastauksen. Koska olen hyvä siinä. Kukaan ei ollut tarpeeksi rohkea tai tarpeeksi kiinnostunut kysyäkseen enempää. Mutta professori Bellini ei ollut kysynyt, hän oli tiennyt. Olet vihainen. Red inhosi sitä, kun joku luki häntä kuin avointa kirjaa.

Bellini oli ehkä pukenut ohjeensa hienoihin sanoihin, mutta oikeastaan hänen viestinsä oli naurettavan helppoa tiivistää yhteen lauseeseen: hanki elämä. Ja helppohan se oli sanoa, Red ajatteli synkästi. Professori Bellini ei ollut hänen päänsä sisässä, ei nähnyt sitä ajatusten myrskyä, joka raivosi hänen mielessään koko ajan, ei tuntenut sitä puhdasta vihaa, jonka hän tunsi melkein jokainen sekunti ja jonka hän pystyi pitämään poissa ainoastaan siksi, että oli niin tottunut elämään sen kanssa, että pystyi työntämään sen taka-alalle ja käyttäytymään kuin kuka tahansa normaali ihminen, joka ei ollut vähällä räjähtää tuhansiksi kappaleiksi hetkenä minä hyvänsä. Mutta helppoa sen kanssa eläminen ei ollut. Siitä irti päästäminen puolestaan oli mahdotonta. Suuttumus ja sen tuoma päämäärä oli pitänyt hänet liikkeessä niin pitkään, että häntä melkein pelotti mitä tapahtuisi, jos hän päästäisi viimein irti.

Hän puristi kätensä nyrkkiin.

  ”Ai. Olisi pitänyt arvata.”

Red olisi voinut sanoa samaa. Jazz oli onnistunut kiipeämään kiikkerät portaat ylös ääneti ja seisoi nyt ovensuussa kädet ristissä rinnalla. Red pidätti huokauksen.

  ”Mitä, onko sinulla joku tutka vai?”

  ”Se olisikin kätevää”, Jazz tuumasi. ”Red-tutka. Voisin kaupata sen Tylypahkan opettajille ja muuttaa miljonäärinä Australiaan.”

Red mulkaisi tyttöä synkästi.

  ”Mutta ei, itse asiassa törmäsin käytävässä pariin viidesluokkalaiseen rohkelikkoon, jotka manasivat Red Stronia, joka ei anna pussailla rauhassa tähtitornissa. Olet ilmeisesti ilonpilaaja.”

  ”Tai sitten säästin pari teiniä vahinkoraskaudelta”, Red huomautti.

  ”Matami Pomfrey lähettää varmaan kiitoskirjeen.”

Red toivoi, että Jazz olisi mennyt asiaan ja jättänyt hänet rauhaan. Ikävä kyllä Jazz ei ollut koskaan ollut kiinnostunut menemään suoraan asiaan, ei, jos ei se palvellut jotenkin hänen kieroutuneita tarkoitusperiään. Sen sijaan tyttö astui sisälle tähtitorniin ja käveli katsomaan ulos ikkunasta.

  ”Onko tuo Saturnus?”

  ”Ei aavistustakaan.”

  ”En ollut koskaan hereillä tähtitieteen tunneilla”, Jazz totesi.

  ”Ei ollut kukaan muukaan. Johtuu varmaan siitä, että ne järjestettiin yöllä.”

Jazz kallisti päätään. ”Olet pahalla päällä.”

  ”Ai olenko? En huomannutkaan”, Red sanoi kuivasti.

  ”Älä viitsi.” Jazz loi katseensa kattoon. ”Ei sinun minulle tarvitse ilkeillä.”

  ”Juuri nyt minun tekee mieli ilkeillä kaikille, joten kannattaa häipyä, jos et halua joutua tulilinjalle.” Sekin oli varmaan jonkinlaista edistystä, Red ajatteli – vielä muutama kuukausi sitten hän ei olisi vaivautunut varoittamaan, vaan olisi nauttinut tilaisuudesta purkaa tunteitaan välittämättä siitä, keneen sattui.

Jazz ei mennyt minnekään. Sen sijaan tyttö katseli häntä pitkään ja mietteliäästi, kuin hän olisi ollut harvinaisen hankala sana Päivän Profeetan ristikossa, melkein kielen päällä mutta silti jossain ulottumattomissa. Sitten, hitaasti, Jazz tuli lähemmäs. Hän pysähtyi aivan Redin eteen, painoi kämmenensä Redin rintakehää vasten, nojautui lähemmäs ja suuteli häntä – hitaasti ja rauhallisesti ja keskittyneesti, suu pehmeänä hänen omaansa vasten, aivan kuin maailmassa ei olisi ollut sillä hetkellä mitään muuta, millä oli merkitystä. Ensin Redin teki mieli työntää tyttö kauemmas, mutta melkein välittömästi hän antoi periksi. Jazzin kädet kohosivat hänen hiuksiinsa, sormet hieroivat hänen päänahkaansa, ja hän huokaisi vasten Jazzin huulia.

Tässä oli se syy, miksi hän vaivautui. Tässä oli se syy, miksi hän kesti päänsäryn ja Adam Belbyn ja kysymykset, joihin hän ei osannut vastata – koska silloin kun hän oli Jazzin kanssa, Jazzin lähellä, suuteli Jazzia, takaraivossa rummuttava päänsärky vaimeni viimein ja katosi sitten kokonaan, kunnes hänestä tuntui, ettei hänen päätään särkisi enää koskaan. Jazzin lähellä vietetyt hetket olivat ainoita hetkiä, jolloin kaikki suuttumus ja levottomat ajatukset sulivat pois, jolloin hänen mielensä oli yksinkertaisesti hiljaa.

  ”Onko parempi?” Jazz kysyi niin, että hän tunsi sanat huuliaan vasten.

Red avasi silmänsä. ”Ole kiltti ja sano, että et aio mennä Tylyahoon kitakivikerhossa olevan luihuisen kanssa.”

Jazz hymyili leveää Jazz-hymyä, ja Red tajusi, että tyttö oli koko ajan odottanut hänet ottavan asian puheeksi.

  ”Luihuiseksi hän on itse asiassa ihan kelvollinen.”

  ”Luihuiset ei ole kelvollisia. Luihuiset luulee olevansa parempia kuin muut”, Red huomautti.

  ”No, joo – mutta hän kuvittelee olevansa parempi kuin muut koska on hyvännäköinen, ei, koska on sattunut syttymään puhdasveriseksi. Luihuiseksi se on ihan kivaa vaihtelua.”

  ”Silti. Hän on kitakivikerhossa”, Red totesi ja yritti jättää huomiotta pistoksen, jonka tunsi vatsansa pohjalla, kun Jazz kutsui jotakuta toista hyvännäköisesti. ”Kitakivikerho on luusereille.”

  ”Joo, samaa mieltä”, Jazz huokaisi ja kietoi kätensä Redin kaulaan. ”Siksi sanoinkin hänelle, että en voi mitenkään mennä ulos hänen kanssaan, koska tykkään jo jostakusta toisesta.”

  ”Ai.” Se ei ollut maailman älykkäin vastaus, mutta parempaankaan Red ei sillä nimenomaisella hetkellä pystynyt. Helpotus, jota hän Jazzin sanojen myötä tunsi, oli niin valtavaa, että se oli suorastaan naurettavaa. Hän oli iloinen siitä, että Jazzilla ei ollut kykyä lukea hänen ajatuksiaan.

  ”Joo. Ai.”

  ”No, se on – hyvä.” Kai. Mutta tosiasia oli, että hän ei halunnut Jazzin menevän ulos kenenkään toisen kanssa, että pelkkä ajatuskin sai hänen sisimpänä mutkalle. Tarkoittiko se sitä, että he olivat yhdessä?

Ahdistuksen täytyi paistaa hänen naamaltaan, sillä Jazz mumisi, että hänen pitäisi hengittää välillä. Sitten Jazzin sormet puristuivat hänen paidankaulukseensa ja Jazzin huulet liikkuivat hänen omiaan vasten ja hänen mielensä oli taas taivaallisen, ihmeellisen rauhaisa, ja kaikki päivän jännitys purkautui vähitellen hänen kehostaan.

Joo, ehkä he olivat yhdessä.

***

A/N: Otan muuten vastaan haasteita. Jos on joku tietty tapahtuma tai aikakausi, josta haluaisit lukea, saa vinkata kommenttiboksiin! :)

Kiitos paljon tänne jätetyistä kommenteista :)

Niagara, kiitos! :)

Zey, kiitoksia :)

Eliza, enpä siitä johdonmukaisuudesta tiedä, itsestäni tuntuu, että näiden parin viime osan kirjoittaminen on ollut tosi vaikeaa kun mielipiteeni tästä kohtauksesta on muuttunut muutaman vuoden aikana sen verran paljon, ja niiden kahden mielipiteen yhteensovittaminen on sitten ollut melkoista taiteilua. No, hoidettu on, thänk juu :)

Eara, kiitos kiitos :)

Flora, eihän tämä kesken ole jäänyt vaikka jatkossa kyllä tuntuu aina kestävän... paha paha minä, haha. Tällä hetkellä ainoat ficit jotka on mun jatkonkirjoituslistalla on tämä ja Oliver/Katie-projektini Vuotiksessa, koetan olla ottamatta siihen enää enempää kun omiakin kirjoitusjuttuja on ja yleensäkin sen sopivan kirjoitusajan ja -mielialan löytäminen on nykyään työn ja tuskan takana kun on niin paljon muuta. Kiitos! :)

ann, kiitos :)

Magnum, ei ihan tarvinnut odottaa kesään asti (no, meillä Englannissa on teknisesti ottaen jo kesä, mutta puhutaan nyt teidän kesästä ;)) Kiitos!

Jazmín, tässä on nyt Tylyahokohta ennen kesää, tosin aika pikaisesti kirjoitettuna, koska en vain osannut kirjoittaa siitä sellaista täydellistä kuvausta, joka olisi myös toiminut tekstinä, syyttäkää kehnoa kirjoittajaa! :( Kiitoksia!

Piatta, kiitos paljon! :)

Giliath, kiitos! :)

Narniadara, kiitos! Minä henkilökohtaisesti olen kyllä vähän sitä mieltä, että tämä parivaljakko ei olisi ollenkaan niin jännä kirjoitettava jos olisivat molemmat jääneet henkiin...

Meriadoc, kiitoksia! :)

Capella, jos mulla menee jatkon kirjoittamiseen 4 kuukautta niin onhan se ihan reilua ettet sinäkään kommentoi sen nopeammin ;) hmm, kyllä, bongasit oikein, 14.2 on ystävänpäivä. Siitä saatat huomata pienen maininnan ensi luvussa. Kiitos!

Guépard, kiitos paljon! :) Olen edelleen sitä mieltä, että on äärimmäisen harmittavaa, että ficci loppuu kesken, ja olet myös oikeassa siinä, että puolen vuoden välein päivittyvä ficci ei ole paljon parempi... ikävä kyllä tällä hetkellä ainoat vaihtoehdot on kuitenkin, että päivitän tätä silloin kun mulla on aikaa omalta elämältä ja muilta kirjoitusprojekteilta kirjoittaa jatkoa (surullista kyllä, yliopistossa ei ole enää ollenkaan yhtä paljon kirjoitusaikaa kuin lukiossa... johtuu siitä, että lukiossa olin aika hyvä välttelemään läksyjentekoa). Mielestäni on kuitenkin parempi niin, että kirjoitan jatkoa silloin kun itsestä siltä tuntuu kuin että yritän kirjoittaa jatkoa vain muita miellyttääkseni, mikä sitten johtaa siihen, että kirjoittaminen ei ole kivaa ja tekstin tulos on myös ihan kauhea kun oma sydän ei ole siinä mukana. Kurjaahan se on, ja olen kyllä tosi pahoillani, kun musta on tullut näin epäaktiivinen kirjoittaja, koetan kyllä aina parantaa tapani mutta mutta mutta, ei se ole aina niin helppoa, ja nyt esim. täällä Englannissa ollessa oma elämä menee kyllä selkeästi kirjoittamisen edelle, koska kirjoittaa voin koko elämäni mutta Englannissa olen vain ehkä tämän yhden kerran, ymmärrätte varmaan ? :) Niin, ja sitten tämän ficin suhteen on vielä sekin, että en vakavissani usko, että saan tätä koskaan valmiiksi... Seitsemän vuotta kahden henkilön elämästä on aika pitkä aikaväli kirjoitettavaksi vaikka sen kuvaisikin näin episodeittain kuin minä olen tämän kanssa yrittänyt tehdä. En nyt yritä tässä sanoa, että olisin jättämässä tätä ficciä kesken, koska en ole - yritän kyllä parhaani mukaan saada tämän joskus loppuun, mutta noin niin kuin realistisesti ajateltuna en usko, että pystyn siihen :(

Kuudes osa

30.7.1972

Istuessaan kahvikuppi kädessä keittiön liian pienen pöydän ääressä Jazz lupasi pyhästi itselleen, ettei enää koskaan kutsuisi vanhempiaan käymään. Hän oli asunut uudessa kodissaan (no, hänen ja Blacklockin kaksosten uudessa kodissa, jos tarkkoja oltiin) kaksi viikkoa, ja tänään oli ensimmäinen kerta, kun hänen äitinsä näki asunnon. Jos Jazz olisi saanut päättää, hän ei olisi käynyt läpi suurta Rouva Thomasin Kritiikkikierrosta ainakaan kuukauteen, mutta eilen postilaatikkoon tipahtanut kirje oli muuttanut kaiken. Loppujen lopuksi, Jazz järkeili, jos hänen oli aivan pakko kuunnella äidin tuomitsemista ja nalkutusta, oli parempi kärsiä koko juttu läpi kerralla.
Niinpä tasan kello puoli kaksi eräänä heinäkuisena iltapäivänä Jazzin äiti ilmiintyi yhdistetyn Thomas-Blacklock-asunnon kynnykselle. Jazz oli hädin tuskin ehtinyt saada oven auki, kun rouva Thomas jo tiedotti, että Jazzin olisi ehdottomasti pitänyt valita parempi asuinalue; kulkuyhteydet olivat kammottavat, ja oliko Jazz nähnyt ykköskerroksessa asuvaa miestä, kyseessä oli varmasti Azkabanista karannut sarjamurhaaja. Sitten rouva Thomas riisui takkinsa, jätti sateenvarjonsa eteisen lattialle ja kiersi Jazzin uuden asunnon ympäri tarkemmin kuin kiinteistönvälittäjä.
  "Olen melko varma, että kylpyhuoneessa on hometta", Jazzin äiti julisti, kun Jazz seisoi keittiössä keittämässä kahvia.
  "Chard tietää hyvän homeloitsun."
  "Huoneeseesi paistaa aurinko koko päivän. Siellä on tukalan kuuma."
  "Kohta on talvi."
  "Käytävän lattia narisee."
  "Hyvä. Kukaan ei pääse hiipimään kimppuuni huomaamatta."
  "Asuinkumppanisi kukkaruukussa on menninkäisiä."
  "Max tekee niillä tieteellistä koetta. Hän lupasi hankkiutua niistä eroon viikossa."
Rouva Thomas asetti kädet lanteilleen ja puristi suunsa tiukaksi viivaksi kuin olisi kovasti yrittänyt keksiä vielä lisää vikoja Jazzin uudesta kodista. Viimein hän luovutti ja huokaisi.
  "No, ainakaan et asu enää sen pojan luona."
Jazz hymyili vinosti. Niinpä niin. Äiti kesti kyllä homeen ja narisevat lattiat ja menninkäiset, pahus, olisi luultavasti kestänyt myös vuotavan katon ja kolme puuttuvaa seinää niin kauan kuin se tarkoitti sitä, että Jazz ei asunut enää Redin luona. Mitä väliä sillä käytännössä oli, sitä Jazz ei täysin käsittänyt, koska hän nukkui joka tapauksessa Redin luona useampana yönä viikossa. Ehkä äiti oli vain harvinaisen hyvä huijaamaan itseään.
Heidän istuessaan keittiönpöydän ääressä juomassa kahvia ja syömässä Chardin leipomia, varsin kyseenalaisia suklaamuffineja Jazz mietti, miten voisi parhaiten tuoda kirjeen esille. Mitä enemmän hän asiaa käänteli, sitä enemmän hänestä alkoi tuntua, että hyvää tapaa ei ollut olemassakaan. Mitä tahansa hän sanoisikin, äiti reagoisi samalla tavalla. Mikä oli typerää, todella, Jazz ajatteli. Hän oli aina tehnyt täysin selväksi, että hänen tulevaisuutensa ei tulisi sisältämään uraa parantajana Mungossa tai palkintopokaalina jonkun rikkaan vanhan kuivaluumun käsipuolessa.
  "Onko kaikki hyvin, Dara? Näytät siltä kuin kärsisit vatsakivuista." Rouva Thomas vilkaisi epäluuloisena muffiniaan.
Jazz huokaisi ja pudotti omansa lautaselle. "Minun pitää kertoa sinulle jotakin."
  "Kautta Kirken, älä vain sano, että olet raskaana!"
Ja siinä oli siis ensimmäinen ajatus, joka hänen äitinsä päähän pälkähti. Jazz ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt itkeä vai nauraa.
  "Ei, äiti. Minä en ole raskaana."
  "Merlinille kiitos!" rouva Thomas huokaisi, mutta siristi sitten silmiään. "Et kai sinä ole menossa naimisiin?"
  "Mistä lähtien naimisiinmeno on muka ollut kovin korkealla minun listallani?"
  "Se ainakin on varmaa, että se ei ole kovin korkealla sen pojan listalla."
  "Sillä pojalla on nimi, ja nytkö sinä olet pahastunut siitä, että hän ei ole vielä kosinut minua? Koeta jo päättää, äiti!"
Jazzin äiti näytti jälleen siltä, että yritti parhaansa mukaan keksiä nasevia vastalauseita. Alistuneena Jazz huokaisi, ojensi kätensä ja nappasi Auroriakatemiasta saapuneen kirjeen ikkunalaudalta kukkaruukun alta. Oli parempi antaa äidin lukea se heti, ennen kuin tämä saisi päähänsä, että Jazz aikoi liittyä Velhojen Rauhanliikkeeseen ja ryhtyä polttamaan kidusruohoa Tiibetissä.
  "Siinä. Antaa mennä."
Rouva Thomas loi epäluuloisen katseen Jazziin ennen kuin veti pergamentin ulos kuorestaan ja antoi katseensa lipua ensimmäisten rivien ylitse. Jazz näki muutoksen äitinsä katseessa, kun sanojen merkitys upposi tämän tajuntaan. Hyvä neiti Thomas, minulla on suuri ilo ja kunnia ilmoittaa, että teidät on hyväksytty...
  "Ei. Ei. Ei!"
  "Äiti!" voihkaisi Jazz.
  "Minä en anna sinun tehdä tätä!"
  "Se on myöhäistä nyt", Jazz sanoi uhmakkaasti. "Lähetin vastauspöllön Auroriakatemiaan jo eilen illalla. Sanoin, että otan paikan vastaan."
  "Minun tyttäreni ei ryhdy auroriksi."
  "Olen sanonut miljoona kertaa, että aion liittyä. Sinä et pistänyt vastaan."
  "Luulin, että vitsailet! Että sinulla - että sinulla on joku - joku naurettava uhmaikä päällä!"
  "Uhmaikä? Minä en ole enää neljävuotias."
Rouva Thomas oli hetken hiljaa, tuijotti käsissään olevaa kirjettä lamaantuneena. Sitten hän kohotti katseensa ja katsoi Jazzia suoraan silmiin.
  "Tämä johtuu siitä pojasta, vai mitä?"
  "Mitä?"
  "Sinä haluat auroriksi, koska hänkin tekee niin."
  "Et voi olla tosissasi!" Jazz tunsi kalpenevansa suuttumuksesta. "Luuletko sinä ihan tosissasi, että minä aion ryhtyä auroriksi koska haluan miellyttää jotakuta? Mistä lähtien minä olen muka tehnyt jotakin siksi, että joku muu haluaa minun tekevän niin?"
  "Sinä olet erilainen hänen kanssaan", rouva Thomas syytti näyttäen siltä, että saattaisi pian purskahtaa itkuun. Pienen hetken ajan Jazzin teki mieli nousta ylös, kiertää pöydän ympäri ja halata äitiään. Sitten hän muisti, että äiti oli juuri syyttänyt, että hän oli hakenut Auroriakatemiaan vain Rediä miellyttääkseen, ja hän juurtui paikoilleen kädet nyrkkiin puristettuna.
  "Sinä olet rakastunut siihen poikaan", rouva Thomas tokaisi kuin olisi syyttänyt Jazzia kolmestatoista paloittelusurmasta kerralla.
Jazz naurahti epäuskoisesti. "Olen seurustellut Redin kanssa yli vuoden! Miksi sinä luulit minun olevan hänen kanssaan, koska hän on tosi rikas, vai?"
  "Älä viitsi käyttäytyä kuin minä olisin joku - joku vihollinen!"
  "Mikä sinä sitten olet?" Jazz kysyi hiljaa.
  "Minä olen sinun äitisi", rouva Thomas sanoi kiihtymyksestä kielivät punaiset läikät poskilla. "Olen sinun äitisi, enkä halua nähdä sinun vaarantavan henkeäsi jonkun sellaisen vuoksi, joka ei edes rakasta sinua."
  "Sinä et tiedä siitä asiasta mitään!"
Jazz toivoi, että olisi osannut käyttäytyä viileän rauhallisesti, hymyillä tyynesti ja sivuuttaa äitinsä syytökset olankohautuksella. Hän ei kuitenkaan voinut itselleen mitään. Äidin sanat suututtivat häntä siinä määrin, että hän pomppasi ylös pöydästä, käveli tiskialtaan luokse ja käänsi selkänsä. Hän ei halunnut katsoa äitiään silmiin juuri sillä nimenomaisella hetkellä.
  "Onko hän sanonut niin, sitten?"
  "Ei kuulu sinulle." Jazz tiesi kuulostavansa kiukuttelevalta kolmevuotiaalta ja inhosi sitä.
  "Eli ei."
  "Sinä et tiedä mistä puhut, okei? Red on... Hänellä on huonoja kokemuksia. Hän on varuillaan. Siinä kaikki."
  "Mutta jos hän rakastaisi sinua, kyllä kai hän olisi valmis ottamaan riskin?"
  "Sinä et tiedä mistä puhut", Jazz toisti ja kohautti olkapäitään. Hän halusi kovasti vaikuttaa rauhalliselta ja välinpitämättömältä, siltä, että äidin sanoilla ei ollut häneen mitään vaikutusta. Mutta niillä oli. Niillä oli, ja nimenomaan siksi hänen oli niin vaikeaa kääntyä ympäri ja katsoa äitiään silmiin. Rouva Thomasin katse oli inhottava, kiusallinen sekoitus suuttumusta ja sääliä. Mistä lähtien Jazz oli antanut jollekulle oikeuden sääliä itseään?
  "Minä en liity Auroriakatemiaan Redin vuoksi. Liityn Auroriakatemiaan, koska se vaikuttaa mielenkiintoiselta. Jos sinä et pidä siitä... Kurja juttu, mutta se on minun elämäni, vai mitä?"
Rouva Thomas oli pitkään hiljaa ja katsoi Jazzia kuin olisi yrittänyt lukea hänen ajatuksensa.
  "Kyllä", hän sanoi viimein. "Se on sinun elämäsi."
  "Hyvä."
  "Minun taitaa olla paras mennä nyt. Mutta Dara - " rouva Thomas asetti mukin pöydälle ja nousi ylös pöydästä. "Jos sinusta jossain vaiheessa - milloin tahansa - alkaa tuntua siltä, että tämä - tämä kaikki - ei ole sinua varten... Isäsi minä ja olemme aina tukenasi, kyllä kai sinä sen tiedät?"
Jazz nyökkäsi mykkänä. Yhtä lailla mykkänä hän sieti kosketuksen, kun äiti kietoi käsivartensa hänen ympärilleen anteeksipyytävään halaukseen. Aina vain mykkänä hän katseli, kuinka hänen äitinsä kietoi ohuen kesäviitan harteilleen ja käveli selkä suoraakin suorempana eteiseen. Vasta kun ulko-ovi oli sulkeutunut äidin takana Jazz nojasi selkänsä seinää vasten, sulki silmänsä ja huokaisi syvään.
Äiti oli väärässä. Äiti ei tuntenut Rediä - hitto soikoon, äiti ei edes halunnut tuntea Rediä! Red rakasti Jazzia. Mitä siitä, että hän ei ollut koskaan sanonut sitä ääneen, tai raapustanut pergamentille tai kirjoittanut huurtuneeseen ikkunaan? Ei Jazzkaan ollut varsinaisesti koskaan sanaista arkkuaan aiheesta avannut. Okei, hän ei halunnut säikäyttää Rediä Timbuktuun, ja jos täysin rehellisiä oltiin, joku naurettavaakin naurettavampi romanttinen puoli hänestä ehkä toivoi, että miehenä Red sanoisi sen ensin... Mutta Redin hiljaisuus ei kiusannut häntä. Ei missään nimessä. Loppujen lopuksi ne olivat vain sanoja, vain kolme typerää sanaa, joille kaikki typerät romanttiset kertomukset nyt vain asettivat liian paljon painoarvoa. Kuka tarvitsi sanoja, kun teot kertoivat niin paljon enemmän?
Jos vain Red ei olisi kuulostanut niin hemmetin iloiselta, kun Jazz oli kertonut hänelle Auroriakatemian hyväksymiskirjeestä eilen. Jos Red ei vain olisi saanut Jazzia tuntemaan itseään koiranpennuksi, jota kehuttiin hyvästä suorituksesta - silloin Jazzin olisi ehkä ollut helpompi asettaa äitinsä sanat syrjään, heittää ne huonojen kommenttien roskakoriin. Jos ja jos.
Jazzin synkät ajatukset keskeytyivät, kun harmaavalkoinen, hurjasti siipiään räpyttelevä varpuspöllö koputti ikkunaan. Se pöllö ei ainakaan ollut Auroriakatemiasta, Jazz ajatteli huvittuneena mennessään päästämään pöllön sisään. Heti ikkunan avauduttua muutaman sentin verran pöllö lennähti sisään ja pyrähti saman tien kolme kertaa keittiön ympäri kuin ei olisi osannut tai malttanut pysähtyä. Pöllön edesottamukset saivat Jazzin melkein hymyilemään ja unohtamaan iltapäivän kurjuuden - aina siihen saakka, kunnes hän sai napattua pergamenttikäärön pöllön jalasta ja näki lähettäjän nimen viestin lopussa.

Huhu kertoo, että eräs neiti Thomas tuli hyväksytyksi Auroriakatemiaan. Toivottavasti poikaystävä on nyt ylpeä sinusta. Jos kurinalainen elämä alkaa kyllästyttää, pidä mielessä, että sinulla on aina olemassa vaihtoehto.

Jay

Jazz murisi ääneen, repi viestin kappaleiksi, heitti palaset roskakoriin ja sytytti hetken mielijohteesta vielä roskakorin palamaan. Muutaman sekunnin kuluttua hän tuli järkiinsä ja pakotti itsensä suihkuttamaan vettä palavaan roskakoriin - mutta ne muutamat järjettömät sekunnit olivat tuntuneet pahuksen hyvältä.

***
14.2.1971

  "...ja sillä perusteella minä tulin viimein siihen tulokseen, että professori Binns on käsittänyt maahiskapinat täysin väärin."
Red kätki huonosti haukotuksensa vilkaisemalla rannekelloaan. Jazz pani merkille, että kyseessä oli jo kolmas kerta, kun poika oli katsonut kelloa viimeisen viiden minuutin aikana - ja pettymys paistoi selvästi tämän kasvoilta kun tämä tajusi, ettei viisari ollut juuri värähtänytkään sitten viime silmäyksen. Jazz käänsi päänsä toiseen suuntaan kätkeäkseen hymynsä. Jos Red näyttäisi enää yhtään epätoivoisemmalta, Jazz voisi alkaa myydä lippuja Kolmeen Luudanvarteen niin, että ihmiset saisivat tilaisuuden tulla katsomaan, kun seitsemäsluokkalainen rohkelikko tukehdutti itsensä lautasliinoilla.
  "Lisää kermakaljaa?" Red tiedusteli kaikkea muuta kuin innostuneesti.
  "Mikä ettei."
Red nousi pöydästä ja suunnisti kohti baaritiskiä yhtä innokkaasti kuin ainakin mies, joka tiesi olevansa matkalla mestauslavalle teloitettavaksi. Jazz mietti väkisinkin, olisiko hänen pitänyt tuntea edes vähän huonoa omaatuntoa. Red näytti todella ikävystyneeltä. Ehkä Jazz oli sittenkin vienyt tämän pistetään-Red-kärsimään-projektinsa vähän liian pitkälle. Hän oli etukäteen päättänyt olla koko päivän niin ikävystyttävä kuin mahdollista niin, että kun Red viimein helpottuneena päivän päätteeksi kaatuisi sänkyynsä poika vannoisi itsekseen, ettei enää koskaan loukkaisi Jazz Thomasin ylpeyttä. Ja ikävystyttävä Jazz oli myös ollut - heidän kävellessään Tylyahoon hän oli keskittynyt ruotimaan viikon sääennustetta erittäin yksityiskohtaisesti, suklaanhankkimisreissu Hunajaherttuassa oli sujunut McGarmiwan sukkien värin yhdenmukaisuutta pohtiessa ja kermakaljat Kolmessa Luudanvarressa olivat kadonneet maahiskapina-analyysin saattelemina. Ei ihme, jos Red kiristeli hampaitaan - Jazz oli melko varma siitä, ettei ollut sanonut ainuttakaan mielenkiintoista lausetta koko illan aikana. Oliko hän mennyt liian pitkälle? Niin oli ainakin antanut ymmärtää Samin ilme, kun tyttö oli törmännyt heihin Hunajaherttuassa. Sam oli pudistellut päätään kuin ainakin paheksuva äiti, joka oli pettynyt ainoan tyttärensä suoritukseen koulun balettiesityksessä. Vaikka ei Jazz teknisesti ottaen ollut tehnyt mitään väärää. Red oli omalla käytöksellään ansainnut jokaisen kuolettavan ikävystyttävän sanan, jonka Jazz hänen suuntaansa laukoi. Ja jos tämän iltapäivän seurauksena olisi se, että Red ei enää koskaan lähestyisi ainuttakaan naista... Sehän olisi vain ihmiskunnan yhteiseksi hyväksi.
Eikä Red sitä paitsi enää kovin kärsivältä näyttänyt, Jazz ajatteli kitkerästi nähdessään pojan juttelevan parille seitsemäsluokkalaiselle korpinkynnelle baaritiskillä. Ilmeisesti Redillä oli ainoastaan ongelmia, mitä kanssarohkelikkoihin tuli. Tai tyttöihin. Tai ehkä kyse oli ainoastaan hänestä. Okei, hän oli ollut koko päivän tahallaan ikävystyttävä, mutta kyllä kai Red olisi voinut itsekin jotakin sanoa sen sijaan, että antoi hänen dominoida keskustelua?
Ellei Red sitten ollut päättänyt säästää kallisarvoisia äänijäänteitään jollekulle täysin muulle.
Jazz pikemminkin haistoi kuin pani merkille Brianna Jenkinsin läsnäolon. Sama hajuvesipilvi, joka oli uhannut tukehduttaa Jazzin joka aamu jo melkein kuuden vuoden ajan leijaili nyt sisään Kolmen Luudanvarren ovesta ja suoraan baaritiskille, missä Red edelleen viivytteli kermakaljamukien kanssa. Red ehti hädin tuskin katseensa nostaa, kun Brianna - vaaleanpunainen, kikattava, viimeisen päälle huoliteltu Brianna - lennähti hänen kimppuunsa ja länttäsi huulikiilteellä kiillotetut huulensa hänen poskelleen. Briannan kirkas ääni kantoi niin kauas, että muutaman pöydän päässä istuva Jazz saattoi kuulla selkeästi hänen toivottavan Redille hyvää ystävänpäivää.
Hyvää ystävänpäivää? Jazz selasi nopeasti henkistä kalenteriaan. Oliko nyt ystävänpäivä? Hänellä ei ollut ollut siitä aavistustakaan. Normaalisti hän muisti ystävänpäivä olemassaolon oikein hyvin, kiitos vain - oli vaikeaa olla muistamatta, kun Jay Conway oli jo useamman vuoden ajan valinnut nimenomaan sen tietyn päivän tehdäkseen Jazzille jonkin ilkeän kepposen, kuten nyt vaikka muiluttaakseen syyhypulveria hänen kenkiinsä niin, että hän joutui kuluttamaan koko päivän raapimalla jalkapohjiaan kuin mielipuolinen. Tänä vuonna hän ja Jay olivat kuitenkin saavuttaneet jonkinlaisen epämääräisen kaveruusasteen suhteessaan, eikä kepposia ollut tullut. Niinpä Jazz ei ollut muistanut ystävänpäivääkään. Päivämäärä palautui hänen mieleensä vasta nyt kun hän näki Briannan kaivavan käsilaukustaan vaaleanpunaisen rusetilla koristellun nallen ja ojentavan sen Redille. Red ei olisi voinut näyttää järkyttyneemmältä, vaikka Brianna olisi itse pukeutunut vaaleanpunaiseen nallepukuun ja heiluttanut hulaa hänen edessään. Sitten Red vilkaisi Jazzia, ja - aivan kuin olisi äkkiä käsittänyt, että olemassa oli pahempiakin vaihtoehtoja kuin Brianna Jenkins vaaleanpunaisine nalleineen -  nojautui äkkiä eteenpäin ja kiitti Briannaa halauksella. Red, joka oli kerran hypännyt vapaaehtoisesti jättiläiskalmarin järveen paetakseen Briannaa ja Clischayta, joka oli tukehtua aamupuuroonsa joka kerta, kun jompikumpi blondikaksikosta hymyili hänelle pöydän yli, halasi vapaaehtoisesti kaksikon toista osapuolta?
Se oli henkilökohtainen loukkaus, eikä Jazzilla ollut epäilystäkään siitä, etteikö sitä olisi tarkoitettu hänelle. Koko sen ajan kun Red jutteli Briannan kanssa, hymyili Briannan typerille kommenteille ja kesti kärsivällisesti läpinäkyvääkin läpinäkyvämmät lähentely-yritykset Jazz kiehui kiukusta. Olkoonkin, että hän oli etukäteen päättänyt, että käyttäytyisi mahdollisimman ikävystyttävästi koko päivän ajaakseen Redin Pyhän Mungon partaalle - loppujen lopuksihan Red oli sen vain ansainnut - häntä alkoi väkisinkin ärsyttää. Hän oli Redin kanssa Tylyahossa. Hyvä on, kyseessä ei ehkä ollut mikään tavallinen tytön ja pojan välinen romanttinen Tylyahoiltapäivä, vaan pikemminkin ruumiinosien menettämisen pelosta syntynyt välttämättömyys, mutta silti. Silti, oli Redin velvollisuus kiinnittää häneen huomiota silloinkin kun hän oli ikävystyttävä ja jaaritteli maahiskapinoista ihan vain poikaa ärsyttääkseen.
Kun Red viimein aivan liian pitkän ajan päästä palasi takaisin pöytään, Jazz näki jo punaista. Normaalioloissa hän ei olisi käyttäytynyt niin lapsellisesti - hän oli itsenäinen nainen ja uskoi ylpeytensä säilyttämiseen viimeiseen asti - mutta sillä hetkellä häntä yksinkertaisesti Suututti. Red oli hädin tuskin ehtinyt työntää kermakaljamukin hänen eteensä, kun hän jo pomppasi jaloilleen ja ilmoitti palaavansa takaisin linnaan.
  "Mitä - ?"
Jazz oli ulkona ovesta ennen kuin Red ehti lopettamaan lausettaan. Hän ei pysähtynyt edes laittamaan talviviittaa ylleen, vaan yritti pujottaa lapasia käsiinsä ja kiristää viitan nyörejä samaan aikaan kun harppoi eteenpäin täyttä vauhtia upottavassa lumessa. EI kestänyt kauan, ennen kuin Red tavoitti hänet. Miksi Red oli edes vaivautunut juoksemaan hänen peräänsä, sitä hän ei käsittänyt - hemmetti soikoon, kaiken järjen mukaanhan Redin olisi pitänyt jäädä Kolmeen Luudanvarteen hyppimään riemusta, koska Jazz oli päästänyt hänet pahasta. Mutta ei, totta kai Redin omanarvontunto- ja loukkaantumisgeenien piti aktivoitua juuri sillä nimenomaisella sekunnilla. Hunajaherttuan nurkalla Red sai hänet kiinni, pysäytti hänet niille sijoilleen ja pyöräytti molemmista käsivarsista ympäri.
  "Mikä hitto sinun ongelmasi tällä kertaa on?"
  "Anteeksi kuinka?" Jazz nykäisi päänsä taaksepäin. Red kuulosti siltä kuin hän olisi ollut pahainen hemmoteltu neljävuotias, joka kiukutteli viiden minuutin välein, koska ei saanut karkkia! "Ei minulla ole mitään ongelmaa - jos sinua ei oteta lukuun!"
  "Minä olen ongelma? No, ehkä sinun sitten pitäisi juosta äkkiä kotiin, että pääset mahdollisimman kauas minusta", Red nälväisi.
  "Ehkä niin pitäisikin", Jazz ampui takaisin. "Sittenpähän sinä voit juosta kiireenvilkkaa takaisin Kolmeen Luudanvarteen viettämään ystävänpäivää Clischayn kanssa!"
  "Briannan", korjasi Red automaattisesti.
  "Clischay, Brianna, mistä lähtien niillä kahdella muka on ollut jotain eroa? Ei, hetkinen, älä sano - jommallakummalla on luomi paikassa, joka ei ole yleisesti tiedossa? Kenties kaikkien niiden vaaleanpunaisten röyhelöiden alla? Mikä on tietysti aika täydellistä, kun kyseessä on kerran ystävänpäivä."
  "Entä kenen kanssa sinä ajattelit viettää ystävänpäiväsi?" Red tiedusteli purevasti. "Jayn?"
  "Jos pitää valita sinun ja Jayn väliltä..."
  "Niin, koska sinä tunnet meidät molemmat niin hyvin."
  "Ainakin kaverisi osaa kommunikoida useammalla kielellä kuin sarkasmi!"
  "Sanoo tyttö, joka on suurin piirtein yhtä ystävällinen kuin tykinkuula."
  "Minä sentään puhun ihmisille!"
  "Ai sillä nimellä sitä nykyään kutsutaan?"
  "Mitä ihmettä?" Jazz tivasi ärsyyntyneenä.
Seuraavien minuuttien tapahtumat olivat myöhemmin Jazzilta hämärän peitossa. Jälkeenpäin hänestä tuntui siltä kuin joku olisi äkkiä pysäyttänyt universumin, kääntänyt sen kolme kertaa ympäri ja käynnistänyt uudelleen. Yhtenä hetkenä hän ja Red seisoivat vastakkain kädet puuskassa ja kumpikin valmiina käymään kiinni toistensa kurkkuun. Seuraavassa hetkessä Redin käsivarret olivat hänen ympärillään, hänen sormensa puristivat Redin t-paidan kaulusta ja hänen selkänsä raapi vasten Hunajaherttuan tiiliseinää, kun he huojuivat toisiaan vasten keskellä jotakin, jota saattoi kuvata ainoastaan Jazzin seitsemäntoistavuotiaan elämän parhaaksi suudelmaksi. Pisimmäksi, myös. Jazz oli melko varma siitä, että tilannetta oli jatkunut jo hyvän aikaa ennen kuin hänen huomiokykynsä oli jälleen alkanut toimia, ja vaikka Jazz arveli tarvitsevansa happea joskus lähiminuutteina, ei kummallakaan ollut aikomustakaan lopettaa.  Hitto soikoon, Jazz mietti sumuisesti mielessään, miksi ihmeessä kukaan ei ollut koskaan kertonut, että suuteleminen saattoi olla näin pahuksen addiktoivaa? Jazzin päässä pyöri. Tiiliseinä kaivautui kipeästi hänen selkäänsä ja Redin parransänki raapi hänen leukaansa, ja siitä huolimatta hän oli täysin varma siitä, ettei ollut koskaan tuntenut oloaan paremmaksi. Hämärästi hän tuli ajatelleeksi kaikkia niitä onnellisia pariskuntia, jotka huojahtelivat kaikki päivät Tylypahkan käytävillä toisiinsa kietoutuneena, muisti ne miljoonat kerrat, jolloin hän ja Sam olivat irvistelleet keskenään ilmiön naurettavuudelle. Nyt Jazzista alkoi tuntua siltä, että ilmiössä ei ollut mitään naurettavaa. Päinvastoin, jos suuteleminen kerran oli näin pyörryttävää Jazzista oli suoranainen ihme, että Tylypahkan seurustelevat parit pystyivät erkaantumaan toisistaan edes oppituntien ajaksi.
Se oli ohi yhtä silmänräpäyksessä kuin oli alkanutkin. Äkkiä Jazz tajusi, että Redin huulet olivat kadonneet hänen omiltaan, ja hänen sormensa, jotka olivat hetki sitten puristaneet Redin paidankaulusta kuin hengenhädässä, tavoittivat pelkkää ilmaa. Hän avasi silmänsä juuri ajoissa nähdäkseen Redin perääntyvän epävakaan näköisesti kuin poika olisi ollut humalassa. Ilme Redin kasvoilla oli tuhat kertaa järkyttyneempi kuin se, jonka Brianna Jenkinsin nallehyökkäys oli saanut aikaan.
  "Voi hitto..." Red mutisi katse hänen huuliinsa liimaantuneena.
Sitten poika kääntyi kannoillaan ja juoksi tiehensä jättäen Jazzin seisomaan yksin Hunajaherttuan eteen.

***
30.7.1972

Ensimmäistä kertaa viikkoihin Red nukahti ennen Jazzia. Viimeisinä viikkoina ennen Auroriakatemian lyhyttäkin lyhyemmän kesäloman alkua Red oli ollut niin levoton ja hermostunut arvosanoistaan, ettei pystynyt nukkumaan. Jazz oli usein herännyt keskellä yötä vain nähdäkseen Redin lojuvan vieressään toinen käsi pään alla, silmät auki ja katse lukkiutuneena katossa leijuvaan kattokruunuun. Totta kai Red oli saanut täydelliset arvosanat kaikesta mahdollisesta; Jazz ei viitsinyt edes vaivautua teeskentelemään yllättynyttä. Kulunut kuukausi oli kuitenkin käynyt niin kovasti Redin voimille, ettei hän jaksanut innostua Jazzin vauhdikkaista juhlistamissuunnitelmista, vaan ryömi heti ensimmäisen kuplaviinilasillisen jälkeen sänkyyn ja oli unessa puolessa minuutissa. Huvittunut Jazz riisui häneltä kengät jalasta, veti peiton hänen päälleen ja tyhjensi kaikessa rauhassa oman lasillisensa ennen kuin vaihtoi yöpaidan päälleen ja sujahti viileiden lakanoiden alle hänen viereensä. Sitten Jazz teki jotakin, mitä sai tehdä vain harvoin keskeytyksettä: katseli Rediä.
Että siinä osasi olla naurettavan kaunis mies.
Jazz ei olisi koskaan sanonut sitä ääneen, ei edes nyt, kun Red näytti olevan syvässä unessa. Jollakin tapaa kaunis ei tuntunut oikealta sanalta, kun sitä käytettiin kuvaamaan miestä, joka oli niin täydellisen aurori kuin Jazzin vieressä nukkuva mies oli vasta vuoden opiskelun jälkeen. Ja silti, katsellessaan Rediä, joka makasi sängyllä vatsallaan, kerrankin täysin rentona ja levollisena, Jazz ei voinut olla ajattelematta, että sana kaunis sopi täydellisesti. Hän tunsi itsensä erityiseksi. Hän oli ainoa, joka sai nähdä Redin tällä tavalla, aurorin ulkokuori pois sulaneena, kaikki valppaus kadonneena. Kuin näkisi kilpikonnan paljastavan vatsansa, Jazz ajatteli.
Hän ojensi kätensä ja silitti sormenpäillään Redin huulia; kääntyi ympäri, hautasi nenänsä Redin kaulakuoppaan ja hengitti syvään tämän tuoksua. Red tuoksui saippualta ja pesuaineelta ja yksinkertaisesti Rediltä.
Jazz veti syvään henkeä. Äiti ei tiennyt mistä puhui. Äidille kaikki oli niin mustavalkoista; hän ei pystynyt näkemään, miten pitkälle Red ja Jazz olivat jo tulleet. Jos äiti vain olisi tuntenut sen alkuaikojen Redin - sen, joka oli ensin niin päättämätön Jazzin suhteen, että vältteli häntä puolet ajasta, ja sitten niin puhtaasti kauhuissaan, että haastoi kaiken aikaa riitaa siinä toivossa, että Jazz viimein kävelisi lopullisesti tiehensä... Jos äiti olisi tuntenut sen Redin, kyllä kai hän olisi nähnyt, miten paljon asiat olivat jo muuttuneet? Oli ollut aika, jolloin Red ei ollut pystynyt sulkemaan silmiään Jazzin vieressä, ja tässä he nyt silti olivat. Kyllä kai sen täytyi merkitä jotakin? Enemmän kuin sanat?
Joten miksi tällaisina hetkinä sanat sitten kiusasivat hänen kurkkuaan, pyrkivät hänen kielensä päälle kuin linnunpoikaset kuorensa kätköissä kärsimättöminä karkaamaan ulkopuoliseen maailmaan, keskelle todellisuutta? Minä rakastan sinua. Minä rakastan sinua. Minärakastanminärakastanminärakastanminärakastansinua. Vihaisesti hän pakotti sanat takaisin sisälleen, peitti suunsa kämmenellään kuin olisi sillä tavalla voinut estää tunteitaan karkaamasta ilmoille.
Vielä ei ollut niiden aika.

***
14.2.1971

Aamuyöllä Jazz sai kirjeen. Hän ei ollut nukkunut koko yönä, vaan oli lojunut valveilla nihkeiden lakanoiden välissä ja käynyt päivän tapahtumia läpi mielessään yhä uudelleen ja uudelleen kuin olisi sillä tavoin voinut valaa niihin jotakin järkeä. Toivoton yritys.
Pöllön ärhäkkä koputus vasten makuusalin ikkunaa sai Jazzin säpsähtämään. Yllätys vaihtui hämmennykseksi, kun hän tunnisti pöllön Redille kuuluvaksi; sama lintu oli kuljettanut hänelle kehnoja vitsejä kaksintaistelukerhoa koskien, kun Red ei ollut vielä ollut kyllästynyt puhumaan hänelle. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen varmistaakseen, että toiset tytöt eivät olleet heränneet. Aihetta huoleen ei ollut; Sam kuorsasi edelleen reippaasti selällään, ja Brianna ja Clischay nukkuivat kumpikin sängyllään kippurassa kuin suloiset kissanpennut. Pahus soikoon, Jazz ajatteli hiipiessään paljain jaloin hyisen lattian poikki ikkunaan, kaksikko jopa nukkui täsmälleen samassa asennossa. Ja sitten Red vielä halusi hänen erottelevan heidän toisistaan?
  "Toisaalta, ei se olisi ensimmäinen outo idea, joka Redillä on viime aikoina ollut", Jazz mumisi pöllölle irrottaessaan kirjettä sen jalasta. "Olet varmaan samaa mieltä?"
Pöllö huhuili kärsimättömästi ja ravisti jalkaansa kuin sanoakseen, että halusi jo päästä takaisin nukkumaan. Tyypillistä, Jazz hymähti. Jopa Redin pöllö oli epäkohtelias. Hän avasi nopeasti solmut pöllön jalasta ja nappasi kirjeen ennen kuin se ehti pudota lattialle. Jos sitä kirjeeksi nyt saattoi sanoa, Jazz totesi rullatessaan viestin auki. Red oli kirjoittanut tasan yhden rivin, ja senkin informaatioarvo oli yhtä tyhjän kanssa.

Tule oleskeluhuoneeseen.

Jazz hieraisi silmiään, luki lauseen uudelleen, vilkaisi sitten kelloa ja luki viestin vielä kerran. Tule oleskeluhuoneeseen. Kello neljältä aamuyöllä. Oliko Red tosissaan? Sen jälkeen, kun oli juossut hänen luotaan Tylyahossa kuin kolmetoista mantikoria olisi ollut hänen kannoillaan? Hetken aikaa Jazz leikitteli ajatuksella, että jättäisi koko viestin huomiotta, ryömisi takaisin peiton alle ja antaisi Redin pohtia turhaan alakerrassa oliko hän tulossa vai ei. Sitten hän ravisti päätään. Ketä hän oikein kuvitteli huijaavansa? Hän oli aivan liian utelias sen suhteen, mitä Redillä sitten ikinä olikin sanottavanaan. Jos hän nyt yrittäisi mennä nukkumaan, hän päätyisi vain pyörimään levottomana sängyssään auringonnousuun saakka ja kiroaisi sitten itseään jälkeenpäin, kun ei ollut saanut tietää, mitä asiaa Redillä hänelle oli ollut. Hän rypisti lapun yöhousujensa taskuun ja hiipi takaisin sänkynsä luokse vetämään yösukat jalkoihinsa ja aamutakin ylleen.
Porraskäytävä oli pimeä ja hiljainen, kun Jazz käveli alakertaan. Kiviseinät tuntuivat suorastaan huokuvan kylmää hänen iholleen; hän kietoi aamutakin tiukemmin ylleen ja kipristi varpaansa suojaan lattian viileydeltä. Oleskeluhuoneen takassa palava tulen lämpö tuntui suloisemmalta kuin edes kuuma kaakao talvipakkasilla. Jazz hiipi lähemmäs, istui nojatuoliin lähelle takkaa ja ojensi palelevat varpaansa lähemmäs kohti tulta. Silloin hän näki viimein Redin.
Red istui sohvalla kyynärpäät polvia vasten leväten ja tuijotti tulta kuin ei olisi koskaan nähnyt mitään kiehtovampaa. Tai pikemminkin kuin ei olisi pystynyt irrottamaan katsettaan siitä, Jazz ajatteli, sillä vaikka Redin silmät olivat nauliintuneet leiskuviin liekkeihin oli hänen katseensa tyhjä, kuin hänen mielensä oli ollut jossain aivan toisaalla. Hän oli niin syvällä ajatuksissaan, ettei huomannut Jazzin läsnäoloa ennen kuin Jazz nojautui eteenpäin lämmittämään sormiaan tulen lähellä.
Red ei sanonut sanaakaan kääntyessään katsomaan häntä. Jazz vastasi katseeseen yhtä lailla hiljaisena. Mitä Redin pään sisässä oikein liikkui? Poika katsoi häntä kuin olisi nähnyt hänet, todella nähnyt hänet ensimmäistä kertaa eikä ollut vielä päättänyt, oliko hän ystävä vai vihollinen. 
  "En ikinä muista ystävänpäivän olemassaoloa."
Jazz räpytteli silmiään yllättyneenä. Jos se ei ollut kummallinen keskustelunavaus niin ei sitten mikään. Mutta Red tuijotti häntä kiinteästi, punnitsevasti, melkein haastavasti kuin lauseella olisi ollut jokin syvempi merkitys, jota hän ei vain pystynyt käsittämään.
Jazz veti syvään henkeä ja vastasi vakaasti katseeseen. "Minä muistan sen ainoastaan siksi, että Jay tekee unohtamisesta mahdotonta."
Redin suupielet vääntyivät. "Jay. Niinpä tietenkin."
  "Sinulla on omituinen suhtautuminen parhaaseen ystävääsi."
  "Minulla on omituinen suhtautuminen useimpiin ihmisiin." Sekin tuli melkein uhmakkaasti, kuin Red olisi haastanut hänet väittämään vastaan tai juoksemaan karkuun. Mutta Jazz sanoi ainoastaan:
  "Niin olen kuullut."
Oli niin paljon enemmän sellaista, mitä hän olisi voinut sanoa. Sarkastisia, riitaahaastavia lauseita, jotka saisivat epäilemättä Redin asettumaan puolustuskannalle ja ajautumaan sivuraiteille siinä, mitä ikinä yrittikään Jazzille sanoa. Normaalioloissa Jazz olisi ehkä tehnytkin niin, pyrkinyt palauttamaan kummallisen tilanteen normaaliksi käyttäytymällä kuin... no, Jazz Thomas. Ei kuitenkaan tällä kertaa. Hän ei osannut kuollakseenkaan selittää miksi, mutta hänet valtasi vahva tunne siitä, että tällä kertaa, tässä nimenomaisessa keskustelussa hänen vastauksillaan oli jokin syvempi merkitys, ja niinpä hän pyrki asettamaan sanansa tarkkaan.
  "Olen hyvä käymään ihmisten hermoille." Red sanoi senkin kuin olisi odottanut Jazzin panevan hänet tilille jostakin rikoksesta.
  "Minä olen vielä parempi", Jazz vastasi tyynesti.
  "Olen kironnut tyttöjä."
Jazz kohotti kulmaan epäuskoisena. Mitä Red oikein hänestä kuvitteli? "Olen kironnut aika monia poikia, joten tasoissa ollaan."
  "Pisin aika, jonka olen ollut jonkun kanssa on kolme viikkoa."
  "Läheisriippuvainen luuseri. Pistän paremmaksi. Kolme päivää. Kun olin seitsemänvuotias."
Redin suupieliä nyki, ja heidän välillään vallitseva jännitys hellitti otettaan hetkeksi. Mutta vain hetkeksi; Redin seuraava lause - vaimealla äänellä lausuttu, kuin hän olisi itsekin pelännyt sanojensa seurauksia - toi jännittyneen ilmapiirin voimalla takaisin.
  "Minä en ole rakastunut sinuun."
Jälkeenpäin Jazz käytti sitä hetkeä esimerkkinä tilanteesta, jolloin hän kuin ihmeen kautta onnistui löytämään oikeat sanat. Sitä ei tapahtunut monta kertaa; hän puhui liian suoraan liian usein, ja päätyi sitten kiertelemään silloin kun rehellisyydellä olisi kerrankin ollut oikea aika ja  ei ollut aavistustakaan siitä, mitä Red halusi hänen sanovan. Että hän oli täysin samaa mieltä, että pelkkä ajatuskin Redistä rakastuneena häneen oli naurettavaakin naurettavampi? Vai halusiko Red hänen olevan eri mieltä? Kautta Merlinin parran, hän ei tiennyt alkuunkaan. Ja niinpä, kuten aivan liian usein ollessaan hämillään, hän päätyi sanomaan mitä hänen mieleensä ensimmäisenä juolahti.
  "Niinhän sinä nyt luulet."
Se oli kammottavaa. Se oli typerää, se kuulosti itserakkaalta, kehnolta vitsiltä. Jazzin teki mieli haudata kasvonsa nojatuolin uumeniin. Mutta sitten Red nauroi, ja Jazz tajusi, että mikä hyvänsä testi tämä kummallistakin kummallisempi öinen keskustelu heidän välillään oli ollut, hän oli läpäissyt sen. Red nauroi, ja ensimmäistä kertaa koko pitkän vuorokauden aikana Jazz uskalsi rentoutua.
  "Se maahiskapinajuttu - " Red kysyi suupielet nykien. "Sinä teit sen tahallasi, vai mitä?"
  "Sinä ansaitsit sen."
  "Voi olla", Red totesi, ja Jazz tiesi heti, että sen lähemmäs anteeksipyyntöä hän ei tässä asiassa pojan kanssa pääsisi. Mutta sekin oli täysin okei, sillä seuraavassa hetkessä Red nousi ylös sohvalta, ravisti päätään ja venytteli kuin ei olisi äkkiä voinut tuntea oloaan rentoutuneemmaksi hänen seurassaan. Seuraavat sekunnit Jazz näki silmiensä edessä kuin hidastettuna:
Red kääntyi hänen puoleensa.
Red ojensi hänelle kätensä.
Red hymyili hänelle vinosti.
  "Kahvia keittiössä?" Red ehdotti.
 

***

A/N2: Se siitä tällä kertaa. Mie painelen ulos pänttäämään aurinkoon! :)

Tiedetään, olen ollut taas kamala laiskamato enkä ole kirjoitellut, mutta yliopisto ja Nanowrimo ja kaverit on vieneet ihan liikaa aikaa. Olen kahdentoista päivän päästä lähdössä puoleksi vuodeksi vaihto-oppilaaksi Englantiin, joten myönnetään, että ajatukset ei ole ihan pysyneet tekstissä. Sitä paitsi tämä nimenomainen osa oli ihan pahuksen vaikea kirjoittaa! Mulla on jotenkin ollut niin vahva mielikuva päässä tämän ja seuraavan osan kohtauksista, että sitten kun yritin laittaa niitä paperille... no, eihän siihen tyytyväinen voinut olla. Tämä nimenomainen osa on kirjoitettu uudestaan ainakin neljä kertaa ja sen myös näkee (vähän ristiriitaisesti tekstini huononee sitä mukaa mitä enemmän joudun kirjoittamaan samoja kohtauksia uudestaan, se siitä prosessikirjoittamisesta. Toisaalta olin siinä lukiossakin valtavan kehno, kirjoitan paremmin kun ei tarvitse ajatella, anteeksi vain.) 

Sitten vähän vastauksia kommentteihin - ei sillä, että ketään enää puolen vuoden päästä niitä enää välttämättä kiinnostaisi lukea... Mutta ajatus on tärkein, eh?

deltotus, kiitoksia vain :) kuten sanottu, minunkin oli vaikea kirjoittaa tuota törmäyskohtausta, koska kirjoittaapa sen miten monta kertaa tahansa, se ei ole ikinä niin kiva kuin kuvittelin. Saa syyttää puutteellisia kirjoittajantaitoja!

Jazmin, kiltisti kommentoiminen on hyvä asia, kiitos :) nyt tätä piti taas odottaa puoli vuotta, mutta ehkä seuraavan osan kanssa on jo parempi tuuri!

Magnum, kiitos paljon!

Capella, kiitos :) tämä uusi osa on nyt sitten siitä poikkeuksellinen, että pysyn koko ajan ihan vain yhdessä vuodessa, osa olisi muuten venynyt ihan liian kilometrimittaiseksi. Hmm, enpä ikinä olisi uskonut, että minä valitan jos osa meinaa venyä liian pitkäksi, mutta kun nykyään on nämä kiukkuiset niskat niin pitää vähän antaa niiden levätä ja lyhentää sopivissa väleissä.

Eara, kiitos, minunkin mielestä se osoittaa jo aika lailla uhrautumista, että Red menee kukkavarkaisiin, mutta mitäpä sitä ei rakkauden takia tekisi?

Maria, kiitos. Tottahan tuo on, että se taitaa olla suurempi järkytys, että osat tulee ajallaan kuin olisi jos ne tulisi pitkän ajan päästä... minkäs sille voi, hidas, hattarapäinen kirjoittaja on kyseessä.

agouti, kiitos kivasta kommentista :)

Anniina, kiiiitos :)

Giisa, sinä sentään vietit juhannusta jossakin, minä vietin sen töissä, jos oikein muistan... Olin siis kesällä ABC-liikenneasemalla töissä ja siellä tehtiin välillä yövuorojakin kun se oli 24/7 auki. Ei se kyllä pahemmin haitannut, hyvät rahat ja öisin oli sen verran hiljaista, että ehti ajatella omia tekstejään... Nyt sitten valvon muuten vaan kaikki yöt pää täynnä hahmojen tekemisiä! :D

Anni, kiitos :)

Pounci, kiitos :)

Soozie, kyllähän tämä saattaa päästä loppuun asti... joskus. Ei vaan, keväällä tämän pitäisi edistyä ihan reippaasti, koska olen ulkomailla vaihdossa ja siellä on kuitenkin kaikki sen verran uutta ja ihmeellistä, ettei energia varmaan riitä siihen, että keskittyisin uusiin projekteihin, joten tätä on ihan hyvä väsätä kun on kirjoitusolo, näistä hahmoista kun osaisi kirjoittaa vaikka puoliunessa!

Tyyppero, kiitos :)

Viides osa

12.2.1971

Red ei ollut koskaan pitänyt itseään erityisen pelokkaana ihmisenä. Pelokkaana häntä ei ollut myöskään pitänyt hänen äitinsä, joka oli viime tapaamisella kiljunut kurkku suorana, että Red oli röyhkein ja uhkarohkein nulikka, jonka maa päällään kantoi, tai professori McGarmiwa, joka oli jälki-istunnossa mutissut useammin kuin kerran, että Redin rangaitsemiseen tarvittaisiin vähintään lauma villiintyneitä lohikäärmeitä, kun mikään muu ei kerran tuntunut tehoavan. Redillä oli niin Tylypahkassa kun kotioloissakin rohkean ja huimapäisen ihmisen maine, ja hän oli ylpeä siitä. Siksi hänen olikin niin vaikea ymmärtää, miksi ihmeessä hänen vatsanpohjaansa kouraisi, kun hän näki vihaisen, syyttävän ilmeen Jazz Thomasin silmissä. Jazz näytti siltä kuin olisi halunnut itkeä. Vihreät silmät olivat tulvillaan kyyneleitä, mutta ne olivat lähtöisin suuttumuksesta, eivät kivusta tai surusta. Nekin kyyneleet Jazz pyyhki oitis terveellä kädellään pois, kuin ei olisi halunnut antaa Redille aihetta kuvitella, että mies olisi saattanut saada hänet itkemään. Siitä ei ollut epäilystäkään, Red ajatteli ihailevasti - Jassminadara Thomas oli pahuksen itsepäinen nainen.
Sitten Jazz syytti häntä ranteensa murtamisesta ja kaikki ihailevat tunteet kaikkosivat hänen mielestään. Jazz näytti siltä, että olisi mielellään ampaissut ylös lattialta ja käynyt kiinni Redin kurkkuun kuin vesikauhuinen koira. Red tunsi asettuvansa oitis puolustuskannalle.
  "Minä mitä?"
  "Sinä. Mursit. Minun. Ranteeni", sähisi Jazz. "Tavutanko sen vielä ranskaksi ja takaperin?"
  "Hetkinen, minä en ole murtanut yhtään mitään!"
  "Miten sitten selität sen, että minun ranteeni on murtunut?" Jazz kivahti. "Taikuutta vai?"
  "Mistä minä tiedän, ehkä sinun luustossasi on jotakin vikaa!" Red ärähti hermostuneena. Jazzin vihreiden silmien ilme sai hänet levottomaksi. Se oli ilme, joka kieli, että jos katse olisi voinut tappaa, Red olisi ollut jo mullan alla seitsemänä eri viipaleena. Kenen tahansa toisen tapauksessa Red ei olisi piitannut koko ilmeestä, sillä vaikka ihmiset ajattelivat usein pahantahtoisia ajatuksia, useimmat olivat joko liian järkeviä tai liian pelkureita toteuttaakseen niitä käytännössä. Red oli kuitenkin jo ehtinyt muodostaa Jazzista tarpeeksi vahvan mielikuvan tietääkseen, ettei tyttö ollut kumpaakaan, ei turhan järkevä eikä missään nimessä pelkuri.
  "Minun luustossani on jotain vikaa? Idiootti! Sinä olet se, jonka luustossa on vikaa - kunhan minä katkaisen sinun typerän, itserakkaan selkärankasi!"
Red otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Pois se hänestä, että hän antaisi mokoman pahantuulisen porkkanapään uhkailla itseään.
  "Olisi hauska nähdä, miten onnistut siinä sieltä lattialta käsin."
  "Aivan, lattialta käsin - koska sinä kuulakalloinen ääliö keilasit minut tänne!"
  "Oma on vikasi, kun harhailet humalassa käytävillä keskellä yötä!"
  "Itse et osaa katsoa eteesi!"
  "No anteeksi vain, jos en odottanut, että joku hemmetin humalainen nainen säntää esiin lähimmän kulman takaa! Mitä minun olisi pitänyt tehdä, näyttää suuntamerkkiä vai?"
  "Yleinen huomiokyky olisi ihan kivaa kehitystä!" Jazz huusi takaisin. "Mutta ei, tietenkään Red Stron ei voi katsoa eteensä, sehän olisi ihan liian alentavaa käytöstä Pimeyden Voimilta Suojautumisen Kuninkaalle! No, toivottavasti hallitset myös Naisen Verenhimoiselta Raivolta Suojautumisen, koska minä kiroan sinut omakätisesti muusiksi heti kun saan sauvakäteni toimintaan!"
  "Sen päivän kun näkisi!"
  "Voi kuule, se päivä tulee nopeammin kuin arvaatkaan! Sinuna lausuisin lämpimät jäähyväiset vehkeellesi, koska voin taata, että kunhan olet selvinnyt minusta sinä et ikinä edes ajattele lisääntymistä!"
  "Tuota, kaverit - " Jay pisti väliin.
  "Pää kiinni!" Red ja Jazz huusivat yhteen ääneen.
  "Anteeksi vain, mutta niin kiinnostava kuin tämä keskustelu onkin, voisinkohan mitenkään kiinnittää huomionne hetkeksi siihen tosiasiaan, että saamme kohta seuraa?"
Kaikki puhe katkesi kuin veitsellä leikattuna. Red unohti hetkellisesti riitansa Jazzin kanssa ja kiinnitti kaiken huomionsa ympäröivään hiljaisuuteen. Ei sillä, että hän olisi hetkeäkään epäillyt Jayn olevan väärässä - humalassakin poika oli suorastaan luonnonlahjakkuus, mitä vaikeuksien havaitsemiseen tuli. Silti Redin sydän jätti yhden lyönnin väliin, kun hän kuuli lähestyvät askeleet muuten äänettömästä käytävästä. 
  "Opettaja", Jay mutisi kireällä äänellä.
  "Tai vahtimestari", lisäsi Red. Hänellä ei ollut mitään intoa törmätä kumpaankaan. Oli paras liikkua nopeasti - mutta minne? Ties kuinka monennen kerran elämänsä aikana Red kirosi omaa kunniallisuuttaan, joka ei antanut hänelle lupaa pelastaa omaa nahkaansa ja jättää muita pulaan. Olkoonkin, että toiset olisivat häntä paljon pahemmassa pulassa, koska olivat lähteneet luvatta koulun mailta ja olivat kaiken lisäksi humalassa - Red oli joka tapauksessa ulkona aikarajan jälkeen, ja ihan yhtä syyllinen kuin muutkin. Joko he kaikki pääsisivät karkuun tai sitten he jäisivät yhdessä kiinni. Jostakin kumman syystä ensimmäinen vaihtoehto miellytti Rediä sillä hetkellä paljon enemmän kuin jälkimmäinen.
  "Jay", Red ärähti matalalla äänellä. "Sinä harhautat. Minä raahaan Jazzin... jonnekin."
  "Sinä et raahaa minua minnekään!" Jazz tiuskaisi lattianrajasta.
  "Miksi minä?" Jay kysyi pahantuulisesti.
  "Koska minä sanon niin!"
  "Kuka sanoi, että sinä saat päättää?"
  "Minä olen meistä ainoa, joka ei ole humalassa, mikä tarkoittaa sitä, että minä teen päätökset", Red sihahti takaisin.
  "Diktaattori", Jay mutisi, mutta teki kuitenkin niin kuin käskettiin ja lähti laahustamaan liioitellun kovaäänisesti viereiselle käytävälle. Redillä ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö harhautus onnistuisi. Humalassa tai ei, Jay oli mestari hankalien opettajien ja vahtimestarien harhauttamisessa. Edes pahantuulisena Jay ei antaisi heidän jäädä kiinni, sillä se olisi ollut vastoin niin ääneenlausumattomia kuin kirjoitettujakin ystävyyssääntöjä. Silti, ei kannattanut jäädä paikoilleen norkoilemaan siltä varalta, että joku yli-innokas opettaja päättäisi tarkastaa tämänkin käytävän. Red kääntyi ympäri jakaakseen tämän nimenomaisen tiedonmurusen Jazzin kanssa vain huomatakseen, että tyttö ei ollutkaan enää hänen jalkojensa juuressa lattialla. Humalaiseksi ja oletettavasti ranteensa murtaneeksi tytöksi Jazz oli noussut ylös lattialta suorastaan hämmästyttävän nopeasti ja marssi nyt hieman kiemurtelevin mutta sitäkin päättäväisemmin askelin toiseen suuntaan käytävällä. Redille tuli kiire hölkätä hänen peräänsä.
  "Minne sinä oikein luulet olevasi menossa?"
  "Makuusaliin, idiootti, minne muualle muka?"
  "Miten olisi sairaalasiipeen? Sinä mursit ranteesi, jos muistat."
  "Sinä mursit minun ranteeni!" Jazz kivahti. "Enkä minä voi mennä sairaalasiipeen. Vai luuletko, että matami Pomfreyta ei kiinnosta ollenkaan, miksi ihmeessä minä ilmestyn sinne keskellä yötä ja humalassa?"
Ei Jazz ihan tyhmä ollut humalassakaan, Red totesi ihailevasti. Hänellä itsellään matami Pomfreyn reaktio ei ollut käynyt edes mielessä, luultavasti siksi, että hän oli niin keskittynyt huolehtimaan Jazzin reaktiosta - ja siitä, mitä se voisi merkitä hänen kyvylleen levittää geenejään eteenpäin tulevaisuudessa.
  "Okei, ei sairaalasiipeen. Mutta mitä sinä sitten ajattelit tehdä? Nukkua murtuneen ranteen kanssa?"
  "Ajattelin juoda itseltäni tajun kankaalle", Jazz sähähti äkäisesti.
  "Minulla on parempi idea", Red sanoi, tarttui Jazzia terveestä käsivarresta ja lähti johdattamaan kohti keittiötä. Hänen kokemuksensa mukaan kotitontut olivat varsin hyviä korjaamaan kaikenlaisia ruumiinvammoja ja myös tekivät niin kyselemättä turhia kysymyksiä. Jazzin kävely oli kaikkea muuta kuin vakaata, ja Red olisi kietonut käsivartensa hänen vyötäisilleen tukea antamaan, mutta hän ravisti käden vihaisesti pois ja suuntasi Rediin katseen, joka olisi saanut elefantinkin kaatumaan kuolleena maahan.
  "Sinun ei tarvitse seurata minua! Löydän kyllä perille itsekin."
  "Sinä et edes tiedä, missä perillä on", Red huomautti järkevästi. "Sitä paitsi jonkun täytyy varmistaa, että et kävele päin seiniä."
  "Miksi en voinut mennä Jayn kanssa?" Jazz kysyi valittavaan sävyyn, joka ei olisi selvin päin koskaan eksynyt hänen huulilleen.
  "Jay on hyödytön kännikala."
  "Tiedoksesi annettakoon, että Jay Conway on herrasmies", Jazz sanoi humalaisen ylpeästi. "Toisin kuin eräät."
Tilanteesta huolimatta Rediä nauratti. Jazz oli toden totta huvittava alkoholin vaikutuksen alaisena. Kiukkuinen, pikkumainen ja irrationaalinen - kuin liioiteltu versio selväpäisestä itsestään. Mutta vaikka Jazzin tokaisu Jay Conwayn herrasmiesmäisyydestä oli paitsi kaukana totuudesta, myös selvästi humalaisen repliikkejä, ärsytti se silti Rediä siinä määrin, että hän huomasi toivovansa, että Jay jäisi sittenkin kiinni harhautusretkellään ja päätyisi jälki-istuntoon viikoksi. Tai kuukaudeksi.
  "Mitä sinä edes teit Tylyahossa Jayn kanssa?"
  "Olin juomassa."
  "Niin, sanoisin, että se on melko ilmeistä. Kysymys kuuluu, miksi ihmeessä?"
  "Miksi ei? Jay on ystäväni", Jazz sanoi uhmakkaasti. Tällä kertaa hän ei lopettanut lausettaan sanoihin toisin kuin eräät, mutta ilmeestä päätellen hän olisi yhtä hyvin voinut tehdä niin. Red osasi kyllä lukea syytöksen kun näki sellaisen toisen silmissä. Outo ristiriitainen tunne repi häntä kahtaalle. Toisaalta hänellä oli syyllinen olo siitä, että hän oli loukannut Jazzia mykkäkoulullaan, toisaalta osa hänestä huomasi hihkuvansa sisäisesti riemusta, koska Jazz ei ollut sittenkään suhtautunut täysin välinpitämättömästi hänen omituiseen käytökseensä. Mikä hemmetti häntä oikein vaivasi?
Red ravisti päätään. Hän oli selvästi sekoamassa kovaa vauhtia.
He jatkoivat matkaansa hiljaisuudessa. No, jos hiljaisuudeksi saattoi kutsua sitä, että Jazz kiroili ja haukkui Rediä puoliääneen koko matkan. Red ainakin kutsui sitä hiljaisuudeksi, sillä hän pyrki parhaansa mukaan päästämään Jazzin manaukset toisesta korvasta sisään ja samantien toisesta ulos. Osa uhkauksista oli sitä luokkaa, että olisivat hyvinkin voineet aiheuttaa heikommalle miehelle painajaisia, mikäli tämä erehtyisi päästämään ne päänsä sisään.
Red vilkaisi alaspäin Jazziin, joka näköjään itse sitä ollenkaan tajuamatta nojasi raskaasti häntä vasten ja antoi päänsä levätä hänen olkapäällään. Hemmetti, että Jazz oli kaunis vihaisena. Vihreät silmät kipunoivat, posket punoittivat suuttumuksesta ja punaiset huulet suolsivat kaiken aikaa uhkauksia siitä, miten Jazz repisi Rediltä korvat irti ja syöttäisi ne hevoskotkalle.
  "Mielenkiintoinen idea. Ehkä sinun pitäisi kertoa se taikaministeriön kiduttajille."
  "Minun pitäisi viedä sinut taikaministeriön kiduttajille."
  "¨Pahus, vaihda jo radiokanavaa! Itse sinä sen ranteesi mursit!"
  "Ai, että sinä vain satuit paikalle?" Jazz huusi toinen käsi lanteella.
  "Ihan niin! Se oli vahinko. Koska jos olisin tiennyt, miten ärsyttävä sinä olet, olisin ehdottomasti murtanut niskasi - ja tarkoituksella!"
Jazz niiskaisi. "No, hyvä, että me molemmat olemme tietoisia toistemme ärsyttävyydestä, niin voimme tästä eteenpäin pysyä poissa toistemme tieltä."
  "Ei ongelmaa", Red tokaisi vihaisesti. "Kunhan vain varoitat minua etukäteen ensi kerralla kun aiot harhailla humalassa ympäriinsä rakkaan ystäväsi Jayn kanssa, niin minä pysyn kyllä makuusalissani."
  "Olet nössö."
  "Itse olet alkoholissa marinoitu ämmä. Voisitko liikkua yhtään nopeampaa? Jotkut meistä haluaisivat nukkumaan tämän vuorokauden puolella."
  "Sen kun häivyt! En minä ole sinua henkivartijaksi pyytänyt!"
Red sulki silmänsä ja laski hitaasti kymmeneen. Merlin sen tiesi, että hänen teki mieli lähteä, jättää Jazz siihen keskelle käytävää ja kävellä tiehensä. Mitä se hänelle muka kuului, vaikka Jazz sattuisikin sammumaan käytävälle tai jäämään kiinni ja saamaan rangaistukseksi sadan vuoden jälki-istunnon? Hän ei ollut mikään Kiukkuisten Naisten Ritari, ja tällä menolla hän päätyisi vielä tarkoituksella murtamaan Jazzin toisenkin ranteen silkasta ärtymyksestä. Sitä paitsi hän oli päätöksensä jo tehnyt. Jazz Thomasin elämällä ei ollut mitään tekemistä hänen elämänsä kanssa. Olisi paljon viisaampaa häipyä hyvän sään aikana ja jättää Jazz huolehtimaan itsestään, tämä kun ei selvästi hänen huolenpitoaan kaivannut. Silti jokin esti Rediä lähtemästä, piteli häntä siinä Jazzin vierellä loputtomalta tuntuvalla vaelluksella kohti keittiötä. Hän ei osannut selittää sitä - hän ei yksinkertaisesti halunnut lähteä.
Hän huokaisi helpotuksesta, kun he viimein saavuttivat keittiöön johtavan muotokuvan.
  "Perillä ollaan. Kotitontut osaavat korjata kätesi."
  "Sepä kiva", Jazz sanoi hyisesti ja katseli itsepintaisesti toiseen suuntaan.
Red seisoi hetken paikoillaan epätietoisena ja huokaisi sitten alistuneesti.
  "Anteeksi, okei? Minä en murtanut sinun rannettasi, mutta anteeksi - hitto, anteeksi, että olin paikalla!"
Pahoittelu kuulosti säälittävältä Redin omissakin korvissa, eikä hän siksi juurikaan yllättynyt, kun Jazz ainoastaan tuhahti hänen sanoilleen ja kääntyi keittiöön johtavan salakäytävän puoleen. Red oli valmistautunut auttamaan häntä, mutta hän ilmoitti terävästi, että Red oli jo auttanut aivan tarpeeksi. Voimistelijamaisen notkeasti Jazz ponnisti ilmaan, tarttui terveellä kädellään kiinni muotokuva-aukon reunasta ja heilautti itsensä salakäytävään. Outo tyhjyyden tunne kouraisi Rediä vatsanpohjasta, kun Jazz sanoi jäätävään sävyyn, että Red voisi nyt mennä takaisin makuusaliin nukkumaan, hän pärjäisi kyllä yksinkin. Niin sairasta kuin se luultavasti olikin, pelkkä yksi raivostunut ja humalainen (Jazzin puolelta) keskustelu oli saanut Redin paremmalle tuulelle kuin mikään moneen päivään. Hieman yllättyneenä hän tajusi, että hän todella nautti Jazzin seurasta, silloinkin kun Jazz oli ärsyttävä ja syytti häntä aiheettomasti ruumiinosiensa murtamisesta. Ajatus siitä, että puolen sekunnin kuluttua Jazz katoaisi salakäytävän varjoihin eikä sen jälkeen varmastikaan enää sanoisi sanaakaan Redille sai Redin voimaan melkein kirjaimellisesti pahoin. Vielä kurjemmaksi hänen olonsa muuttui kun hän tajusi, että koko juttu oli hänen oma vikansa. Jos hän ei olisi ollut itsekäs juoruista piittaava idiootti, hän ja Jazz olisivat mitä todennäköisemmin olleet yhä puheväleissä. Mutta hän oli lakannut puhumasta Jazzille, ja nyt Jazz kävi Tylyahossa Jay Conwayn kanssa kuin he olisivat olleet hyvätkin ystävät, tai hitto soikoon, tyttöystävä ja poikaystävä! Red tiesi tuskallisen hyvin kieltäneensä kovaan ääneen olevansa millään tavalla kiinnostunut Jazz Thomasista, mutta sitä hän ei voinut kieltää, että pelkkä ajatuskin Jazzista ulkona Jay Conwayn kanssa sai hänet näkemään punaista. Kyse ei ollut pelkästään siitä, että Jaylla oli suurinpiirtein yhtä hyvät ihmissuhdetaidot kuin keskimääräisellä mantikorilla ja että Red ei olisi uskonut edes pahinta vihollistaan Jayn käsivarsille - Jazz olisi voinut olla menossa ulos vaikka parisuhdeterapeutin kanssa, eikä Red siltikään olisi pitänyt siitä. Itse asiassa ei pitää oli aivan liian lievä ilmaus. Red epäili, että olisi hyvinkin saattanut murhata parisuhdeterapeutin.
Sanat karkasivat hänen suustaan täysin varoittamatta. Merlin sen tiesi, että hän ei ollut harkinnut niitä hetkeäkään. Hän vain nojautui eteenpäin ja nappasi Jazzia kiinni käsivarresta, ja kun Jazz pyörähti ympäri täysin valmiina kiroamaan hänet vasenkätisesti aina Timbuktuun asti, hän huomasi oman äänensä puuskahtavan turhautuneena:
  "Tylyaho, ensi lauantaina?"
  "Mitä?" kivahti Jazz.
Red toisti murahtaen kysymyksensä. "Sano vain kyllä tai ei."
Jazz tuijotti häntä vihreät silmät salamoiden, kuin hänen kysymyksensä olisi loukannut tyttöä jollakin tavalla. Hän liikutti kätensä taikasauvalleen, täysin valmiina torjumaan jokaisen kirouksen, jonka Jazz saattaisi mahdollisesti ampua hänen suuntaansa. Mutta sitten Jazz ravisti päätään kärsimättömästi ja antoi käsiensä valahtaa sivuilleen kuin olisi sittenkin päättänyt olla pahoinpitelemättä Rediä sinä nimenomaisena yönä. Jazzin katse oli synkkä ja suu riidanhaluisena, ohuena viivana, kun hän tokaisi:
  "Okei."
  "Okei?" Red toisti epäuskoisesti.
  "Okei", Jazz sanoi, pyörähti ympäri ja marssi vihaisesti tiehensä.

***

"Hetkinen, onko tässä nyt varmasti kyseessä sama Red Stron? Tummanruskea tukka? Vihreät silmät? Hyvät käsilihakset? Painu hittoon siitä minua häiritsemästä-asenne? Naiskammo? Pakkomielle McGarmiwan ärsyttämiseen? Se Red Stron?"
  "Se ihan sama Red Stron", Jazz huokaisi väsyneesti ja suoristi koulupuvun punakultaista solmiota ennen kuin veti mustan noidankaavun päänsä ylitse. Hän todella toivoi, että Sam olisi lopettanut draamailun. Mutta Sam käyttäytyi aivan kuin Jazz olisi sitten viime näkemän kasvattanut itselleen vihreät hiukset, kolme päätä ja kurpitsat polvien paikalle.
  "Hän pyysi sinua Tylyahoon? Sitäkö sinä yrität minulle sanoa?"
Jazz pyöritti silmiään. "En, Sam, mitä minä yritän sanoa on, että Red murhasi Dumbledoren viime yönä, pamautti McGarmiwan paksuksi ja juoksentelee nyt ympäri pihamaita keijukaiseksi pukeutuneena."
  "No anteeksi, jos halusin varmistaa! Minua nyt vain ihmetyttää, miten on mahdollista, että Red Stron osoittaa vihdoin, vihdoin jonkinlaista kiinnostusta sinua kohtaan ja sinä käyttäydyt kuin depressiivinen fletkumato!" 
  "Minulla on krapula."
  "Sen siitä saa, kun lähtee juomaan minun veljeni kanssa. Mistä tulikin mieleen, että miten sinä onnistuit siinä? Yleensä hän ei koskaan lähde alempiarvoisten elämänmuotojen kanssa yhtään minnekään."
  "Haluatko sinä todella ruotia isoveljesi sielunelämää puoli kahdeksalta aamulla?" Jazz kysyi epätoivoisena.
  "Katsotaanpa... En. Sen sijaan minua todella kiinnostaa ruotia herra Stronin sielunelämää puoli kahdeksalta aamulla."
  "Herra Stronia pelotti, että minä kiroan häneltä miehuuden."
  "Ihan tosi?"
Jazz nyökkäsi rauhallisesti ja siirtyi sitomaan hiuksiaan poninhännälle. Kiitos kotitonttujen taikakeinojen hänen molemmat ranteensa olivat nyt ehjät ja toimintakunnossa. Hänen ulkonäköään kotitontut eivät ikävä kyllä olleet ymmärtäneet pelastaa. Hän näytti huonosti säilyneeltä haudanhaamulta pahana päivänä. Tummat silmäpussit saattoi aina meikata piiloon ja likaiset hiukset nostaa poninhännälle, mutta se ei muuttanut miksikään sitä tosiasiaa, että koko hänen olemuksensa huokui krapulaa viidensadan kilometrin päähän. Jos hän olisi tiennyt etukäteen olevansa menossa juomaan Jay Conwayn kanssa keskiviikkoiltana, hän olisi totta kai varannut krapulajuomaa valmiiksi, mutta hän ei ollut tiennyt, joten luonnollisesti hän saattoi syyttää vain itseään.
  "Miksi ihmeessä Red pelkäsi, että sinä kiroat häneltä miehuuden?"
  "Varmaan siksi, että minä uhkasin tehdä niin. Useampaan otteeseen."
Samin suu loksahti auki.
  "Hän ansaitsi sen", Jazz jatkoi rauhallisesti. "Olen ajatellut asiaa kovasti ja tullut siihen tulokseen, että hän on itsekäs, itserakas kinkkurulla, joka on pahaksi kaikille naisille."
  "Mutta... sinä palvot maata hänen jalkojensa alla!"
  "Enkä palvo!" Jazz kivahti.
Sam loi häneen paljonpuhuvan katseen.
  "No, okei, ehkä palvoin. Mutta se oli ennen kuin tajusin millainen hän oikeasti on."
Jazz jäi tuijottamaan ulos ikkunasta. Hänen oli vaikea unohtaa Redin ilmettä viime yönä, kun poika oli pyytänyt häntä kanssaan Tylyahoon. Se oli ollut turhautunut, vastentahtoinen - aivan kuin Redin mielestä mikään ei olisi voinut olla inhottavampaa kuin lähteä Jazzin kanssa yhtään minnekään, mutta poika olisi silti jostakin käsittämättömästä syystä päättänyt uhrautua ja tehdä niin. Jazzilla oli myös inhottava aavistus syystä, ja se näytti Redin kaikkea muuta kuin imartelevassa valossa. Oli vaikeaa käsittää, miten joku saattoi olla niin itserakas, että kuvitteli toisten käyttävän kaikki iltansa haaveilemalle treffeistä kanssaan. Mutta juuri niin itserakas Red ilmeisesti oli.
  "Tuota, Jazz... ei millään pahalla, mutta sinä olet kyllä käyttänyt aika monta iltaa haaveilemalla treffeistä hänen kanssaan."
  "Joten? En minä sitä hänelle ole sanonut! Mutta hän kuvittelee vakavissaan, että jos hän vain pyytää minua ulos, minä olen niin innoissani ja pyörällä päästäni, että annan hänelle oitis anteeksi kaiken ja unohdan, että hän on ikinä murtanutkaan minun rannettani! Ihan kuin minä olisin jotenkin imarreltu siitä, että joku pyytää minua ulos vain lepytelläkseen minua! Kiitos ei!" puuskahti Jazz. "Minä haluan, että minua pyydetään ulos siksi, että minä olen vastustamattoman ihana, ei siksi, että jollakin on syyllinen olo minun ranneluideni vuoksi!"
  "Eli... sinä sanoit ei?" Sam kysyi yrittäen turhaan seurata Jazzin varsin jazzthomasmaista ajatustenjuoksua.
  "Höh, en tietenkään sanonut!"
  "Okei..."
  "Red Stronille tekee hyvää oppia muutama asia toisten luustosta ja käytöstavoista. En todellakaan aio päästää häntä kuin mantikoria veräjästä ilmoittamalla, että hänen ei tarvitse viedä minua Tylyahoon. Jos se on kerran hänestä niin vastenmielistä... no voi surku, sitten hänen kai täytyy vain kärsiä."
Sam pudisteli päätään jossakin huvittuneen ja kauhistuneen välimaastossa. "Jazz, olet paras ystäväni ja niin poispäin, mutta kai sinä tiedät, että olet välillä vähän julma?"
  "Minä en ole julma, minä olen Naisellisen Koston Enkeli", Jazz ilmoitti rauhallisesti ja suunnisti aamupalalle.

***

Taikuuden historian tunti oli puuduttavan tylsä. Jazz ei tiennyt, miksi vaivautui kiinnittämään asiaan mitään huomiota - tosiasia nimittäin oli, että sanat taikuuden historian tunti ja puuduttavan tylsä olivat synonyymeja, jotka kaikki Tylypahkassa tunsivat. Silti silloin tällöin Jazz yllätti itsensä päivittelemästä tylsyyttään sekä pohtimasta, mitä sille voisi tehdä. Surullinen tosiasia oli, että ei mitään. Vielä neljänkymmenenviiden minuutin ajan hänen olisi pakko istua aloillaan ja kuunnella, miten professori Binns jauhoi monotonisella äänellä vuoden neljäkymmentäviisi punalakkikapinasta, joka oli päätynyt verisiin lopputuloksiin. Hän koetti viihdyttää itseään keksimällä haukkumalauluja opettajista, mutta se oli vaikeaa, kun taustalla kuului kaiken aikaa mutistuja vuosilukuja ja punalakkikapteenien nimiä.
Jazz oli juuri vaipumassa autuaaseen horrokseen, kun hänen pulpetilleen leijaili pieni perhosenmuotoinen pergamentinpalanen. Hän vilkaisi Samia kysyvästi, mutta tämä levitteli käsiään sen näköisenä, ettei ainakaan ollut lähettänyt hänelle mitään viestejä. Uteliaana Jazz taitteli paperinpalasen auki.

Onko krapula? Näytit aika kurjalta aamupalalla.
 - J

Jazzia hymyilytti. Hän raapusti pergamentilla pikaisen vastauksen, jossa ilmoitti, että krapula oli vähitellen hellittämässä otettaan, mutta samaa saattoi tuskin sanoa Jaysta, joka oli näyttänyt aamiaisella siltä, että saattaisi oksentaa puuroonsa hetkenä minä hyvänsä. Hetken mielijohteesta Jazz lisäsi viestiin vielä terävän kommentin siitä, miten Jay ei ilmeisestikään ollut jäänyt kiinni viime yönä. Sitten hän lausui puoliääneen näppärän pikku loitsun, joka lähetti viestin lentomatkalle ulos luokasta ja kohti tyrmiä, missä Jay oli todennäköisesti parhaillaan taikaliemitunnilla yhdessä Redin kanssa. Kyllä, Jazz osasi Redin lukujärjestyksen ulkoa. Kyllä, hän tiedosti itsekin, miten säälittävää se oikein oli.
  "Keneltä se oli?" Sam kysyi puoliääneen, kun Jazz nojautui taaksepäin tuolissaan.
  "Sinun veljeltäsi."
  "Minun veljeltäni? Merlin, hän käyttäytyy päivä päivältä oudommin. Minun täytyy kohta kirjoittaa äidille ja isälle ja sanoa, että heidän pitäisi tutkituttaa hänen päänsä."
Jazzia nauratti. Hänenkin oli myönnettävä, että Jay oli käyttäytynyt erittäin epäluonteenomaisesti viime aikoina. Ellei hän olisi paremmin tiennyt, hän olisi jopa saattanut sanoa, että hänestä ja Jaysta oli tulossa kovaa vauhtia kavereita. Ajatus tuntui omituiselta, mutta samalla jotenkin myös... mukavalta. Oli lohduttavaa tietää, että eräässä tietyssä ystäväkolmikossa oli ainakin yksi jäsen, joka ei ollut täysin ihmissuhdetaidoton imbesilli.
  "Mitä Jay edes halusi sinusta?"
  "Kysyi, miten krapulani jaksaa."
  "Seuraavaksi hän varmaan haluaa tulla hoitamaan sinun krapulaasi", Sam mumisi äänellä, joka oli täynnä ihmetystä.
Jazz kohautti olkapäitään ja vaipui takaisin onnelliseen horrostilaansa. Sen kuitenkin keskeytti jo muutaman minuutin kuluttua seuraava paperilappunen, jossa Jay ilmoitti eksyttäneensä professori Bellinin vaivatta ja voivansa nyt erinomaisen krapulaisesti, kiitos kysymästä. Viestin lopussa oleva hätäisesti sutaistu huomautus sai Jazzin kohottamaan kulmiaan.

Kuulin, että olet menossa Tylyahoon Reddien kanssa.

Jazz hutaisi nopeasti vastausviestin. Kuulit oikein. Paukapäinen kaverisi kutsui minut.

Ja sinä vastasit myöntävästi, oli viesti, joka leijaili Jazzin pulpetille ennätysajassa.

Kymmenen pistettä pojalle, jolla on niin iso nenä, että hän ei voi olla tunkematta sitä joka paikkaan, Jazz viisasteli vastaukseksi.

Voinpas. Mutta tässä tapauksessa en. Minusta tuntui, että jonkun pitäisi varoittaa sinua.

Varoittaa mistä? Onko kaverisi hullu sarjamurhaaja, joka aikoo raiskata minut ja viskata silvotun ruumiini jättiläiskalmarin syötäväksi? (Käännettynä: älä huolehdi, isä.)

Älä viisastele, Jazz. Olet pikkusiskoni paras kaveri ja minusta olisi sääli, jos Reddie onnistuisi särkemään näsäviisaan pikku sydämesi.

Jazzin suupielet nytkähtivät. Olenko minä näkevinäni... huolta rivien välissä?

Äh, suksi kuuseen, Thomas. Mutta älä sano, että minä en olisi varoittanut. Kaverillani on ihmeellinen taito satuttaa naisia kun he sitä vähiten odottavat.

No, tätä naista sinun kaverisi ei satuta. Älä huoli, Conway. Minä tiedän, mitä teen.

Sen jälkeen viestit loppuivat, eikä Jazz voinut olla miettimättä, oliko hän onnistunut loukkaamaan Jayta, vai oliko poika yksinkertaisesti hyväksynyt tappion. Vielä enemmän häntä vaivasi se, mikä oli äkkiä saanut Jayn leikkimään parisuhdekonsulttia. Jay ei ollut yleisesti ottaen kovin kiinnostunut muiden asioista, ellei niihin sitten luettu luihuisten kiusaamista ja vahingontekoa, joten miksi hän tunki jatkuvasti nenäänsä Jazzin asioihin? Ja miksi hän oli niin innokas varoittamaan Jazzia Redistä? Okei, totta kai Red oli ajattelemattomuudellaan ja naiskammoisuudellaan onnistunut loukkaamaan paria tyttöä vuosien aikana, mutta ei hän sentään mikään sydänten terminaattori ollut. Jay sai koko jutun kuulostamaan siltä kuin Red olisi juonitellut kuukausitolkulla hänen siveytensä ja sydämensä viemiseksi. No, siinäpähän juonittelisi. Yksi itserakas pojankloppihan ei hänen siveyttään veisi, ja mitä hänen sydämeensä tuli, se oli jo tullut immuuniksi Red Stroniin liittyville kolhuille.
Vai oliko sittenkään? Taikajuomatunti oli lähestymässä loppuaan, kun Jazzin pulpetille leijaili vielä yksi pergamentinpalanen. Sen päälle oli kirjoitettu Jazzin nimi pienenpienellä käsialalla, jonka hän tunnisti liiankin hyvin - Redin käsialalla. Hänen mielialansa laski, kun hän tajusi, että Red luultavasti kirjoitti peruakseen Tylyahonkutsunsa, ja vaikka hän oli vannonut itselleen, ettei enää koskaan antaisi pojan särkeä sydäntään, hän ei voinut estää säröjä piirtymästä sydämensä pinnalle. Ne tekivät kipeää. Hemmetti, että ne tekivätkin kipeää.
Välittämättä Samin huolestuneesta katseesta Jazz veti syvään henkeä ja taitteli paperilapun auki. Sen sisältö oli jotakin aivan muuta kuin hän oli olettanut.

Lauantaina kymmeneltä aulassa.

Red ei ollut vaivautunut allekirjoittamaan viestiä. Joko hän oletti, että Jazz tunsi hänen käsialansa tai sitten hän oli varma siitä, että kukaan muu ei ollut kutsunut Jazzia kanssaan Tylyahoon lauantaina. Oli kyseessä kumpi tahansa, sillä ei ollut väliä; Jazz ei voinut estää virnettään leviämästä korvasta korvaan, kun hän rutisti viestin nyrkkiinsä. Silläkään ei ollut väliä, että Red oli lyhyessä ja ytimekkäässä viestissään onnistunut jälleen kerran kuulostamaan siltä kuin joku olisi repinyt häneltä hampaita ilman puudutusloitsua. Tärkeintä oli, että lauantai oli yhä voimassa ja että Jazz saisi sittenkin tilaisuuden näyttää Redille, mitä hänestä todella ajatteli.

***

Kuivatessaan hiuksiaan aivan liian aikaisin lauantaiaamuna Samantha Conway huomasi jälleen kerran pohdiskelevansa syvällisesti kaverien välisen huolenpidon rajoja ja sitä, milloin koittaisi se hetki, jolloin hänen pitäisi yksinkertaisesti lakata pohdiskelemasta ja toimittaa paras ystävänsä Pyhään Mungoon mielenterveysvelhojen tutkittavaksi. Ennen kaikkea häntä kiinnosti tietää, oliko se hetki koittanut nyt.
Kun Sam oli aamulla kahdeksan aikaan raottanut ensimmäisen kerran silmiään, Jazz oli ollut jo hereillä. Enemmän kuin hereillä, Jazz oli ollut jalkeilla, mikä oli tilastollisesti suoranainen ihme ennen kello kymmentä lauantaiaamuna. Märistä hiuksista päätellen Jazz oli jo käynyt suihkussa ja istui nyt tuijottamassa vaatekaappiaan kuin sinnikäs käärmeenlumooja, joka oli päättänyt antaa käärmeilleen vapaaviikonlopun lumoamisesta ja siirtynyt hypnotisoimaan sukkahousuja. Sam oli tyytynyt kohauttamaan harteitaan ja laahustamaan kylpyhuoneeseen. Se, mikä vaikutti omituiselta normaalin ihmisen silmissä saattoi hyvinkin olla täysin normaalia Jazz Thomasin mittapuulla, eikä siihen kannattanut kiinnittää sen enempää huomiota.
Jazz istui kuitenkin edelleen vaatekaapin edessä, kun Sam palasi kylpyhuoneesta kymmentä minuuttia myöhemmin. Jazzin olemus oli niin liikkumaton, että Sam ei voinut olla miettimättä, oliko hänen ystävänsä edes silmäänsä räpäyttänyt. Hänen mielessään kävi ajatus siitä, pitäisikö hänen sanoa jotakin, mutta lopulta hän tyytyi noutamaan pyyhkeensä sängynpäädystä ja meni sanaakaan sanomatta suihkuun.
Suihkun jälkeen Sam kuivasi hiuksensa kaikessa rauhassa, pesi hampaansa ja levitti kasvoilleen Matami Sydänkäpysen Huikaisevan Samettista Poskinukkavoidetta. Hän viivytteli kylpyhuoneessa niin kauan, että melkein kaikki huoneessa suihkun jäljiltä leijunut lämmin höyry oli ehtinyt haihtua. Astuessaan ulos kylpyhuoneesta hän puolittain odotti, että Jazz olisi siirtynyt patsasvaihteelta ylienergialoitsulla kirottu jänis-vaiheeseen, niin kuin aamuisin oli usein tapana käydä. Mutta ei; Jazz istui edelleen vaatekaapin edessä otsa rypyssä ja sen näköisenä, että yritti keksiä ratkaisua maailman kansojen nälänhätään ennen aamupalaa. Sam pelkäsi, että hänen ystävänsä aiheuttaisi itselleen tällä menolla vielä aivoverenvuodon. Hän meni Jazzin luo ja koputti tätä varovasti olkapäälle.
  "Jazz?"
Jazz säpsähti ja näytti palaavan takaisin valvetilaan. "Mitä?"
  "Onko kaikki okei?"
  "Mitä kello on?"
  "Puoli kymmenen."
  "Voi Merlinin varastetut alushousut ja kolme kurnuttavaa kentauria!" Jazz ponkaisi jaloilleen ja hyökkäsi vaatekaappinsa kimppuun kuin olisi päättänyt repiä sen omakätisesti kappaleiksi. Paitoja, housuja, kaapuja ja sukkia lensi lattialle sellaista vauhtia, että Sam ehti jo pelätä Neljännen Vaatesodan alkaneen tyttöjen makuusalissa. Hän peruutti varmuuden vuoksi pari askelta, ennen kuin kysyi uudestaan, oliko kaikki okei.
Vaatekaapin uumenista kuului kiukkuinen ääni, joka ilmoitti, että ei, asiat eivät todellakaan olleet hyvin. Jazzin oli tarkoitus tavata Red aulassa puolen tunnin kuluttua ja hän oli yhä yöpaidassa.
  "Joo, olet tuijottanut vaatekaappia ainakin viimeisen tunnin ajan. Vaateongelmia?" Sam kysyi myötätuntoisesti.
  "Arvaa vain", Jazz mutisi ja ilmestyi takaisin ihmisten ilmoille käsivarrellaan parempia päiviä nähneet farkut sekä oliivinvihreä, raidallinen paita, jonka hän oli saanut lahjaksi isoäidiltään kaksi joulua sitten ja jota hän ei ollut pitänyt sen loman jälkeen kertaakaan.
Sam kohotti kulmiaan. "Jos sinulla oikeasti meni puolitoista tuntia tuon asukokonaisuuden keksimiseen, en voi muuta kuin sääliä sinua. Vai luuletko, että Red hurmaantuu rikkinäisistä housunpolvista?"
  "Shh!" Jazz sihahti ja vilkuili hätääntyneenä ympärilleen.
  "Ei huolta, Brianna ja Clischay menivät aamupalalle jo tunti sitten. Huomautettuaan tosin ensin, miten aavemaista on asua samassa makuusalissa ilmielävän zombin kanssa."
Jazz ryhtyi vetämään vaatteita niskaansa. "Minä haluan näyttää siltä, että en ole uhrannut tippaakaan ajatusta ulkonäölleni."
  "Okei..."
  "Se on rankempaa kuin luulisi."
  "Ilmeisesti, jos sinun täytyy kerran ajatella asiaa puolitoista tuntia."
  "En halua, että Red alkaa kuvitella, että olen nähnyt vaivaa hänen vuokseen."
  "Vaikka, ironista kyllä, sinä olet itse asiassa nähnyt enemmän vaivaa hänen vuokseen kuin jos olisit vain pukeutunut normaalisti."
  "Joten? Ei hän sitä tiedä."
Sam pudisteli päätään. "Miksi et vain sano hänelle, että hän on mielestäsi itserakas kusipää, mutta että olet kyllä valmis menemään naimisiin hänen kanssaan ja hankkimaan viisi lasta heti kun asiantila muuttuu? Pääsisit paljon helpommalla."
  "Sanat helppo ja Red Stron eivät sovi sanaan lauseeseen."
  "Siltä tosiaan näyttää", Sam mumisi ja palasi kylpyhuoneeseen valmistautumaan omille, huomattavasti vaivattomammille Tylyahontreffeilleen.
Jazz nousi ylös sängyltä ja tarkasteli peilkuvaansa kriittisesti makuusalin seinällä roikkuvasta peilistä. Oliivinvihreä paita ei ollut leikkaukseltaan varsinaisesti maailman imartelevin, tummansiniset farkut olivat tosiaan rikki polvista ja oranssi hiuspehko näytti siltä, että se oli sipaistu poninhännälle viime tipassa. Joku toinen ei ehkä olisi pitänyt lopputuloksena kovinkaan tyydyttävänä, mutta Jazzilla ei ollut aihetta valittaa. Tavoite oli saavutettu; hän näytti siltä kuin ei olisi suonut ulkonäölleen ajatustakaan, vaikka todellisuudessa olikin nähnyt pukeutumisensa eteen enemmän vaivaa kuin kertaakaan elämänsä aikana. Oli paras olla lähtemättä minnekään Redin kanssa enää toista kertaa, Jazz vannotti itseään. Se oli aivan liian vaivalloista hänelle.
Kävellessään tasan kello kymmenen alakertaan Rediä tapaamaan hän ei voinut olla miettimättä, oliko ensimmäinenkään kerta ollut hyvä idea. Hänen vatsanpohjassaan lepatti perhosarmeijan lisäksi parvi yliaktiivisia varpusia, joutsenpesue ja pahantuulinen aarnikotka. Hän oli luvannut itselleen, että ei olisi innoissaan, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty; mitä lähemmäs hän pääsi ala-aulaa, sitä kevyemmältä hänen askeleensa tuntuivat. Ainoastaan kunnioituksesta itseään ja muita rakkaudessa pettyneitä naisia kohtaan hän hidasti askeleensa verkkaisiksi ja vastahakoisiksi. Aulaan johtavien portaiden alapäässä hän pysähtyi, veti syvään henkeä ja muistutti itselleen vielä kerran, että tässä ei ollut missään nimessä kyse treffeistä. Treffeihin vaadittiin yleensä molemminpuolista kiinnostusta, ja mitä Redin kiinnostukseen tuli... Red oli ainoastaan kiinnostunut pitämään jalkovälinsä turvassa. Pelkuri, Jazz ajatteli ylemmyydentuntoisesti, pakotti välinpitämättömän ilmeen kasvoilleen ja marssi aulaan Rediä tapaamaan.

 ***

Hemmetti, missä se nainen oikein viipyi? Red oli odotellut ala-aulassa odottamassa ainakin vartin, ja vähintään kymmenen minuuttia siitä ajasta hän oli odotellut yksin, sillä Jay oli kadonnut paikalta huomautettuaan ensin vahingoniloisesti, että Red näytti aivan alttarilla hermoilevalta sulhaselta.
  "Toisaalta, mikäs siinä. Hyvähän sitä on etukäteen harjoitella, koska ennen kuin arvaatkaan - auts!" Jay oli katsonut parhaaksi paeta paikalta mahdollisimman nopeasti, sillä Red oli vetänyt taikasauvansa esiin ja valmistautui kiroamaan hänen ihonsa vaaleanpunapilkulliseksi. Jonathan oli kadonnut saman tien mutisten itsekseen jotakin Jayn kurissapitämisestä ja vahinkojen minimoimisesta. Katsoessaan ystäviensä menoa Red ei voinut olla toivomatta, että olisi itsekin ollut menossa heidän mukaansa viettämään täydellisen tavallista, huoletonta Tylyahopäivää kermakaljan ja luihuisten kiroamisen muodossa. Inhottavinta oli tietää, että hän oli itse oman hautakivensä lumonnut. Mitä taikaliemihöyryjä hän oikein oli hengitellyt, kun oli saanut päähänsä kutsua Jazz Thomasin seurakseen Tylyahoon?
Ehkä, pieni ääni Redin pään sisässä sanoi, ehkä sinä ajattelit, että sinulla voisi olla hauskaa hänen kanssaan.
Red pärskähti. Hauskaa, niin varmaan. Jazz oli näyttänyt suurin piirtein yhtä innostuneelta suostumaan hänen pyyntöönsä kuin paatunut rangaistusvanki, jolle tarjottiin mahdollisuutta ankeuttajan suudelmaan. Red olisi halunnut pistää sen humalan piikkiin, mutta todisteet puhuivat muuta. Jazz oli kohdellut häntä koko viikon kuin ilmaa - no, kuin ilmaa, jolla oli tapana murtaa ihmisten ranneluita nyt ainakin. Useammin kuin kerran Redin oli tehnyt mieli marssia Jazzin luokse ja kysyä, mitä tytön luupäässä oikein liikkui. Se olisi kuitenkin vaikuttanut siltä kuin hän olisi seurannut Jazzin tekemisiä pakkomielteisesti, ja koska hän ei missään nimessä halunnut vaikuttaa siltä kuin olisi seurannut Jazzin tekemisiä pakkomielteisesti, hän oli päättänyt antaa olla. Loppujen lopuksi he viettäisivät koko päivän Tylyahossa; pakkohan Jazzin olisi jossakin vaiheessa jotakin sanoa.
Tai sitten ei, Red tajusi nähdessään Jazzin kävelevän itseään kohti. Jazzin ilme oli poissaoleva ja välinpitämätön, kuin tytön ajatukset olisivat askarrelleet jossakin kaukana. Redin nähdessään Jazz kohotti suupieliään parin millimetrin verran, pikemminkin kohteliaisuudesta kuin siksi, että olisi ollut ylitsevuotavan iloinen hänet nähdessään.
  "Kappas vain. Itse luunmurtaja. Montako rannetta olet murtanut sitten viime näkemän?"
  "Rohkelikon oma pikku alkoholisti." Red nyökäytti päätään alistuneena ja huokaisi. "Mennäänkö?"
 

***

A/N2: Hyvää hyvää uuttavuotta kaikille! Jos saa vihjata vähän, Sharran vuosi 2011 kehittyisi kummasti kommenteista... :)

Itse tykkään tästä uudesta osasta kovasti, vaikka tässä ei tapahdu mitään kovin erikoista - teksti vain tuntui sujuvan kivasti. Aika höttöähän tämä teksti on tähän mennessä ollut, mutta siihen tulee piakkoin muutos. Ajattelin hoitaa tämän tekstin vähän hyppien elämänvaiheesta toiseen, eli ensin kirjoitan vielä joitakin osia Jazzin ja Redin varhaisvaiheita, sen jälkeen siirryn toiseen vaiheeseen. Hyppelemistä on pakko hoitaa, että selväisin seitsemästä vuodesta selvissä. Kakkososassa näkyy jo vähän syvällisempää kehitystä, joten toivottavasti jaksatte odotella sinne asti :)

Kiitos taas kaikille kommenteista. Näinhän tämä toimii, kun pelkkä sivuprojekti on kyseessä - te kommentoitte ja minä kirjoittelen sitten onnellisena :)

Capella, tosiaan nämä luvut ovat lyhyempiä pituudeltaan kuin Memin luvut... Toisaalta puolustaudun sanomalla, että kolmos- ja neloslukujen oli tarkoitus olla yksi ja sama osa, mutta päätin jakaa sen kahteen osaan, kun oli niin väsy ja työjuttuja, että en tiennyt milloin olisin saanut sen valmiiksi, ja ajattelin, että parempi lyhyempi osa kuin ei osaa ollenkaan, eikös? Ajattele tätä osaa vaikka kolme beenä ja lue putkeen kolmososan kanssa niin saat enemmän aikaa menemään ;) Kiiiitos :)

Jazmin, kiitoksia :) Minustakin Redin ja Jazzin riita oli kiva, ainakin sitä oli kiva kirjoittaa.

Niagara, kiitos :)

Anonyymi aka AE, itse olet mun idoli Samisi kanssa! :D Mesessä lauantaina tai sunnuntaina tai joskus? Oon tehny yövuoroputkea niin en oo jaksanut raahautua koneelle, jet lag on aika inhottava :( Kiiiitos :)

Magnum, hyvä että kannatti odottaa, kiitos :) Minustakin on ehkä mukavampi kirjoittaa tuota vuotta -72, siis aikuisempaa Jazzia ja Rediä, koska etenkin nuorempi Red ei ole ollenkaan niin hauska kirjoittaa. Toisaalta on mukavaa vaihtelua kirjoittaa molemmista hahmoista vähän epävarmempina versioina Pakkaskukkia-itsestään.

T, kiiitos paljon :)

deltotus, minustakin Redin ja Jazzin tappelu oli aika huippua kirjoittaa. Oon kirjoittanut molemmista hahmoista niin kauan, että ne tulevat automaattisesti meneepä sitten mille vaihtelee tahansa. Kyllä vain, Red lukee sarjakuvia, tai ainakin vuoden -72 Red tekee niin. Sehän on vielä teini-iässä, siis teen-pääte löytyy vielä ikävuosista. Että eiköhän Redille jotkut Ihmeaurorin seikkailut sarjakuvalehden muodossa kelpaa hyvin! Kiiiitoooos :)

Giisa, kiitoksia :) olen samaa mieltä, Red sopii siivousintoilijaksi. En ajatellut asiaa ennen kuin kirjoitin sen, mutta sitten kun rupesin katsomaan että mitäs tuli kirjoitettua niin totesin, että sehän sopii tosi hyvin Redin luonteeseen.

Tässä luvussa kuunneltua:

ABBA: Dum Dum Diddle

Ellie Goulding: Starry Eyed

Barbra Streisand: Woman In Love

Muse: Supermassive Black Hole

Dum-dum-diddle, to be your fiddle
To be so near you and not just hear you
Dum-dum-diddle, to be your fiddle
I think then maybe you'd see me, baby
You'd be mine
And we'd be together all the time
Wish I was, dum-dum-diddle, your darling fiddle

(ABBA: Dum Dum Diddle)

Next thing we're touching

(Ellie Goulding: Starry Eyed)

Neljäs osa

14.6.1972

  "Se itsekäs... omahyväinen... kaavoihinsakangistunut... parrakas... luolamies... ugh!"
Kiukkuiset äännähdykset säestivät Jazzin vaatekappaleiden matkaa syvälle matka-arkun uumeniin. Haukkumasanoja löytyi lisää jokaisen uuden paidan kohdalla, ja tilannetta sivusta seuraava Sam huomasi miettivänsä, mitä tapahtuisi, jos ne jossain vaiheessa loppuisivat kesken. Lopettaisiko Jazz manauksensa vai aloittaisiko yksinkertaisesti uuden kierroksen? Jazzin tuntien Sam oli valmis veikkaamaan jälkimmäistä.
Jazz säntäili pahantuulisesti ympäri huonetta. Toisenlaisissa olosuhteissa hän olisi ollut ylitsevuotavan iloinen siitä, että ylipäätänsä pystyi säntäilemään ilman pyörätuoleja ja kainalosauvoja; Pyhän Mungon parantajat olivat viimein poistaneet hänen kipsinsä ja parantaneet murtuneet luut, joten hänen jalkansa oli jälleen kuin uusi. Alunperin Jazz oli suunnitellut juhlivansa uudelleenlöytynyttä kävelykykyään Redin kanssa juottamalla miehen humalaan ja sitten käyttämällä miestä perusteellisesti hyväkseen, mutta sillä nimenomaisella hetkellä miehen pieksäminen tuntui paremmalta vaihtoehdolta. Vaan todennäköisesti Red säästyisi kummaltakin, sillä Jazzilla oli kaikki aikomukset pakata tavaransa ja kadota miehen jaloista ennen kuin tämä pääsisi kotiin Auroriakatemiasta. Red ei selvästikään kestänyt asua hänen kanssaan, joten oli parasta lakata yrittämästä hyvän sään aikana.
Jazz lennätti viimeisen sukkaparin matka-arkkuunsa ja kääntyi kutsumaan pöllöään orrelta makuuhuoneen ikkunalaudalta. Lautturi näytti kuitenkin nauttivan senhetkisestä olinpaikastaan suunnattomasti, eivätkä edes pöllönnamit saaneet houkuteltua sitä sen häkkiin. Jazz siristi silmiään. Hemmetin Red oli hemmotellut höyhenkasan niin pilalle, ettei se halunnut enää lähteä.
"Vakavissaan, haluaako Red tehdä elämästäni kurjaa?"
Sam pärskähti. Jazz kiepsahti ympäri taikasauva kädessä.
  "Mitä sinä naurat?"
  "En mitään." Sam silmäili taikasauvaa varautuneesti. Ei Jazz häntä kiroaisi, sen hän tiesi - hän oli ainoa, joka Redin lisäksi jaksoi aina kuunnella Jazzin valitusta, joten Jazzilla ei ollut oikeastaan vaihtoehtoja - mutta Jazz oli niin pahalla tuulella, että saattaisi hyvinkin loitsia hänen hiuksensa vihreäksi, tai jotakin muuta yhtä ärsyttävää. Oli siis parempi vastata.
  "Sitä vain, että sikäli kuin minä tiedän, Red on yrittänyt juuri päinvastaista."
  "Mitä sinä tarkoitat?"
  "No, kun sinä muutit tänne - "
  " - vastoin parempaa tietoani", murisi Jazz.
  " - vastoin parempaa tietoasi, Red oikeasti halusi, että sinä viihtyisit. Hän lähetti Jonathanin utelemaan minulta, mitä sinä tykkäät syödä aamupalaksi!"
  "Oikeasti?" Jazz kysyi epäluuloisesti. Se ei kuulostanut ollenkaan siltä Red Stronilta, jonka he kaikki tunsivat ja jota he rakastivat.
  "Oikeasti", nyökytteli Sam. "Tosin hän yritti naamioida koko jutun niin, että mukamas Jonathan olisi se, jota kiinnosti sinun aamuiset ruokailutottumuksesi, mutta - no, ei kai hän voi vakavissaan kuvitella, että olisin niin typerä?"
Jazz istui sängynreunalle kourallinen pöllönnameja käsissään. Kuin kutsusta Lautturi suvaitsi viimein lehähtää alas orreltaan ja istui hänen käsivarrelleen napsimaan nameja huolellisesti yksi kerrallaan. Nyt olisi ollut loistava tilaisuus heilauttaa lintu häkkiin ja lukita sinne, mutta äkkiä Jazzia ei enää huvittanut. Okei, Red saattoi olla kaavoihinsakangistunut parrakas luolamies, joka ei kestänyt lattialla lojuvia vaatekappaleita niin hyvin kuin olisi pitänyt, mutta ei mies sentään täysin kamalaa asuinseuraa ollut ollut. Jazzin täytyi myöntää, että Red oli arvannut hänen aamiaistottumuksensa täysin oikein. Ottaen huomioon sen, että hän tykkäsi syödä aamuisin viinirypäleitä ja paahdettua hapanleipää arvaaminen ei ollut kovin helppoa, joten ilmeisesti Red oli tosiaan pyytänyt Samilta apua. Ja oli muitakin juttuja - se, miten Red oli kantanut hänelle särkylääkettä aina kun hänen jalkaansa sattui, miten Red oli antanut hänen käyttää kaiken lämpöisen veden suihkusta (vaikka valittikin siitä silmittömästi jälkeenpäin) ja miten Red tarjoutui usein auttamaan häntä harjoittelemaan Auroriakatemian pääsykokeisiin - joskin Jazz epäili miehen auttamishalun johtuvan suurimmaksi osaksi siitä, että heidän kaksintaistelunsa tuppasivat päättymään siihen, että he kiskoivat toisiltaan vaatteet päältä.
Kuten aina, ajatus Redin vaatteiden riisumisesta sai typerän hymyn nousemaan Jazzin huulille.
 "Olenko minä idiootti, Sam?"
  "Riippuu näkökulmasta."
  "Minulla on hyvännäköinen, hyväkroppainen poikaystävä, joka kutsui minut vapaaehtoisesti asumaan asuntoonsa, vaikka useimpia miehiä saisi uhata peukaloruuvilla, että saisi jättää edes hammasharjan kylpyhuoneeseen. Ja tässä minä olen lähdössä. Olenko minä idiootti?" toisti Jazz.
  "Ehkä sinä olet pikemminkin... äkkipikainen."
  "Äkkipikainen." Jazz maisteli sanaa suussaan. Sam taisi olla oikeassa. "Okei, minä jään. Siihen asti, että Red tulee kotiin. Mutta jos hän sanoo vielä sanankin siitä, miten sotkuista täällä on... No, sitten minä häivyn. Lopullisesti."
  "Voi Jazz", huokaisi Sam. "Et kai sinä tosissasi usko, että jättäisit Redin joskus?"

***

5.2.1971

Joku viisas nainen oli joskus sanonut, että oikean ihmisen näkeminen saattoi parantaa päivää vähintään kolmella arvosanalla. Jazzin mielestä teoria oli typerä. Hän oli sentään ollut korviaan myöten rakastunut Red Stroniin jo kolmeneljäsosaikuisuutta, eikä pojan näkeminen ollut koskaan pahemmin parantanut hänen päiväänsä. Päinvastoin, jos hän sattui olemaan jo valmiiksi negatiivisella tuulella Redin näkeminen sai hänen mielialansa laskemaan entisestään, koska se muistutti häntä siitä, miten epätodennäköistä oli, että Red koskaan katsoisi häntä kuin Tyttöä. Viime aikoina Jazz oli kuitenkin alkanut nähdä väittämässä valon. Viime aikoina; tarkemmin ottaen siitä pitäen, kun Red oli alkanut moikata häntä käytävässä. Loogisesti ajateltuna oli suorastaan naurettavaa miten yksi ainoa yksitavuinen tervehdys piristi Jazzin päivää, mutta mistä lähtien rakkaus oli ollut loogista? Olkoonkin, että kyseessä oli vain yksi tavu - niin kauan kun Red lausui sen yhden tavun vapaaehtoisesti, se oli Jazzin (ja useimpien muidenkin) kirjoissa pienoinen ihme. Se yksi ainoa tavu todisti, että Red tiedosti Jazzin olemassaolon, eikä pistänyt sitä pahakseen. Mitä muuta Jazz voisi vielä vaatia? No, Redin sidottuna sängynpäätyynsä vaikka noin kahdenkymmenenneljän tunnin ajaksi, mutta se  puolestaan oli jo kokonaan toinen tarina.
Jazz pystyi vaivoin hillitsemään hymynsä, kun Red käveli vastaan kulman takaa. Red näytti synkältä ja jurolta, mutta se ei Jazzia masentanut - tähän mennessä hän oli huomannut, että se taisi olla pitkälti Redin perusilme.
  "Huomenta, Red."

Red vilkaisi nopeasti hänen suuntaansa ja katsoi sitten poispäin - kuin olisi nähnyt hiiren lattialla hiirenloukussa, mutta ei olisi viitsinyt tehdä asialle mitään. Ensi alkuun Jazz luuli, että Red ei ollut jostain syystä huomannut häntä, mutta sitten hän näki välähdyksen pojan vihreissä silmissä. Red oli huomannut hänet kyllä, mutta päätti jostain syystä teeskennellä, ettei ollut nähnyt häntä. Jazzin suu loksahti auki. Mistäpäin nyt tuuli?
Jazzin mieliala laski oitis miinuksen puolelle.
Älä vedä hätäisiä johtopäätöksiä, hänen mielensä komensi. Ehkä Redillä on vain huono päivä.
Mutta mitä pidemmälle viikko venyi, sitä selvemmäksi kävi, ettei kyse ollut vain huonosta päivästä. Kaikkien muiden seurassa Red vaikutti kyllä hyväntuuliselta, eikä pojalla ollut mitään ongelmia tervehtiä ystäviään käytävässä - Jazzia lukuunottamatta. Kun Jazz tuli paikalle, Red kuitenkin teeskenteli parhaansa mukaan, että häntä ei ollut olemassa. Ei Red varsinaisesti Jazzia vältellyt - ei hän sentään juossut kiljuen karkuun, kun Jazz tuli paikalle, vaikka Jazz epäili, että hän olisi kyllä halunnut. Red vain ei huomioinut häntä mitenkään. Ei sanonut mitään, ei katsonut häntä, eikä missään nimessä koskettanut. Ei Red aiemminkaan ollut vähän väliä tunkemassa tassujaan iholle, mutta nyt poika näytti tarkoituksella pitävän häneen vähintään kahden metrin välimatkan. Kuin olisi pelännyt jotakin - mutta mitä? Jazzin ajatukset lipuivat heidän edelliseen kaksintaisteluunsa tiistaina. Oliko hän silloin loukannut Rediä jotenkin? Hitto, ei kai Red ollut suuttunut siitä, että Jazz oli voittanut? Ei, ei Red voinut olla niin tyttö. Mutta toisaalta kyse oli pimeyden voimilta suojautumisesta. Sitten Jazz muisti, että Red oli käyttäytynyt kaksintaisteluharjoitusten jälkeen ihan normaalisti. Mikä ikinä olikin suututtanut pojan, se oli tapahtunut yön aikana.
Mutta mitä pahaa minä olen yön aikana voinut tehdä? Olenko kävellyt unissani hänen makuusaliinsa ja läiminyt häntä pitkin korvia?
Äkkiä Jazzin mieleen nousi toinen, paljon todennäköisempi - ja samalla kauhistuttavampi - vaihtoehto. Entä jos Red oli viimein tajunnut, miten toivottoman rakastunut häneen Jazz oli? Red oli ennenkin tehnyt paniikkiratkaisuja, mitä tyttöihin tuli - hitto, poikahan laukkasi Briannaa ja Clischayta karkuun kuin öljytty hevoskotka. Jos Red oli saanut tietää Jazzin tunteista, ei ollut mikään ihme, että poika oli päättänyt vältellä häntä. Vaan kurjalta se tuntui yhtä kaikki. Jazz olisi kelpuuttanut mieluummin minkä tahansa muun selityksen. Jotenkin, jollakin asteella hän oli aina elätellyt toiveita siitä, että jos Red näkisi hänet, todella näkisi hänet, poika saattaisi ehkä rakastua häneen. Oli surkeaa tajuta, että Red näki hänet kyllä, mutta oli tullut siihen tulokseen, ettei pitänyt näkemästään.
Viimeinen niitti Jazzin surkeuteen iskettiin seuraavana tiistaina kaksintaisteluharjoituksissa, kun Red vaihtoi kaksintaisteluparia. Red oli jo lavalla odottamassa, kun Jazz käveli saliin vähän ennen kaksintaistelukerhon alkua - ja Redin seurassa seisoi äärimmäisen omahyväisen näköinen Jay Conway. Se, että Red oli ollut niin epätoivoinen päästäkseen eroon Jazzista, että oli pyytänyt parikseen Jayn - Jayn, joka käytti seuraavan tunnin yrittämällä nolata Redin noin sadallakolmellakymmenelläyhdellä eri tavalla - tuntui nyrkiniskulta Jazzin vatsanpohjalle. Ainoa asia, joka esti häntä kääntymästä saman tien ympäri ja lähtemästä Suuresta Salista oli se, että hän ei halunnut näyttää Redille, miten kurjalta hänestä tuntui. Sitä paitsi Brianna ja Clischay kärkkyivät lähettyvillä vahingoniloisen näköisinä, selvästi pohjattoman iloisina siitä, että Red ei ollut kelpuuttanut Jazziakaan.
Jazz selviytyi kaksintaisteluharjoituksista läpi kuvittelemalla Redin kasvot Samin kasvojen tilalle aina kun käytti jotakin kirousta. Tunnin päätyttyä hän paineli suorinta tietä kuudesluokkalaisten rohkelikkotyttöjen makuusaliin ja tarttui kitaraansa. Tavallisesti musiikki auttoi sulkemaan pois kaikki negatiiviset tunteet - no, yleensäkin kaikki tunteet. Nyt keskittymisestä ei kuitenkaan tullut mitään. Jazz yritti kirjoittaa uutta laulua, mutta ainoa, mitä hänen mieleensä tuli oli rallatus:
  "Red Stron on ii-dii-oo-ttii, Red Stron on ii-dii-oo-ttii, Red Stron on hoo-mee-ii-nen ii-dii-oo-tti!"
  "Niinkö huonosti on asiat?"
Jazz mulkaisi pahasti Samia, joka uhmasi tuskallista kuolemaa seisomalla ovensuussa.
  "Onko sinulla silmät päässä vai ei?"
  "On. Ja olet oikeassa, Red Stron on homeinen idiootti." Sam silmäili Jazzia varautuneesti ja istui sitten vastakkaiselle sängylle turvallisen välimatkan päähän. "En vain tiennyt, että olet alkanut kirjoitella lauluja aiheesta."
  "Enpä tiedä." Jazzin suupieliä nyki väkisinkin. "Voisi olla hitti."
  "Ainakin Tylypahkan pettyneiden tyttöjen keskuudessa."
  "Tylypahkan pettyneiden tyttöjen." Jazz irvisti. "Hitto, minä taidan kuulua siihen kerhoon."
  "Vain jos päätät kuulua."
  "Mitä filosofista roskaa tuo on olevinaan? Minä en ole tarpeeksi hyvä Red Stronille. Red Stron on sitä mieltä, että minä en ole tarpeeksi hyvä Red Stronille."
  "Et sinä sitä voi tietää. Ehkä hän pitää mykkäkoulua jostain muusta syystä."
  "Niin kuin mistä? Sylkäisinkö minä vahingossa hänen puuroonsa? Ei, Sam, hän on kyllä tehnyt mielipiteensä minusta selväksi."
  "Ja mistä lähtien sinä olet antanut yhden pojan mielipiteen haitata sinua?"
  "Tästä lähtien. Kuvittelin aina, että jos saan tilaisuuden näyttää, miten hyvä tyyppi olen, se riittää. Mutta olen tehnyt sen selväksi, eikä se riittänyt. Mitä vaihtoehtoja minulle jää paitsi ottaa hänen mielipiteensä huomioon?"
  "Työntää hänet alas tähtitornista?"
Jazz purskahti nauruun ja halasi Samia. Sam ainakin oli kunnon ystävä.

***
 

  "Ei sitä kannata ottaa henkilökohtaisesti."
Jazz kohotti katseensa muodonmuutosesseestä ja kohotti kulmiaan uteliaasti nähdessään Jayn ilmestyneen pöydän päähän. Hän ei osannut päättää, kumpi oli omituisempaa - se, että ihmeellinen Jay Conway oli vaivautunut kirjastoon saakka, vai se, että poika puhui Jazzille vapaaehtoisesti. Nilkkimäisen parhaan ystävänsä tavoin Jay viihtyi omissa oloissaan ja avasi suunsa vain harvojen ja valittujen seurassa. Tähän saakka Jazzin teoria oli, että Jay oli juuttunut pysyvästi murrosikään, sillä jopa omalle siskolle puhuminen tuppasi tuottamaan Jaylle vaikeuksia. Viimeisen muutaman viikon aikana oli kuitenkin tapahtunut huimaa kehitystä; Jaykin oli alkanut moikkailla Jazzia käytävässä ja huomautti välillä ohikulkiessaan jotain huvittavaa. Varsinaisia keskusteluja he eivät olleet kuitenkaan tähän mennessä käyneet.
  "Mitä? Nojatuolin muuttamista virtahevoksi? Olet ehdottomasti oikeassa." Jazz irvisti takkuilevaa muodonmuutosesseetään, josta puuttui vielä yhden jalan verran pituutta.
  "Puhun Redistä."
Jazz katsahti Jayta yllättyneenä. Poika keikkui kantapäillään kädet taskuissa ja pää kallellaan. Jay näytti siltä kuin olisi tarkkaillut laboratoriorottaa keskellä jännittävää koetta.
  "Kiitos tiedosta, mutta vain apina ottaisi Redin tekemiset henkilökohtaisesti. Ei millään pahalla kaveriasi kohtaan."
  "Hän loukkasi sinua."
Jazz hymähti. "Ei varsinaisesti."
  "Kuule, kuten sanottu, älä ota sitä henkilökohtaisesti. Se ei johdu sinusta. Red on putkinäköinen paukapää. Hänellä on pään sisällä pelkkää Auroriakatemian propagandaa ja jalkovälissä taikasauva."
Jazz kohotti kulmiaan.
  "Äh, ei siinä mielessä. Minä en tiedä mitään Redin jalkovälin sisällöstä", Jay sanoi inhoavaan sävyyn. "Yritän vain sanoa, että hän on niin keskittynyt armaaseen pimeyden voimilta suojautumiseensa, ettei tunnistaisi hyvää naista, vaikka sellainen iskisi häntä nyrkillä kasvoihin. Mikä on varmaan käynyt pari kertaa mielessäsi."
Jazzia alkoi hymyilyttää väkisinkin. Normaalisti Jay piti itsestään niin kovaa meteliä, ettei tullut vahingossakaan sanoneeksi mitään älykästä, mutta todellisuudessa poika osasi olla varsin tarkkanäköinen, kun häntä sattui kiinnostamaan. Sitä Jazz ei käsittänyt, miksi ihmeessä Jay vaivautui olemaan niin tarkkanäköinen hänen tunne-elämänsä kohdalla - tähän saakka pikkusiskon paras ystävä oli ollut Jaylle lähinnä torakka kengänpohjassa.
  "Mistä tämä äkillinen into puolustella Rediä?"
Jay kohautti harteitaan. "Kuka sanoo, että yriätän puolustella Rediä? Ehkä minä yritän vain saada sinut tajuamaan, että hän ei ole vaivan arvoinen."
  "Kiitos, olen huomannut sen itsekin." Jazz hymyili ilottomasti. "Aika nopeasti, itse asiassa."
  "Lähdetäänkö siinä tapauksessa baariin? Juhlistamaan sinun valaistumistasi?"
  "Baariin."
  "Niin."
  "Keskiviikkoiltana kello kahdeksan."
  "Niin."
  "Sisäoppilaitoksessa."
  "Niin."
  "Josta ei saa poistua."
  "Niin."
  "Jälki-istunnon ja erottamisen uhalla."
Jay hymyili leveästi. "Luuletko sinä oikeasti, että minä jäisin kiinni?"
Siitä Jazzilla ei ollut aavistustakaan, mutta eipä häntä toisaalta paljon kiinnostanutkaan. Hän ei jäisi kiinni, kun luvattomasta hiippailusta oli kyse. Ja, okei, ehkä se ei ollut maailman viisain idea, mutta aina ei kannattanut olla viisas, ja Jazz oli kipeästi hauskanpidon tarpeessa. Hän oli masennellut Redin vuoksi jo yli viikon; nyt sai riittää. Sam veljineen oli oikeassa. Red oli ehkä sitä mieltä, että Jazz ei ollut minkään arvoinen, mutta hän tiesi paremmin. Hän oli hauska. Hän oli mukava - no, ainakin silloin kun halusi. Hän oli kivannäköinen ja omaperäinen ja soitti pahuksen hyvin kitaraa. Jos Red ei sitä tajunnut, se oli hänen menetyksensä, ei Jazzin. Jazz ei aikonut enää haaskata aikaansa poikaan, joka selvästi piti itseään liian hyvänä kaikille tytöille maailmassa.
  "Okei", Jazz sanoi ja rullasi pergamenttinsa kasaan. "Mennään vaan."

***
14.6.1972

Kello oli puoli yhdeksän illalla, kun ovi kävi. Siihen mennessä Jazzin Rediä kohtaan tuntema suuttumus oli ehtinyt autuaasti lauhtua ja palata takaisin; viimeisen tunnin ajan hän oli vilkuillut kelloa miettien, oliko Red tullut tapetuksi Auroriakatemian oppitunnilla vai viivyttelikö poika tahallaan. Jos kyseessä oli jälkimmäinen syy, Jazz kävelisi saman tien matkatavaroineen ulos ovesta. Mies, joka pelkäsi konflikteja ei ollut vaivannäön arvoinen.
  "Jassminadara?"
  "Keittiössä, ääliö!"
Red ilmestyi keittiön ovelle kärsineen näköinen kukkakimppu kädessään. Kärsineeltä näytti Red itsekin, Jazz totesi tarkastellessaan miestä. Näköjään mies ei ollut viivytellyt tahallaan - alkoholi se oli, joka Rediä oli viivyttänyt. Nyt mies kuitenkin näytti selvältä, mistä oli epäilemättä kiittäminen Jonathanin ihmeellisiä humalankarkotuspillereitä.
He tarkastelivat toisiaan varautuneesti. Sitten Red ojensi kukkakimppua Jazzia kohti ja virnisti.
  "Olen pahoillani."
Jazz kohotti toista kulmaansa.  "Etkä ole."
  "Et sinäkään."
He jakoivat yhteisymmärrystä kuvastavan hymyn. Ja koska Red oli tuonut hänelle kukkia, ja koska kukat oli ilmiselvästi revitty Auroriakatemian sisäpihalta, joka sentään oli yksi velhoavan Lontoon tarkoimmin vartioiduista paikoista, Jazz meni kietomaan kätensä Redin kaulaan.
  "Miten jalka jaksaa?"
Jazz ojensi kipsitöntä, lyhyen farkkuhameen paljastamaa säärtään Redin suuntaan.
  "Kuin uusi."
  "Katsotaanpa tarkemmin."
Red nappasi Jazzin vaivatta syliinsä ja heivasi tiskipöydän reunalle istumaan. Sillä lailla aseteltuna he olivat melkein samanpituiset; Jazzin päälaki kohosi pari senttiä Redin yläpuolelle. Redin ei tarvinnut taivuttaa itseään paljonkaan tarkastellessaan Jazzin jalkaa. Hän otti Jazzin nilkan käteensä ja suoristi polven, juoksutti sormiaan kevyesti pitkin säären pintaa. Hän kumartui ja painoi suudelman Jazzin sääriluun pinnalle, siihen, mihin kipsi oli aiemmin päättynyt. Jazz värähti.
  "Neiti Thomas, jalkanne on kaikin puolin terve ja kaunis." Red suuteli uudelleen.
Jazz hymyili ovelasti. "Herra Stron on hyvä ja kehuu lisää."
  "Enpä tiedä. Mitä minä siitä hyödyn?"
  "Pidemmän päälle..." Jazz veti jalkansa Redin otteesta, koukisti sen miehen vyötärölle ja veti lähemmäs, itseään vasten. "Hyvinkin paljon."
Red ojensi käsivartensa vasten tiskipöytää Jazzin molemmin puolin ja vangitsi hänen alahuulensa pehmeästi omiensa väliin. Jazzista oli samaan aikaan sekä valtavan ihanaa että valtavan hassua, että vielä yli vuoden jälkeenkin Redin huulet hänen omillaan saivat hänen sydämensä kääntymään tällä lailla uneksuvasti ympäri rinnassa. Hän tunsi olonsa rennoksi ja jännittyneeksi, voimattomaksi ja sähköistyneeksi yhtä aikaa. Pehmeänä ja varovaisena alkanut huulten kosketus muuttui kärsimättömämmäksi, mutta ei hätäiseksi; sillä hetkellä heillä oli kaikki aika maailmassa. Red auttoi Jazzin ulos vaatteistaan ja nosti hänet syliinsä; antoi käsiensä ja huultensa vaeltaa hänen kaulaansa pitkin yhä alemmas. Jazzin selkä kaareutui väkisinkin, kun Red suuteli hänen rintojaan.
  "Olemme väärässä huoneessa..."
  "Kuka se nyt onkaan siisteysfriikki?"
Ja siitä, Red ajatteli, siitä huomautuksesta hän saisi vielä maksaa.
Hän odotti sitä innolla.

***

12.2.1971

Jay Conway oli kadonnut. Normaalisti Red ei olisi pitänyt sitä huolestuttavana, mutta kun he viimeksi olivat nähneet, Jay oli ollut menossa kirjastoon - paikkaan, jonne häntä ei yleensä saanut edes kidutuskirouksella uhattuna. Siitä oli nyt kuusi tuntia; kello oli neljä aamuyöllä, eikä Jayta näkynyt missään. Selittämätön katoaminen yhdistettynä epämääräiseen päämäärään, Jayn luonteenlaatuun sekä siihen tosiasiaan, että matami Prilli inhosi Jayta enemmän kuin koiperhosia kirjakäärön välissä sai Redin epäilemään, että kirjaston valtiatar oli hyvinkin saattanut tappaa Jayn ja haudata salaisten kirjojen osastolle.
  "Mitä se sinua kiinnostaa, missä Jay on?" Jonathan kysyi ärtyneenä, kun Red keskeytti hänen huispausveikkauksensa neljännen kerran vartin sisällä. "Tiedät kyllä, että hän on luultavasti painunut Tylyahoon ja etsinyt itselleen naisen. Mitä sivumennen sanottuna sinun pitäisi kokeilla, niin hermosi eivät ehkä olisi koko ajan noin kireällä."
  "Pää kiinni."
  "Oho, osuiko arkaan paikkaan? Red, älä viitsi olla jääräpää. Jos sinua kiinnostaa puhua hänelle niin sen kun puhut. Ei sinua siitä Azkabaniin heitetä."
  "En tiedä mistä puhut."
  "Tiedät kyllä", huokaisi Jonathan. "Paremmin kuin hyvin."
  "Äh", murahti Red. "Painun keittiöön. Nähdään."
Käytävillä oli pimeää ja hiljaista, kun Red hiipi kohti keittiötä. Missä tahansa Jay hiippailikin, Tylypahkan käytävillä tämä ei ollut. Red vaelteli jonkin aikaa päämäärättömästi itsekseen, kunnes viimein otti suunnan kohti keittiötä. Ei hänellä oikeastaan ollut nälkä - itse asiassa hän oli niin pahalla tuulella, että pieninkin ruuanmurunen luultavasti takertuisi hänen kurkkuunsa ja tukehduttaisi hänet. Silti, keittiössä ainakin saisi olla rauhassa.
Rediä ärsytti, että Jonathan oli oikeassa. Hän oli pysynyt päätöksessään ihailtavasti; hän ei ollut sanonut Jazz Thomasille sanaakaan, ei ollut vilkaissut kertaakaan tytön suuntaan sen jälkeen, kun oli päättänyt, että juoruista oli tultava loppu. Päätös oli selvästi ollut järkevä. Ensin käytävillä oli kuulunut puhetta - ihmiset olivat arvuutelleet, miksi Red äkkiä leikki, ettei Jazzia ollut olemassakaan. Puheet lakkasivat kuitenkin nopeasti, niin kuin Red oli arvellutkin. Hän saattoi olla kaksintaistelukerhon vetäjä, mutta ei hän sentään niin jännittävä tyyppi ollut, että ihmiset jaksaisivat juoruta hänen olemattomista naisjutuistaan päivätolkulla. Hänet jätettiin jälleen rauhaan ja se oli täydellistä.
Mitä Red ei ollut kuitenkaan ottanut huomioon oli se, miten häiritsevältä Jazzin vältteleminen tuntui. Hänelle oli tullut huono omatunto, mitä ei ollut tapahtunut ihmisaikoihin. Jazz oli näyttänyt niin hämmästyneeltä ja... loukkaantuneelta, kun Red oli äkkiä alkanut katsoa hänen lävitseen, kävellä ohitse sanaakaan sanomatta. Red oli itsekin valmis myöntämään, että se ei ollut reilusti tehty. Jazz oli todennäköisesti alkanut laskea hänet kaveriensa joukkoon, ja siinä hän meni ja teki sen kuvitelman tyhjäksi parissa hetkessä.
Redin ei kuitenkaan tarvinnut potea huonoa omaatuntoa kauan, sillä loukkaantunut ilme katosi Jazzin kasvoilta nopeasti. Kaksi päivää, ja Jazz käveli hänen ohitseen ilmeettömästi, välinpitämättömästi, vilkaisemattakaan hänen suuntaansa - toisin sanoen täsmälleen samalla tavalla kuin hän käyttäytyi Jazzin kohdatessaan. Hän ei osannut sanoa, miksi se kiusasi häntä. Hänenhän olisi pitänyt olla iloinen, että hänen omatuntonsa sai levätä, mutta jostain syystä Jazzin välinpitämättömän ilmeen näköinen harmitti ja ärsytti häntä kerran toisensa jälkeen. Hän olisi halunnut pyyhkiä ilmeen pois, saada ärtymyksen nousemaan Jazzin kasvoille kutsumalla tyttöä tämän oikealla nimellä, saada tämän nauramaan pilkkaamalla McGarmiwaa. Kaksintaistelukerhossa oli ankeaa ilman Jazzia. Jay teki kyllä parhaansa, mutta Red oli aina ollut heistä se taitavampi, eikä harjoituksissa ollut mitään jännitystä. Ja niin paljon kuin Rediä inhottikin myöntää sitä edes itselleen, hänellä oli omalla tavallaan ikävä Jazzin kanssa puhumista. Jazz oli ennalta-arvaamaton ja omaperäinen, saattoi sanoa mitä tahansa. Sen lisäksi oli harvinaisen virkistävää puhua jollekulle, joka ei kääntänyt kaikkea sanottua miehekkään kaksimielisesti.
Siitä se vain johtui, Red vakuutti itselleen harppoessaan käytäviä pitkin. Jazz oli tyttö, ja hänestä oli virkistävää jutella tytön kanssa, koska normaalisti hänellä oli seuranaan vain Jay ja Jonathan. Ja, okei, ehkä hänellä oli vähän ikävä Jazzia, mutta se johtui vain siitä, että Jazz sai hänet nauramaan. Hän tottuisi kyllä. Kuka nyt yhtä tyttöä kaipaisi. Varsinkaan sellaista, joka aiheutti pelkkiä juoruja.
Hmm, mietitäänpä... sinä?
Pää kiinni.
Minua ei ole yhtä helppo vaientaa kuin Jonathania. Ääni Redin pään sisässä oli vahingoniloinen. Arvaa miksi? Koska minä olen oikeassa.
Red tuhahti ääneen ja lakkasi keskustelemasta itsensä kanssa. Väliäkö sillä, mitä pienet äänet hänen päänsä sisässä sanoivat, hän tiesi olevansa oikeassa. Hän oli hyvä unohtamaan ihmisiä, oli aina ollut. Koulu loppuisi muutaman kuukauden kuluttua, ja kesällä Red hakisi opiskelemaan Auroriakatemiaan; todennäköisyys oli suuri, että sen jälkeen hän ei näkisi Jazzia enää ikinä. Lontoo oli suuri kaupunki ja Auroriakatemiassa oli aina kiire. Hyvä kun Red muistaisi edes omaa nimeään siellä ollessaan, saati sitten jonkun tytön nimeä.
Miksi se tyttö ei sitten lakannut jäytämästä hänen ajatuksiaan?
Vihaisena itselleen Red nopeutti askeliaan ja harppoi kulman taakse. Yksi hemmetin nainen ei kyllä -
BÄNG. Redistä tuntui kuin hän olisi törmännyt seinään. Jokin kova iskeytyi häntä vasten, ja seuraavassa hetkessä hän huomasi kompastuvansa omiin jalkoihinsa kuin mikäkin kymmenenvuotias balettikoulun debytantti. Kaatuessaan voimalla lattialle hän totesi, ettei ollut missään nimessä kävellyt päin seinää - ellei sanottu seinä sitten ollut kaatunut hänen mukanaan ja alkanut kiroilla kuin Irvetan asiakaspalvelija työvuoron jälkeen.
  "Merlinin isoäidin veljenpojan alushousut ja niiden sisältö!" tytön ääni manasi.
Red kohotti päätään. "Jazz?"
  "Red." Jazz katsoi häntä suoraan silmiin - no, ainakin melkein; Red ei voinut olla huomaamatta, että tytöllä oli pieniä vaikeuksia kohdistaa katsettaan. Jazz taisi olla humalassa.
  "Red." Tällä kertaa nimen lausui pojan ääni - ääni, jonka Red tunsi hyvin. Kääntäessään katseensa hän näki yhtä lailla humalaisen parhaan ystävänsä huojuvan heidän yläpuolelleen synkän näköisenä.
  "Jay."
Missä hitossa Jazz oli ollut Jayn kanssa - ja miksi? Jokin inhottava, nimeämätön tunne kouraisi Redin vatsanpohjaa.
  "Hienoa, nyt me kaikki tunnemme toisemme", synkeä ääni kirahti lattialta. "Voisiko joku nyt auttaa minut ylös? Eräs Omahyväinen Paskapää Joka Jääköön Nimeämättä kumautti minusta ilmat pihalle."
Ennen kuin Red ehti liikkua, Jay oli jo hoippunut lähemmäs ja tarttunut Jazzin käteen. Kahden yhteenliitetyn käden näkeminen sai ikävän tunteen Redin vatsanpohjalla voimistumaan, polttelemaan hänen kurkussaan kuin laava, joka oli aikeissa purkautua. Tunne kuitenkin katosi, kun Jazz huusi kivusta - kovaäänisemmin kuin olisi selvin päin tehnyt - ja vajosi toisen kätensä päälle lattialle.
  "Mitä nyt?" Red oli salamana jaloillaan ja Jazzin vieressä.
Jazzin vihreissä silmissä kiiltelivät kiukkuiset kyyneleet. "Sinä mursit minun ranteeni."
 

***

A/N2: Dun dun dun BAD ROBOT! Mitä jos tehdään niin, että minä menen yövuoroon ja sillä aikaa te kommentoitte?

Jazmín, kiitoksia :) se on mulla tavoitteenakin, että onnistuisin saamaan Redin ja Jazzin kuulostamaan omalta itseltään, mutta toisaalta omalta seitsemän vuotta nuoremmalta itseltään... Vaikka ei niiden tapauksessa kai hirveästi henkistä kasvua ole tapahtunut, maailmankuva ehkä vaan on vähän kevyempi. Ja Red ärsyttävämpi :)

Anonyymi, kiitos :)

Kittiina, kiitos :) on aina hienoa pystyä luomaan hahmoja joista muut tykkää (varsinkin kun se on niin harvinaista! :D)

Sonja, kiitos :)

Anniina, kiitos :)

Giisa, kiitoksia! Toivottavasti tarina jatkuu sun makuun sopivana vaikka hyppiikin kovasti.

Eara, kiitos kiitos kiitos :)

RhondaO, kiitos, on hienoa että on lukijoita jotka jatkaa kytätä jatkoa pitkänkin ajan jälkeen (myönnetään, itselläni on lyhyempi pinna, viimeistään parin kuukauden jälkeen tulee luovutus).

Neva, kiiitos :)

rrianna, kiitos, hienoa että Pakkaskukkia ja Mem olivat mieleesi. Mullekin omat hahmot on kyllä siirtynyt aika tehokkaasti osaaksi omaa Harry Potter-käsitystä, kun niin pitkään on samoista hahmoista skriivannut.

Pounci, kiitos paljon. Minäkin olen välillä luovuttanut tämän suhteen... mutta ei voi mitään, tämä on liian rentouttavaa ja hauskaa sivupuuhaa! :D

Magnum, kiitoksia :) minäkin tykkään siitä, että Redistä saa kirjoittaa tässä vähän erilaista puolta kuin se pakkaskukkien aina sarkastinen Red. Pakkaskukkien kohdalla harmitti että en saanut kirjoitettua siihen koko Red-käsitystäni, koska sehän oli kuitenkin sivuhahmo, joten saanpahan nyt vian korjattua.

Vaeltaja, kiitos :)

Maria, minäkin olen katkera itselleni siitä, että tapoin Jazzin ja Redin... :D Kiitos!

flora, kiitos :)

Anna-Stina, kiitoksia, niitä luvunnumeroita kannattaa seurata, koska nämä tulee hassussa järjestyksessä :D

Päivi, kiitos, älä kuole :)

Ja sitten se varsinainen teksti... Suosittelen edelleen seuraamaan päivämääriä niin koko jutussa on edes vähän enemmän järkeä.

Kolmas

14.6.1972

"JASSMINADARA THOMAS, RAAHAA KELVOTON TAKAPUOLESI TÄNNE!"
  "Kelvoton? Kelvoton?"
Red tajusi nopeasti, että se oli ollut täysin väärä asia sanoa. Jalkavammaiseksi naiseksikin Jazz oli harvinaisen vikkelä; ennen kuin Red kunnolla tajusikaan, Jazz oli jo loikkinut kainalosauvojensa varassa Redin makuuhuoneen ovelle ja mulkoili häntä jäätävästi. Ottaen huomioon että Jazzilla oli jalassaan valtava savimöhkäle, kainaloiden alla kummalliset kepit ja päällä Redin jättisuuri aamutakki joku toinen ei ehkä olisi pitänyt tyttöä kovin uhkaavana. Red kuitenkin tiesi paremmin.
  "Jos minun takapuoleni on sinun mielestäsi kelvoton, sinun ei tarvitse siitä huolehtia", Jazz sähähti. "Pidän huolen siitä, että sinä et näe sitä enää ikinä."
Toisenlaisissa olosuhteissa Red olisi pitänyt uhkausta yhtä huolestuttavana kuin kuka tahansa kahdeksantoistavuotias poika, mutta juuri nyt hänellä oli muuta mielessä. Hän osoitti makuuhuoneen lattiaa.
  "Mikä tuo on?"
  "Miltä näyttäisi? Se on vaatekasa, idiootti!" Jazz kivahti edelleen loukkaantuneena.
  "Joo, näen kyllä. Kysymys kuuluu, mitä ihmettä koko matka-arkkusi sisältö tekee keskellä lattiaa?"
Jazz loi katseensa kattoon. "Red, oletko sinä nähnyt tätä mötikkää minun jalassani? Tajuatko ollenkaan, miten vaikeaa on löytää vaatteita, jotka saisi mahtumaan sen päälle ilman laajennusloitsua? Ai niin, ja muistatko ollenkaan, että minä en voi tehdä mitään hiton laajennusloitsua, koska en saa käyttää taikuutta?"
  "Olisit voinut pyytää minua tekemään sen sinun puolestasi."
  "Minä pyysin. Mutta ilmeisesti sinusta oli tärkeämpää lukea sarjakuvia kuin kuunnella, kun tyttöystäväsi puhuu sinulle, joten selvitin ongelman omin päin."
  "Aplodeja, hieno suoritus omatoimiselta naiselta", Red nälväisi. "Mielessäsi ei tainnut käydä, että olisit voinut myös siivota?"
  "Aargh! Miksi kukaan ei kertonut minulle, että poikaystäväni on siivousfriikki?"
  "Minä en ole mikään siivousfriikki!"
  "Ai, muutama pieni vaate lattialla häiritsee sinua muuten vain niin kovasti?"
  "Pikemminkin muutama kymmenen. Uutisia sinulle: täällä ei mahdu kävelemään."
  "Joten? Ehkä sinun pitäisi tehdä asialle jotain!"
  "Kuten?"
  "Siivota!"
"Hetkinen! Väitätkö sinä, että minun pitäisi siivota sinun sotkusi?"
Jazz kohautti harteitaan. "Sinä olet meistä se, joka saa käyttää taikuutta."
  "Se on periaatekysymys", Red ärähti.
  "No, toivottavasti periaatteesi tykkäävät sotkusta."
  "Onko kukaan sanonut sinulle, että sinun kanssasi on mahdotonta asua?" Red huusi.
  "Sitten on hyvä, että muutan pois tänä iltana!" Jazz tiuskaisi vastaukseksi. "Joten jos olet valittanut tarpeeksi, ehdotan, että katoat, niin voin pukea päälle ja käydä Mungossa hoitamassa tämän kipsin pois jalastani, ettei minun tarvitse olla enää sinun vaivoinasi!"
  "Käydä Mungossa? Onko se tänään?"
  "Tunnin päästä." Jazz vilkaisi kelloa.
  "Miksi hitossa et heti sanonut?" Red lakkasi kuivaamasta hiuksiaan ja veti nopeasti farkut jalkaansa. "Minun pitää olla tunnin päästä Auroriakatemiassa. Pistä vauhtia tai myöhästyn."
Red ryhtyi kaivamaan pikavauhtia paitaa kaapista. Hetken päästä hän tajusi, ettei Jazz ollut liikahtanutkaan, vaan nojasi edelleen kainalosauvoihin kuin eläkeläinen kesälomalla. Red vannoi, että joskus hänestä tuntui siltä, että Jazz halusi tahallaan tehdä hänen elämästään kurjaa. Halusiko Jazz, että hän myöhästyisi?
  "Mitä sinä siinä vielä seisot? Liikettä!"
  "Painu sinä vain Auroriakatemiaasi", Jazz sihahti myrkyllisesti. "Sinun ei tarvitse kuskata minun kelvotonta mahdottoman kämppäkaverin takapuoltani inhottavassa siivousfriikin autossasi! Menen Poimittaislinjalla."
Red pyöritti silmiään. "Jazz, älä viitsi käyttäytyä kuin nainen! Minulla ei ole aikaa tähän."
  "Minä käyttäydyn kuin nainen jos minua huvittaa! Ja sinä voit kävellä ulos ovesta milloin huvittaa. En tarvitse apuasi."
  "Älä ole typerä! Sanoin että vien sinut Mungoon."
  "Ja minä sanoin, että en halua sinun apuasi!
 "Se on sinun kannaltasi kurja juttu, koska minä en aio päästää sinua hyppimään yksin noiden kuolemankeppien kanssa Lontoon keskustaan. Pue. Päällesi. Nyt."
Red noukki vaatekasasta t-paidan ja farkkuhameen, ja viskasi ne Jazzin naamalle.
  "Viisi minuuttia. Jos et ole valmis, saat lähteä aamutakki päällä. Sinun valintasi."
Hän käveli ulos huoneesta ja paiskasi oven kiinni takanaan. Se ei ikävä kyllä vaimentanut Jazzin kirouksia kokonaan, mutta ainakin sen verran, että Red pystyi taas ajattelemaan. Hemmetin nainen! Kuinka yksi porkkanapää saattoi olla noin ärsyttävä? Jazzin kanssa oleminen saisi Albus Dumbledorenkin ajattelemaan verenhimoisia ajatuksia.
Red oli melkein varma, ettei Jazz pukeutuisi niin kuin käskettäisiin, vaan lukittautuisi vessaan aamutakki päällä tai jotain yhtä alhaista. Niinpä hän oli helpottunut kun Jazz viiden minuutin päästä ontui ulos makuuhuoneesta vihreä t-paita ja farkkuhame päällään. Helpottunutta oloa ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä Jazz nappasi laukkunsa eteisestä ja suuntasi ovelle vilkaisemattakaan Rediin.
  "Hei! Minne sinä olet menossa?"
  "Poimittaislinjalle", kuului Jazzin vihainen vastaus.
Red kirosi, pomppasi ylös sohvalta ja kiirehti Jazzin perään. Hän sai Jazzin kiinni rappukäytävässä, nappasi tyttöä käsivarresta kiinni ja raahasi omalle autolleen.
  "Lupasin isällesi, että vien sinut Mungoon, ja niin minä myös aion tehdä. Sisään siitä!"
  "Luolamies", Jazz jupisi kiivetessään vastentahtoisesti autoon.
Red ei voinut olla virnistämättä toteamukselle. Se oli kuitenkin ilmeisesti väärä liike, sillä Jazz loi häneen hyytävän katseen ja kääntyi tuijottamaan mielenosoituksellisesti ulos ikkunasta. Red kätki hymynsä. Ollakseen Jazz Thomas Jazz osasi joskus olla harvinaisen... nainen.
Ajomatka Mungolle sujui jäätävän hiljaisuuden vallitessa. Red ehti hädin tuskin pysäköidä auton kadulle Mungon ulkopuolelle, kun Jazz jo tönäisi oven auki ja kompuroi kainalosauvoineen ulos autosta.
  "Älä turhaan odottele", Jazz tokaisi ja läimäytti oven perässään kiinni.

***
 

"Helvetti, se nainen on mahdoton! Miksi on pakko suuttua pikkuasioista? Turhaa mökötystä... kiukuttelua... absurdi... loukkaantuu puolesta sanasta... jättää tavarat tahallaan levälleen..." Red jupisi puoliääneen.
Hän oli niin pahalla päällä, että jopa kunnollisten lauseiden muodostaminen oli haaste. Hänen vieressään istuva Jonathan Tregonwell ei kuitenkaan pistänyt sitä pahakseen - päinvastoin, mitä vähemmän hän ymmärsi Redin sadattelusta, sitä helpommalla hänen korvansa pääsivät. Sitä paitsi Red oli luetellut saman litanian kymmenen miljoona kertaa ennenkin - Jonathan ei uskonut, että sisältö oli muuttunut mitenkään ratkaisevasti sitten edelliskertojen. Niinpä hän tyytyi tilaamaan toisen kilinäkaljan ja antoi Redin jatkaa vuodatustaan.
  "Mitä minä olen tehnyt ansaitakseni tämän?" Red puuskahti turhautuneena.
Jonathan virnisti. Tuon nimenomaisen lauseen hän oli kuullut aiemminkin.
  "Jaa-a, Red, filosofisempi mies saattaisi todeta, että itsepä olet kuoppasi kaivanut. Sinähän se häntä treffeille pyysit."
  "Naisten pitäisi tulla tuoteselosteen kanssa. Ärsyttävä, haitallinen ja aiheuttaa päänsärkyä. Sitä Jazz on."
Jonathanin teki mieli huomauttaa Redille, että tällä hetkellä tämän päänsärky johtui luultavasti tuliviskistä, joka katosi tämän kurkkuun kuin vesi autiomaassa vaeltaneen miehen nieluun. Kello oli viisi illalla ja Red oli päässyt Auroriakatemiasta vasta tunti sitten, mutta se ei näyttänyt estävän pojan menoa. Jonathan ei voinut kuin toivoa, että Jazz ei ollut vielä suutuspäissään pakannut tavaroitaan ja lähtenyt Redin asunnolta - näytti uhkaavasti siltä, että Red tarvitsisi jonkun kantamaan itselleen lääkettä, kun krapula iskisi. Mutta sellaisia Red ja Jazz olivat olleet alusta lähtien. Jonathanin mielestä se oli huvittavaa. Normaalioloissa kumpikaan kaksikosta ei sietänyt minkäänlaista roskaa, minkä vuoksi olikin ristiriitaista, että yhdessä ollessaan he pystyivät kehittämään valtavia riitoja pikkuasioista. Mistä tämänpäiväinen riita olikaan lähtenyt liikkeelle? Vaatekasasta. Jonathan pudisteli päätään itsekseen. Se hyvä puoli Redin ystävänä olemisessa oli, että elämä ei päässyt koskaan tuntumaan tylsältä.
  "Kyllä sinä tiesit, mihin olit ryhtymässä Jazzin kanssa. Me varoitimme sinua kyllä. Oma vikasi, että et kuunnellut."

***
 

3.2.1971

Red oli hämärästi tietoinen siitä, että oli parhaillaan melko huono kaksintaisteluopettaja. Suuressa Salissa oli käynnissä kymmeniä kaksintaisteluharjoituksia, kun Tylypahkan opiskelijat kolmasluokkalaisista seitsemäsluokkalaisin harjoittelivat tainnutuskirouksen käyttämistä. Hyvä kaksintaisteluopettaja olisi kierrellyt heidän joukossaan, tarkkaillut jokaisen edistymistä ja antanut ohjeita niitä tarvitseville. Red ei kuitenkaan pystynyt keskittymään opettamiseen - ei nyt, kun muutaman metrin päästä hänestä seisoi Jazz Thomas, joka oli enemmän kuin valmis tainnuttamaan hänet aina ensi keskiviikkoon asti. Merlin häntä auttakoon, jos hän häviäisi tämän erän.
Kuudesluokkalaiseksi tytöksi Jazz Thomas oli loistava. Tai rehellisemmin sanottuna Jazz oli koko Tylypahkan mittapuulla mitattuna loistava - Red oli varma, että jos Jazz olisi komennettu kaksintaistelemaan ketä tahansa seitsemäsluokkalaista tyttöä tai poikaa vastaan, lopputulos olisi kääntynyt oranssitukkaisen tytön voitoksi. Pahus, hän itsekin sai pitää taikasauvastaan kiinni heidän jokaviikkoisissa kaksintaistelumatseissaan, ja hän sentään oli niitä, joita saattoi kuvata harrastuneiksi pimeyden voimilta suojautumisen suhteen. Toisaalta Jazz ei pelannut koskaan aivan reilua peliä, Red ajatteli helpottuneena - jos tyttö olisi taistellut aina kaikkien sääntöjen mukaan, eikä olisi koskaan yrittänyt huijata, Red olisi luultavasti voittanut paljon helpommalla. Mutta kuten Jazz joka kerta jaksoi muistuttaa, oliko sillä väliä, millä keinolla voitti, kunhan vain voitti? Professori McGarmiwa olisi luultavasti ollut eri mieltä. Red ei ollut kannastaan ollenkaan yhtä varma.
Heidän kaksintaisteluistaan oli tullut lyhyen ajan sisällä legendaarisia. Ensimmäisen kaksintaisteluoppitunnin jälkeen Red ei ollut pyytänyt ketään muuta parikseen opettaessaan erilaisia kirouksia ja manauksia, eikä kukaan ollut muuta odottanutkaan. Heidän kaksintaistelunsa olivat... värikkäitä. Vaikka näytösten olisi pitänyt kestää vain muutama minuutti, todellisuudessa he käyttivät kaksinkamppailuunsa suuren osan koko oppitunnista. Red oli kuullut Jonathanilta, että jotkut olivat jopa alkaneet lyödä vetoa heidän taistelujensa voittajasta. Mikä oli jälleen yksi hyvä syy olla häviämättä tänään, hän ajatteli itsekseen väistäessään Jazzin manausta. Kaikki katselivat.
  "Tarantallegro!" Red karjaisi, ja Jazzin jalat alkoivat sätkiä villisti joka suuntaan.
Jazz kohotti kulmiaan ja lausui vastamanauksen. "Mitä tapahtui, Red? Luulin, että meidän piti käyttää vain tainnutuskirousta."
  "Sinä et selvästi seuraa sääntöjä, joten en tajua, miksi minunkaan pitäisi. Karkotaseet!"
Jazz loitsi salamannopeasti kilpiloitsun, ja Red oli vuorostaan vähällä menettää taikasauvansa. Hän ehti hädin tuskin oikaista itsensä, kun Jazz äkkiä seisoi aivan hänen edessään tutkimaton ilme kasvoillaan. Mitä Jazz aikoi? Napata taikasauvan hänen kädestään kuin viisivuotias? Iskeä häntä nyrkillä naamaan jästien tyylillä? Mitä tahansa se olikin, Red ei aikonut antaa tytölle siihen tilaisuutta, ei näin valtavan yleisön nähden.
  "Kampitu!"
Oranssi hiuspilvi vain heilahti, ja Jazz lensi selälleen lattialle kuin joku olisi nykäissyt häneltä jalat alta. Katselijoiden joukosta kuului hurrausta. Vilkaistessaan sivusilmällä taaksepäin Red näki viidesluokkalaisten poikien taputtavan villisti käsiään. Ilmeisesti Jazzin pimeyden voimilta suojautumisen taidot olivat loukanneet heidän käsityksiään sukupuolten välisestä epätasa-arvosta.
Red virnisti voitonriemuisesti kohottaessaan taikasauvansa lattialla makaavan Jazzin ylle.
  "Tain - "
Jazz saksasi nopeasti jaloillaan, ja seuraava asia, jonka Red huomasi oli se, että hänen tasapainonsa katosi nopeammin kuin keskiverto-oppilas taikuuden historian tukiopetuksella uhattuna. Hän yritti pysyä pystyssä, mutta turhaan; Jazzin toinen jalka koukistui hänen polvitaipeidensa ympärille ja nykäisi voimalla, ja äkkiä Red tajusi kaatuvansa kuin kumousloitsun iskemä puunrunko. Hänen kätensä lepattivat villisti ilmaa, kun hän yritti estää väistämättömän törmäyksen nenänvartensa ja kivilattian välillä. Hän oli valmistautunut iskuun, mutta sitä ei koskaan tullut. Sen sijaan Redin nenä iskeytyi johonkin pehmeään - ja karvaiseen? Hetkeen hän ei tajunnut muuta kuin sen, että hänen polviinsa sattui ja että häntä aivastutti tuhottomasti. Sitten lattia - hetkinen, karvainen lattia? - alkoi töniä häntä kipeästi rintaan. Joku sadatteli reippaasti hänen korvaansa.
  "Red Stron, kisko se tuulenhalkojasi hiuksistani ja vähän äkkiä!" Naisen ääni tiuskaisi. "Ja kun olet liikkeellä, niin mitä jos saman tien nostaisit loputkin ruhostasi päältäni?"
Red nosti ällistyneenä päätään ja tajusi katsovansa suoraan Jazzin huvittuneisiin vihreisiin silmiin. Jazzin äänensävy oli äkäinen, mutta hänen ilmeensä oli puhtaan voitonriemuinen.
  "Sinä - kamppasit minut?"
  "Syyllinen." Jazz näytti siltä, että olisi kohauttanut olkapäitään, ellei Red olisi lojunut niin tehokkaasti niiden päällä. Siitä olikin aikaa, kun hän oli tarkastellut jotakuta tyttöä tästä näkökulmasta, hän ajatteli sekavasti - ja oli pakko myöntää, ettei Jazz näyttänyt yhtään hullummalta tästä vinkkelistä katsottuna. Red naurahti omille ajatuksilleen. Hän oli selvästi sittenkin onnistunut lyömään päänsä.
  "Sinä huijasit", Red syytti. "Meidän piti tainnuttaa toisemme loitsulla, ei fyysisesti."
  "Sinä käytit minuun kampitusloitsua."
  "Joten? Sinä olet yleensä se, joka huijaa. Tiesitkö, että hienojen naisten kuuluu pelata rehellistä peliä?"
Jazzin vihreät silmät kapenivat viiruiksi. "Sitten on hyvä, että minä en ole hieno nainen, vai mitä?"
  "Ihanko totta? Ja minä kun luulin", irvaili Red.
  "Nyt nouse päältäni, ääliö, ennen kuin McGarmiwa tulee paikalle ja luulee, että sinä yrität lisääntyä keskellä Suurta Salia."
Red irvisti ja kömpi ylös lattialta. Hän ojensi kätensä Jazzille, joka nousi istumaan hitaasti kuin testaten, montako luuta oli murtunut. Redille tuli hetkellisesti huono omatunto - Jazz oli varmaan saanut melkoisen kasan mustelmia, kun hän oli kaatunut tytön niskaan kuin mikäkin tukki. Toisaalta, itsepähän Jazz oli hänet alunperin kampannut, joten ei kai se hänen vikansa ollut?
  "Kumpi voitti?"
Red havahtui ajatuksistaan, kun seitsemäsluokkalainen korpinkynsi huitoi käsiään väkijoukosta.
  "Tasapeli", hän murahti ja vilkaisi kelloa. "Okei, kakarat, tunti on ohitse!"
Red piti tavanomaisen luentonsa siitä, että oppilaat eivät saisi harjoitella manausten käyttöä välitunnilla tai hän pitäisi omakätisesti siitä, että kyseiset typerykset viettäisivät loput kaksintaistelutunneista pattiajos-kirousten maalitauluna. Puheensa lopuksi hän toivotti hilpeästi hyvää loppuviikkoa kaikille.
Yksi toisensa jälkeen väki alkoi vaeltaa ulos salista. Red ryhtyi nopeasti keräämään tainnutusalustoina käytettyjä tyynyjä kasaan ja muuttamaan niitä takaisin kurpitsamehupikareiksi. Hän oli huomannut, että tuntien jälkeen oli paras teeskennellä mahdollisimman kiireistä, jos halusi välttää kuudesluokkalaisten Brianna ja Clischayn - tai iilimatojen, kuten Red heitä mielessään kutsui - aivottomat puheet ja ripsienräpsytyksen.
Hän ei yllättynyt, kun Jazz jäi auttamaan häntä tyynyjen kanssa. Jazz jäi usein tuntien jälkeen keräämään tavaroita. Red ei pistänyt sitä pahakseen, koska Jazz ei tehnyt siitä suurta numeroa, ei yrittänyt herättää hänen huomiotaan eikä puhunut taukoamatta. Ei sillä, että Rediä olisi haitannut, vaikka Jazz olisi puhunut enemmänkin; Jazz oli yllätyksellinen ja hauska, ja hänen sarkastinen huumorintajunsa tuli hyvin toimeen Redin oman kanssa.
  "Olen yllättynyt", Jazz totesi kutsuessaan kasan tyynyjä luokseen.
Red vilkaisi häntä sivusilmällä. "Mistä niin?"
  "Myönsit sille korpinkynnelle, että se oli tasapeli."
Red tuhahti. "Mark on idiootti. Hänen kanssaan pääsee sitä helpommalla, mitä yksinkertaisemmin asiat selittää. Henkilökohtaisesti minä olen tietenkin sitä mieltä, että minä voitin. Jästikeinoin saavutettuja voittoja ei lasketa."
  "Jollakin taitaa olla ongelmia hyväksyä häviönsä."
  "Niin, jollakin porkkanapäisellä, naispuolisella..."
Jazz pudisteli päätään. "Mitä ensi viikolla tehdään?"
  "Et kai tosissasi luule, että antaisin sinulle ylimääräistä aikaa harjoitella kertomalla?"
  "Jaa-a, se riippuu", Jazz sanoi ovelasti. "Ehkä sinä pelkäät, että minä voitan sinut, jos saan yhtään ylimääräistä harjoitusta?"
  "Unissasi."
  "Näen tavallisesti kiinnostavampia unia, kiitos vain."
  "Niin kuin mitä?" Red kysyi uteliaasti.
Jazz vilkaisi häntä kuin vastaustaan punniten. Hän muutti viimeisen tyynyn takaisin kurpitsamehupikariksi, leijutti sen pitkälle pöydälle ja nyökäytti päätään sen merkiksi, että he voisivat lähteä.
  "Kerran näin unta, että olin luutakomerossa Binnsin kanssa. Aika paha painajainen. Pelkäsin kuukauden sen jälkeen, että Binns yrittää lähennellä minua, kunnes tajusin - "
  " - että hän ei voi varsinaisesti lähennellä ketään, koska hän on aave", täydensi Red. "Hyvin tajuttu. Vaikka sinulta menikin siihen kuukausi."
Jazz irvisti hänelle. "No, entä sinä?"
  "Mitä minusta? Ei, kiitos, en halua lähennellä sinua luutakomerossa."
  "Ääliö. Mikä on kiinnostavin uni, minkä olet nähnyt?"
Red pudisti päätään. "Ei tule mitään mieleen."
  "Älä valehtele."
  "Oikeasti! Jay ja Jonathan ovat sitä mieltä, että olen maailman tylsin nukkuja. Mutisen kuulemma välillä unissani pimeyden voimilta suojautumisen kotiläksyjä."
  "Muistuta, että en koskaan nuku kanssasi samassa huoneessa", Jazz pyysi virnistäen. "Saisit minut takuulla tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, että en ole tehnyt läksyjä, ja sitten en pystyisi nukkumaan koko yönä."
  "Sinua on sitten ilmeisesti helppo valvottaa?"
Jazz kohotti kulmiaan. "Senkös sinä haluaisit tietää. Hevoskotka!"
Red yllättyi huomatessaan, että he seisoivat jo Lihavan Leidin muotokuvan edessä rohkelikkotuvan ulkopuolella. Hän oli ollut niin keskittynyt puhumaan turhia Jazzin kanssa, ettei ollut edes kiinnittänyt huomiota siihen, missä he olivat menossa. Hän ravisti päätään kuin olisi yrittänyt saada sillä ajatuksensa kerralla kohdalleen. Kello oli mitä, puoli kahdeksan, ja hän käyttäytyi jo nyt kuin mikäkin unissakävelijä.
  "No, nähdään taas." Jazz hymyili hänelle olkapäänsä ylitse ja marssi kohti tyttöjen makuusaliin johtavia portaita.
Red nyökäytti päätään kädet taskuissa. "Hyvää yötä."
  "Sanoisin samaa sinulle, mutta meidän käsityksemme hyvästä yöstä on varmaan vähän erilainen. Koeta olla näkemättä unia pimeyden voimilta suojautumisesta, jooko?"
Jazz heilautti kättään ja katosi portaikkoon.

***
 

  "Sinä käytit minuun kampitusloitsua."
  "Joten? Sinä olet yleensä se, joka huijaa. Tiesitkö, että hienojen naisten kuuluu pelata rehellistä peliä?"
Jazzin vihreät silmät kapenivat viiruiksi - kuin Red olisi loukannut häntä. "Sitten on hyvä, että minä en ole hieno nainen, vai mitä?"
  "Ihanko totta? Ja minä kun luulin", irvaili Red. Hänestä oli hauska katsoa, miten Jazzin posket punehtuivat sanojen myötä - kiukusta, ei nolostuksesta. Jazzin katse synkkeni, ja ilme tytön kasvoilla kieli tämän pohtivan, löisikö häntä vai potkaisiko suoraan jalkoväliin. Redistä se oli mielenkiintoista. Hän ei olisi koskaan kuvitellut Jazzin kaltaisen katujyrän loukkaantuvan niin helposti, mutta nyt kun se oli tapahtunut, hän saattoi yhtä hyvin ottaa siitä kaiken irti.
  "Peru sanasi", Jazz sanoi hiljaa irrottamatta katsettaan hänen silmistään.
  "Jaa, enpä tiedä", Red virnisti laiskasti. "Nainen on hieno nainen, kunnes toisin todistetaan ja niin edespäin."
  "Tässä sinulle todisteita."
Jokin välkähti Jazzin silmissä niin nopeasti, ettei Red ehtinyt tulkita sitä. Sitten Jazz nappasi häntä paidankauluksesta kiinni ja nykäisi hänen päänsä alaspäin niin lujalla voimalla, että heidän leukansa kolahtivat yhteen. Red älähti. Jazzin sormet hiipivät hänen paidankaulustaan pitkin hänen niskaansa, tarttuivat hänen niskahiuksiinsa samaan aikaan kun tytön huulet painautuvat epäröimättä hänen omilleen. Jazz suuteli häntä tunnustellen, kerran, kaksi. Jazz vangitsi hänen alahuulensa omiensa väliin ja näykkäisi pehmeästi. Redille tuli äkkiä lämmin, ja hänen kirottu seitsemäntoistavuotiaan ruumiinsa kävi aivan liian tietoisesti siitä tosiasiasta, että lattialla sen alla makasi esimerkki harvinaisen hyvinmuodostuneesta naissukupuolen edustajasta.
  "Joko uskot?" Jazz kysyi suu niin lähellä Redin suuta, että Red saattoi tuntea sanojen muodostuvan vasten huuliaan. "Vai kaipaatko lisätodisteita?"
Redin polvitaipeen taakse lukkiutunut sääri lipui hitaasti hänen jalkaansa pitkin ylöspäin ja koukistui hänen lantionsa ympärille.
  "Sano nyt jotakin. Muuten luulen pian, että olet menettänyt puhekykysi."
Keskity! Red ärähti itselleen. Hänen oli pakko saada tajuntansa jäähtymään ja nopeasti, tai Jazz pitäisi häntä idioottina, ja tällä hetkellä hän oli ehdottoman varma siitä, että ei halunnut Jazzin pitävän itseään idioottina.
  "Se riippuu - " hän sai sanottua.
  "Mistä?"
Jazzin huulet lipuivat hänen leukaansa pitkin hänen kaulalleen, ja hän sai huomata, että ajatusten muodostaminen kävi äkkiä hyvin vaikeaksi.
Hän kohotti kulmiaan. "Siitä mitä tapahtuu, jos vaadin lisätodisteita."
Jazz nauroi ja veti kasvonsa kauemmas hänen omistaan. "Onko ehdotuksia, Mildred?"
  "Mildred."
  "Mildred!"
  "MILDRED STRON!"

Red hätkähti hereille ja oli pudota saman tien sängystä nähdessään Jay Conwayn naamataulun aivan liian lähellä omaansa.
  "Huomenta, Red."
  "Mitä hittoa, Jay?" Red yritti keskittyä sisäistämään sen tosiasian, että oli omassa sängyssään, eikä suinkaan Suuren Salin lattialla Jazz Thomasin kanssa.
Jay nauroi. "Keskeytinkö jotain? Anteeksi vain, mutta ajattelin, että haluaisit ehkä herätä. Tunti alkaa puolen tunnin minuutin päästä."
  "Paska!"
Red pomppasi ylös sängystä ja säntäsi suoraan suihkuun. Läimäyttäessään oven kiinni hän kuuli takaansa Jayn vahingoniloisen huudon.
  "Nauti kylmästä suihkusta, Stron!"

Red otti ennätysnopean suihkun vihaisena itselleen. Hän oli seitsemäntoista, ei mikään pahuksen keskenkasvuinen kolmetoistavuotias. Ja mistä lähtien hän oli muutenkaan nähnyt unia Jazz hemmetin Thomasista? Jazz oli hänen... kaksintaistelukaverinsa? Oli miten oli, hän ei ollut koskaan edes ajatellut Jazzia naisena. Paitsi ehkä ohikiitävästi silloin kun kaatui Jazzin niskaan kaksintaistelutunnilla. Ja nyt nähtävästi myös unissaan.
Eikä siinä kai sinänsä mitään vikaa ollut, Red ajatteli suunnatessaan pahantuulisena Suureen Saliin vuoden pikaiselle aamupalalle. Jos hän olisi kehdannut valittaa asiasta Jonathanille, hän olisi takuulla saanut kuulla lohduttavasti vastaukseksi, ettei ollut missään nimessä koulun ainoa poika, joka ajatteli Jazz Thomasia sillä tavalla. Mutta pakko se oli myöntää, Jazz oli hyvännäköinen, ja hänellä oli pahuksen hyvä vartalo. Tuntui kummalta ajatella, että kuusitoistavuotias koulutyttö voisi olla seksikäs, mutta Jazz hipoi kyllä niitä rajoja. Pitkä oranssinpunainen tukka, omapäinen asenne, hyvät sääret ja kaikki muukin siitä ylöspäin... Jep, ei mitään valittamista.
Okei, selvä juttu. Hän on hyvännäköinen tyttö ja sinä näit hänestä unta. Mitä sitten? Hän on silti pelkkä tyttö.
Mieli synkkänä Red marssi Suureen Saliin ja istui rohkelikon tupapöytään Jonathanin viereen. Sanaakaan sanomatta hän alkoi mättää leipää lautaselleen.
  "Nälkä, Red?" Jay naureskeli. "En yhtään ihmettele. Liika kuvitteleminen tekee sitä miehelle."
  "Pää kiinni, Jay."
  "Red tässä näki vähän unia kun kävin kiskomassa hänet ylös", Jay selitti virnistellen Jonathanille. "Ilmeestä päätellen unen päätähtenä taisi olla vähintään Miss Vuotava Noidankattila."
  "Menetätkö mieluummin kätesi vai jalkasi?" Red tiedusteli ystävällisesti.
  "Auts. Joku on tänä aamuna herkällä tuulella."
Red ei sanonut mitään. Kokemuksesta hän tiesi, että helpoin tapa saada Jay Conway vaikenemaan oli jättää poika kokonaan huomiotta - silloin Jay yleensä kyllästyi ja lähti kiusaamaan luihuisia, tai jotakin vastaavaa. Kun Red oikein asiaa ajatteli, hänenkin alkoi tehdä mieli kiusata luihuisia. Kunnon kirousharjoitukset saattaisivat muuttaa aamun kertaheitolla siedettävämmäksi.
  "Huomenta, Red."
Joku näpäytti kevyesti hänen takaraivoaan. Red säpsähti nähdessään jonkun mustan ja oranssin kävelevän ohitseen. Jazz. Leivänpala takertui hänen kurkkuunsa ja hän alkoi yskiä.
  "Hitto, Red, älä nyt sentään tukehdu!" Jonathan läimi häntä selkään.
  "Anna tukehtua", Jay kehotti armottomasti. "Reddiellä ei selvästikään ole tänään kaikki kotona."
 

Aamupäivästä muodostui hirveä. Lounaaseen mennessä Red oli kuullut muunmuassa seuraavat kommentit: "Kiva show, Stron!" (viisi kertaa), "Vaimoehdokas on näköjään sitten valittu" (kolme kertaa) sekä "Opeta minutkin kaatumaan vahingossa naisten päälle!" (kerran). Ärsyttävintä oli, ettei hän tajunnut alkuunkaan, mistä kommentit olivat lähtöisin. Tuntui kuin puolet koulusta olisi mennyt sekaisin ja kuvittelisi, että hänellä ja Jazzilla oli joku hemmetin salasuhde perustuen vain siihen, että Jazz oli taklannut hänet niskaansa, eikä hän ollut juossut kiljuen karkuun naisbakteereja puolessa sekunnissa. Olisi selvästi pitänyt noudattaa Jayn neuvoa ja iskeä enemmän tyttöjä viime vuosina, Red ajatteli happamasti. Silloin koko koulu ei ehkä menettäisi järkeään nähdessään hänen puhuvan naissukupuolen edustajan kanssa.
Viimeinen pisara tuli lounastauolla. Red oli matkalla Suureen Saliin - yksin, koska hän oli ystävistään ainoa, joka opiskeli S.U.P.E.R-tason loitsuja. Hän oli ehtinyt melkein Suureen Saliin asti, kun hän kuuli kulman takaa kikatusta; se oli takuuvarma merkki siitä, että Brianna ja Clischay olivat jossain lähistöllä valmiina hyökkäämään hänen kimppuunsa. Välttääkseen iilimadot hän loikkasi piiloon ensimmäisen lähettyvillä olevan oven taakse ja löysi itsensä tyttöjen vessasta. Sillä nimenomaisella hetkellä se oli onneksi tyhjä, ja Red ehti juuri ja juuri lukittautua lähimpään vessakoppiin kun ovi aukesi ja kolmet paksujen sukkahousujen verhoamat jalat kopistelivat vessaan. Kaikki kolme jalkaparia pysähtyivät lavuaarien eteen, mikä oli paha merkki: tyttölauma alkoi ruveta meikkaamaan. Red mietti, mahtaisiko hänellä olla mitään toivoa päästä huomaamatta ulos vessasta ennen lounastauon loppua. Sitten tytöt alkoivat puhua hänestä, ja hän unohti syömisen kokonaan.
  "Se on sitten ilmeisesti totta", yksi tytöistä sanoi. "Red Stron on varattu."
Toinen tytöistä pärskähti. "Niin varmaan! Kenelle muka?"
  "Jazz Thomasille. Tiedätkö, sille kuudesluokkalaiselle rohkelikolle?"
  "Sille oranssitukkaiselle, joka näyttää siltä, että sylkäisee naamaan, jos hänelle menee puhumaan?"
  "Joo, koko koulu puhuu siitä."
  "Koko koulu puhui viime viikolla siitä, että Ken ja Audrey jäivät kiinni poikienvessasta, eikä sekään pitänyt paikkaansa", toinen tytöistä huomautti järkevästi. "Huhupuhetta niin kuin tämäkin. Vai luuletko ihan tosissasi, että Red Stron olisi jonkun tytön kanssa? Ja jos olisi, niin Jazz Thomasin? Haloo, Brianna Fleming on räpytellyt Redille ripsiään koko vuoden, ja jos Brianna Fleming ei saa Rediä kiinnostumaan... no, Red on virallisesti miehiin suuntautunut."
Red tukahdutti pärskähdyksen. Miehiin suuntautunut? Vain koska hän ei juossut jonkun aivottoman blondin perässä? Kiitos vain suvaitsevaisuudesta, Tylypahka.
  "Tai siis", ääni jatkoi. "Onko Red sanonut olevansa Jazzin kanssa?"
  "No ei", toinen tytöistä vastasi myrtyneenä. "Mutta kaikki näkivät heidät eilen."
  "Näkivät heidät tekemässä mitä? Pussailemassa? Ooo, olivatko he alasti?"
  "Ei, kun kaksintaisteluharjoituksissa, Jazz kamppasi Redin ja..."
  "Jazz kamppasi Redin ja nyt kaikki kuvittelevat heidän seurustelevan? Hyvin menee taas, Leanne", Leannen ystävä sanoi selvästi pettyneenä siitä, että ketään ei ollut yllätetty alasti.
  "Sinä et nähnyt, miten he katsoivat toisiaan", Leanne kivahti. "Red tuijotti Jazzia kuin... kuin... kuin jotakin aurinkoa! Ja milloin sinä olet viimeksi nähnyt Red Stronin katsovan ketään tyttöä puolta sekuntia pidempään?"
Toinen tytöistä oli pitkään hiljaa.
  "Siinäs näit", Leanne sanoi voitonriemuisesti. "Heille on takuulla jotain meneillään."
  "Tuota, Leanne, yksi juttu?" kolmas tytöistä tiedusteli.
  "Antaa tulla."
  "Kuka pahus on Red Stron?"
Ja siinä, Red ajatteli poistuessaan vessasta viittä minuuttia myöhemmin, saattoi hyvinkin olla Tylypahkan älykkäin naisihminen.

  "Mikä hitto kaikkia oikein vaivaa?" Red paukautti koululaukkunsa voimalla penkille ja istui alas.
Jonathan ja Jay vilkaisivat toisiaan. "Reddie on ilmeisesti kuullut juorut."
  "Ilmeisesti", Red tokaisi purevasti. "Teille ei tullut sitten mieleen kertoa minulle?"
  "Miksi ihmeessä? Hyvín sinä tunnut olevan asioista perillä joka tapauksessa", Jonathan sanoi ja keskittyi halkomaan parsaansa.
  "Ja suoraan sanottuna, Reddie, omapahan on vikasi", Jay huomautti. "Opitpahan tästä läksysi. Kaksintaistelutunnilla kannattaa keksittyä opettamiseen, ei pakottaa oppilasparkoja lyömään vetoa siitä, milloin te kaksi alatte repiä toisiltanne vaatteita päältä."
Jay äänensävy oli kitkerä. Red kohotti kulmiaan.
  "Kiitos vain luennosta, McGarmiwa junior."
  "Sanoinpahan vain." Jay kohautti olkapäitään jurosti.
  "Eikö ketään kiinnosta, mitä sanottavaa minulla on? Nimittäin minulla ei ole aikomustakaan ruveta repimään vaatteita Jazz Thomasin eikä kenenkään muunkaan tytön päältä. Ei nyt eikä tunnin päästä eikä huomenna. Minä en ole pätkääkään kiinnostunut Jazzista siinä mielessä."
Jay ja Jonathan katsoivat häntä vaitonaisina.
  "No mitä? En ole!"
  "Ei millään pahalla, kaveri, mutta meidän on pakko miettiä", Jonathan sanoi varovasti kuin olisi pelännyt herättävänsä nukkuvan lohikäärmeen, "miksi sinä sitten käyttäydyt niin kuin olisit."
Se oli viimeinen pisara. Red olisi ehkä jaksanut kuunnella ihmisten kommentteja ja tyttöjen juoruja vessassa, mutta että hänen parhaat ystävänsäkään eivät uskoneet häntä - no, se katkaisi lopullisesti rohkelikon selän. Hän vilkaisi pöydän toisessa päässä istuvaa Jazz Thomasia, joka jutteli eloisasti kaveriensa kanssa, ja vannoi itsekseen, ettei enää koskaan sanoisi tytölle sanaakaan. Siinäpähän näkisivät kaiken maailman suupaltit, kenestä Red Stron oli kiinnostunut.
 

Palautetta arvostetaan edelleen :) ja suosittelen myös edelleen seuraamaan noita kursivoituja päivämääriä!

Toinen osa

30.6.1972

Jazz läimäytti ristikkolehden kiinni ja käänsi tuskastuneena katseensa keltaiseen, läikikkääseen kattoon. Se, joka oli saanut päähänsä, että ristikkojen täyttäminen oli hyvää ajanvietettä oli ehdottomasti vinksahtanut päästään pahemman kerran. Jazz arveli, että rupeaisi kirkumaan jos joutuisi vielä kerran täyttämään ristikkoon rehtori Dumbledoren toisen nimen tai jotakin muuta yhtä typerää.
Ongelma oli vain siinä, että sairaalasiivessä ei ollut paljon muutakaan tekemistä. Taikapalovammojen vuoksi Jazzia oli kielletty käyttämästä minkäänlaista taikuutta, hänen ystävänsä pänttäsivät kaikki hullun lailla S.U.P.E.R-kokeisiin ja lukeminen oli loppunut jo kolme päivää sitten. Matami Pomfrey ei ollut myöskään antanut Jazzille lupaa tuoda kitaraansa sairaalasiipeen - ei sillä, että Jazz olisi sitä mitenkään vakavissaan odottanutkaan. Silti, hän oli melko varma siitä, että kuolisi tylsyyteen, jos joutuisi olemaan vielä kovin monta päivää sairaalasiivessä matami Pomfreyn valvovan silmän alla.
Toipuminen sujui paljon hitaammin kuin Jazz olisi halunnut, mutta ei yhtään hitaammin kuin hän oli kuvitellut. Hänen toinen jalkansa oli kokonaan toimintakyvytön kiitos murtuneiden luiden, joita matami Pomfrey ei voinut hoitaa taikakeinoin ennen kuin taikapalovammat olisivat parantuneet. Niinpä Jazz oli toistaiseksi pakotettu makaamaan liikkumattomana sängyssä ja käyttämään jästien "kipsiä", omituista raskasta mötikkää, joka teki hänen jalkansa kymmenen kilon painoiseksi ja näytti valtavan typerältä. Suurilukuiset kivuliaat palovammat aiheuttivat myös sen, ettei hänellä ollut toivoakaan lähteä kävelemään edes jästien omituisen keksinnön, "kainalosauvojen" varassa. Niinpä hän suoritti S.U.P.E.R-kokeensa sairaalasiivessä vaakatasossa matami Pomfreyn valvovan silmän alla ja antoi äitinsä hakea päättäjäistanssiaisiin tarkoitetun juhlakaavun pois, hän kun ei niissä juhlissa tanssisi.
Hänen vanhempansa kävivät vierailulla melkein joka päivä ja viipyivät tuntikausia. Jazz näki vaivatta, ettei matami Pomfrey ollut lainkaan ilahtunut asiasta, mutta silti nainen ei sanonut mitään. Jazz melkein toivoi, että matami Pomfrey olisi avannut suunsa ja käskenyt hänen vanhempiaan pysymään poissa. Hän ei jaksanut heidän jatkuvaa huolenpitoaan ja hössötystään, eikä voinut kuin ajatella kauhulla, mitä tapahtuisi tänään, kun koulu loppuisi ja hän palaisi takaisin kotiin. Luultavasti hän tukehtuisi viikossa kanakeittoon, joka hänen äitinsä mielestä korjasi jokaisen ongelman aina murtuneista luista sydänsuruihin.
Red ei ollut käynyt sen ensimmäisen vierailun jälkeen kertaakaan. Ei Jazz ollut sitä varsinaisesti odottanutkaan; Redillä oli kiireitä aurorikoulutuksensa kanssa, minkä lisäksi matami Pomfrey oli antanut ymmärtää, että poika saisi pahemman kerran selkäänsä, jos vielä kerran näyttäisi naamaansa sairaalasiivessä. Red oli kuitenkin kirjoittanut sitäkin useammin. Enimmäkseen kirjeet olivat hassuja pikku viestejä, ruokatunnilla raapustettuja pilapiirroksia yliaurori Visardosta tai Jazzista potemassa sängyn pohjalla. Toisinaan Red kirjoitti kuulumisiaan pidemmästikin ja muisti aina mainita jotakin pistävää Jazzin sairaalavierailusta. Ilmeisesti Redillä ei ollut aikomustakaan unohtaa hänen seikkailuaan noin vain. Ei sillä, että Jazz olisi sitä odottanutkaan. Redillä saattoi olla monia hyviä ominaisuuksia, mutta hänen tapoihinsa ei kuulunut yrittää ymmärtää asioita, jotka ylittivät hänen kuvittelemansa mustavalkoisen rajan oikean ja väärän välillä. Hän antaisi olla ajan myötä, Jazz tiesi - sitten kun ei enää keksisi uusia tapoja tuoda asia esille keskustelussa.
Ovi avautui ja matami Pomfreyn tuli sisään rullaten jonkinlaista omituista tuolia perässään. Jazz käänsi mielenosoituksellisesti katseensa toiseen suuntaan. Hän oli edelleen katkera siitä, että matami Pomfrey ei ollut päästänyt häntä lukuvuoden päättäjäisjuhlaan. Hän oli yrittänyt vedota matamiin sanomalla, että kyseessä oli hänen viimeinen päättäjäisjuhlansa Tylypahkassa ikinä, mutta matami Pomfrey oli tuhahtanut vastaukseksi, että hänen olisi pitänyt ajatella asiaa ennen kuin meni osallistumaan pimeyden velhojen kokoukseen. Kaikista ärsyttävintä toteamuksessa oli tietenkin se, että se oli totta.
  "Hyvä on, Thomas, aika lähteä junaan."
Jazz käänsi vastentahtoisesti päätään. Hänen silmänsä laajenivat, kun hän näki kunnolla rumannäköisen, kömpelön tuolin, jonka matami Pomfrey oli työntänyt hänen sänkynsä viereen.
  "Mikä tuo on?"
  "Pyörätuoli", matami Pomfrey vastasi kärsimättömästi. "Se on jästien keksintö. Sillä saamme sinut vietyä junaan."
  "Mitä se tekee?" Jazz kysyi epäluuloisesti.
  "Se on tuoli, jossa on pyörät!"
  "Typerä keksintö. Miksi minä en voi ottaa noita kainalosauvoja?"
Matami Pomfrey ei vaivautunut vastaamaan. Sama asia oli selitetty Jazzille monta kertaa aikaisemmin- hän ei voisi hyppiä kainalosauvoilla yhtään minnekään vielä viikkoon. Se ei silti tarkoittanut sitä, että hänen pitäisi hyväksyä selitys ja suostua noin vain kärrättäväksi tuolilla ympäriinsä kuin mikäkin ruumissäkki!
  "Minä en tuohon tuoliin jalallani astu."
  "Omapahan on päätöksesi. Jos haluat vielä jäädä ylimääräiseksi viikoksi sairaalasiipeen, pysy ihmeessä siinä missä olet."
  "Kuolisitko sinä tosissasi, jos olisit joskus mukava jollekulle?" Jazz tivasi turhautuneena.
Matami Pomfrey katsoi häntä tuikeasti. "Minä olen täällä parantamassa oppilaita, en paapomassa heitä. Mikä on valintasi, Thomas?"
  "Tuoliin sitten", Jazz huokaisi alistuneena.
  "Nouse istumaan."
Jazz irvisti tukiessaan itsensä varovasti istuvaan asentoon. Hänen kylkilihaksensa ulvoivat kivusta joka kerta kun hän liikahti vähänkin erilaiseen asentoon. Matami Pomfrey tarttui häntä kainaloiden alta ja tuki hänet varovasti sängyltä alas typerännäköiseen mustaan tuoliin. Jazz ummisti silmänsä tiukasti ja toivoi, että olisi voinut sulaa lätäköksi siihen paikkaan. Kuinka monta nöyryytystä tytön voitiin olettaa kestävän ennen kuin kouluvuosi oli ohitse?
  "Entä minun matkatavarani?" Jazz kysyi, kun oli viimein päässyt jokseenkin mukavasti tuoliin, ja matami Pomfrey asetteli hänen kipsattua jalkaansa jonkinlaiselle telineelle.
  "Odottavat sinua junassa. Mennään sitten."
Matami Pomfreyn työntäessä pyörätuolilla ulos sairaalasiivestä Jazz tajusi äkkiä, että tämä oli viimeinen kerta, kun hän lähti Tylypahkasta. Tämän jälkeen hän ei tulisi enää koskaan takaisin, tai jos tulisikin, niin ei oppilaana vaan vierailijana. Tämän päivän jälkeen hän ei voisi enää rehellisesti kutsua Tylypahkaa kodikseen. Hän ihmetteli, miksi hänestä ei tuntunut siltä. Ehkä se johtui siitä, että hän oli joutunut jättämään väliin päättäjäistanssiaiset ja lukuvuoden päättäjäisjuhlat, että hän lähti linnasta matami Pomfreyn kanssa sen sijaan, että olisi matkustanut juna-asemalle yhdessä ystäviensä kanssa... Mutta silti, hänestä ei tuntunut siltä, että hän oli todella lähdössä. Pikemminkin hänestä tuntui siltä kuin hän olisi lähtenyt lyhyelle lomalle aikomuksenaan palata taas pian takaisin. Todellisuudessa hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, missä hän olisi seuraavana syksynä. Hän tiesi ainoastaan sen, ettei tulisi olemaan Tylypahkassa.
Jazz koetti keskittyä jättämään omia hiljaisia jäähyväisiään Tylypahkalle, mutta se oli vaikeaa, kun matami Pomfrey jupisi selän takana valituksia siitä, miten paljon vaivaa ylimääräisestä oppilaiden kuljettamisesta oikein koitui. Aivan liian pian hänet jo nostettiin juna-asemalle vieviin vaunuihin, ja Tylypahkan harmaa silhuetti jäi puiden taakse.

***

  "Jazz, mikä ihme tuo hökötys oikein on?"
Jazz irvisti, kun hänen ystäviensä katseet nauliutuivat hänen pyörätuoliinsa. Matami Pomfrey oli hädin tuskin ehtinyt työntää hänet sisälle junaosastoon ja kadota ovesta takaisin junan käytäville, kun Sam, Max ja Chard jo piirittivät Jazzin ja kiertelivät hänen pyörätuoliaan joka puolelta kuin se olisi ollut uusi, tuntematon eläinlaji.
  "Se on pyörätuoli", Jazz vastasi kärsivään sävyyn. "Typerä laite, jota ilman Pomfrey ei olisi päästänyt minua pois Tylypahkasta."
  "Entä mikä tuo on?" Chard osoitti hänen jalkojaan.
  "Se on kipsi. Jästien keksintö. Painaa kuin lohikäärmeen takapuoli."
  "Huh." Chard näytti lievästi kalpealta istuessaan takaisin alas. "Sinulle taisi käydä aika pahasti."
  "Elossa tässä ollaan edelleen", Jazz sanoi huolettomasti haluamatta kuunnella ystäviensä sääliä. Oli kokonaan eri asia, kuinka kauan hän pysyisi elossa palattuaan takaisin vanhempiensa luokse, hän mietti synkästi itsekseen. Hänen oli ollut tarkoitus alkaa etsiä omaa asuntoa heti koulun loppumisen jälkeen, mutta nyt kaikki sellaiset suunnitelmat viivästyisivät ainakin siihen asti, kunnes hän saisi kipsin pois jalastaan. Kukaan viisas velho ei ottaisi vuokralaiseen tyttöä, joka hyppi ympäriinsä kummallinen savimöykky koivessaan.
Jazz koetti karistaa kaikki ikävät ajatukset mielestään ja keskittyä kuuntelemaan ystäviensä juttuja päättäjäistanssiaisista. Sam intoili Beau Kellystä, korpinkynsipojasta, joka oli vienyt hänet päättäjäistanssiaisiin ja ollut koko illan niin romanttinen, että Sam oli ollut vähällä sulaa vaaleanpunaiseksi lammikoksi lattialle. Jazzin mielestä se oli hassua, sillä hän ei muistanut Samin ikinä maininneen, että tämä kaipasi romantiikkaa elämäänsä, mutta siinäpähän tuli taas todistettua se, että päättäjäistanssiaiset riittivät pehmittämään tytön kuin tytön pään hattaraksi. Taisi olla vain hyvä, että hän oli ollut jumissa sairaalasiivessä, eikä ollut päässyt osallistumaan.
  "Minä en voi uskoa, että Tylypahka on nyt oikeasti ohi", Chard huokaisi. "Tajuatteko, että nyt meidän pitäisi tietää, mitä aiomme tehdä elämällämme?"
Sam ja Jazz jakoivat virnistyksen. Chard ei ollut koko keväänä muusta puhunutkaan kuin suunnitelmistaan tulevaisuuden varalle. Tähän mennessä kuultujen suunnitelmien perusteella hän aikoi muuttaa serkkunsa luo Viistokujalle, ruveta kirjoittamaan musiikkiarvosteluja Päivän Profeettan ja jatkaa samalla omaa musiikkiharrastustaan. Oli jotenkin vaikeaa kuvitella, että tulevaisuus tulisi Chardille jotenkin yllätyksenä.
  "Ihan totta, mitä te aiotte tehdä?" Chard vaati tietää. "Jazz, kyllä kai sinä vielä jatkat bändissä?"
  "Jatkan jatkan." Jazz piti tauon ja virnisti. "Niin kuin olen jo sanonut sinulle kaksikymmentä kertaa tässä kuussa."
  "Anteeksi." Chard naurahti. "Olen varmaan vähän pakkomielteinen. Mitä muuta sinä aiot tehdä?"
  "Olettaen että vanhempani eivät aja minua itsemurhan partaalle tässä parin viikon aikana... En tiedä, etsin varmaan kämpän jostain Lontoosta ja haen jonnekin kouluun."
Se oli ympäripyöreä vastaus ja Jazz tiesi sen. Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään intoa ryhtyä selittämään ystävilleen tulevaisuudensuunnitelmistaan niiden ollessa vielä niin epävarmalla pohjalla. Hän tiesi, mitä hänen pitäisi tehdä - mutta oli kokonaan eri asia, tulisiko hän lopulta tekemään niin.
  "Minäkin ajattelin muuttaa Lontooseen", Sam sanoi yrittäen vetää keskustelun valokeilan itseensä. Jazz ampui kiitollisen katseen hänen suuntaansa. Sam oli ainoa, joka tiesi, miten päättämätön hän oli oman tulevaisuutensa suhteen, ja miten vähän hän halusi puhua aiheesta.
Chard ei kuitenkaan ollut vielä valmis lopettamaan Jazzin tenttaamista. "Aiot etsiä kämpän Lontoosta? Etkö sinä aiokaan muuttaa Redin luo?"
Jazz pärskähti. "Redin luo? Miksi ihmeessä minä muuttaisin Redin luo?"
  "Jaa, että miksi? Hmm, olisiko vaikka siksi, että hän on sinun poikaystäväsi? Te olette olleet yhdessä, mitä, yli vuoden?"
  "Joo, ja minä näin häntä viimeksi kunnolla joululomalla", huomautti Jazz. "Mistä minä tiedän, miten ärsyttävä hänestä on sen jälkeen tullut?"
  "Mutta te kirjoittelette toisillenne koko ajan!" Chard muistutti. "Mikä on muuten järjettömän söpöä, jos minulta kysytään. En ikinä kuvitellut Red Stronia tyypiksi, joka kirjoittelee kirjeitä."
  "Chard!" Max älähti ja painoi päänsä käsiinsä. "Anna Jazzille vähän armoa! Kyllä hän varmaan itse tietää, milloin haluaa muuttaa yhteen poikaystävänsä kanssa."
  "Eikä se aika ole todellakaan nyt", Jazz lisäsi painokkaasti.
Chard huokaisi, mutta ei jatkanut aiheesta enempää.

***
 

Laituri yhdeksän ja kolme neljännestä tuli vastaan aivan liian nopeasti. Toiset olivat hädin tuskin ehtineet vaihtaa jästivaatteet päälleen, kun matami Pomfrey pyyhälsi jälleen sisään heidän junaosastonsa ovesta ja ilmoitti vievänsä Jazzin hänen vanhempiensa luokse. Jazz irvisti pelkälle ajatukselle siitä, että hänet kärrättäisiin perheensä luokse kuin... kuin... kuin mikäkin potilas, mutta hän tiesi, ettei pystyisi välttämään asiaa, ellei sitten muuttaisi matami Pomfreyta porsaaksi ja lähettäisi juoksentelemaan pitkin käytäviä.
  "Tuoko joku minun matkatavarani?" hän yritti viivytellä vielä.
  "Älä huoli, Jazz, se puoli on meillä hoidossa", Max lupasi hymyillen. "Me ollaan täysi-ikäisiä nyt, me saadaan taikoa kesälomallakin!"
Ajatus näytti tekevän Maxin niin onnelliseksi, ettei Jazz viitsinyt protestoida enempää vaan luotti siihen, että hänen ystävänsä toimittaisivat hänen tavatansa perille. Huokaisten hän huiskutti ystävilleen, kun matami Pomfrey tarttui pyörätuolin sankoihin ja lähti työntämään häntä kohti junan uloskäyntiä. Ihmiset matkan varrella tuijottivat häntä osa kummaksuen, osa säälien, ja muutama luihuinen jopa nauroi avoimesti, kun Jazz työnnettiin heidän ohitseen. Jazz sulki silmänsä ja toivoi, ettei matami Pomfrey olisi ollut paikalla; silloin hän olisi voinut kirota luihuiset. Miten jästit oikein kestivät tällaista nöyryytystä joka kerta, kun sattuivat murtamaan luunsa?
Onneksi Jazz äkkäsi vanhempansa asemalaiturilla nopeasti. He seisovat suuren pilarin edessä parinkymmenen metrin päässä ja kurkottelivat kaulaansa nähdäkseen Jazzin ja Silksin nousevan junasta. Jazz nykäisi matami Pomfreyta hihasta ja osoitti vanhempiaan.
Vasta lähempänä Jazz huomasi, että äiti ja isä eivät suinkaan olleet yksin. Red seisoi parin metrin päässä heistä kädet taskuissa ja nojasi selkäänsä pilariin. Jazz jähmettyi pyörätuolissaan. Hän ei ollut odottanut Redin tulevan vastaan juna-asemalle, eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, millä tolalla asiat tällä hetkellä heidän välillään olivat. Red oli ollut ehdottomasti vihainen lähtiessään sairaalasiivestä viime kerralla, mutta hänen kirjelappusensa olivat vaikuttaneet jo leppeämmiltä. Ongelma oli siinä, että Redistä ei koskaan tiennyt. Pojan ilmekään ei antanut mitään vihjettä tulevasta. Jazz ajatteli kaiholla aikoja, jolloin Red ei ollut vielä oppinut kätkemään kaikkia ajatuksiaan Auroriakatemiassa, vaan oli näyttänyt tunteensa niin kuin normaali ihminen ainakin.
Äkkiä Red kuitenkin huomasi heidät, ja pojan huulet kohosivat tuttuun, vinoon hymyyn. Jazz tunsi solmun aukeavan vatsansa pohjalla.
  "Moi, Jazz. Kiva tuoli."
  "Sanakin tuolista ja löydät kaulasi sen pyörien välistä", Jazz sähähti myrkyllisesti. Kuullessaan äitinsä vetävän syvään henkeä hän kääntyi vanhempiensa puoleen ja sanoi viattomasti: "Moi äiti. Moi, isä."
  "Jassminadara Evangeline Thomas, mitä minä olen sanonut - "
  "Rouva Thomas", matami Pomfrey keskeytti. "Herra Thomas. Oletteko lukeneet tyttärenne kotihoidon ohjeet?"
Äiti ja isä nyökkäsivät, mutta matami toisti ohjeet joka tapauksessa.
  "Hän ei saa yrittää kävellä, ennen kuin palovammat käsistä ovat parantuneet, ja sen jälkeen ainoastaan kainalosauvojen varassa. Murtuneelle jalalle ei saa laskea painoa. Hänen pitää ottaa neljä kertaa päivässä annos tästä - " matami Pomfrey ojensi inhottavan keltaisen nesteen Jazzille", - ja kun jalkojen palovammat ovat kokonaan parantuneet, hänet pitää viedä Mungoon, missä kipsi poistetaan ja murtumat parannetaan. Kipsiä ei saa missään nimessä kastella. Hän ei saa missään nimessä käyttää taikuutta, ennen kuin palovammat ovat parantuneet, eikä häneen saa myöskään kohdistaa minkäänlaisia loitsuja. Ilmiintyminen ja kaikkoontuminen ovat myös kiellettyjä. Millä aiotte viedä hänet kotiin?"
  "Pojalla on auto", isä murahti nyökäyttäen päätään Redin suuntaan. Red vastasi katseeseen virnistyksellä, joka sai isän ilmeen synkkenemään entisestään. Jazz pidätteli nauruaan.
Matami Pomfrey nyökkäsi hyväksyvästi. "Selvä on. Toimittakaa pyörätuoli takaisin Mungoon, kun ette tarvitse sitä enää. Hyvää päivänjatkoa, herra ja rouva Thomas."
Matami loi vielä paheksuvan katseen Jazziin sekä häijyn silmäyksen Rediin, ennen kuin nyökäytti päätään ja katosi paikalta. Jazz odotti, että matami Pomfrey oli kokonaan kadonnut näköpiiristä ennen kuin kääntyi katsomaan vanhempiaan.
  "Minä haluan pois tästä tuolista. Nyt heti."
  "Odotetaan nyt, että päästään täältä kotiin ensin", äiti sanoi hajamielisesti ja etsi Silksiä väkijoukosta katseellaan. "Mark, mitä jos työntäisit Daran autolle? Minä etsin Silkien, ja sitten voimme mennä kaikki kotiin."
Jazzin isä otti askeleen kohti pyörätuolia, mutta Red astui väliin.
  "Itse asiassa, herra Thomas, minulla on toinen idea."
  "Ja mikähän se mahtaa olla?" Jazzin isä katseli häntä kaikkea muuta kuin ystävällisesti.
Sanaakaan sanomatta Red käveli Jazzin pyörätuolin luokse, kumartui, ja nosti hänet muitta mutkitta syliinsä.
  "Jazz lähtee minun luokseni."
  "Sinun luoksesi?"
Kysymyksen jyrähti herra Thomas, mutta se olisi voinut olla yhtä hyvin Jazz itse. Hänellä ei ollut ollut aavistustakaan tästä suunnitelmasta.
Red vastasi herra Thomasin katseeseen rauhallisesti. "Kaikella kunnioituksella, herra Thomas, se on Jazzin kannalta tällä hetkellä kaikkein paras vaihtoehto. Kuulitte itse matami Pomfreyn sanovan, ettei hän voi kävellä kunnolla vielä pitkään aikaan. Teidän talossanne on paljon portaita, mikä tekee liikkumisen Jazzille vaikeaksi, kun taas minun kämppäni on yhdessä tasossa."
  "Kuulehan nyt - "
  "Sitä paitsi Jazz pääsee Pyhään Mungoon helpommin minun luotani. Hän ei voi käyttää taikuutta, joten teidän pitäisi ajaa autolla pitkät matkat, kun teidän täytyy tuoda hänet Mungoon. Osaatteko te ajaa autoa?"
Herra Thomasin kasvot punehtuivat.
  "Kun taas minä asun lähellä Pyhää Mungoa ja voin viedä Jazzin sinne milloin vain."
Jazzin isä näytti etäisesti siltä kuin olisi valmistautunut räyhäämään Redille. Jazzin äiti kuitenkin laski rauhoittavan käden hänen käsivarrelleen ja sanoi tyynesti:
  "Kiitos tarjouksesta, Red, mutta Dara tarvitsee apua peseytymisessä ja sen sellaisessa, joten on parasta, että hän lähtee kotiin meidän kanssamme."
Red kohotti kulmiaan. "Kyllä minäkin osaan häntä auttaa, rouva Thomas, en käsitä, miksi siinä pitäisi olla joku ongelma."
Jazzin suu loksahti auki. Red oli juuri käytännöllisesti katsoen ilmoittanut hänen vanhemmilleen, että oli nähnyt heidän rakkaan tyttönsä alasti, eikä pahastuisi vaikka sattuisi näkemään uudelleenkin. Jazzin teki mieli puuttua tilanteeseen, käskeä Rediä pitämään suunsa kiinni, mutta hänen vanhempansa näyttivät vaipuneen jonkinlaiseen transsiin järkytyksestä, ja hän pelkäsi, että puhuminen saattaisi palauttaa heidät takaisin nykyhetkeen, mikä olisi Redin kannalta hyvin huono asia.
Red suhtautui tyytyväisesti aikaansaamaansa hiljaisuuteen.
  "No, mikäli kenelläkään ei ole enempää sanottavaa, me tästä Jazzin kanssa lähdemme. Hauskaa kesälomaa, herra ja rouva Thomas."
Red nosti Jazzin paremmin syliinsä ja lähti kävelemään poispäin. He olivat kuitenkin ehtineet vain muutaman askeleen päähän, kun herra Thomas juoksi puuskuttaen heidän peräänsä ja pysäytti Redin.
  "Sinä siinä - muistakin - "
  "Niin, herra Thomas?" Red kysyi kohteliaasti.
Hetken ajan Jazzin isä näytti siltä, että kamppaili sanojen kanssa. Viimein mies pudisti päätään ja puuskahti äkäisesti:
  "Käyttäydy!"
Red teki pikaisesti kunniaa. Herra Thomas loi häneen vielä yhden uhkaavaksi tarkoitetun silmäyksen, ennen kuin kääntyi ympäri ja palasi vaimonsa luokse. Hän oli hädin tuskin ehtinyt kääntää selkänsä, kun Redin suupielet alkoivat nykiä.
  "Kunnioittaisiko sinun isäsi minua todella, jos säikkyisin hänen uhkauksiaan?"
  "Äh. Luultavasti hän pitäisi sinua mammanpoikana", Jazz totesi liian yllättyneenä tapahtumien saamasta käänteestä sanoakseen mitään muuta.
  "Entä jos vähät välitän hänestä?"
  "Silloin hän inhoaa sinua suuresti."
Red pudisti huvittuneena päätään. "Nyt ymmärrän, miksi sinua on niin vaikea miellyttää. Se kulkee siis suvussa. Mikä on olo?"
  "Paljon parempi nyt kun pelastit minut viikkokausien hössötykseltä. Tosin minun pitäisi varmaan nylkeä sinut, kun vihjailit vanhemmilleni, että me kaksi olemme harrastaneet seksiä", Jazz syytti.
  "Kutsutko sinä tuota vihjaukseksi? Sinä et ole vihjausta nähnytkään."
Sanojensa vakuudeksi Red tarttui Jazzia leuasta, käänsi hänen kasvonsa itseensä päin ja suuteli häntä niin pitkään ja antaumuksella, että herra Thomas uhkasi kirota hänet aina Moskovaan asti. Jazz ei kuitenkaan välittänyt, vaan kietaisi terveen kätensä Redin kaulaan ja nykäisi poikaa hiuksista. Äkkiä häntä ei ollenkaan harmittanut, että koulu oli lopussa.

***
  "En tiennytkään, että osaat ajaa autoa", Jazz totesi, kun Red oli kantanut hänet kirkkaanpunaisen auton luokse ja asetellut varovasti sen etupenkille. Red virnisti leveästi työntäessään avaimen virtalukkoon ja näpäyttäessään auton rattia taikasauvallaan.
  "En minä osaakaan. Tämä pikku loitsu hoitaa sen minun puolestani."
  "Päästäänkö me ehjänä perille?" Jazz silmäili lievästi pakokauhuisena auton rattia.
  "Eikö tyttöystäväni luota minuun?"
  "Tyttöystävisi ei ole ikinä luottanut sinuun", Jazz virnisti ja väisti taitavasti, kun Red yritti vetää hänet syliinsä. "Eikö sinun pitäisi edes teeskennellä ajavasi? Paliisit varmaan ihmettelevät, jos auto liikkuu itsestään ja sinä vain lähentelet naisia."
  "Minä en ole koskenut sinuun kahteen kuukauteen ja sinä olet huolissasi poliiseista?"
  "Oma on vikasi. Mitäs kiukuttelit minulle sairaalasiivessä?"
  "Ihan kuin minä olisin koskenut sinuun muutenkaan. Askelkin sinun suuntaasi, ja matami Pomfrey olisi tulkinnut sen lisääntymisyritykseksi ja läiminyt minua ympäri korvia."
Jazz nauroi itsekseen mielikuvalle. Protesteistaan huolimatta Red irrotti otteensa hänestä ja asetti kätensä ohjauspyörälle, kun auto navigoi tietään läpi Lontoon. Redin leikkiessä autonkuljettajaa Jazz sai viimein tilaisuuden tarkastella poikaa ilman häiriötekijöitä. Tuntui kummalliselta ajatella, että hän oli nähnyt Rediä viimeksi kunnolla joulukuussa - Tylyahopäiviä ei laskettu, koska ympärillä oli koko ajan niin paljon muita ihmisiä - ja nyt hän oli matkalla Redin luokse asumaan ties kuinka moneksi viikoksi. Mikä ylipäätänsä oli saanut Redin esittämään tarjouksensa - jos sitä nyt saattoi sanoa tarjoukseksi, että kidnappasi liikuntavammaisen tytön pyörätuolista ja kantoi mukanaan? Jazzin teki mieli kysyä, mutta hän epäili vahvasti, ettei saisi rehellistä vastausta. Korkeintaan Red sanoisi, ettei halunnut Jazzin asuvan vanhempiensa luona, koska silloin herra Thomas ei päästäisi Rediä kahta metriä lähemmäs Jazzia. Tietenkin se saattoi olla osasyy, itse asiassa Jazz oli melko varma siitä, että se oli - mutta varsinainen syy se ei ollut missään nimessä.
  "Arvaa mitä?"
  "Hmm?" Jazz havahtui hitaasti ajatuksistaan.
  "Minulla oli itse asiassa sinua ikävä."
Ja se, Jazz ajatteli, saattoi hyvinkin olla se varsinainen syy, vaikka Red ei sitä koskaan ääneen myöntäisikään. Osaamatta vastata niin rehelliseen toteamukseen mitään hän kääntyi katsomaan ulos ikkunasta ja hymyili itsekseen.

***

Redin asunto sijaitsi Viistokujalla aivan Vuotavan Noidankattilan yläpuolella. Poika pysäköi auton muitta mutkitta kadunvarteen sille puolelle Vuotavaa Noidankattilaa, joka oli yhteydessä jästimaailmaan, kiersi auton ympäri ja tuli nostamaan Jazzin ylös autosta. Vuotavan Noidankattilan baarimikko Tom iski silmää, kun Red kantoi Jazzin pubin lävitse kohti Viistokujaa, mutta Red ainoastaan nyökäytti päätään vastaukseksi. Täydellinen aurori jälleen kerran, Jazz ajatteli hieman pahoillaan.
Jazz oli ollut Redin asunnossa monta kertaa aiemminkin. Viime kesänä hän oli lähestulkoon asunut siellä, pitkälti siksi, että siellä sai olla kokonaan toisella tavalla rauhassa kuin Jazzin kotona. Red asunto ei ollut niistä ajoista paljon muuttunut. Se oli korostetun yksinkertainen kuin ainakin jollakulla, joka ei tarvinnut paljon tavaraa ympärilleen tunteakseen olonsa kotoisaksi. Vasta jokin aika sitten koulunsa lopettaneen asunnoksi se oli myös poikkeuksellisen siisti, mutta Jazz ei kummastellut sitä vähääkään. Hän tiesi, että Red oli asunut omillaan aina kuusitoistavuotiaasta lähtien, joten ei ollut mikään ihme, että jossakin vaiheessa matkan varrella poika oli myös opetellut siivoamaan.
Red auttoi Jazzin sohvalle ja katosi sitten omille teilleen asunnon uumeniin. Hetken kuluttua hän tuli takaisin ja ojensi Jazzille kirjelapun.
  "Kaverisi osasivat toimittaa matka-arkkusi oikeaan osoitteeseen."
Jazz taitteli lapun auki ja virnisti tunnistaessaan Maxin käsialan.

Thomas,

Päättelimme, että pieni päämääränmuutos matkatavaroillesi on tarpeen! Ole nätisti ja älä tee mitään, mitä minä en tekisi!

 - M

Jazz pudisteli päätään taitellessaan paperilapun kasaan.
  "Mitä kaverisi halusivat?" Red halusi tietää.
  "Max kielsi minua tekemästä mitään, mitä hän ei tekisi."
  "No, se tuskin rajoittaa kovin paljon. Eikös Max ollut se, joka tilasi stripparin sinun synttäreillesi?"
  "Joo. Muuten hyvä idea, mutta olisi edes tilannut miehen."
  "Varo sanojasi." Red tukisti häntä kevyesti. "Tai minä annan sinun nääntyä nälkään."
Jazz oli aikeissa kysyä, osasiko Red muka laittaa ruokaa, kun hänen katseensa osui valokuvaan kirjahyllyssä Redin takana. Kuva ei ollut mitenkään suuren suuri, ja oli sitä paitsi niin kaukana, ettei Jazz nähnyt sitä kunnolla, mutta oranssista väriläiskästä ei voinut erehtyä: kuva esitti häntä itseään.
Jazz katsoi Rediä uteliaasti. "Miksi sinulla on minun kuvani kämpässäsi?"
Hetken ajan Red näytti siltä, että olisi voinut nielaista kielensä. Sitten hän kuitenkin tokeni ja ilmoitti kuvan olevan esillä yksinomaan sitä varten, että hänen kaverinsa Auroriakatemiasta voisivat katsoa sitä ja kadehtia häntä aina ollessaan käymässä.
  "Toimiiko se?"
  "Ei", Red huokaisi teatraalisesti. "Kukaan ei tajua, mitä näen sinussa."
Jazz siristi silmiään. "Muistuta, että lyön sinua, kun olen terve."
  "Muistutetaan." Red vajosi hänen viereensä sohvalle. "Haluatko jotain? Ruokaa? Juotavaa? Lukemista? Nukkua?"
Äkkiä aurorinnaamio oli poissa, ja Jazz tajusi, että Rediä hermostutti. Tässä he olivat, vastatusten monen kuukauden eron jälkeen, edessään monen viikon yhdessäolo. Jollakin tapaa Jazzista oli helpottavaa tietää, että hän ei ollut ainoa, jolla oli jännittynyt ja levoton olo; Red oli aivan yhtä epätietoinen ja epävarma kuin hän itsekin. Hän kallisti päätään ja katsoi Rediä hymyillen.
  "On kyllä yksi juttu, minkä haluaisin."
  "No?" Red kysyi varuillaan.
Jazz ojensi kätensä häntä kohti. "Sinut."

***

12.1.1971

  "Jassminadara Evangeline Thomas. Pidetäänkö teidän perheessä ikinä kilpailuja siitä, kuka onnistuu sanomaan tuon nimen nopeimmin kymmenen kertaa peräkkäin?"
Jazz kohotti katseensa kirjastaan ja oli vähällä purskauttaa kurpitsamehut pöydälle nähdessään Red Stronin seisovan alle metrin päässä edessään. Poika tarkasteli häntä totisena pää kallellaan. Jazzin sydän jätti muutaman lyönnin väliin. Totta kai hän oli kuvitellut tämän hetken tuhat ja yksi kertaa, mutta kuvitelmat olivat säälittävän kaukana todellisuudesta. Ensinnäkin niissä kuvitelmissa hän tiesi aina mitä sanoa. Kuvitelmissaan hän oli hauska ja itsevarma ja mielenkiintoinen, kun taas todellisuudessa... Todellisuudessa hän pystyi ainoastaan istumaan mykkänä paikallaan ja toistelemaan päänsä sisällä sitä tosiasiaa, että Red Stron tiesi hänen nimensä. Hänen koko nimensä, ei vain hänen kutsumanimeään, mikä tarkoitti sitä, että Redin oli täytynyt ottaa asiasta selvää... Hyvä on, ei se kovin vaikeaa olisi, Jazz myönsi itsekseen. Jay Conway tiesi takuulla hänen koko nimensä, poika oli naureskellut sille niin monta kertaa... Mutta silti, Redin oli täytynyt kysyä.
  "Eikö kukaan ole ikinä sanonut sinulle, että toisten nimille nauraminen on epäkohteliasta?" Jazz tiedusteli välinpitämätöntä ja itsevarmaa äänensävyä tavoitellen.
Red kohotti kulmiaan. "Nauraminen on epäkohteliasta. Uteliaisuus on normaalia."
  "Ne nimet kulkevat suvussa. Pikkusiskoni nimi on Silkadara. Serkkuni on Liseadara."
  "Okei." Red nyökkäsi. "Eli... Jos sinä saisit lapsen ja haluaisit nimetä sen vaikka Andrewksi, siitä tulisi sitten Andrewdara?"
Jazz mulkaisi häntä pahasti. Hän ei voinut lakata ajattelemasta sitä, miten absurdi tilanne oli. Hän ei ollut koskaan edes kunnolla puhunut Redin kanssa, ja tässä he olivat ja keskustelivat lastennimistä. Jazzista tuntui kuin maapallo olisi pyörähtänyt pikavauhtia akselinsa ympäri, palannut sitten satakahdeksankymmentä astetta toiseen suuntaan ja alkanut tanssia ripaskaa Saturnuksen kanssa.
  "Aika mielenkiintoinen temppu kaksintaisteluharjoituksissa viime viikolla", Red totesi ja keinahti kannoillaan. "Tosin sinä huijasit."
Jazz levitteli käsiään. "Minä voitin."
  "Mutta sinä huijasit."
  "Jos kyseessä olisi ollut oikea kaksintaistelu ja sinä olisit aikonut käyttää minuun avada kedavraa, olisin luultavasti ollut aika iloinen siitä, että huijasin", Jazz huomautti järkevästi.
Pieni hymyntapainen nyki Redin suupieliä. "Hyvä pointti."
Jazz käänsi katseensa takaisin kirjaansa. Todellisuudessa hän ei olisi halunnut mitään enempää kuin vain katsoa Rediä kunnolla, katsoa, kun Red kerrankin katsoi häntä, mutta hän oli jo päässyt keskustelussa näin pitkälle tekemättä itsestään idioottia, eikä hän totisesti aikonut aloittaa nyt.
  "Lyön kuitenkin vetoa, että toista kertaa sinä et enää voita."
Jazz nosti katseensa. Red tarkasteli häntä vino hymy huulillaan, mutta sammaleenvihreiden silmien ilme oli haastava. Jazz vastasi katseeseen kavennein silmin.
  "Se jää nähtäväksi."
  "Niin jää. Nähdään huomenna kaksintaistelukerhossa, Jassminadara."

***

 

Valtava kiitos niille kaikille, jotka jättivät kommenttia ja vielä erittäin pitkän ajan jälkeenkin jaksoivat vihjailla, että voisihan tätä tarinaa jatkaakin - muuten en olisi varmaan saanut ikinä tätä ensimmäistä osaa kirjoitettua! :D Koetan tosiaan saada toisen osan valmiiksi vähän nopeammin... lievästi sanottuna.

Vähän käytännön juttuja: Kuten varmaan voi päätellä, en aio yrittääkään kirjoittaa koko seitsemää vuotta kronologisesti aikajärjestyksessä, koska siinähän menisi minulla ikä ja terveys ja aivan järjettömästi paperiakin - plus suuri osa siitä seitsemästä vuodesta on sellaista, mitä ei kannata käydä läpi. Eli vihjeenä sanottakoon, että tarinasta pysyy paljon paremmin perillä, kun vilkaisee aina uuden luvun ja/tai kappaleen alussa päivämäärää ja vuosilukua, koska harrastan varmaan jonkin verran aikahyppelyä tässä tarinassa! :)

Pidemmittä puheitta, kiitos kiitos kiitos kaikille kommenteista, anteeksi viivytyksestä ja sitten suoraan uuteen lukuun! Jätättehän taas puumerkin käynnistä? :)

Ensimmäinen osa

17.6.1972

Tajunnan menettäminen oli kokonaan toisenlaista kuin Jazz oli kuvitellut. Hän oli aina ajatellut, että kyse oli ikään kuin väliaikaisesta kuolemasta, niin syvästä unesta, ettei sitä edes tiennyt olevansa tajuton ennen kuin joku lopulta ravisteli hereille ja mainitsi asiasta. Sen sijaan hän sai huomata olevansa hyvinkin tietoinen siitä, mitä ympärillä tapahtui. Hän tiesi tasan tarkkaan olevansa tajuton, koska ei pystynyt liikkumaan milliäkään, vaikka olisi tehnyt mitä. Jopa silmäluomien raottaminen oli täysin toivoton tehtävä.

Jazz arveli, että häntä olisi pitänyt pelottaa olla niin voimaton, mutta jostakin syystä sillä ei ollut väliä. Ehkä se johtui siitä, että hän tiesi tämän olevan vain väliaikaista, hän ajatteli sumeasti. Ei kestäisi kauan ennen kuin matami Pomfrey tai joku muu loitsisi hänet jälleen hereille, ja siinä vaiheessa hän varmasti toivoisi yli kaiken, että olisi edelleen taju kankaalla. Vuosisadan huudot olivat takuulla edessä.

Jay, Jazz ajatteli hämärästi. Jayn jos kenen olisi pitänyt olla täällä kuuntelemassa matami Pomfreyn huutoa. Tai Redin. Mistä se johtui, että miehet onnistuivat aina aiheuttamaan ongelmia, mutta katosivat sitten kuin tuhka tuuleen, kun heidän olisi pitänyt ottaa vastuu teoistaan? Kai se oli joku biologinen juttu. Miehet kautta historian olivat niin tottuneet tekemään naisia raskaaksi ja sitten livahtamaan paikalta, ettei heille ollut ongelma eikä mikään soveltaa samaa liukasliikkeistä taktiikkaa myös muihin elämänalueisiin. Tästä he eivät kuitenkaan pääsisi kuin velho veräjästä. Kunhan Jazz saisi heidät käsiinsä -

Hänen kätensä puristuivat tiukasti peitonkulman ympärille.

”Matami Pomfrey, tyttö taitaa olla tulossa tajuihinsa!”

Jostain kuului askelia, ja sitten joku raotti väkisin Jazzin luomia ja osoitti kirkasta valoa hänen silmiinsä.

”Ei, tyttö on edelleen tajuton”, matami Pomfreyn synkkä ääni tiedotti.

”Mutta hänen kätensä liikkuivat!”

Niin liikkuivat, Jazzin teki mieli sanoa, ikävä kyllä ne eivät vain suostuneet liikkumaan hänen kehotuksestaan. Mutta hänen äänihuulensa eivät totelleet sen paremmin kuin hänen muutkaan raajansa, joten puhuminen jäi pelkäksi haaveeksi. Se oli luultavasti parempi, sillä matami Pomfrey alkoi sadatella reippaasti nykyajan nuorten tyhmyyttä.

”Itsetuhoinen, ajattelematon, kapinallinen, vajaaälyinen...”

Jazz tunsi toisen suupielensä kohoavan hymyyn, jota hän ei ollut suunnitellut alkuunkaan.

”Matami Pomfrey, katso!”

Jälleen kirkasta valoa.

”Hyvä on, neiti Thomas taitaa olla sittenkin tulossa tajuihinsa. Käy hakemassa perhe tänne.”

Perhe! Jos Jazz olisi pystynyt puhumaan, hän olisi protestoinut äänekkäästi. Viimeksi hän vanhempiaan halusi tänne. Oli liiankin helppoa kuvitella, mitä he sanoisivat – tai pikemminkin mitä he tekisivät, sillä äiti ainakin itkisi takuulla niin äänekkäästi, ettei saisi sanaa suustaan... Vaikka ei Jazz ollut edes loukannut itseään mitenkään pahasti. Luultavasti. Nyt kun hän ajatteli asiaa, hän ei ollut ollenkaan varma. Hänen viimeinen muistikuvansa oli Sianpään likainen lattia, kun hän heittäytyi suojaan ilmassa leijuvalta savulta. Heittäytyi? Kompastui, todennäköisemmin. Miksi ihmeessä hän muka olisi syöksynyt mahalleen lattialle, jos tarkoitus oli päästä ulos ovesta?

Hänen päätään alkoi särkeä pelkästä ajattelemisesta.

”No niin, tyttö, aika herätä”, matami Pomfrey mutisi. ”Herpaannu!”

Jazzista tuntui kuin sangollinen kylmää vettä olisi hulahtanut hänen ylitseen, ja sitten tunto palasi hänen raajoihinsa. Tunnetta ei voinut varsinaisesti kehua miellyttäväksi, hän totesi, kun hänen jalkojaan alkoi poltella. Oikeastaan poltella oli varsin lievä ilmaisu. Hänestä tuntui kuin joku olisi työntänyt hänen jalkansa tulen keskelle ja pidellyt niitä väkisin siellä.
”Saamari!” Vaistomaisesti Jazz yritti nykäistä jalkansa kauemmaksi siitä, mikä ikinä polttikin niitä. Salamannopeasti joku tarttui häneen ja piteli häntä aloillaan.

”Älä yritä liikkua, Thomas”, matami Pomfrey tiuskaisi terävästi. ”Jalkasi on murtunut.”

Jazz räväytti silmänsä auki ja tuijotti suoraan Tylypahkan parantajan tuikeisiin silmiin. ”No, korjaa se sitten!”

Matami Pomfrey loi häneen katseen, joka antoi ymmärtää, että hän oli äärettömän typerä edes ehdottaessaan sellaista. Päätään pudistellen matami komensi häntä toistamiseen pysymään aloillaan, käänsi hänelle selkänsä ja ryhtyi annostelemaan iljettävännäköistä, keltaista litkua pikariin.

”Juo tästä.”

Jazz tuijotti kauhistuneena pikaria, jonka matami tyrkkäsi hänen käsiinsä. Liemen pinnalta nousi vihertävää savua. ”Juo tuosta?”

”Haluatko sinä pitää jalkasi vai et?”

Jazz mulkaisi matamia inhoavasti. Matami Pomfrey mulkoili takaisin ilmeellä, joka sanoi selkeästi: Omatpa ovat jalkasi, typerys. Alistuneena Jazz nosti pikarin huulilleen ja kumosi koko litkun kerralla kurkkuunsa. Saman tien hän oli vähällä oksentaa. Litku maistui suurin piirtein siltä, miltä Jazz oli aina kuvitellut sappinesteen maistuvan, ja myös poltteli hänen kurkussaan samalla tavalla. Polttava kipu hänen jaloissaan alkoi kuitenkin hellittää.

”Hyvä. Pysy aloillasi. Perheesi tulee tapaamaan sinua kohta. Lähetän tiedon heräämisestäsi myös professori McGarmiwalle, joten voit odottaa häneltä vierailua pikapuoliin.”

Jazzin suu loksahti auki. ”Miksi ihmeessä? En minä tehnyt mitään väärää.”

”Typerä tyttö.” Matami Pomfrey naksautti kieltään. ”Olit pimeyden velhon kannattajien kokouksessa Sianpäässä kesken Tylyaho-päivän.”

”Joten?” Jazz nosti leukaansa. ”Ei sitä ole kielletty säännöissä. Oppilaiden kokoukset Tylyahossa ovat täysin sallittuja. Minä tarkistin etukäteen.”

”Sianpää - ”

”Olen täysi-ikäinen. Saan mennä Sianpäähän, jos minua huvittaa.”

Se vaiensi matami Pomfreyn. Hän mulkoili edelleen Jazzia sen näköisenä, että nostaisi hänet mielellään jaloista roikkumaan kattoon, pitäisi siellä viikon päivät ja pistelisi silloin tällöin neuloilla kainaloon, mutta ei keksinyt mitään sanottavaa. Lopulta matami Pomfrey tyytyi kääntämään hänelle selkänsä, tuhahtamaan ja mutisemaan itsekseen, ettei ollut koskaan tavannut yhtä typerää ja itsetuhoista tyttöä kuin hän. Epäilemättä se ei ollut totta – Jazzin kokemuksen mukaan aina oli olemassa joku, joka oli tyhmempi ja itsetuhoisempi kuin se, jota sillä hetkellä syytettiin – mutta matamin äänensävystä päätellen olisi hyvinkin voinut olla.

”Ja vielä rohkelikosta... Enpä olisi uskonut.”

Silloin Jazz tunsi ensimmäistä kertaa huonon omatunnon pistoksen. Professori McGarmiwa ei ehkä voisi jättää häntä jälki-istuntoon, mutta olisi todennäköisesti pettynyt häneen – ja antaisi sen näkyä. Mikä oli oikeastaan aika epäreilua, Jazz puolusteli mielessään. Ei hän ollut tehnyt mitään väärää. Ei hän sentään ollut räjäyttänyt Sianpäätä tai mitään!

Räjähdyksestä hänelle tuli mieleen, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tapahtunut. Hän mietti uskaltaisiko kysyä nyt kun matami Pomfrey oli noin pahalla päällä. Toisaalta, pahinta, mitä matami Pomfrey voisi hänelle tehdä oli laittaa hänet juomaan lisää sitä litkua – kun taas jos hän kysyisi vanhemmiltaan, hän saisi epäilemättä vastaansa itkua, kyyneliä ja lukemattomia ”mitä sinä oikein ajattelit”-huudahduksia.

”Hmph.” Matami Pomfrey kääntyi ympäri ja katseli häntä kiukkuisesti. ”Asiaa tutkitaan edelleen. Tällä hetkellä näyttää siltä, että joku viisas ihminen vastusti pimeyden velhon kannattajien kokousta ja päätti keskeyttää sen räjäyttämällä koko Sianpään. Pubissa syttyi tulipalo ja seuranneessa joukkopaossa sinä jäit ihmisten jalkoihin ja tulit tallotuksi. Sinulla on kahdesta eri kohdasta murtunut jalka sekä lukuisia haavoja ja mustelmia. Ole onnellinen, kun et saanut sisäelinvaurioita – muuten et olisi enää elävien kirjoissa nyt.”

”Tuota, matami Pomfrey?” Jazz heilutti kättään kuin oppitunnilla ikään. Ainakin hänen toinen kätensä tuntui selviytyneen suhteellisen ehjänä. ”Mikset sinä vain korjaa niitä murtuneita luita ja haavoja ja mustelmia? Korjasit kaverini Samin luut hetkessä.”

”Se johtuu siitä, että kaverisi Sam ei saanut palovammoja kirotusta taikatulesta”, matami Pomfrey kivahti ja osoitti Jazzin jalkoja. Ne olivat paksun, vihreän sideharson peitossa. ”Niin kauan kuin nuo palovammat pysyvät minä en voi käyttää minkäänlaista taikuutta sinun luidesi korjaamiseksi tai reaktiot yhdistettynä kiroukseen voisivat olla tuhoisat. Niin että sinun on parasta tottua tuon taikajuoman nieleskelemiseen, koska tulet tekemään sitä lähipäivinä paljon useammin kuin haluaisit.”

Matami vilkaisi häntä tavalla, joka teki selväksi, että tämän mielestä hän sai täysin ansionsa mukaan, ja lähti sitten huoneesta puhumaan hänen perheensä kanssa. Jazz odotti kunnes oli yksin ja vajosi sitten tyynylle sulkien silmänsä. Hän oli tosiaan suossa. Murtuneita luita ja kirottuja palovammoja – hän joutuisi olemaan sairaalasiivessä ikuisuuden! Matami Pomfrey tekisi takuulla hänen elämästään helvettiä jatkuvilla valituksillaan ja haukuillaan. Ja entä jos matami päättäisi ihan vain hänen kiusakseen, ettei hän saisi ottaa vastaan vieraita? Hän ei näkisi ystäviään enää ollenkaan ennen kesäloman alkua.

Hän tulisi hulluksi.

Millaiset mahdollisuudet hänellä olisi loikata ylös sängystä ja ontua – kontata? Ryömiä? - ulos ikkunasta ennen kuin matami Pomfrey tulisi takaisin. Jazz oli juuri tullut siihen tulokseen, ettei hänen jaloillaan luultavasti ryömittäisi yhtään minnekään, kun matami Pomfrey tuli takaisin sairaalasiipeen perässään hänen perheensä. Syyllisyydentunne nipisti jälleen Jazzin rintaa, kun hän näki äitinsä kävelevän matamin jäljessä ovesta sisään. Äidin silmät olivat niin punaiset ja turvonneet itkusta, ettei niitä edes kunnolla tunnistanut silmiksi. Isä tuli perässä kädet tiukasti nyrkissä. Viimeisenä tuli Silks koulupuvussaan ja niin huolestuneen näköisenä, että Jazzin teki oitis mieli kaikkoontua Karibianmerelle asti. Silks oli hänen pikkusiskonsa, hänen ainoa siskonsa, ja tieto siitä, että hän oli saanut tuon ilmeen kohoamaan siskon kasvoille kesken tavallisen lauantai-illan... Se tuntui pahalta.

Sitten sairaalasiiven ovi heilahti auki vielä kerran ja Jazz näki Redin. Vastoin kaikkea todennäköisyyttä poika käveli sisälle huoneeseen hänen perheensä kannoilla. Vaatteista päätellen Red oli tulossa suoraan Auroriakatemian harjoituksista, ja hänen ilmeensä... Se tapa, jolla hän katseli Jazzia täysin rauhallisesti ja ilmeettömästi saattoi tarkoittaa vain yhtä asiaa: Jazz oli pulassa.

**

”Jassminadara Evangeline Thomas, mitä sinä oikein ajattelit?”

Jazz kiristeli hampaitaan. Äiti oli kysynyt saman kysymyksen jo kolme kertaa, mutta ei tälläkään kertaa jäänyt odottamaan vastausta, vaan puhkesi itkuiseen vuodatukseen siitä, miten hän ei ollut voinut ajatella yhtään mitään – ei kai hän muuten olisi aiheuttanut vanhemmilleen sellaista huolta ja surua? Jazzin teki mieli huomauttaa, että hän ei ollut varsinaisesti suunnitellut tallotuksi tulemista, mutta hän tiesi, että kukaan ei olisi arvostanut sellaista huomautusta. Äiti oli saanut reippaan itkukohtauksen jo ensimmäisellä kerralla, kun matami Pomfrey oli antanut tilannetiedotuksen Jazzin vammoista. Kaiken lisäksi hän nyyhkäisi joka kerta kun katsahti Jazzin kasvoihin, mikä sai Jazzin arvelemaan, että hänen naamassaan oli jotakin pahemman kerran vialla – kukaan vain ei suostunut kertomaan, mitä se oli. Isä ja Silks tuijottelivat molemmat polviaan ja Redillä puolestaan oli kasvoillaan niin täydellinen aurorinnaamio, ettei hänen ajatuksistaan voinut päätellä mitään ilman lukilitista. Juuri se Jazzia hermostuttikin. Yleensä Red näytti tunteensa vapaasti, olivatpa ne sitten positiivisia tai negatiivisia. Täydellinen ilmeettömyys sai Jazzin arvelemaan, ettei hän välttämättä haluaisi puhua Redin kanssa. Hän yritti parhaansa mukaan jättää Redin olemassaolon huomiotta siinä toivossa, että välinpitämättömyys saisi pojan suuttumaan ja lähtemän. Se ei kuitenkaan ollut helppoa. Vähän väliä hänen katseensa hiipi siihen suuntaan, missä Red istui penkillä kädet sylissä.

Jazz ei ollut nähnyt Rediä kahteen kuukauteen – ei sitten huhtikuisen Tylyaho-päivän, kun Red oli tullut tapaamaan häntä Auroriakatemian harjoitusten välissä. Sen päivän jälkeen Red oli ehtinyt kasvattaa itselleen huolettoman näköisen parransängen. Jazz ei ollut koskaan nähnyt häntä muuten kuin leuka ajettuna, eikä voinut olla miettimättä, että tämä uusi Red näytti oudolta – vanhemmalta, jotenkin vieraammalta kuin ennen. Terävät sammaleenvihreät silmät olivat kuitenkin vielä ennallaan, samoin tumma pystytukka. Jazz huomasi miettivänsä, miten tämä uusi Red reagoisi, jos hän juoksuttaisi sormiaan tämän hiusten lävitse. Sitten Red huomasi hänen tuijotuksensa ja hän kääntyi kiireesti takaisin vanhempiensa puoleen.

”Pakko myöntää, että me odotimme sinulta enemmän, Dara”, hänen isänsä sanoi paheksuvaan sävyyn. ”En kerta kaikkiaan ymmärrä, mikä sinuun on viime aikoina mennyt.”

”Minulla oli tylsää”, Jazz puolustautui. Hän piti katseensa tiukasti isässään, mutta aisti silti Redin pistävän tuijotuksen nahoissaan. Hänen poskiaan alkoi kuumottaa, ja hän kirosi itsensä. Mistä lähtien Redillä oli ollut oikeus moittia hänen tekemisiään?

”Tylsyys on huono veruke”, isä sanoi ja huokaisi sitten. ”Sinulla oli onnea, ettei tällä kertaa käynyt pahemmin. Toivottavasti olet oppinut tästä jotakin.”

”Joo. Tästä lähtien en enää anna ihmisten talloa minua jalkoihinsa.”

Äiti purskahti jälleen itkuun. ”Dara, sinä olisit voinut kuolla! Ajattelitko sinä lainkaan sitä?”

”Äiti, se oli vahinko”, Jazz puuskahti. ”Tietenkään minä en olisi mennyt sinne jos olisin tiennyt, että näin käy. Mutta minä en tiennyt. En ole mikään ennustaja! Se siitä. Piste. Finito.”

”Ei tarvitse olla ennustaja tietääkseen, että pimeyden velhojen kokouksiin osallistumisesta seuraa vaikeuksia”, isä sanoi hiljaa.

Jazz irvisti. Isä totisesti osasi valita sanansa.

”Isä, en minä osallistunut siihen kokoukseen. Minulla oli tylsää. Minä olin utelias, siinä kaikki.”

Isä näytti siltä, että olisi vielä halunnut sanoa jotakin. Jazz keskeytti hänet nopeasti.

”Voisinko minä saada puhua vähän aikaa Silksin kanssa kaikessa rauhassa?”

”Ja minun”, Red tokaisi synkästi. Se oli ensimmäinen kerta kun hän sanoi sanaakaan, ja pelkkä hänen äänensä kuuleminen sai Jazzin hätkähtämään ja menemään sekaisin ajatuksissaan.

”Ja Redin”, hän kirahti hampaidensa raosta.

Red virnisti nopeasti hänen äänestään paistavalle vastahakoisuudelle.

Äiti ja isä myöntyivät vastahakoisesti ja nousivat ylös. Jazz odotti, että ovi sulkeutui heidän takanaan ennen kuin kääntyi Silksin puoleen. Silks tuijotti edelleen polviaan kuin ne olisivat olleet mielenkiintoisin asia maailmassa.

”Silks.”

Silks kohotti vastentahtoisesti katseensa ja katsoi häntä suoraan silmiin. Hän tunsi jälleen huonon omantunnon nipistyksen. Ei neljätoistavuotiaiden kuulunut näyttää noin huolestuneilta – ei ainakaan oman isosiskon vuoksi. Jazz rypisti lakanankulman nyrkkiinsä. Mitä ihmettä hän oikein voisi sanoa?

”Kuule, se mitä minä tein oli typerää. Oikeasti. Äiti on oikeassa – minä en ajatellut yhtään mitään. Anteeksi, että säikäytin sinut. Älä ikinä ota mallia tyhmästä isosiskostasi.”

Silks niiskautti nenäänsä. ”Ihan kuin minä haluaisin ottaa sinusta mallia muutenkaan.”

Jazz naurahti. Se kuulosti jo enemmän tutulta, kaikkitietävältä Silkadara Thomasilta. ”Ollaanko me siis okei?”

”Okei”, Silks vahvisti. ”Aiotko sinä pyytää äidiltä ja isältäkin anteeksi?”

Jazz mietti hetken ja pudisti sitten päätään. ”Ei kannata. He vain luulisivat, että sain aivoihini palovammoja tai jotain.”

Silks pärskähti huvittuneesti ja nojautui sitten varovasti halaamaan Jazzia. Jazz kietoi hitaasti käsivartensa Silksin ympärille. Hänen kätensä tuntuivat jäykiltä ja kylkiin sattui, kun Silks puristi käsivartensa niiden ympärille, mutta silti hän ei olisi vaihtanut hetkeäkään pois. Hän ei ehkä näyttänyt sitä usein – hyvä on, ikinä – mutta hän rakasti silti siskoaan, eikä olisi ikinä loukannut tätä tahattomasti. Tarkoituksella, kyllä. Sellaisissa asioissa, joissa omaa pikkusiskoa saikin loukata.

”Okei, jätän teidät nyt kahdestaan”, Silks sanoi vetäytyessään kauemmas. ”Teillä on – ööh – varmaan paljon puhuttavaa. Minä raahaan äidin ja isän ulos tai jotain niin te voitte huutaa rauhassa.”

Jazz kohotti kulmiaan. ”Kiitos vain, sisko, mutta minun kurkkuni on juuri nyt vähän kipeä, joten huutamisesta ei tule nyt mitään. Voit ihan hyvin jäädä tänne pitämään minulle seuraa.”

”Etkä voi”, Red keskeytti epäkohteliaasti. ”Minun kurkussani ei ole mitään vikaa, joten ala laputtaa, kakara.”

Silks pyöritti silmiään – se oli tapa, jolla hän yleensäkin kommunikoi Redin kanssa. Normaaleissa olosuhteissa Jazzista olisi ollut enemmän kuin hauskaa katsella, kuinka hänen poikaystävänsä ja pikkusiskonsa uppoutuivat molemminpuoliseen piikittelymatsiin, mutta tällä kertaa siinä ei ollut mitään hauskaa. Sitä paitsi se oli ohi liian nopeasti – Silks tyytyi ampumaan ainoastaan yhden purevan huomautuksen Redin suuntaan ennen kuin nousi ylös ja suuntasi ulos sairaalasiiven ovesta. Oven kolahdus sai Jazzin irvistämään sisäisesti, sillä hän tiesi, mitä se merkitsi: He olivat kahden. He olivat kahden, ja Red oli täysin valmistautunut riitelemään hänen kanssaan.

”Kiva katto täällä, vai mitä?” Jazz totesi keskustelunavauksena. ”Aika monta kuollutta kärpästä. Mitä luulet, kuinkahan kauan matami Pomfreylta on kestänyt - ?”

”Jazz.”

Jazz nipisti huulensa tiukasti yhteen. Hän tunsi tuon äänensävyn. Se ei silti tarkoittanut sitä, että hänen pitäisi tehdä asiat helpoksi Redille. Jos Red halusi riidellä, Red sai hoitaa sen ilman hänen apuaan.

Red huokaisi alistuneesti ja tarttui häntä käsistä. ”Oletko sinä okei?”

”Minä – joo. Ei tämä tunnu ollenkaan yhtä pahalta kuin miltä näyttää”, Jazz sanoi tavoitellen hilpeää äänensävyä. Sitten hän tajusi, ettei hänellä ollut vieläkään aavistustakaan siitä, miltä tämä oikein näytti. ”Tuota – olisiko sinulla peiliä?”

Red kaivoi taikasauvan taskustaan ja muutti lähimmän alusastian käsipeiliksi. Jazz arveli, ettei matami Pomfrey erityisemmin arvostaisi elettä – mutta toisaalta, sikäli kuin hän muisti, matami Pomfrey inhosi Rediä pohjattomasti muutenkin, joten tuskinpa yksi kadonnut alusastia kallistaisi vaakakuppeja kovin pahasti kumpaankaan suuntaan. Sanaakaan sanomatta Jazz otti peilin vastaan ja käänsi sen kasvoihinsa päin. Hän hätkähti väkisinkin. Siinä missä oli normaalisti hänen vasen silmänsä oli valtava, sinipunainen mustelma sekä vihertävä viiru, joka muistutti etäisesti hänen silmäänsä – umpeen turvonneena. Hänen vasen poskensa oli naarmujen ja kolhujen peitossa ja leuassa oli ilkeästi irvistävä haava. Jazz mulkaisi peilikuvaansa.

”Mielenkiintoista.”

”Niinkin voisi sanoa”, Red sanoi ontolla äänellä. ”Sattuuko siihen?”

”Ei pahemmin. Matami Pomfreylla on tehokkaat lääkkeet. Mitä sinä oikein teet täällä? Mistä sinä tiesit, että olen täällä? Äläkä vain sano, että isä kertoi sinulle, koska minä tiedän, että hän ei olisi tehnyt sitä. Hän inhoaa sinua.”

Pikainen virnistys käväisi Redin kasvoilla. Hän oli aina ollut ylpeä siitä, että pystyi ärsyttämään Jazzin isää niin helposti.

”Se onkin pitkä tarina. Istuin kaikessa rauhassa Auroriakatemian ruokalassa, kun sisälle säntäsi eräs vähä-älyinen hölmö ja kailotti, että Tylyahossa on ollut pimeyden velhoihin liittyvää toimintaa ja että joukko oppilaita on loukkaantunut vakavasti, mukaanluettuna seitsemäsluokkalainen tyttö. En tiedä, mistä sain nin voimakkaan ennakkoaavistuksen siitä, että kyseessä olet sinä – luultavasti siksi, että sinulla on tämä omalaatuinen tapa sivuuttaa kokonaan oma parhaasi – mutta en saanut ajatusta pois päästäni. Varmistaakseni asian jouduin jäljittämään kaiken ärsyttävän alfan ja omegan, joka myös Jay Conwayna tunnetaan, ja kiristämään häneltä tiedon, olitko sinä paikalla vai et. Siihen liittyi melkoinen määrä epämukavia manauksia ja kirouksia, jos saan lisätä. No, siinä vaiheessa kun Jay ystävällisesti suostui paljastamaan olinpaikkasi – mihin meni muuten huomattavan kauan aikaa – huomasin, että minulla oli vastassani toinen ongelma: se, miten pääsen tänne. Viimeksi kun tarkastin Tylypahkan muurien sisään kelpuutettiin hätätapauksessa ainoastaan lähiomaiset, eikä matami Pomfrey yllättäen laske minua niiden joukkoon.”

”Yllättäen”, Jazz hymähti.

”Joten lähdin tapaamaan perhettäsi ja suostuttelin heidät ottamaan minut mukaan perheenjäsenenä. Voin vakuuttaa, ettei isäsi ilahtunut. Sain kuunnella huonosti naamioituja loukkauksia koko matkan. Luulen, että itsetuntoni sai pysyviä lommoja.”

Red virnisti kuivasti, mutta jokin hymyssä ei ollut kohdallaan. Ensin Jazz ei pystynyt paikantamaan, missä vika oli. Sitten hänen katseensa osui Redin käsiin, jotka olivat puristuneet hänen omiensa ympärille. Redin rystyset olivat valkeat otteen voimasta.

”Sinä olet vihainen minulle.”

Red ei yrittänyt väittää vastaan. ”En varsinaisesti kuvitellut viettäväni lauantai-iltaa Tylypahkan sairaalasiivessä, koska tyttöystäväni on tullut väkijoukon tallomaksi. Mitä ihmettä sinä teit siellä kokouksessa, Jazzy?”

Jazz kohautti harteitaan. ”Johan minä sanoin. Minulla oli tylsää. Se vaikutti mielenkiintoiselta idealta.”

Red rypisti otsaansa. ”Sinullta on tylsää, joten Voldemortin kannattajien kanssa jutteleminen tuntuu hyvältä idealta?”

”Älä viitsi, en minä sitä tarkoittanut”, Jazz huokaisi. Hän arvasi kyllä, mitä Redin mielessä liikkui. Red oli aurori henkeen ja vereen – oli ollut jo kauan ennen kuin oli edes tullut hyväksytyksi Auroriakatemiaan – ja kaikki pimeyden velhoihin liittyvä sai hänen partakarvansa nousemaan pystyyn nopeammin kuin kukaan ehti sanoa ”aurori”. Jazzin ei ollut vaikea kuvitella, että ajatus omasta tyttöystävästä pimeyden velhojen joukossa saattoi vaivata Rediä.

”Minä olin utelias”, hän toisti. ”Luihuiset kuiskailevat koulussa Pimeyden lordista niin kuin hän olisi joku tärkeäkin henkilö. Eikö sinua yhtään kiinnostaisi tietää, mistä siinä on kyse?”

Red loi häneen murskaavan katseen. ”Itseään Voldemortiksi nimittävä hyypiö kuvittelee olevansa muita parempi ja haluaa tappaa kaikki jästisyntyiset. Minä tiedän täsmälleen, mistä siinä on kyse.”

”Äh – älä viitsi! Tiedät kyllä, mitä minä tarkoitan.”

”En taida tietää. Selitä se minulle.”

Jazz mulkaisi poikaa ärtyneesti. Pahalla päällä ollessaan Red oli totisesti mahdoton.

”Okei. Kaikki puhuvat koko ajan, että tästä tulee vielä täysi sota. Minä tiedän kyllä, millaista väkeä tällä puolella pelilautaa on. Minä olen kuitenkin sitä mieltä, että on viisasta ottaa selvää myös siitä, millaisia nappuloita vastustajalla on ennen kuin asettuu pelilaudalle.”

”Entä mihin tulokseen päädyit?” Red kysyi sävyttömästi – niin sävyttömästi, että Jazz tiesi harkita sanojaan.

”Minä päädyin sairaalasiipeen, koska joukko tämän kuuluisan Voldemortin kannattajia juoksi paniikissa minun ylitseni – mitä luulisit?”

Se oli vastaus, eikä todellisuudessa vastaus ollenkaan, Jazz ajatteli itsekseen. Red kuitenkin näytti tulkitsevan sen vastaukseksi, sillä pojan olemus rentoutui ja hänen otteensa Jazzin sormista pehmeni.

”En kyllä edelleenkään tajua, mistä sinä sait päähäsi mennä sinne kokoukseen.”

Jazz kohautti harteitaan. ”Kuulin ihmisten puhuvan siitä. Sam oli menossa Tylyahoon poikaystävänsä kanssa ja sinulla oli kiireitä, joten minulla ei ollut mitään tekemistä. Ajattelin, että yhtä hyvin voin harrastaa saman tien vähän politiikkaa, kun en kerran voi tehdä mitään järkevää.”

Red kohotti kulmiaan. ”Arvatenkin sinusta tuntuu, että minun olisi pitänyt tulla kanssasi Tylyahoon.”

”Ei ollenkaan”, Jazz vakuutti. ”Tiedän kyllä, että sinulla oli kiireitä. Ei sinulla ole mitään velvollisuutta viihdyttää minua, jos sinulla on muuta tekemistä.”

”Velvollisuutta! Tämän päivän jälkeen minulla pitäisi ehdottomasti olla sellainen velvollisuus. Sinun viihdyttämisesi on paljon pienempi paha kuin se, että kulutan aikani ihmettelemällä, kenen jalkoihin sinä tallaudut parhaillasi.”

”Red - ”

”Sano suoraan, Jazz, menitkö sinä sinne kokoukseen, että voisit kostaa minulle?”

Jazz veti kätensä irti Redin otteesta. ”Kostaa sinulle?”

”Koska minulla ei ollut aikaa tulla tapaamaan sinua Tylyahoon.”

”Tuota – pitäisikö minun nauraa vai itkeä? Merlin, mistä te miehet kiskotte nuo ideat?”

”Tuo ei ollut mikään vastaus.”

”Ei niin, ei varmaan ollut. Koska minulla ei yleensä ole vastausta valmiina, kun poikaystäväni saa päähänsä, että minä rupean viettämään aikaani pimeyden velhojen kanssa sen vuoksi, että hänellä ei ole aikaa lähteä minun kanssani Kolmeen Luudanvarteen!”

Red nosti kätensä pystyyn antautumisen merkiksi. ”Okei, ihan rauhallisesti vaan! Ei ole mitään tarvetta hermostua.”

”Ai, nyt sinä saat päättää senkin, milloin on lupa hermostua? Mikä sinä oikein olet, Hermojen Herra?”

”Jazzy - ” Red huokaisi ja ravisti päätään. ”Sinä kiihdyt nyt ihan turhasta. Minä vain esitin kysymyksen. Johon en muuten ole vieläkään saanut vastausta.”

”Mihin ihmeeseen sinä minun vastaustani tarvitset? Sinullahan on kaikki jo valmiiksi mietittynä.”

”Älä viitsi olla passiivis-aggressiivinen, Jassminadara.”

Jazz käännähti ympäri niin äkkiä, että hänen kyljensä polttelivat kivusta. ”Tiedoksi vain sinulle, Mildred, että minä olen passiivis-aggressiivinen jos minua huvittaa! Kuvitteletko sinä vakavissasi, että minä jäisin tahallani ihmisten tallottavaksi, koska olen vihainen sinulle?”

”Jaa-a, mistä minun olisi tarkoitus tietää?” Red kysyi synkästi. ”Mursithan sinä ranteesikin, että minä pyytäisin sinua ulos.”

**

6.1.1971

”Et voi olla tosissasi!” Jazz nauroi ja nappasi ilmoituksen Samin kädestä. ”Mikä tämä on, uudenvuodenpila tai jotain?”

Samantha Conway ravisti huvittuneena tummaa tukkaansa. ”Ei, täyttä totta se on. Kysyin asiaa rakkaalta veljeltäni ja hän sanoi, että opettajat saivat sen päähänsä joululomalla. Jay sanoi, että Red kuulemma käräytti professori Patapalon aarnikotkilta pyrstösulat tai jotain, ja professori Patapalo viritti koululle täyden kapinan – vaati Redille sadan vuoden jälki-istuntoa tai jotain vastaavaa. Professori Bellini oli kuulemma pistänyt vastaan, sanonut, ettei Rediä kannata jättää jälki-istuntoon, koska ei hän kuitenkaan siitä yhtään mitään opi - ”

” - ja heillä kesti kuusi ja puoli vuotta tulla siihen tulokseen?” Jazz virkkoi kuivasti.

”No, niin, ja sitten professori Bellini ehdotti vaihtoehtoista rangaistusta, koska Red on kuulemma vain väärinymmärretty nuori, jolla on liikaa ylimääräistä energiaa, ja rehtori Dumbledore ilmeisesti innostui siitä - ”

” - ei mikään yllätys - ”

” - ja sen vaihtoehtoisen rangaistuksen tulos on nyt sinun käsissäsi”, Sam lopetti hieman hengästyneesti.

Jazz katsoi käsissään olevaa ilmoitusta. Valkoiselle pergamentille oli raapustettu ilmoitus Tylypahkan uudesta kaksintaistelukerhosta. Kaikki yli kolmetoistavuotiaat olivat tervetulleita tuvasta riippumatta. Kerho järjestettäisiin kerran viikossa Suuressa Salissa ja siellä harjoiteltaisiin suojautumista pimeyden voimilta käytännön kautta, opettajana seitsemäsluokkalainen Red Stron rohkelikosta. Jazz oli arvannut, ettei Red olisi ikinä suostunut sellaiseen vapaaehtoisesti, olkoonkin, että Red oli enemmän kuin lahjakas pimeyden voimilta suojautumisessa eikä varsinaisesti pitänyt taikasauvaansa vakan alla sen taidon suhteen. Red viihtyi omissa oloissaan, tai kahden parhaan ystävänsä, Jay Conwayn ja Jonathan Tregonwellin seurassa. Hän ei erityisesti nauttinut suurille väkijoukoille puhumisesta, vaikka olisikin epäilemättä ollut hyvä siinä. Häntä ei vain huvittanut. Jazzin teoria oli se, että Red pelkäsi yli kaiken olevansa itse asiassa hyödyllinen haitallisen sijasta, joten poika viihtyi omissa oloissaan ja piti suunsa kiinni silloin kun sitä ei voinut käyttää luihuisten ärsyttämiseen tai kiroamiseen.

Nyt näytti kuitenkin siltä, että professori Bellini oli tällä kertaa vetänyt pidemmän korren.

Jazz yritti parhaansa mukaan pitää kasvonsa peruslukemilla palauttaessaan ilmoituksen takaisin ilmoitustaululle.

”Jay meinaa varmaan kuolla naurusta?”

”Voit uskoa”, Sam hymähti. ”Rakas veljeni tekee takuulla Redin opettajanurasta tuskaa. Mutta Jonathan on sitä mieltä, että koko juttu on itse asiassa hyvä idea, voitko kuvitella? Hän tuntuu ajattelevan, että Redillä on jotakin annettavaa maailmalle. Siis jotakin muuta kuin harvinaisen hyvä kroppa.”

”Mielenkiintoinen teoria”, Jazz mumisi itsekseen. ”Saa nähdä, osoittautuuko se todeksi.”

”No, se selviää tänä iltana kaksintaistelukerhossa.” Sam virnisti tietävästi. ”Älä vain väitä, että aiot jättää väliin tilaisuuden tuijotella Rediä rakastuneesti kokonaisen tunnin ajan!”

”Hysh!” Jazz sihahti terävästi ja vilkaisi nopeasti ympärilleen varmistaakseen, että kukaan ei ollut kuullut. Oleskeluhuone oli kuitenkin siihen aikaan päivästä tyhjääkin tyhjempi, ja Jazzia alkoi oitis hävettää oma hermoilunsa. Loppujen lopuksi sillä ei ollut mitään väliä, vaikka hän olisi huutanut koko koululle olevansa kuolettavan rakastunut Red Stroniin. Red ei olisi luultavasti siltikään tajunnut koko juttua, ellei joku olisi hakannut sitä taikasauvalla hänen takaraivoonsa.

Jazz ei osannut tarkalleen sanoa, milloin oli ensimmäisen kerran ihastunut Rediin. Tavallaan hän oli aina ollut tietoinen Redin olemassaolosta; olisi ollut vaikeaa olla olematta, kun Red oli parhaita ystäviä Jazzin parhaan ystävän isoveljen kanssa. Se ei tarkoittanut sitä, että Jazz ja Red olisivat puolestaan olleet ystäviä tai edes puheväleissä. Sikäli kuin Jazz tiesi, Red ei kiinnittänyt hänen olemassaoloonsa sen enempää huomiota kuin keskivertohaarniskaan koulun käytävillä. Silti, se ei estänyt häntä itseään kiinnittämästä Rediin huomiota niin paljon ja usein kuin halusi. Monta kertaa hän huomasi unohtuneensa tuijottamaan Rediä välitunnilla tai aamiaispöydässä ja miettivänsä, millaista olisi itse asiassa puhua Redin kanssa sen sijaan, että vain salakuunteli pojan puheita toisella korvalla, kun kukaan ei huomannut. Hän pohti kerran toisensa jälkeen, mikä oli tehnyt Redistä sellaisen kuin poika oli nyt – sulkeutuneen, hankalan, tahallisen ärsyttävän. Ja totta kai hän mietti kaiken aikaa, että Red oli miespuoliseksi yksilöksi luvattoman hyvännäköinen, mutta ei hän vakavissaan ajatellut olevansa ihastunut Rediin – ei sentään, se ei ollut hänen tapaistaan. Mutta sitten tuli Jazzin viides luokka ja Red alkoi seurustella korpinkynteläisen Ellie Nellyn kanssa, ja jostain syystä pelkkä ajatus Redistä suutelemassa blondia Ellietä sai ahdistuksen kylmän nyrkin puristumaan Jazzin sydämen ympärille. Kolmen viikon ajan Jazz eli ahdistuksen vallassa seuratessaan sivusta Redin ja Ellien edesottamuksia, kunnes viimein Red meni paniikkiin aamupalalla ja paukautti tökerösti koko Suuren Salin kuullen, että Ellie oli ottanut heidän juttunsa liian vakavissaan, että hänellä ei ollut aikomustakaan sitoutua keneenkään ja että hän oli vain halunnut pitää hauskaa. Siitä oli nyt yli vuosi, eikä Jazz ollut sen jälkeen nähnyt Rediä yhdenkään tytön kanssa, mutta ahdistus ei silti hellittänyt, sillä hän tiesi, että mahdollisuus oli aina olemassa. Vielä pahemmaksi asian teki se, ettei hän voinut enää teeskennellä, että ei välittänyt: hän oli typerästi ja toivottomasti rakastunut Red Stroniin.

Kävellessään Samin kannoilla Suureen Saliin Redin kaksintaistelukerhoa varten Jazz ei voinut olla miettimättä, miksi ei ollut ikinä tehnyt tunteilleen mitään. Sam oli oikeassa; hän tuijotteli Rediä rakastuneesti aina kun sai tilaisuuden, vaikka ei uskonutkaan, että kukaan hänen hyviä ystäviään lukuun ottamatta oli huomannut mitään. Ei ollut hänen tapaistaan jättää toimimatta; tavallisesti hän toimi ensin ja ajatteli sitten, mutta nyt hän huomasi juuttuneensa pysyvästi ajatusasteelle. Joskus öisin hän näki sekavia unia, joissa kertoi Redille tunteistaan. Yleensä unet päättyivät siihen, että Red joko nauroi hänelle päin naamaa tai tuijotti häntä yhtä ilmeettömänä kuin korvansa juuressa inisevää itikkaa. Joka kerta herätessään hän tajusi selvääkin selvemmin, miksi hänen ei kannattanut tehdä mitään Redin suhteen: Red ei edes tajunnut hänen olevan olemassa.

Suuri Sali oli jo puolillaan väkeä, kun Jazz ja Sam kävelivät ovista sisään. Huvittuneena Jazz pani merkille, että enemmistö paikalla olevista oppilaista näytti olevan tyttöjä. Suurin osa rohkelikoista näytti olevan paikalla, samoin korpinkynsistä ja puuskupuheista. Se, että luihuiset loistivat poissaolollaan ei ollut varsinaisesti mikään yllätys. Koko koulu tiesi, että Red ja luihuiset tulivat toimeen suurin piirtein yhtä hyvin kuin leijonat ja seeprat.

Sam pukkasi Jazzia kyynärpäällä kylkeen.

”Katso ketkä ovat liittyneet joukkoon.”

Jazz ilvehti rumasti nähdessään Brianna Jenkinsin ja Clischay Hallin muiden rohkelikkojen joukossa. Brianna ja Clischay olivat samalla luokalla kuin Jazz ja Sam ja asuivat samassa makuusalissa heidän kanssaan – ikävä kyllä, sillä he eivät voineet sietää kumpaakaan. Briannaa ja Clischayta blondimpia ihmisiä saisi hakea vaikka Los Angelesista asti, ja silti Jazz oli melko varma siitä, että Brianna ja Clischay veisivät voiton Järjettömän Typeryyden mittarissa. Kaiken lisäksi kaksikon kumpikin osapuoli oli iskenyt silmänsä Rediin, mikä oli omiaan lisäämään Jazzin inhoa heitä kohtaan.

”Toivottavasti pääsen kaksintaistelemaan jommankumman kanssa. Voisin kasvattaa lonkeroita heidän naamaansa.”
”Sinä sitten olet aina yhtä herttainen”, Sam virkkoi täysin vakavalla naamalla. ”Tuolla on Max ja Chard, mennään sinne.”
Jazz vilkaisi salin etuosaan, missä kaksoset Maxwell ja Chardonnay Blacklock istuivat pitkän pöydän päässä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ottaa askeltakaan ystäviensä suuntaan, kun joku taputti häntä olkapäälle.

”Moi, Jazz.”

Jazz pyörähti ympäri ja joutui oitis taivuttamaan niskansa ikävästi taaksepäin nähdäkseen kunnolla Samin pitkänhuiskean isoveljen. Jay Conway oli yksi koulun pisimmistä pojista ja myös hyvin ylpeä siitä tosiasiasta. Pojan siniset silmät virnistivät Jazzille vahingoniloisesti.

”Älä taita niskaasi, kakara. Moi, sisko, miten sujuu?”

Sam siristi silmiään veljensä suuntaan. Olisi ollut liioittelua sanoa, että Sam ja Jay inhosivat toisiaan – itse asiassa Jazz oli melko varma siitä, että salaa kaksikko oli oikein hyvissä väleissä keskenään – mutta he kyllä osasivat ehdottomasti käyttäytyä sillä tavalla. Aina kun he olivat toistensa seurassa, tiedossa oli reippaasti nälvimistä ja puoli-ilkeitä kommentteja, mikä olikin ehkä syy siihen, miksi he eivät juuri tiedostaneet toistensa olemassaoloa kouluaikana. Jazz ihmetteli, mikä oli saanut Jayn alentumaan heidän seuraansa tänä iltana – yleensä Jay ei pahemmin puhunut hänelle.

”Pikemminkin voisi kysyä, miten sinulla sujuu”, Sam totesi kulmat koholla. ”Etkö löytänyt luihuisia rääkättäväksi vai mitä sinä meidän seurassamme teet?”

”Ellet ole huomannut, rakas aisaparini leikkii tänään opettajaa”, Jay sanoi kuivasti ja haroi vaaleaa tukkaansa.

”Ja sinä et selviä ilman Redin läsnäoloa? Tosi surullista, veli hyvä, tosi surullista. Missä Jonathan on?”

”Jäi makuusaliin. Häntä ei kuulemma kiinnosta katsoa, kun minä teen Redin opettajanurasta helvettiä.” Jay kohautti harteitaan kuin sanoakseen kumma tyyppi.

”Eikö sinun pitäisi tukea parasta kaveriasi?”

”Tukeminen on naisten hommaa. Miehet ymmärtävät vähän huumoriakin.”

Jazz ajatteli itsekseen, että Jaylla oli niin omalaatuinen käsitys huumorista, ettei hän ainakaan olisi välttämättä ymmärtänyt sitä. Jay oli toimittanut omakätisesti luihuisia sairaalasiipeen useammin kuin kerran, ja vaikka Jazzilla ei periaatteessa ollut mitään luihuisten kiusaamista vastaan, hän oli kuitenkin sitä mieltä, että väkivalta piti pitää poissa pelistä.

”Joten, Jazz - ” Jay kääntyi hänen puoleensa. ”Miten joululoma meni?”

Jazz kohotti kulmiaan. Mistä päin nyt mahtoi tuulla? ”Hyvin. Kuuntelin sukulaisten valitusta ties mistäkin asiasta ja tuhlasin kaikki rahani Viistokujalla. Entä itselläsi?”

”Ihan kivasti. Tylypahkassa on yllättävän paljon tekemistä lomalla.”
Niin varmaan on, Jazz ajatteli itsekseen ja yritti sähköttää katseellaan Samille, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, miksi hänen ystävänsä isoveli kyseli häneltä tyhmiä kysymyksiä. Samilla ei kuitenkaan näyttänyt olevan sen enempää vastauksia kuin hänellä itselläänkään, koska tyttö vain levitteli käsiään.

”Hei, nyt näytös alkaa”, Jay virnisti äkkiä. ”Anteeksi vain, tytöt, mutta minun täytyy mennä nöyryyttämään kaveriani. Terveeksi!”

Jay heilautti heille kättään ja marssi Suuren Salin etuosaan. Jazz kääntyi katsomaan Samia pöllämystyneenä.

”Mistä ihmeestä tuossa oli kyse?”

”Ei aavistustakaan”, Sam sanoi täydestä sydämestään. ”Jos en tietäisi paremmin, kuvittelisin, että rakas veljeni oli kerrankin itse asiassa inhimillinen.”

Jazz pudisteli päätään. Miehet. Kukapa heitä olisi ymmärtänyt? Hän karisti ajatuksen mielestään, kun Red ilmestyi opettajankorokkeelle Suuren Salin etuosaan ja rupesi huitomaan ihmisiä lähemmäksi. Jazz veti syvään henkeä. Red näytti läpeensä ärtyneeltä, mikä vahvisti kaikki hänen epäilyksensä siitä, ettei pesti kaksintaistelukerhon vetäjänä ollut missään nimessä vapaaehtoinen. Vaan ärtynyt tai ei, Red näytti yhtä kaikki hyvältä. Hän oli löysännyt solmiotaan ja käärinyt kauluspaidan hihat rennosti kyynärpäiden yläpuolelle, ja hänen tumma tukkansa sojotti pystyssä niin pahasti, että Jazz arvasi hänen juoksuttaneen sormiaan turhautuneesti sen lävitse useamman kerran tänä iltana.

”Mennäänkö lähemmäs?” Sam kysyi Jazzilta pilke silmäkulmassa.

Jazz pyöritti silmiään ja marssi päättäväisesti salin etuosaan kaikkien muiden perässä. Hän piti huolellisesti etäisyyttä Briannaan ja Clischayhin, jotka olivat asettuneet yleisön eturiviin ja jotka näyttivät siltä, että saattaisivat milloin tahansa puhjeta ylistämään Rediä ensimmäiselle onnettomalle kuulijalle, joka sattuisi lähettyville. Jazz ei missään nimessä halunnut olla se onneton ihminen.

”Okei, kaikki!” Red huusi ärtyneesti. ”Olkaa hiljaa tai tästä ei tule yhtään mitään! Minua ei huvita huutaa, joten jos haluatte kuulla yhtään mitään, tulkaa lähemmäs ja olkaa hiljaa – tai häipykää mahdollisimman äkkiä. Minua ei suoraan sanottuna huvita opettaa kenellekään yhtään mitään, mutta koska minulla ei varsinaisesti ole vaihtoehtoja, koetetaan nyt saada jotain aikaan, onko selvä?”

”Hänpä vaikuttaa hilpeältä”, Sam mumisi toisesta suupielestään. Jazz pärskähti.

”Tänään harjoitellaan aseistariisuntaloitsua. Näytän teille ensin esimerkkiä ja sitten saatte luvan jakautua pareiksi ja harjoitella itse. Jos haluatte olla täällä, saatte kaikki luvan tehdä niin kuin minä sanon, tuliko selväksi? Ainoa loitsu, jota kukaan täällä tänään käyttää on aseistariisuntaloitsu. Yksikin pattiajos tai hampaidenrikkomiskirous ja kyseinen ääliö lentää täältä nopeammin kuin ehtii sanoa auts. Menikö perille?”

Kukaan ei uskaltanut sanoa mitään. Tyytyväinen virnistys käväisi Redin kasvoilla.

”Okei, hyvä homma. Kuka haluaa tulla tänne lavalle näyttämään aseistariisuntaloitsua minun kanssani?”

Jay Conwayn käsi ampaisi ilmaan nopeammin kuin ilotulitusraketti uudenvuodenaattona. Pojan pirullisesta ilmeestä Jazz päätteli, että pojalla oli jotain mielessä Redin opetustuokion varalle. Red näytti ajattelevan samaa, sillä hän heitti säälivän katseen parhaaseen ystäväänsä ja ilmoitti hilpeästi, että Jay kiipeäisi lavalle vasta sitten kun helvetti jäätyisi umpeen ja McGarmiwa alkaisi laulaa rakkauslauluja. Sitten Redin katse pyyhkäisi yli paikoilleen jähmettyneen yleisön. Jay oli ainoa, joka huitoi kättään ilmassa vapaaehtoisuuden merkiksi; Redin ystävällismielinen puhe näytti säikäyttäneen kaikki niin pahasti, että kukaan ei uskaltanut liikahtaakaan. Jazz näki vieressän seisovan pojan puristavan käsiään tiukasti kylkiään vasten kuin olisi pelännyt, että Red saattaisi tulkita pienenkin liikahduksen vapaaehtoisuuden merkiksi.

”No voi pahus”, Red manasi päätään pudistellen. ”Ei kai teitä kaikkia voi pelottaa?”

”Pomo hei”, Jay huikkasi ja huitoi edelleen kättään ilmassa. ”Minä olen edelleen vapaaehtoinen.”

”Älä edes haaveile, Conway”, Red murjaisi ja kääntyi katsomaan yleisöä. ”Eikö kukaan oikeasti ole vapaaehtoinen?”

Hiljaisuus.

”Okei sitten. Sinä siellä – Conway numero kakkonen – tänne!”

Red osoitti taikasauvallaan Samia, joka jähmettyi niille sijoilleen yllättyneen näköisenä.

”Minä vai?”

”Kuinka monta Conwayta tässä koulussa on?”

Sam pudisti päätään. ”Ei kiitos. Minua ei huvita tulla nolatuksi Pimeyden Voimilta Suojautumisen Kuninkaan toimesta. Mutta kaverini tässä - ” hän tuuppasi Jazzia selkään niin, että Jazz horjahti eteenpäin, ” - ei pelkää tippaakaan nolatuksi tulemista.”

”Sam”, Jazz sihahti vihaisesti. ”Mitä sinä teet?”

”Okei, Porkkanapää kelpaa hyvin”, Red huikkasi korokkeelta. ”Kaiva taikasauvasi esiin ja kiipeä tänne ylös.”

Jazz jähmettyi.

”Vauhtia nyt”, Sam mutisi ja tyrkkäsi häntä eteenpäin. ”Mene ja tee vaikutus. Minä teen sinulle palveluksen!”

”Porkkanapää?”

Jazz ei tiennyt, kumpi sen sai aikaan – Samin puheet vaikutuksen tekemisestä vai se, että Red tosiaan käyttäytyi kuin ei olisi edes tiennyt hänen etunimeään, vaikka oli varmasti kuullut molempien Conwayn sisarusten käyttävän sitä lukemattomia kertoja – mutta joka tapauksessa hän veti taikasauvan esiin taskustaan, sysäsi laukkunsa Samille ja hyppäsi vikkelästi opettajankorokkeelle. Kävellessään Redin eteen hän tajusi, ettei ollut luultavasti koskaan ollut näin lähellä poikaa, ei ainakaan niin, että poika myös tiedosti hänen olemassaolonsa. Redin sammaleenvihreät silmät tarkkailivat häntä kiinteästi.

”Onko sinulla nimeä, Porkkanapää?”

”On”, Jazz vastasi rauhallisesti, mutta ei esitellyt itseään. Jos Red ei tosiaankaan muistanut hänen nimeään kuultuaan sen miljoona kertaa, hän ei todellakaan aikonut tehdä asiaa helpoksi ja kertoa sitä.

Red näytti hetken ajan siltä, että odotti hänen avaavan suunsa ja esittelevän nimensä, mutta kun mitään ei tapahtunut, poika kohautti harteitaan ja kääntyi yleisön puoleen.

”Okei sitten. Minä ja Porkkanapää tässä annamme teille ensimmäisen näytöksen kaksintaistelusta. Onko säännöt sinulle tutut, Porkkanapää?”

Jazz nyökkäsi.

”Okei, hyvä. Kaksintaistelu alkaa aina kumarruksella – teidän täytyy leikkiä, että kunnioitatte vastustajaa, vaikka oikeasti aikoisittekin murtaa hänen nenänsä. Minä lasken kolmeen, sitten minä ja Porkkanapää kumarramme ja sen jälkeen kaksintaistelu alkaa. Tällä kertaa harjoittelemme pelkkää aseistariisuntaa, joten tässä ei tapahdu mitään kamalan jännää – Porkkanapää yrittää riisua minut aseista ja minä puolustaudun. Ihan vain vihjeeksi, aseistariisuntaloitsu on karkotaseet. Valmiina?”

”Valmiina”, Jazz nyökkäsi ja otti tiukemman otteen taikasauvastaan.

”Okei. Yksi, kaksi, kolme...”

Molemmat kumarsivat lyhyesti. Jazz tiesi, että todellisuudessa hänen olisi pitänyt laskea jälleen kolmeen ennen kuin hän voisi kaikkien sääntöjen mukaan langettaa loitsunsa, mutta Red oli jo loukannut hänen ylpeyttään kutsumalla häntä porkkanaksi, joten mitä väliä säännöillä enää oli? Red ei ollut ehtinyt vielä edes nostaa päätään, kun Jazz oli jo osoittanut häntä taikasauvallaan ja lausunut ääneen aseistariisuntaloitsun. Punaiset kipinät sinkosivat hänen taikasauvastaan suoraan päin Rediä, joka ei ehtinyt kuin kohottaa taikasauvansa ennen kuin se jo kirposi hänen otteestaan ja lennähti ilman halki suoraan Jazzin vapaaseen käteen. Red horjahti taaksepäin ja tuijotti Jazzia epäuskoinen ilme kasvoillaan. Yleisön joukosta kuului hajanaista tirskahtelua sekä kovaäänistä naurua, jonka Jazz tunnisti erehtymättömästi Jay Conwayn nauruksi.

Jazz virnisti pienesti ja nakkasi taikasauvan takaisin Redille.

”Ole hyvä, Stron.”

Hän nyökkäsi ja loikkasi alas korokkeelta jättäen Redin tuijottamaan ällistyneenä jälkeensä.

***

A/N2: Olenko ikinä sanonut miten ärsyttävää on julkaista mitään vuodatuksessa? Kaikki muotoilut menevät pieleen ja ja ja... No, anyways, toivottavasti tykkäsitte! :)